Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Salibandy’

uuttajavanhaa

Monien muiden ihmisten tavoin minullakin on tapana vuoden vaihteessa ja näin alkaneen vuoden alkupuolella katsella vielä hieman taaksepäin ja pohtia, että mitä juuri päättyneestä vuodesta jäi päällimmäisenä mieleen. Oma vuoteni oli varsinkin työkuvioiden osalta melkoisen poikkeuksellinen. Vaihdoin alkuvuodesta työpaikkaa vain kahden kuukauden työskentelyn jälkeen. Toisaalta ehdin myös kesällä toimia kuolevan firman toimitusjohtajana myös sen kaksi kuukautta. Siltä osin kohdallani ajatus ”varastomiehestä toimitusjohtajaksi” pitää paikkansa. Harmittavsti siihen ei kuitenkaan liity taloudellista ”From Rags to Riches”- puolta. Huolimatta molempien pestien lyhyydestä opin niistä paljon. Ehkäpä joskus saan aikaiseksi kirjoittaa niistä asioista teillekin.

Suurta nautintoa tuotti kautta aikain ensimmäinen täysipainoinen veneilykesä. Aiemmat vuodet ovat menneet venettä kunnostaessa tai huonokuntoisen veneenmoottorin kanssa tapellessa. Viime kesä oli ensimmäinen, jolloin kaikki asiat veneessä toimviat moitteetta ja vesillä tulikin oltua kiitettävästi. Tästä olen vieläkin kiitollinen.

Harrastuspuolella tuli kuvioihin mukaan kuitenkin otsikon mukaisesti uutta ja vanhaa. Uutena harrastuksena innostuin Geokätköilystä. Geokätköily kuulosti mielestäni mielenkiintoiselta heti kun siitä ensimmäisen kerran kuulin, mutta harvallapa meistä on aikaa aloitella jatkuvasti uusia harrastuksia. Jokaisen uuden asian aloittamiseen liittyy myös jonkilainen kynnys jonka ylittäminen on sitten enemmän tai vähemmän työlästä. Itse pääsin kyllä alkuun helposti, mutta itse kätköjen löytäminen oli aluksi hankalaa. Minä kun lähdin liikkeelle ilman ainuttakaan neuvojaa, enkä edes oikein tiennyt mitä etsiä. En voi sellaista tapaa suositella, koska lähestulkoon menetin mielenkiintoni koko touhuun. Päätin kuitenkin etsiä kaikkein helpoimmiksi määritetyt kätköt ensin ja pikkuhiljaa kätköjen löytyessä pääsin paremmin jyvälle siitä mitä, ja ennenkaikkea mistä etsiä. Tätä kirjoittaessa olen löytänyt vähän kolmattasataa kätköä ja olen siis vielä aloittelija. Monien löydöt liikkuvat tuhansissa ja joillakin jopa lähempänä kahtakymmentätuhatta. Toki eräskin tuhansia kätköjä löytänyt oli Geocaching.com -sivuston tilastojen mukaan löytänyt kätköjä lähes 350 päivänä vuodesta. Se kertoo jo melko vakavasta suhtautumisesta harrastukseen. Minä puolestani olen innostunut lähinnä veljeni ja muutamien kaverieni kanssa puoliksi ulkoilemaan ja puoliksi kätköilemään enkä todellakaan ehdi ihan noin paljoa kätköjä etsiä. Saa nähdä mitä tapahtuu, jos pahemmin hurahtaa tähän touhuun. Toistaiseksi olen saanut jopa värvättyä kolme uutta kätköilijää mukaan.

Vanhana harrastuksena olen uudelleen innostunut Salibandystä. Ei vanha rakkauteni ole mihinkään koskaan sammunut, mutta olin tässä välissä monia vuosia ihan vain höntsypallolinjalla. Edellisestä sarjapelistä on aikaa useita vuosia ja paikallinen kyläsarjakin jäi taakse, kun erään kerran peliin sattui parikymmentä pelaajaa paikalle. 2 x 15 minuutin pelissä ei montaa vaihtoa ehdi sillä pelaajamäärällä kokea. Lähdin kesken pelin kotiin, enkä ole sen jälkeen kyläsarjaa pelannut. Ymmärrettävästi ei ole kyllä kysyttykään. Tänä vuonna kuitenkin paikkallinen Jeppis FBC päätti kokeilla miesten kakkosjoukkueen perustamista. Lähes veteraani-ikäisenä salibandymiehenä jouduin tekemään sellaista sielun syväluotausta, jossa tosissaan kyselin itseltäni, että jaksanko enää lähteä turnauksiin ympäri Suomea. Ilokseni huomasin, että pelimatkat jäävät tätä nykyä melko lyhyiksi, sen verran joukkueita löytyy ihan Pohjanmaaltakin. Monia muitakin asioita joutui siinä pohtimaan, mutta lopulta puntari kääntyi siihen suuntaan, että päätin lähteä taas kerran areenoille kihisemään. Täytyy todeta, että on ollut mukavaa. Olen aiemminkin kertonut, että mielestäni joukkulajeisssa on sitä jotakin. Samaa mukavaa huulenheittoa ja yhteisöllisyyttä on oikeastaan ehtinyt vähän kaivatakin. Ja onhan siinä oma viehätyksensä olla yksi joukkueen vanhimmista (ellei vanhin, en tiedä jokaisen ikää) pelaajista. Sen olen jo huomannut, että koko ikänsä venyttelyä inhonnut pelimies joutuu vain ikävuosien nujertamana antautumaan ja venyttelemään ennenkuin kroppa suostuu yhtään mihinkään.

Vuosi 2013 jää muistoihin ja historiaan voittopuolisesti positiivisena vuotena. Kiitollisin mielin koitetaan tehdä tästä vuodesta entistä parempi. Uuden vuoden lupauksenani julkistin tavoitteen olla taas vuosi ilman karkkia, sipsiä ja suklaata. Geokätköjä koetan maltillisesti löytää sen verran, että 500 menee rikki tänä vuonna ja veneillä aion niin paljon kuin sielu sietää. Tämä kaikki Raamatun muistutusta mukaillen: ”Jos Jumala elinpäiviä suo ja saamme elää.”

Ps. Arvaatte varmasti, että edellämainitut harrastukset, työ ja seurakunnan johtaminen ovat osaltaan syyllisiä harventuneeseen kirjoitustahtiini. Koitetaan tehdä parannus.

Mainokset

Read Full Post »

 

 

Viime viikonloppuna vietimme porukalla jo perinteiseksi muodostunutta Vedä Henkeä -leiriämme. Tällä kertaa olimme muutaman vuoden tauon jälkeen taas Larsmon Lähetyskodilla ja olikin sopivan mukavaa ja nostalgista viettää leiriä samalla paikalla, jossa jo yli kaksikymmentäviisi vuotta sitten olin leireilemässä lapsena. Kun vielä puhujavieraanamme oli loistava Lasse Kujanen, jolla on myös yhteistä historiaa kanssani, oli nostalgiaa tarjolla ihan roppakaupalla.

Tulimme siinä aamukahvia hörppiessämme jutelleeksi nuoruuden urheiluharrastuksista ja -muistoista. Innokkaana jalkapallomiehenä Lasse muisteli, kuinka oli aikoinaan pelannut kohtuullisen tasokkaassa alasarjajoukkueessa mukana. Tuon joukkueen pelaajisto koostui sellaisista miehistä, jotka kaikki olivat olleet hyviä junioripelaajia, mutta elämän polut olivat vieneet heidät muihin suuntiin ja kukaan ei oikeastaan ollut voinut tai halunnut katsoa sitä, kuinka pitkälle rahkeet olisivat jalkapallossa riittäneet. Lasse kertoi kuinka yhtenä vuotena heidän joukkueensa kuitenkin pääsi mukaan aina nousukarsintoihin asti. Ratkaisupelien alla avainpelaajia ei kuitenkaan näkynyt. Joku oli lähtenyt ihan tyttöystäväänsäkin katsomaan toiselle paikkakunnalle. Lasse kertoi siinä yhtäkkiä tajunneensa, etteivät nuo pelikaverit todellisuudessa halunneetkaan nousta ylemmälle sarjatasolle. He kyllä saattoivat sanoa kaikki oikeat sanat ja puhua ”tsemppaamisesta” ja ”taistelusta”, mutta he olivat täysin tyytyväisiä omalla sarjatasollaan pelaamiseen.

Luin tänä kesänä ystäväni suosituksesta Juhani Tammisen kirjan Takaisin peliin. Työuupumuksesta ja sen voittamisesta kertova kirja sisältää myös Tamin kertomuksen Vaasan Sportin tilanteista. Tami kertoo lähes Lassen tavoin tajunneensa, ettei Vaasassa itse asiassa haluttukaan nousta SM-liigaan asti. Sielläkin kyllä puhuttiin noususta ja kaiketi ”tsempistä” ja ”taistelusta”, kuten niin usein urheilussa puhutaan, mutta todellinen tahto puuttui. Kuulin myöhemmin, että joidenkin arvioiden mukaan puolet Vaasalaisten joukkueesta olisi mennyt vaihtoon, koska heidän kapasiteettinsa ei vain olisi riittänyt liigaan. Laji ja taso on toinen, mutta asenne sama.

Voin kyllä jotenkin ymmärtää noita tilanteita. Itse olen pelannut salibandya alasarjoissa. Muistelen, että viitosdivarista aina kakkoseen asti tuli pelejä koettua. Olisi hienoa voida sanoa, että olin hyvä pelaaja, mutta totuus on kyllä se, että siellä kakkosdivarissa mentiin jo kyllä minun osaamiseni äärirajoilla. Alemmissa sarjoissa peli oli vielä kohtuullisen helppoa ja mukavaa, mutta mitä ylemmäs mentiin sitä vaikeampaa se oli. Jossakin vaiheessa minäkin olisin ollut tyytyväinen ihan vain pysymään paikallani. Tottakai minäkin osasin kyllä kuulostaa innostuneelta ja puhua ”tsempistä” ja ”taistelusta”, mutta en välttämättä olisi halunnut nousta ylemmälle sarjatasolle. Nousuhan tuo mukanaan lisää työtä. Pitää harjoitella enemmän, pelimatkat pitenevät ja pelejä tulee vastaan tiuhemmin. Menestys tuo mukanaan vastuuta.

Me pohdimme kahvikupin äärellä Lassen kanssa sitä, että usein näin käy myös seurakunnissa. Me kyllä osaamme puhua ”tsempistä” ja ”taistelusta”, mutta useimmiten me olemme jo tyytyväisiä omaan sarjatasoomme. Me osaamme antaa oikeat vastaukset ja tiedämme, mitä meiltä odotetaan ainakin keskusteluissa, mutta samalla toivomme, ettei meitä otettaisi ihan vakavasti. Tarkoitan sitä, että kun nuorena poikana kuuntelin kuinka pastori innosti meitä kadulle evankelioimaan eli jakamaan traktaatteja (jota olen muuten aina inhonnut), osasin kyllä kuulostaa innostuneelta ja olla hengessä mukana, mutta toivoin silti, ettei tuo kadullelähtö koskaan toteutuisi. Seurakuntaskenessä haaveillaan usein herätyksen ajasta. Sekulaarille lukijalleni kerron, että se on aikaa, jolloin ihmisiä kiinnostaa erityisen paljon hengelliset asiat ja ihmisiä tulee eri kirkkoihin ja seurakuntiin etsimään vastauksia elämän kysymyksiinsä. Sellaisia aikoja koetaan aina silloin tällöin. Useimmiten me emme kuitenkaan ole valmiita siihen työhön ja muutokseen, mitä tuollainen aito ja todellinen herätys tuo tullessaan. Me kyllä osaamme puhua oikeita asioita. Me haluamme, että ihmiset tulisivat mukaan toimintaan, mutta emme kuitenkaan halua heidän istuvan meidän paikallemme tai tuovan omia muutosehdotuksiaan meidän kerhoomme. Emme kenties ole valmiit siihen lisääntyvään työmäärään, mitä ”nousu” tuo tullessaan tai mitä se meiltä vaatii.

Miltä näyttää sinun tsemppisi ja taistelusi?

Read Full Post »

Eräänä iltana sängyssä pyöriessäni ja unta odotellessani päätin taas pohtia elämääni ja sen erilaisia kiemuroita. Usein tuollaisessa tilanteessa päässä risteilee kaikenlaisia jäsentymättömiä ja irrallisia ajatuksia. Ajatuksia, joista ei oikein saa muodostettua itselleenkään kokonaiskuvaa. Tuo ilta oli kuitenkin poikkeus. Kun olin tehnyt tarpeeksi tutkimusmatkaa omaan päähäni, alkoi tajunnassani muodostua jonkilainen kokonaisuus ja tajusin, että minä olen sairaalloinen sitoutuja. Eli siinä missä toinen on sitoutumiskammoinen, minä olen sitoutumattomuuskammoinen.
Ennenkuin selitän sitoutumattomuuskammoani, liitän tähän väliin kuitenkin osan puheesta, jonka pidin seurakuntalaisillemme tässä parisen viikkoa sitten. Nämä ajatukset löytyvät alunperin useasti siteeraamastani kirjasta ”Se jokin”. Olen niitä täydentänyt puhettani varten. Puheessani kerroin kolmesta sitoutumisen tasosta nimenomaan seurakuntatyön näkökulmasta. Ne tulevat tässä:

1. taso: Ihmiset uskovat näkyyn sen verran kuin hyötyvät siitä
Ensimmäisellä tasolla näyn sisäistämisessä seurakunnan (tai mihin tahansan muuhun) toimintaan osallistujilla on samanlainen kuluttaja-asenne kuin niillä, jotka hyödyntävät mieliravintolansa palveluja tai käyvät mukavan matkan päässä olevalla kuntosalilla. He tulevat, koska se on heistä mukavaa. He saavat työstä jotakin itselleen ja heille juuri tämä on tärkeää. Ensimmäisen tason ihmiset siis tulevat, kun on se on heistä mukavaa ja sopivaa, eivät muulloin. Ykköstason ihmiset menevät paljon mieluummin kyläilemään tai elokuviin tiistai-iltaisin sen sijaan, että tulisivat Vedä Henkeä -iltaan. He tulevat paikalle, kunhan puheet ovat miellyttäviä ja laulut suloisia. He tulevat itseään varten. Yleensä tämä ryhmä on valitettavan suuri jokaisessa yhteisössä. He ovat mukavia ja kultaisia ihmisiä, mutta heidän varaansa ei voi koskaan laskea. Koskaan et voi olla varma, ettei joku muu asia ole sillä hetkellä mukavampaa, sopivampaa tai tärkeämpää. Näkyä ei voi koskaan viedä eteenpäin näiden ihmisten varassa.

2. taso: Ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että auttavat sen toteuttamisessa, kun se mukavasti sopii heille.
Toisella tasolla on ihmisiä, jotka olivat ennen ykköstasoisia kuluttajia, mutta ovat nyt valmiita tekemään oman osansa, jos se sopii heille. He ovat niitä ihmisiä, jotka pudottavat muutaman kolikon punaisen ristin lippaaseen tai ovat mukana koti-kouluyhdistyksessä. He auttavat mielellään, ellei se häiritse heidän muuta elämäänsä. He auttavat, ellei satu tärkeämpää eteen. Seurakuntatouhujen ulkopuolella olen ottanut tavakseni kerätä kaksi kertaa viikossa porukkaa pelaamaan pihasählyä. Porukkaa kerätessä kaikkein ärsyttävintä on, kun joku vastaa että: ”Tulen, jos pääsen”. Sellaisten ihmisten kohdalla lasken AINA, että hän EI OLE tulossa mukaan. Sellainen vastaus ärsyttää peliporukassa ja se ärsyttää seurakunnassa: ”Tulen jos pääsen”. Kakkostason ihminen auttaa ja tekee, jos vain saa auttamisensa ja tekemisensä sovitettua aikatauluunsa. Näitä ihmisiä on yleensä tarjolla jonkin verran. Kakkostason ihmisiä, jotka auttavat, kun voivat. Heistä on iso apu moneen projektiin, mutta omat remontit, kesälomat, harrastukset ja sen sellaiset tekevät näistä aika satunnaisia auttajia. Näkyä et voi viedä eteenpäin näidenkään ihmisten varassa.

3. taso: Ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että sitoutuvat siihen koko elämällään.
Kolmannella tasolla ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että sitoutuvat siihen koko elämällään. He ymmärtävät näyn ja ovat sisäistäneet sen. He ovat sitoutuneet toimintaan ja priorisoivat tämän työn ensimmäiselle sijalle elämänsä aktiviteeteista. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka sovittavat muut harrastuksensa tämän yhden näyn mukaan. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka silloin tällöin järjestävät lomamatkansa, aktiviteettinsa ja jopa työvuoronsa siten, että pääsevät mukaan esimerkiksi tiistain Vedä Henkeä -iltaan. Nämä ihmiset ovat sitoutuneita silloinkin, kun fiilis ja tunteet eivät sitä edellytä. Kolmostason ihmiset ovat mukana, koska he haluavat ja ovat päättäneet olla mukana. Nämä ihmiset viettävät joskus öitä pohtien, kuinka näky voitaisiin toteuttaa paremmin. He pohtivat seurakuntaa vapaa-aikanaankin ja odottavat innolla seuraavaa tilaisuutta, jossa jälleen tehdä työtä näyn eteen. He tekevät kaiken tämän, koska he haluavat tehdä niin. Kukaan ei heitä pakota siihen. Yleensä näitä ihmisiä on vain harvassa. Ilman kolmostason ihmisiä näky kuolee.

Ja se selitys:
Voi olla, että satunnainen lukija pitää minua fanaattisena hörhönä, eikä välttämättä osu silloin kauas totuudesta. Minä näet tajusin tuossa yöllä miettiessäni, että minä olen itse aina halunnut sitoutua kaikella voimallani siihen mitä teen. Jo silloin, kun nuorena poikana pelasimme kaveriporukalla salibandyä, en minä yleensä ollut koskaan pois treeneistä. Ei ollut sellaista säätä, ei sellaista koulutehtävää, ei sellaista TV-ohjelmaa, joka olisi saanut minut jäämään pois harjoituksista. Sen seurauksena rehellisesti sanottuna halveksin niitä, joilla tuntui aina olevan jotakin muuta ja tärkeämpää tekemistä treenien aikana. Nuorena miehenä en voinut sietää sitä, että joku ei sitoutunut samalla asenteella pelaamiseen kuin itse sitouduin. Joukkueeseenhan ei koskaan ole pakko liittyä, mutta mukaan tultuaan olisi syytä olla sitten mukana. Minä halveksin siitäkin huolimatta, että kyseessä oli tosiaan vain kaveriporukka, eikä mikään seurajoukkue.
Onneksi ajan kanssa ihmisellä on mahdollisuus kasvaa ja viisastua. Enää en halveksi toisia enkä voi sanoa, etten siedä jotakuta, mutta perusasenteeni on vielä tallella. Minun on vaikea tottua ajatukseen, että kaikki eivät halua sitoutua niihin asioihin, joiden he sanovat olevan tärkeitä itselleen. Elämässäni on toki monia tärkeitä asioita, mutta seurakunta ja salibandy ovat niitä, jotka ovat ehdottomasti joukkulajeja. Kumpaakaan ei voi tehdä yksin.

Jos olet johtaja, niin muista nämä kolme perusneuvoa:
1.Tee kaikkesi, että mahdollisimman monesta tulisi kolmostason ihminen sitoutumiseen ja näkyyn nähden.
2. Hyväksy se, että joukossa on aina enemmistö ykkös- ja kakkostason seuraajia.
3. Muista aina säilyttää oma sitoutumisesi.
Olenko hakoteillä? Olenko fanaatikko? Mitä sinä ajattelet sitoutumisesta?
Ps. En tiedä sopii Rocky Balboa sitoutumisblogin kuvitukseksi, mutta menköön nyt…
Pss. Tätä kirjoittaessani WordPressissä on jokin häikkä ja kaikki kappalejaot poistuvat. Korjaan tekstin, kun tämä taas toimii…

Read Full Post »

Se lähti liikkeelle yhdestä elämäni satunnaisista päähänpistoista. Päätin hommata itselleni projektiautoksi Sunbeam Alpine GT:n. Ei projektiautossa sinänsä ole mitään ihmeellistä – sellaisia harrastavat lukemattomat ihmiset tässäkin maassa – minulla vain ei ollut minkäänlaista kokemusta autojen korjaamisesta. Sen, mikä osaamisesta puuttui korvasin sitäkin palavammalla innolla.

Niinpä päädyin hakemaan löytämäni auton Kangasalalta asti. Lähes käyttökuntoinen auto vedettiin trailerille ja matka kohti kotia alkoi. Matkalla haaveilin kovasti kesäisistä kilometreistä persoonallisen brittiautoni ratissa. Kotona ryhdyin töihin melko nopeasti ja purin autosta kaikki osat siististi pois. Moottorin ja vaihdelaatikon nostin autosta oikein varta vasten projektiani varten hankkimallani moottorinosturilla ja laitoin paketin odottamaan toiseen ostokseeni, moottoritelineeseen.

Tulin koko projektin aikana purkaneeksi auton ihan atomeiksi. Kori hiekkapuhallettiin ja pohjamaalattiin, moottori koneistettiin ja tasapainotettiin. Löysin englannista varaosaliikkeen ja tilasin tiivistesarjoja, männänrenkaita ja muuta sälää. Jossakin vaiheessa hommasin toisenkin auton varaosiksi. Sitten vain kävi, kuten niin usein käy. Loppui rahat ja into. Ei mitään sen vakavampaa. Todettakoon vain, että autopurkaamon paalaimella ei mennyt kauaa pelkän korin rusentamisessa…

En silti jaksa olla itselleni kovin ankara. Itse asiassa innostuksen lopahtaminen on niin kovin tavallista meille ihmisille. Lähdin tänä talvena mukaan paikallisen salibandyseuran harjoituksiin ’pujottelukepiksi’ ja huomasin, että sama ilmiö toistuu sielläkin. Syyskauden harjoituksissa äijiä oli kuin meren mutaa, mutta kevätkaudella sai pelailla ihan ilman vaihtomiehiä. Jonnekin se into vain oli kadonnut.

Mielestäni Sunbeamin remontti-innon lopahtaminen on kuitenkin vain henkilökohtainen murhe ja salibandyjoukkueen harjoittelualttiuskin enimmäkseen valmentajan päänsärky. Tänä keväänä olen törmännyt samaan piirteeseen myös seurakunnassani ja se kirpaisee jo paljon syvemmältä. Olen huomannut pieniä rutinoitumisen ja apatiaan vaipumisen merkkejä siellä täällä. Koska olen aina inhonnut sitä niissä yhteisöissä, joissa olen toiminut, olen tietysti sopivasti kevätraivon vallassa. (Onneksi kevätraivo on kaikista raivoistani lievin.) Ei kyse ole mistään übervakavasta, mutta en myöskään halua päästää tilannetta täysin hoitamatta pahenemaan. Olen nähnyt tarpeeksi niitä tilanteita, joissa mitään ei ole enää tehtävissä. Me olemme sieltä vielä kaukana.

On kohtuullisen helppoa innostaa ihmisiä jonkin projektin tai hankkeen aloittamiseen. On melko yksinkertaista ylläpitää intoa, kun työ on alkuvaiheessa. Luulen, että ajan kuluessa innokkuuden säilyttämisen haastavuus kasvaa eksponentiaalisesti. Uskon, että jokainen ihminen on luonnostaan taipuvainen tyytymään vallitsevaan tilanteeseen. Erityisesti silloin, kun vallitseva tilanne on kohtalaisen mukava. Seurakuntaa ei kuitenkaan ole kutsuttu olemaan mukava, vaan tehokas. Jos voit saavuttaa molemmat, niin hyvä. Jos et, pyri tehokkuuteen.

Meidän seurakunnallamme on edessään aikalisä. Me yksinkertaisesti tarkistamme suuntaamme jo tässä vaiheessa. Me mietimme, mitä olemme tehneeet hyvin ja mitä huonosti. Koetamme löytää sellaisia kehityssuuntia, joihin meillä on mahdollisuuksia edetä. Ennenkaikkea me yritämme palauttaa mieliimme sen, mitä me oikein lähdimme tekemään. Yksi Sunbeam riittää.

Oletko sinä kadottanut innostuksesi? Mitä teet, että löydät sen jälleen? Onko sinulla antaa minulle hyviä neuvoja?

Sananlaskut 15:22 ”Jos harkinta puuttuu, hanke kaatuu, jos on neuvonantajia, se onnistuu.”

Read Full Post »

Kevättalvi on upeaa aikaa. Lisääntyvän valon ja lämmittävän auringon myötä alkaa tosiaan uskoa elämän palaavan tänne Suomeenkin. Jotenkin sitä vain nauttii ulkoilustakin aivan toisella tavalla, kun kaamoksen alla kiristyneet leukaperät alkavat natisten vääntyä yhteen hymyyn kevään kanssa. Oman kevääni liikuntasuoritukset ovat suurelta osin menneet salibandyn merkeissä, joten ulkoliikunta on ollut kovin vähäistä ja satunnaista.

Kaikesta satunnaisuudesta huolimatta törmäsin viimeisellä lenkilläni vanhaan tuttavaani, joka on minun laillani joskus työskennellyt nuorisopastorina omassa seurakunnassaan. Meren aavalla jäällä kävellessään ei välttämättä törmää yhteenkään henkilöön – eikä sitä välttämättä edes kaipaa – joten jonkinasteinen sattuma tai johdatus taisi osaksemme sattua. Pakollisten kysymysten ja koirien ihailun jälkeen pyysin kaveria vieraaksemme uuteen seurakuntaamme. Mies vastasi: ”Mä en halua. Olen kurkkuani myöten täynnä seurakuntaa. En enää kaiken tapahtuneen jälkeen.”

Oli kurjaa nähdä, kuinka syvät haavat tämä työtoverini oli saanut. Muistan, että aikoinaan hän oli kovinkin innokas ja idearikas kaveri täynnä energiaa ja halua työntekoon. Minä en edes kunnolla tiedä, että mitä kaikkea lienee tapahtunut, mutta mielestäni hänen kaltaisiaan ihmisiä ei olisi missään organisaatiossa varaa menettää. Jotakin ikävää on silti pakko ollut tapahtua, kun yhden seurakunnan koettelemukset estävät tutustumasta mihinkään seurakuntaan. ”Haluan olla vain omissa oloisssani”, mies lopetti.

Kuin kohtalon oikusta olin samana päivänä kysellyt aivan toiselta pastoriystävältäni hänen kuulumisiaan. Pikaisten terveistensä lomassa tämä toinen pohti sitä, miksi ei ollut toteuttanut lähtöään omasta seurakuntakuviostaan jo paljoa aiemmin. Hän totesi vielä, että mitä enemmän on aikaa kulunut, sitä tyytyväisempi hän on päätökseensä. Näiden kahden toisistaan tietämättömän ihmisen kommentit saivat minut pohtimaan asiaa.

Minä olen kasvanut hengellisissä piireissä. Lapsena istuin mukana tilaisuuksissa ja piirtelin lentokoneita hakaristeineen päivineen vihkooni. Myöhemmin, kun piirtäminen ei enää kiinnostanut, mutta saarnakaan ei juuri puhutellut – johtuen ihan minusta itsestäni – keksin uusia tapoja kuluttaa aikaani. Olen jopa lukenut hengellisen laulukirjan johdantotekstin moneen kertaan läpi, kun olen ollut liian laiska keskittymään puheeseen. Koko elämäni olen saanut seurata ihmisten ja ideoiden tulevan ja menevän.

Olen vuosien varrella nähnyt melko monta innokasta, energistä, luovaa, aktiivista ja kyvykästä ihmistä. Moni heistä on halunnut tuoda oman osaamisensa seurakunnan käyttöön. Silti liian moni on jättänyt touhun sikseen. Joku on saattanut siirtyä luonnollisesti aktiivivaiheesta ikäänkuin jäähdyttelemään tehden tilaa nuoremmille. Silti liian moni on mielessään sanonut: ”Mä en halua tulla enää seurakuntaan. Koskaan.” Sen päätöksen he ovat pitäneet.

Minä luulen, että seurakuntien kautta tehtävä hengellinen työ, syvä vakaumus ja luja usko voivat olla ihmisen elämän merkittävimpiä voimanlähteitä ja merkityksen tuojia. Uskon myös, että hengelliseen työhön liityvä reviiritaistelu, syvän vakaumuksen aikaansaama ehdottomuus ja lujan uskon mahdollistama manipulointi voivat lyödä ihmiseen mitä syvimpiä ja kipeimpiä haavoja. Vastuu on meidän.

Read Full Post »

”Miten sä kehtaat?”, sanoi koulukaverini minulle nähdessään minut koulussa uusi pelipaita päällä. Siihen aikaan oli Pietarsaaressa kova salibandybuumi ja tulin itsekin pelanneeksi muutamassakin eri joukkueessa. En enää muista minkä joukkueen paita oli päälläni. Uskoisin, että pukeuduin paitaan sentään ennen peliä, enkä pelin jälkeen. Mulle ei ihan tarkkaan selvinnyt, että mitä kehtaamista oman pelipaidan pitämisessä oli, mutta ehkä mä olen vain jotenkin rajoittunut.

Mä muistan kuinka aikoinaan saimme silloiselle helluntaiseurakunnan joukkueelle uudet, hienot pelipaidat. (Linkin toisessa kuvassa näkyvät punasinivalkoiset paidat. Mika Tervaskankaan suunnittelemat n.1994) Ne olivat silloin ihan aidosti hyvännäköiset.  Toisin sanoen, mua ei hävettänyt pitää sellaista paitaa päälläni. Mä luulen, että sieltä jostakin on lähtenyt liikkeelle halu kokeilla tuotteistaa seurakuntaa.

Ajatus on aika simppeli: Voisiko seurakunnalla olla sellaisia tavaroita tai tuotteita, joita porukkaa ei hävettäisi käyttää? Voisiko seurakunnalla olla omalla logolla tai sloganilla varustettua promokamaa, jota voisivat käyttää jopa sellaiset, jotka eivät kuulu seurakuntaan? Ajattelin nyt aloitella kokeilua tilaamalla pienen olkalaukun (kuvassa) ja perinteisen kahvimukin. Että mihinkö näitä tarvitaan? Huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Tai näkyvyyden saamiseksi. Tai ihan vain sen takia, että mä kehtaan.

Mikä on sellainen promotuote, jota sinä voisit kuvitella käyttäväsi?

Ps. Aina joskus löytyy sellaisia tahoja, joiden palvelu tai osaaminen on vain kertakaikkisen kovalla tasolla. Mainitsemani promotuotteet tilasin Aitolahja.com -verkkopalvelusta ja toimitus oli äärinopea. Keskiviikkoaamun tilaus toimitettiin perjantaiksi postiin. Asiallista palvelua, kokeile vaikka itse. Toinen loistava yhteistyökumppani on Pietarsaarelainen Tervapaja Oy. Me olemme siirtäneet kaikki nettisivustomme ja sähköpostimme Tervapajan palvelimille ja palvelu toimii erinomaisesti. Nämä kaverit vastaavat puheluihin ja sähköposteihin nopeasti ja siellä todella etsitään ratkaisu ongelmiin eikä vain nuljata linjoilla. Kokeile näitä molempia, jos haluat hyvää palvelua. Hyvä palvelu ei ole itsestäänselvyys täällä Suomessa.

Read Full Post »