Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Työelämä’

567.jpg

Tänään, kun selailin Facebookin uutisvirtaa, niin eteeni sattui Monsteriklubin kysely. Sinänsä suppeassa kyselyssä oli kartoitettu työn tärkeimpiä ominaisuuksia ja tärkeimpänä koettiin työn mielekkyys. Palkka ja hyvä työyhteisö olivat lähekkäin toisena ja kolmantena. Tulokset eivät ole kovin yllättäviä, sillä samansuuntaisia tuloksia on nähty muissakin tutkimuksissa. Tällä kertaa jäin kuitenkin pohtimaan asiaa.

Pohdinnan taustalla on oma keski-ikäistymiseni. Minä täytin viime kesänä 40 vuotta ja oma työhistoriani on pirstaleisempi kuin suositukset edellyttävät. Osasyynä ovat toki omat väärät valinnat.

Olen jo pitkään vertaillut mielessäni kolmen viimeisen työpaikkani ominaisuuksia. Olen kysynyt itseltäni: Miksi viihdyit tai et viihtynyt jossakin työpaikassasi? Miksi pysyit työssäsi? Miksi vaihdoit työpaikkaa? Itsetutkiskelussani päädyn aina noihin kolmeen ominaisuuteen, jotka edellä mainitussa Monsteriklubin vertailussa olivat kärjessä: mielekkyyteen, työilmapiiriin ja palkkaukseen.

Tällä listalla ensimmäinen työpaikkani oli työyhteisöltään loistava. Useimmiten työilmapiiriä tai työyhteisöä ei välttämättä edes pilaa astetta änkyrämpi työkaveri. Luulen, että tulehtunut työilmapiiri johtuu useammin esimiehen ja alaisen välille tulleesta säröstä. Tällä työpaikalla suhteet työkavereihin ja esimieheen olivat kuitenkin hyvät ja tulin mielelläni töihin.

Työtehtäväni olivat mielekkäitä, vaikka oma roolini olikin vähän sivussa yrityksen ydintoiminnoista ja esimerkiksi kalustoon investoiminen oli vähäistä. Palkkaus oli alalle tyypillisesti heikkoa. Omalla kohdallani tämä merkitsi, että tulin töihin tyytyväisenä ja pyrin tekemään työni hyvin ja ahkerasti, mutta lähdin kyllä kotiin heti, kun työpäivä oli täysi. Heikko palkkaus ei innostanut venymään yrityksen eteen enempää, kuin mihin työpäivän aikana ehti. Ylityöstä ei maksettu, vaan yhdestä ylityötunnista sai yhden tunnin vapaata.

Loppujen lopuksi vaihdoin kuitenkin tuosta mukavasta yrityksestä seuraavaan juuri paremman palkkauksen perässä. Ala oli kokonaan toinen, mutta nyt olin vastuussa kokonaisesta osastosta, eikä minusta tuntunut, että olen sivuroolissa. Tämän työn palkkaus oli omalla koulutustasollani hyvä, mutta tässä paikassa oli valitettavan huono työilmapiiri. Sellaista on vain vaikea tunnistaa etukäteen. Mielestäni kyseisen työpaikan johtamiskulttuuri oli vähintäänkin haastava ja yritinkin omalta puoleltani antaa ohjeita, jos niitä kysyttiin. Talossa oli monia huonosti voivia työntekijöitä, mutta henkilöstön hyvinvointi ei ollut yrityksessä prioriteettina. Keskustelimme johtajuudesta avoimesti, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen.

Omat työtehtäväni olivat vähintään yhtä mielekkäitä kuin edellisetkin. Palkkaus oli siis parempi, mutta johtamiskulttuurista johtuva tulehtunut ilmapiiri oli liikaa. Huomasin melko pian, että menin töihin ahdistuneena ja koin syvää riittämättömyyttä työssäni. Kunnioituksesta minut palkanneita yrityksiä kohtaan jätän tarkemmat yksityiskohdat mainitsematta, mutta myös tässä työssä minun oli vaikea motivoitua tekemään ylitöitä. Lähdin kotiin heti, kun työpäivä oli täysi. Jätin monesti työpuhelimenikin työpaikalle, sillä minua ahdisti ajatuskin siitä, että työt seurausivat kotiin. Rehellisyyden nimessä on tunnustettava, että olin luultavasti pettymys työnantajalleni.

Olin jo päättänyt lähteä pois tuosta työpaikasta, kun sain ystävältäni vinkin uudesta työpaikasta. Olin ollut sen verran turhautunut ja ahdistunut, että päätin keski-ikäisenä tehdä TE-keskuksen sivuilla laajan ammatinvalintatestin. Testin tulokset kertoivat, että juuri tuo ystäväni vinkkaama paikka olisi minunlaiselleni ihmiselle sopivin.

Hain paikkaa ja sain sen. Nyt voin todeta, että kyselyn tulokset pätevät ainakin minun kohdallani täydellisesti. Nykyiset työtehtäväni ovat paitsi mielekkäitä myös todella mielenkiintoisia. Olen todellakin löytänyt itselleni sopivan alan. Nykyään kuulun niihin onnellisiin, jotka lähtevät töihin iloisena. Nykyisen työni palkkaus on kahden edellisen välimaastossa, mutta työyhteisö on yksi parhaista, joissa olen ollut. Sen lisäksi, että lähden töihin iloisena, huomaan tekeväni pitempää päivää. Huomaan miettiväni työhöni liittyviä asioita iltaisin ja lukevani vapaa-aikanani työhöni liittyvää kirjallisuutta. Edellisessä työssäni en vain olisi kyennyt moiseen.

Älä ymmärrä minua väärin. En ole nostamassa itseäni työn sankarin jalustalle. Tarkoitukseni on vain todistaa, että hyvällä työilmapiirillä on ihmeellinen voima. Soisin, että jokainen työnantaja, joka haluaa lisää tehoa työntekijöiltään, pyrkisi siihen hyvän työilmapiirin eikä vaatimusten kautta. Myös työn mielekkyydellä on ihmeellinen voima. Jos etsit työpaikkaa, selvitä ensin kunnolla, että mitä oikein haluat tehdä. Sen olet velkaa itsellesi ja työnantajallesi.

 

 

Read Full Post »

kohoreMuistan, kuinka istuin yläasteikäisenä koulussa ja katselin ulos luokan ikkunasta. Minulla oli tapana hakeutua luokassa aina ikkunariviin istumaan. Moni luokkakaverini vältteli niitä paikkoja, koska vanhat ikkunat olivat niin vetoisia. Minulle ne kuitenkin tarjosivat mahdollisuuden karata tunnilta edes ajatuksissani.

Muistan senkin, että katselin joskus ohiajavaa lähettipalvelun autoa. Mietin silloin, että lähettipalvelun työntekijän täytyy olla onnellinen ihminen. Sen verran vapaalta ja itsenäiseltä sellainen työ vaikutti ainakin fysiikan tuntiin verrattuna. Jotenkin kaipasin jo nuoresta pitäen työelämään ja sitä seuraavaan itsenäisyyteen.

Yksi sosiologian puolelta mieleeni jääneistä lempitilastoistani kertoo, että 80% ihmisistä ikäänkuin ajautuu siihen työhön, mitä he tekevät. He eivät siis ole siihen erityisesti pyrkineet tai siitä haaveilleet nuoruudessaan. On vain opiskelujen aikana kysytty kesätyötä jostakin, saatu kesätyön jälkeen määräaikainen sopimus ja lopulta on tarjottu vakituista paikkaa. On kenties ollut ajatuksia ja haaveita jostakin muusta ammatista tai jatko-opiskeluista, mutta säännöllinen palkka ja elämän muut kuviot, ehkäpä rakastuminen, avioituminen ja perheen perustaminen saattavat olla täyttyneitä haaveita, jotka ovat samalla tehneet muut haaveet mahdottomiksi.

Eikä sellaisessa ole mitään väärää. Enemmistön tavoin minäkin olen ajatunut työhöni kirjapainoalalle. Viihdyn työssäni. Siitä huolimatta se ei koskaan ollut edes ajatusteni reunamilla uravalintoja miettiessäni. Niin vain kävi. Eräässä saarnassaan pastori Craig Groeschel mainitsee selkeän totuuden: ”Jokainen päätyy jonnekin. Harva päätyy jonnekin tarkoituksella.”

Jokainen meistä päätyy jonnekin. Joku päätyy kirjapainoalalle, toinen tehtaaseen ja kolmas työttömäksi. Samoin joku päätyy avioeroon, kun toinen saa nauttia upeasta ja toimivasta avioliitosta koko elämänsä. Yksi saa nähdä lastensa tekevän hyviä valintoja, kun toinen murehtii jokaisen päivänä lastensa kohtaloa. Harva meistä päätyy sinne minne on tarkoittanut. Ja harva meistä osaa tarkoituksella tähdätä elämäänsä johonkin tavoitteeseen.

Se mikä minua joskus öisin mietityttää on se, että mitä jos minä elän koko elämäni siten, että ajaudun päivästä ja hetkestä toiseen, tilanteesta ja vaiheesta toiseen. Ilman päämäärää. Mitä jos kaikki elämäni päivät ovat kuluneet ilman minkäänlaista ajatusta siitä, mikä on minun tehtäväni ja tarkoitukseni täällä maan päällä sen lyhyen jakson aikana, jota elämäksi kutsutaan. Sellainen ajatus tuntuu mielestäni masentavalta ja jollain tapaa jopa pelottavalta.

Kristittynä uskon Jumalaan, jolla on suunnitelma ja tarkoitus jokaisen ihmisen kohdalle. Ja juuri tänään päätän lujemmin kuin koskaan aikaisemmin yrittää löytää sen tarkoituksen, joka hänellä on minua varten. Jotenkin kaikki muu tuntuu kuitenkin vähäiseltä sen rinnalla. Mitä jos sinäkin kokeilisit?

 

Read Full Post »

Minä olen yksi niistä ihmisistä, joiden on melko lailla vastenmielistä istua koneensa äärellä kesällä. En vain yleensä halua käyttää kesän hetkiä näyttöä tuijottaen. Minua ei kiinnosta sen enempää Twitteröinti kuin tietokoneella pelaaminen tai bloggaaminenkaan. Kun yhdistää edelläkerrotun tänä keväänä kokemaani kevätväsymykseen, on koossa heppoinen, mutta tosi selitys Korpialttarilla vietetylle hiljaiselolle. Tässä kuitenkin kesäisiä ajatuksia maailman menosta.

Alkusysäyksen tämänhetkisille mietiskelyilleni sain käydessäni loistavan Anssi Kelan konsertissa Pietarsaaren Jaakon Päivillä. Loistavana lauluntekijänä tunnettu Anssi sai kaltaiseni jäyhän ja varautuneen suomalaisen alfauroksenkin intoutumaan varsin herkkään yhteislauluun. Pakollisten ”Milla”, ”1972” ja ”Nummela” -kipaleiden joukossa oli myös minulle aavistuksen vieraampi laulu, nimeltä ”Aamu”. Siinä lauletaan muun muassa näin:

Raahaudun keittiöön, avaan radion
Väkeä on taas sanottu irti
Valtavia firmoja kaatuu
Laitan kahvinkeittimen päälle

Perjantain 20.7. Helsingin Sanomissa Työelämä-sivujen tuottaja Pekka Mykkänen kirjoittaa hienon kolumnin otsikolla ”Nokian opettavainen saaga”. Mykkänen siteeraa kolumnissaan Nokia Saga -kirjaa, jonka johdannossa Jorma Ollila kehuu nokialaisia, jotka ovat ”ylittäneet itsensä kerta toisensa jälkeen”. Osuvasti Mykkänen toteaa: ”Vaivaiset seitsemäntoista vuotta Nokia Sagan ilmestymisen jälkeen on epäselvää, onko Nokiaa kohta enää olemassakaan…’Itsensä kerta toisensa jälkeen ylittäneiden’ raastavat irtisanomiset ovat arkea.”

Tarkoitukseni ei ole nyt arvostella Nokiaa, sillä minulle on opetettu ettei lyötyä saa lyödä. Minä muistelen kuitenkin itsekin olleeni töissä toisessa suuressa suomalaisessa yhtiössä. Sellaisessa, jonka varassa Suomi kasvoi ja vaurastui ennen kuin Nokia otti ohjat. Tiedäthän, se oli sitä vihreää kultaa

Muistelen lukeneeni kuvausta sen yhtiön arvoista tai visiosta tai mikä lieneekään ollut sen ajan trendi-ilmaus. Lyhyessä julkilausumassa tuotiin monin eri tavoin esiin se, kuinka ”ihmiset ovat tärkein voimavaramme.” Tuntui, kuin kallispalkkainen konsultti olisi oikein miettimällä miettinyt erilaisia tapoja kuvata ihmisten tärkeyttä tuon yhtiön hyvinvoinnille. Minä olin silloin se naiivi ja idealistinen nuori, joka halusi uskoa niihin ajatuksiin. Minä halusin uskoa, että hyvä, ahkera ja tunnollinen työntekijä on kallisarvoinen ja tärkeä elementti minkä tahansa yhtiön toiminnassa. Kuinka väärässä olinkaan.

Samassa talossa, jossa luin kauniita ajatuksia ihmisistä tärkeimpänä voimavarana, on kuitenkin tänä päivänä alle neljäsosa siitä työntekijämäärästä, mitä siellä joskus oli. ”Tärkeimmästä voimavarasta” on kaiketi kuitenkin helpointa tinkiä? Itse asiassa näitä yrityksiä, joissa joskus oli parisen tuhatta kaveria töissä, ja joissa nyt on alle parisataa työntekijää, on aivan liikaa ympäri Suomea. Mykkänen mainitsee kolumnissaan senkin, että Nokian huippuaikoina valiteltiin insinööripulaa. Nyt 4000 insinööriä on työttömänä. Ei ole pulaa enää. Tämän vuoden helmikuussa Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan ”Työvoimapula uhkaa koko Suomea”. Minä puolestani luulen, että tutkimuksessa mainittuun vuoteen 2020 mennessä on kyllä saatu sen verran tuota ”tärkeää voimavaraa” ja noita ”Itsensä kerta toisensa jälkeen ylittäneitä” laitettua taipaleelle, että eiköhän tämäkin ”pula” sula ihan itsekseen.

Kela laulaa laulunsa kertosäkeen alussa:
Sama tunne aina aamuisin
Taisin elää tämän päivän eilenkin
Käytettyjä uutisia ja kupillinen vahvaa kahvia

Ei minulla todellakaan ole lääkettä tähän kaikkeen. Silti minusta tuntuu, että saan kuulla vain käytettyjä uutisia ja kierrätettyjä lupauksia ihmisistä voimavarana. Minusta on surullista, että itsensä kerta toisensa jälkeen ylittäneet ihmiset laitetaan taipaleelle, koska heillä ei enää ole arvoa. Minusta on väärin, että kvartaalitalous ja osakekurssit ovat tärkeämpiä kuin ihmiset ja heidän elämänsä. Minusta on surullista, että suomalaiset antavat aivan vapaaehtoisesti päätäntävaltansa ulkomaisille sijoittajille ja eläkerahastoille. Me siirrämme teollisuuttamme halpoihin maihin vain huomataksemme, että eivät nekään kauaa halpoja ole. Joskus oli aika, jolloin mahtavat tehtaanpatruunat hoitivat tehtaansa lisäksi paikkakunnalle koulun, sairaalan tai kaupan. Perustivat kenties urheiluseuran tai teatterin työntekijöidensä hyvinvoinnin vuoksi. Joskus kaipaan sellaista aikaa takaisin. Ei se takaisin tule, mutta kaipuu ei maksa mitään.

Read Full Post »