Joskus, kun pysähtyy muistelemaan elämäänsä, taakse jäänyt aika tuntuu kuin muinaiselta esihistorialta. En tiedä, onko kyseessä jokin myöhäinen kolmenkympin kriisi vai nopeasti muuttuvan maailman aikaansaama muutosangsti, mutta joskus kaipaan yksinkertaisia asioita lapsuudestani.
Kun asuin vielä kotonani, meillä kävi usein vieraita. Itse asiassa tuntuu, että meillä kävi lähes päivittäin ihmisiä kylässä. Parasta siinä oli se, että useimmat vieraat tulivat käymään ihan vain yllättäen. Oli sitten kyseessä arki-ilta tai viikonloppu, milloin tahansa saattoi ovikello soida ja oven takana oli joku vanhempieni monista ystävistä.
Oli meillä itsellämmekin tapana lähteä usein autolla sunnuntai-ajelulle. Tuona toisenlaisen bensiininhinnan aikana me ajoimme ympäri kaupunkia leppoisasti erilaisia pikkuteitä ja kujia pitkin. Autossa soi usein kasettidekistä Dolly Partonia, Jerry Williamsia tai Jason Donovania. Monet olivat ne kerrat, kun lopuksi isi kaartoi autonsa jonkun tutun pihaan. Nopeasti keitetyt kahvit, ehkä tuore pulla ja paljon hyviä keskusteluita – Niistä oli onnelliset hetket tehty.
Kun olin sen verran vanha, että minua ei enää häädetty pois jokaisesta keskustelusta ja osaisin olla riittävän hiljaa, sain joskus kuunnella, mistä aikuiset oikein puhuvat. Tuntui, kuin eteeni olisi avautunut kokonaan toinen maailma. Aikuisten jutut tuntuivat joskus mielenkiintoisilta, joskus tylsiltä, mutta aina erilaisilta kuin kavereiden kanssa käydyt keskustelut.
Minulla on muutamia kavereita, jotka ovat muistelleet aivan samoja asioita. Heidänkin kotonaan oli joskus aika, jolloin ex tempore -vierailut olivat arkipäivää. Aivan samoin hekin kaipaavat noita vaiheita lapsuudestaan. Jostakin meille tuntemattomasta syystä emme kuitenkaan itse ole oppineet koskaan kyläilemään ilman etukäteiskutsua. Lieneekö syynä liian ohjelmoitu kalenterimme vai viihteen täyttämät kotimme, mutta lapsuuden yllätysvieraat tuntuvat olevan dinosaurusten kanssa sukupuuttoon kuollut ilmiö.
Yksi elämän traagisia ja surullisimpia totuuksia on sekin, että läheiset ystävät voivat vain kasvaa niin kovasti erilleen, että tulee päivä jolloin ei ole enää mitään sanottavaa. Siihen ei tarvita riitaa tai syyllisiä, niin vain käy. Luulen tunnistavani sellaisia loppuneita ystävyyssuhteita monien läheisteni elämästä, mutta ehdottomasti löydän niitä omasta elämästäni.
Jos sinulla on elämässäsi ystävä, joka tulee luoksesi aivan yllättäen, pidä hänestä kiinni kaksi käsin. Sitä et tule katumaan. Ja mene tänään käymään jonkun luona. Ihan vain yllättäen.
Korpialttari 