”Älä unelmoi pieniä unelmia, sillä niillä ei ole voimaa liikuttaa ihmisten sydämiä” -Johann Wolfgang von Goethe.
Aina joskus elämässä tulee eteen sellainen vuori, joka näyttää sulkevan edessämme olevan tien kokonaan. Vaikka kuinka etsit tunnelia tai kiertotietä, tajuat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, että ainoa vaihtoehto on aloittaa vaivalloinen nousu ylös vuorenrinnettä ja toivoa, että huipulta avautuu taas helpompi kulkureitti. Oman elämäni valintojen, epäonnistumisten ja johdatuksen seurauksena havahduin itsekin oman vuoreni juurelta. Vuosikausia seurakuntakuvioissa toimineena ja lukemattomissa palvelutehtävissä toimineena olen elämässäni syvästi kiintynyt seurakuntaan ja niihin arvoihin, joita se kaikkine heikkouksineenkin edustaa. Uskon Bill Hybelsin tavoin, että ”maailmassa ei ole mitään niin mahtavaa kuin paikallisseurakunta, kun seurakunta toimii oikein”. Toisaalta uskon, kuten Rick Warren sanoo, että kaikenlaisten ihmisten tavoittamiseksi tarvitaan kaikenlaisia seurakuntia. Oma vanha seurakuntani tavoittelee omanlaisiansa ihmisiä omalla tyylillään ja seurakunta on täynnä vilpittömiä ja suloisia ihmisiä. Minä kuitenkin tajusin, että se näky mikä minulla on seurakunnasta, on niin toisenlainen, ettei sen toteuttaminen onnistu ilman rajuja muutoksia. Tajusin myös, ettei ole minun paikkani tehdä niitä muutoksia. Pitkällisen prosessin, rukouksen ja paastonkin avulla sain vihdoinkin selvitettyä itselleni, että ehkäpä on aika perustaa oma seurakunta. On aika perustaa sellainen yhteisö, jossa voimme toteuttaa sitä näkyä, jonka Jumala on meille antanut. Olen huomannut, että valitettavan monissa seurakunnissa kiistellään ylistysmusiikista, -tanssista, toimintatavoista, ajankohdista ja monista aivan mitättömistä asioista. Tänä päivänä uskon vakaasti, että meitä ei ole kutsuttu vuosiakausia kestävään asemasotaan, vaan etenemään rohkeasti sellaisille alueille, joissa ei vielä ole kuljettu. Omat kiistamme meilläkin oli, mutta niitä en halua ruotia.
Joka tapauksessa halusimme antaa työrauhan ihmisille, joiden tapa käsitellä asioita saattaa olla rauhallisempi tai jopa vanhanaikaisempi. Huomaa, ettei rauhallisuudessa tai edes vanhanaikaisuudessa ole mitään väärää. Itse kaipaan kuitenkin jotakin uudempaa ja nykyaikaisempaa. Emme halunneet saada aikaan ristiriitoja loputtomalla jääräpäisyydellämme (joka näkökulmasta riippuen voi olla uskollisuutta ja lujuutta), vaan päätimme väistyä ja toimia toisaalla. Siispä vuoden 2010 alusta olemme toimineet pienessä Vedä Henkeä -seurakunnassa Pietarsaaressa. Seurakuntamme on määrittelyltään ”Kristuskeskeinen, ihmislähtöinen seurakunta”. Rakkauden kaksoiskäskyä lainaten on näkymme ”Rakasta Jumalaa, rakasta ihmistä”. Tämän pienen yhteisön kautta olemme ottamassa ensiaskeleitamme kohti sitä päämäärää, jonka olemme vain unelmissamme saaneet nähdä. Tiedän jo tässä vaiheessa, että kohtaamme niitä, jotka syyttävät, haukkuvat ja vastustavat meitä. Mutta tiedän senkin, että on sellaisiakin, jotka ymmärtävät, tukevat ja arvostavat meitä. Kumpaan joukkoon sinä aiot kuulua?
Liitän tähän myös kirjeen, jonka olen seurakuntamme alkutaipaleella kirjoittanut:
Me unelmoimme yhteisöstä, jossa jokainen on tunnettu, hyväksytty ja jossa jokaisesta välitetään. Me unelmoimme, että jokainen rikkinäinen, väsynyt, stressaantunut, epäonnistunut, murheellinen, katkera, turhautunut tai ahdistunut ihminen voisi kokea Jumalan eheyttävän ja rakastavan voiman. Me unelmoimme yhteisöstä, joka tavoittaa nuoren sukupolven uudella, energisellä, inspiroivalla ja ajanmukaisella tavalla. Haluamme osoittaa ihmisille radikaalin Jeesuksen, joka 2000 vuotta sitten muutti maailman tavallisten ihmisten kautta. Me haluamme olla niitä tavallisia ihmisiä, joiden kautta hän muuttaa maailman tänään.
