Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Sitoutuminen’

Eräänä iltana sängyssä pyöriessäni ja unta odotellessani päätin taas pohtia elämääni ja sen erilaisia kiemuroita. Usein tuollaisessa tilanteessa päässä risteilee kaikenlaisia jäsentymättömiä ja irrallisia ajatuksia. Ajatuksia, joista ei oikein saa muodostettua itselleenkään kokonaiskuvaa. Tuo ilta oli kuitenkin poikkeus. Kun olin tehnyt tarpeeksi tutkimusmatkaa omaan päähäni, alkoi tajunnassani muodostua jonkilainen kokonaisuus ja tajusin, että minä olen sairaalloinen sitoutuja. Eli siinä missä toinen on sitoutumiskammoinen, minä olen sitoutumattomuuskammoinen.
Ennenkuin selitän sitoutumattomuuskammoani, liitän tähän väliin kuitenkin osan puheesta, jonka pidin seurakuntalaisillemme tässä parisen viikkoa sitten. Nämä ajatukset löytyvät alunperin useasti siteeraamastani kirjasta ”Se jokin”. Olen niitä täydentänyt puhettani varten. Puheessani kerroin kolmesta sitoutumisen tasosta nimenomaan seurakuntatyön näkökulmasta. Ne tulevat tässä:

1. taso: Ihmiset uskovat näkyyn sen verran kuin hyötyvät siitä
Ensimmäisellä tasolla näyn sisäistämisessä seurakunnan (tai mihin tahansan muuhun) toimintaan osallistujilla on samanlainen kuluttaja-asenne kuin niillä, jotka hyödyntävät mieliravintolansa palveluja tai käyvät mukavan matkan päässä olevalla kuntosalilla. He tulevat, koska se on heistä mukavaa. He saavat työstä jotakin itselleen ja heille juuri tämä on tärkeää. Ensimmäisen tason ihmiset siis tulevat, kun on se on heistä mukavaa ja sopivaa, eivät muulloin. Ykköstason ihmiset menevät paljon mieluummin kyläilemään tai elokuviin tiistai-iltaisin sen sijaan, että tulisivat Vedä Henkeä -iltaan. He tulevat paikalle, kunhan puheet ovat miellyttäviä ja laulut suloisia. He tulevat itseään varten. Yleensä tämä ryhmä on valitettavan suuri jokaisessa yhteisössä. He ovat mukavia ja kultaisia ihmisiä, mutta heidän varaansa ei voi koskaan laskea. Koskaan et voi olla varma, ettei joku muu asia ole sillä hetkellä mukavampaa, sopivampaa tai tärkeämpää. Näkyä ei voi koskaan viedä eteenpäin näiden ihmisten varassa.

2. taso: Ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että auttavat sen toteuttamisessa, kun se mukavasti sopii heille.
Toisella tasolla on ihmisiä, jotka olivat ennen ykköstasoisia kuluttajia, mutta ovat nyt valmiita tekemään oman osansa, jos se sopii heille. He ovat niitä ihmisiä, jotka pudottavat muutaman kolikon punaisen ristin lippaaseen tai ovat mukana koti-kouluyhdistyksessä. He auttavat mielellään, ellei se häiritse heidän muuta elämäänsä. He auttavat, ellei satu tärkeämpää eteen. Seurakuntatouhujen ulkopuolella olen ottanut tavakseni kerätä kaksi kertaa viikossa porukkaa pelaamaan pihasählyä. Porukkaa kerätessä kaikkein ärsyttävintä on, kun joku vastaa että: ”Tulen, jos pääsen”. Sellaisten ihmisten kohdalla lasken AINA, että hän EI OLE tulossa mukaan. Sellainen vastaus ärsyttää peliporukassa ja se ärsyttää seurakunnassa: ”Tulen jos pääsen”. Kakkostason ihminen auttaa ja tekee, jos vain saa auttamisensa ja tekemisensä sovitettua aikatauluunsa. Näitä ihmisiä on yleensä tarjolla jonkin verran. Kakkostason ihmisiä, jotka auttavat, kun voivat. Heistä on iso apu moneen projektiin, mutta omat remontit, kesälomat, harrastukset ja sen sellaiset tekevät näistä aika satunnaisia auttajia. Näkyä et voi viedä eteenpäin näidenkään ihmisten varassa.

3. taso: Ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että sitoutuvat siihen koko elämällään.
Kolmannella tasolla ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että sitoutuvat siihen koko elämällään. He ymmärtävät näyn ja ovat sisäistäneet sen. He ovat sitoutuneet toimintaan ja priorisoivat tämän työn ensimmäiselle sijalle elämänsä aktiviteeteista. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka sovittavat muut harrastuksensa tämän yhden näyn mukaan. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka silloin tällöin järjestävät lomamatkansa, aktiviteettinsa ja jopa työvuoronsa siten, että pääsevät mukaan esimerkiksi tiistain Vedä Henkeä -iltaan. Nämä ihmiset ovat sitoutuneita silloinkin, kun fiilis ja tunteet eivät sitä edellytä. Kolmostason ihmiset ovat mukana, koska he haluavat ja ovat päättäneet olla mukana. Nämä ihmiset viettävät joskus öitä pohtien, kuinka näky voitaisiin toteuttaa paremmin. He pohtivat seurakuntaa vapaa-aikanaankin ja odottavat innolla seuraavaa tilaisuutta, jossa jälleen tehdä työtä näyn eteen. He tekevät kaiken tämän, koska he haluavat tehdä niin. Kukaan ei heitä pakota siihen. Yleensä näitä ihmisiä on vain harvassa. Ilman kolmostason ihmisiä näky kuolee.

Ja se selitys:
Voi olla, että satunnainen lukija pitää minua fanaattisena hörhönä, eikä välttämättä osu silloin kauas totuudesta. Minä näet tajusin tuossa yöllä miettiessäni, että minä olen itse aina halunnut sitoutua kaikella voimallani siihen mitä teen. Jo silloin, kun nuorena poikana pelasimme kaveriporukalla salibandyä, en minä yleensä ollut koskaan pois treeneistä. Ei ollut sellaista säätä, ei sellaista koulutehtävää, ei sellaista TV-ohjelmaa, joka olisi saanut minut jäämään pois harjoituksista. Sen seurauksena rehellisesti sanottuna halveksin niitä, joilla tuntui aina olevan jotakin muuta ja tärkeämpää tekemistä treenien aikana. Nuorena miehenä en voinut sietää sitä, että joku ei sitoutunut samalla asenteella pelaamiseen kuin itse sitouduin. Joukkueeseenhan ei koskaan ole pakko liittyä, mutta mukaan tultuaan olisi syytä olla sitten mukana. Minä halveksin siitäkin huolimatta, että kyseessä oli tosiaan vain kaveriporukka, eikä mikään seurajoukkue.
Onneksi ajan kanssa ihmisellä on mahdollisuus kasvaa ja viisastua. Enää en halveksi toisia enkä voi sanoa, etten siedä jotakuta, mutta perusasenteeni on vielä tallella. Minun on vaikea tottua ajatukseen, että kaikki eivät halua sitoutua niihin asioihin, joiden he sanovat olevan tärkeitä itselleen. Elämässäni on toki monia tärkeitä asioita, mutta seurakunta ja salibandy ovat niitä, jotka ovat ehdottomasti joukkulajeja. Kumpaakaan ei voi tehdä yksin.

Jos olet johtaja, niin muista nämä kolme perusneuvoa:
1.Tee kaikkesi, että mahdollisimman monesta tulisi kolmostason ihminen sitoutumiseen ja näkyyn nähden.
2. Hyväksy se, että joukossa on aina enemmistö ykkös- ja kakkostason seuraajia.
3. Muista aina säilyttää oma sitoutumisesi.
Olenko hakoteillä? Olenko fanaatikko? Mitä sinä ajattelet sitoutumisesta?
Ps. En tiedä sopii Rocky Balboa sitoutumisblogin kuvitukseksi, mutta menköön nyt…
Pss. Tätä kirjoittaessani WordPressissä on jokin häikkä ja kaikki kappalejaot poistuvat. Korjaan tekstin, kun tämä taas toimii…
Mainokset

Read Full Post »

[Tämä blogikirjoitus on osa ’Saarnakritiikki’ -sarjaa. Saarnakritiikki-sarjan kirjoitukset ovat muuten tavallisia blogikirjoituksia, mutta niiden aihetta on käsitelty niiden ilmestymispäivänä pidetyssä puheessa. Näin erityisesti kuulijat voivat antaa kritiikkiä puheesta keskustelussa, joka jatkuu täällä korpialttarilla. Toki kaikki saavat kommentoida.]

Luulenpa, että jos minun pitäisi nostaa esille yksi sellainen asia joka raivostuttaa useimpia pastoreita, se olisi tehottomuus. Tällä epämääräisellä ilmaisulla tarkoitan erityisesti saarnojen tai opetuspuheiden tehottomuutta. Raamatussa on esimerkkejä ihmisistä, jotka kuulevat jonkin asian olevan aavistuksen pielessä omassa elämässään. Useimmiten sitä seuraa välitön asioiden muuttaminen. Ihmiset, jotka kuulevat kasteen tärkeydestä, menevät välittömästi kasteelle. Ne, joita ohjataan elämänmuutokseen tekevät sen nopeasti. Kaiken kaikkiaan Raamatun kertomuksia leimaa nopea ratkaisun tekeminen. Muistan eräänkin vanhan uskovan, joka nuorena vasta uskon ratkaisun tehneenä poltteli tupakkaa puiston penkillä ja kertoili kaverilleen uskoontulostaan. Kaveri siinä kuunnellessaan huomautti miehelle, että ”Uskovat ei kai saa polttaa tupakkaa”. Nuori uskova totesi: ”Jaa, ei vai?” ja tumppasi elämänsä viimeisen tupakan.

Tänä päivänä voit kulkea useissa eri seurakunnissa ja kuulla loistavia puhujia. Siis ihan todella ammattitaitoisia, selkeäkielisiä ja osaavia puhujia. Meistä useimmat tuntevat montakin hyvää pastoria ja joskus heidän puheitansa kuunneltuamme olemme taputtelemassa heitä olalle, kättelemässä heitä eteisessä ja laittamassa heistä ylistävää tilakommenttia Facebookissa. Me olemme samaa mieltä hänen kanssaan, emme vain yleensä tee, niinkuin pastori opettaa.

Olen itsekin huomannut vuosien varrella, että on joskus aivan tajuttoman raivostuttavaa puhua anteeksiannosta ja nähdä kuulijoiden pyyhkivän liikutuksesta kyyneliään vain kuullakseen heidän jatkavan riitelyään seuraavan viikon loppupuolella. On ärsyttävää puhua kunnioituksesta, jos se saa aikaan vain hyväksyviä nyökkäyksiä aidon kunnioituksen sijaan. On masentavaa kertoa uhraamisen merkityksestä, jos kukaan ei koskaan koe sitä tärkeäksi omalla kohdallaan. Siinä missä aviopareilla vitsaillaan olevan valikoiva kuulo, on kristityillä valikoiva ymmärrys. Helluntaijargonilla kerrottuna joku asia ei ole ”kirkastunut”. Joillekin eivät asiat kirkastu koskaan.

Minä luulen, että saarnojen tehottomuus ei johdu siis saarnoista, vaan siitä että useimmat kristityt on pilattu. Heidät on pilattu vuosikausien opetuksilla ja puheilla. He ovat oppineet nyökkäämään oikeissa kohdissa, huutelemaan aamenta ja hallelujaa sopivissa kohdissa (jos ovat kovin karismaattisia taustaltaan) ja jopa olemaan samaa mieltä useimmista asioista puhujan kanssa. He eivät vain osaa tehdä asioille mitään, nuo pilatut kristityt. On uskovia, jotka tuskailevat, kun eivät tunnu oikein löytävän paikkaansa. He haluaisivat lähemmäs Jumalaa (vaikeaselkoinen käsite, jonka merkitys vaihtelee ajatuksen lausujan oman käsityksen mukaan). He ovat istuneet vuosia seurakuntien tilaisuuksissa ja kuulleet useita puheita rukouksesta, Raamatun lukemisesta, uhraamisesta, palvelemisesta tai sitoutumisesta. He ovat innoissaan kehuneet pastoriaan toisilleen kahvikupin äärellä tilaisuuden jälkeen. He ovat jopa muistaneet rukaista pastorinsa puolesta hetken ennen nukkumaan menoa. Koskaan he eivät ole silti oppineet rukoilemaan, lukemaan Raamattua, uhraamaan, palvelemaan tai sitoutumaan. Miksi?

Matt. 5:13: Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi.

Read Full Post »

Sattuipa silmiini Graig Groeschelin kirjoitus hänen omassa Swerve -blogissaan. Kaksiosaisessa kirjoituksessaan Graig kertoo saaneensa tehtäväksi tehdä muutamia ehdotuksia Yhdysvaltain metodistikirkolle. Asiallisessa ja mielenkiintoisessa tekstissään Graig kertoo ajatuksiaan metodistikirkon kiertojärjestelmästä. (En löytänyt parempaa käännöstä.) Näin tuo järjestelmä määritellään:

”Kiertojärjestelmä on metodistikirkon hyväksymä tapa, jossa työhönsä siunatut vanhimmat määrätään työkentälleen piispan toimesta. Kaikki vanhimmat hyväksyvät nämä määräykset ja pysyvät niissä.” Graig jatkaa: ”Kun henkilö on valmistunut pastori, niin piispa (tai hallitus) määrää hänet mihin tahansa seurakuntaan Jumalan tahdon mukaan”.

Tässä mallissa on siis Graigin mukaan useita haasteita:

  1. Paikallisella seurakunnalla ei ole juuri sanomista siihen, kuka on heidän pastorinsa.
  2. Pastori ja hänen perheensä eivät kenties sitoudu täysillä yhteisöön, koska tulevaisuus on epävarmaa.
  3. Seurakunnan jäsenet tietävät, että heidän pastorinsa voidaan siirtää milloin tahansa toiseen seurakuntaan.
  4. Yleensä tällaisten työjaksojen pituus jää kovin lyhyeksi. Tämä tuo ongelmia yrityksissä rakentaa luottamusta, vahvistaa näkyä ja rakentaa pitkäaikaisia ihmissuhteita.

Suomalaisesta näkökulmasta tämänkaltainen malli on aika vieras. En ehkä olisi siihen edes tarttunut, ellen olisi juuri tammikuussa keskustellut Etelä-Afrikan helluntailiikkeen johtajan, Peter Wattin kanssa. Hän näet kertoi, että samantapainen järjestelmä oli käytössä myös Etelä-Afrikassa. Kaksi vuotta oli pitkä aika yhdellä paikkakunnalla. Yleensä tuo järjestelmä toimi niin, että kun seurakunnan johto tai useat seurakuntalaiset alkoivat haluta muutosta, he ilmoittivat siitä piispalle tai muille vastaaville johtohenkilöille. Nämä sitten ilmoittivat pastorille uuden seurakunnan johon oli lähdettävä melko nopeastikin. Pastorilta ei itse kysytty halukkuutta lähteä ja joskus tilanne saattoi tulla melkoisena yllätyksenä pastorille.

Toki Suomessakin on joskus pastori vaihtunut joillakin paikkakunnilla melko tiheään, mutta syy lienee muualla kun suoranaisessa järjestelmässä. On niitäkin, jotka tuskailevat sitä etteivät ”pastorit kierrä tarpeeksi nopeasti”.

Kun samaan kokonaisuuteen lisää sen tutkimustuloksen, jonka mukaan kasvavilla seurakunnilla on useimmiten ollut vuosikausia (ellei vuosikymmeniä) sama pastori, on syytä miettiä, että miksi moiseen malliin on oikein päädytty. Siispä haastankin niitä muutamia, joita tällainen saattaa kiehtoa, mukaan pohdintaan. Mitä etuja saattaa olla edellä mainitusta mallista? Miksi sellainen on nähty hyväksi? Onko pastorin työpaikka vain järjestelykysymys?

Read Full Post »