Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Pietarsaari’

Pietarsaareen ollaan rakentamassa uutta jalkapallostadionia. Hanke puhuttaa kuntalaisia monin tavoin, eikä vähiten lähestyvien kuntavaalien johdosta. Tässä minun ajatukseni hankkeeseen liittyen.

Kuuntelin tässä taannoin radiohaastattelua, jossa Timo kertoi mietteensä stadionista. Timo oli siis käsittääkseni ottanut kantaa päivän aiheeseen jotakin kautta ja hänen lausuntonsa oli nostettu esiin. Jos muistan oikein, niin hänen ajatuksensa oli: ”Stadionhanke on yhtä typerä kuin Pietarsaaren toriparkki. Täällä ei tulla enää koskaan pelaamaan liigaa, jos ei KPV lainaa stadionia.”

Olen itse kirjoittanut toriparkista jo aiemmin. Se ei aikanaan kuulunut omiin suosikkeihini, eikä se tietääkseni parkkitilana ole vieläkään kovin suosittu. Siitä huolimatta näen asian Timon kanssa vähän eri tavalla. Mielestäni ei voi olla niin, että toriparkkia käytetään lyömäaseena kaikkien muiden hankkeiden kohdalla. Toriparkista voi olla montaa mieltä, mutta on vähän erikoista lyödä sillä stadionhankkeen puuhamiehiä. Ne ovat yksinkertaisesti eri asioita.

Toriparkista voi olla montaa mieltä, mutta on vähän erikoista lyödä sillä stadionhankkeen puuhamiehiä.

Mitä tulee sitten itse stadioniin, niin se on mielestäni hyvä asia. Timon ajatus siitä, ettei täällä koskaan tulla pelaamaan liigaa, on epärelevantti. Meillä on täällä Pietarsaaressa hyvä (joskin vanha) uimahalli, vaikka meillä ei ole vuosiin ollut kansallisen tason uimareita. Meillä on vihdoinkin hyvä salibandyhalli, vaikka lajia ei tällä hetkellä pelata 2. divisoonaa korkeammalla. Meillä on hyvät yleisurheilumahdollisuudet, vaikka siinäkin lajissa kansallinen taso on karannut kauas. Kaupunki on täynnä lentopalloon soveltuvia saleja, vaikka lentopallon erikoisseura Jeppis Wolley* on elänyt hiljaiseloa viime vuodet.

Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että urheilutiloja hankittaessa ei saa olla niin, että vain kansallinen huipputaso jotenkin oikeuttaa hankkeen. Tai että se ”liigataso” tekisi tämän hankkeen jotenkin enemmän ansaituksi. Eikä sekään ole oikein, että vain sellaiset lajit saavat mahdollisuuksia, joita itse sattuu harrastamaan. Toki kunnallisessa päätöksenteossa on aina otettava huomioon taloudelliset realiteetit ja se, että kulloinenkin hanke voisi palvella mahdollisimman montaa kuntalaista. Se, että kuntalaisten verotuloilla kustannetaan harvalukuisen joukon harrastus, ei ole oikein. Tässä ei nähdäkseni ole siitä kysymys.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, eivät stadionhankkeen vetäjät ole pyytäneet kaupungilta rahaa. Kaupunkia on pyydetty takaamaan laina, mutta valtaosa rahoituksesta on tarkoitus hankkia itse. Se on mielestäni oikea tapa ja silloin kaupungin on syytä olla jarruttelematta sen enempää. Jos jollakulla on halu, mahdollisuus ja voima kehittää tätä kaupunkia eteenpäin, niin mielestäni kaupungin tai kunnan ihan yleisestikin on syytä olla sitä mahdollistamassa.

Minä olen tietysti urheiluihminen. Oma lajini on salibandy, enkä ole kovin aktiivinen jalkapallon seuraaja. Jos minulle itselleni on jokin asia tässä koronapandemiassa ollut yllätys, niin se on se kuinka paljon loppujen lopuksi kaipaankaan urheilua. Erityisesti viime keväänä, kun korona keskeytti valtaosan sarjoista, olivat viikonloppuni melko tyhjiä ja tylsiä. Ja toisaalta, kun sain kesällä katsella muutaman ottelun Jaron pelejä – vaikka sitten maski naamalla – ja nauttia kesästä ja jalkapallosta, aloin kyllä ymmärtämään mikä merkitys urheilulla voi parhaimmillaan olla. Siksi minä kannatan stadionhanketta.

* Ilmeisesti seuran nimi taitaa olla todella väärin kirjoitettu. Rekisterissä olevassa nimessä Wolley on kirjoitettu W-kirjaimella, vaikka lentopallon englanninkielisessä nimessä Volleyball on tavallinen V-kirjain.

 

Read Full Post »

Tiedän kyllä. Edellisen kerran olen saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne blogiini kesällä 2018. Voisin tarjota taas samat tutut selitykset, mutta eivät ne taida ketään kiinnostaa. Toki samaa voisi sanoa koko tästä blogista, mutta se on oma lukunsa se.

Minä päätin lähteä ehdokkaaksi kuntavaaleihin. Minua on pyydetty mukaan jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta tähän asti vaimoni on ollut ehdokkuuttani vastaan. Ei hän nytkään riemusta kilju, mutta ei tyrmännytkään. Olen siis ehdokkaana KD:n listalla.

Meillä täällä Pietarsaaressa on sellainen tilanne, että ruotsalaisen kansanpuolueen, RKP:n ehdokaslista on vaikuttava ja jotkut kokeneet poliitikot ovat ennakoineet, että RKP voi saada yksinkertaisen enemmistön kaupungin valtuustoon. Lisäksi muutama kokenut suomenkielinen paikallispoliitikko jättää paikkansa. Suomenkielisistä ehdokkaista on kuulemma pulaa ja moni suomenkielinen ehdokas alkaa olla jo veteraani-iässä. Muun muassa näiden syiden vuoksi päätin lähteä ehdolle. Ajattelin perisuomalaiseen tyyliin että ”ei se ota, jos ei annakaan”.

Ei se ota, jos ei annakaan.

Tosiasia on, että Pietarsaaren taloudellinen tilanne ei ole hyvä tällä hetkellä. Niukkuudesta on vaikea jakaa. Hyvinä aikoina, kun rahaa on reippaasti, on sitä helpompaa jakaa kaikille tarvitsijoille. En toki tiedä onko sellaisia aikoina ollut kovin taajaan viime vuosikymmeninä. Olen lukenut muutaman kokeneen poliitikon kirjoituksia ja ainakin joidenkin teksteistä paistaa läpi turhautuminen ja väsyminen Pietarsaaren poliittiseen elämään. Edellä mainittu RKP on kaiketi aina ollut valtapuolueen asemassa ja siltä osin tuo pelätty yksinkertainen enemmistö vain nopeuttaa päätöksentekoprosessia entisestään. Kyllä valtapuolueet aina ja kaikkialla ovat valtaansa käyttäneet.

Olen varmasti hieman lapsellinen, mutta haluaisin ainakin välttää sitä, että olisin hetken päästä itse väsynyt ja katkeroitunut poliittiseen tilanteeseen ja lautakuntien toimintaan. Voi toki niinkin käydä, mutta en halua lähteä liikkeelle periksi antaneena ja valmiiksi pettyneenä. Ja toki ymmärrän, että voidakseen pettyä politiikkaan ja lautakuntiin, pitää ensin tulla valituksi niihin. Siihenkin on kyllä pitkä matka taivallettava.

”Loppujen lopuksi jokainen voi vain tuoda oman verkostonsa, oman tapansa ajatella ja oman persoonansa mukaansa”

Ystäväni ja kollegani, Antti Koivukangas (joka myös on ehdokkaana RKP:n listalla) sanoi osuvasti tänään: ”Loppujen lopuksi jokainen voi vain tuoda oman verkostonsa, oman tapansa ajatella ja oman persoonansa mukaansa”. Samoin ajattelen minäkin. Minä en ole tyypillinen poliitikko, mitä ikinä ”tyypillinen” juuri sinulle tarkoittaakaan. Olen luonteeltani ihminen, joka haluaa tehdä yhteistyötä ja mennä eteenpäin sen sijaan, että olisin vaikkapa jarruttelemassa ja yleisenä vastarannankiiskenä mukana. Minäkin voin tuoda vain oman persoonani ehdolle. Paljoa muuta ei voi realistisesti tarjota.

Aion kertoa täällä Korpialttarilla näkemyksiäni muutamaan vaaliteemaan, kunhan ehdin. Listaan myös vaalikoneet, joihin olen vastannut. Niistä saa aika kattavan kuvan siitä, miten minä ajattelen asioita edistää. Minusta ei ole ihmeidentekijäksi, mutta työntekijäksi on. Ehkä jälkimmäisiä tarvitaan kuitenkin enemmän.

Ps. Jos haluat kysyä tai kommentoida, ole hyvä. Pyydän vain säilyttämään kunnioittavan asenteen. Minäkin lupaan vastata kunnioittavasti.

Read Full Post »

jadsa

Tänään Facebookia selatessani sattui silmiini uutinen, jonka mukaan Pietarsaarelaiset ovat kaikkein tyytymättömimpiä omaan kaupunkiinsa. Näin kuntavaalien alla tulos on mielestäni mielenkiintoinen, vaikka en jaksakaan uskoa poliitikkojen heräävän tähän todellisuuteen.

Minun Facebook-kavereideni joukosta ensimmäisenä asiaa ehti kommentoimaan Kari Koskela. Omassa blogissaan Koskela nostaa esiin mahdollisia syitä Pietarsaaren huonoon tulokseen. Itse asiassa olen Karin kanssa samaa mieltä useimmista asioista. Olen myös siinä mielessä hänen kanssaan samoilla linjoilla, että uskon syitä olevan useampia. Myös toinen Facebook-kaverini, Esko Heinonen nosti uutisen esille. Eskon isä, entinen kaupunkisuunnittelija Ilmari Heinonen, kommentoi uutista näin:

Kun tuota listaa katsoo, niin tyytyväisimmät ihmiset asuvat ns. kehyskunnissa tai kaupungeissa, joihin kehyskunnat on jo liitetty. Siinä se 10 kärki jo olikin. Pietarsaaren kohdalla tilanne on se, että kehyskunnissa (luoto, Pedersöre) ollaan varmaankin tyytyväisiä omaan kuntaan. Meillä ongelmana on se, että kaupunki kärsii kaikilla mittareilla siitä, että pinta-ala on pieni, ja ”tyytyväiset omakotiasukkaat” asuvat kunnan rajan väärällä puolella – ja samaan aikaan keskittyvät kaikki seudun ongelmat kaupunkiin”

Lisäksi Esko itse totesi, että muutkin huonon tuloksen kunnat ovat ns. ”yhden puolueen kuntia”, joissa yksi puolue vie ja muut vikisevät. Uskoakseni molemmilla Heinosilla on ajatuksissaan osa totuudesta.

Itse olen aiemmin ottanut varovasti ja maltillisesti kantaa vaikkapa kielikysymyksiin tai toriparkkiin. Toriparkkia käsitellyt postaukseni sai myös ystäväni Jarmo Patanan kommentoimaan kaupungin tilannetta muun muassa kivijalkakauppojen osalta. Voit lukea keskustelua toriparkki-postausta seuraavasta kommenttiosiosta.

Samaan aikaan tämän uutisen kanssa Pietarsaaren kaupunki on päättänyt päivittää strategiaansa. Tätä kirjoitettaessa on vielä vähän toista viikkoa aikaa käydä vastaamassa kyselyyn, jossa kaupunki kerää tietoa kaupunkilaisten ajatuksista. Kun itse vastasin tuohon kyselyyn, niin nostin esille kaksi asiaa, jotka omalla kohdallani lisäävät tyytymättömyyttä kaupunkia kohtaan.

Syksyllä salibandyn harrastajia päätettiin kurittaa oikein kunnolla. Vuosien kamppailun jälkeen Rettigin kiinteistöön on valmistunut uusi salibandykaukalo. Lokakuussa tuli kuitenkin tieto, että kaupunki nostaa myös vanhojen salien vuokria roimasti. Itse asiassa hinta nousi Pietarsaaren Sanomien uutisen mukaan 14 eurosta 29 euroon tunnilta. Erityisen harmillista se on siitä syystä, että palvelu ei parane. Esimerkiksi urheilutalon sali on edelleen yhtä pieni kuin ennenkin, eikä palvelussa muutenkaan ole paljoa riemun aihetta.

Tyypillinen tilanne on esimerkiksi se, että salissa käy joku koululuokka pelaamassa koripalloa, jolloin korit lasketaan ala-asentoon. Jos et käy erikseen pyytämässä (ja aina sekään ei auta) koreja ei kuitenkaan nosteta takaisin ylös moneen viikkoon. Kolmessa metrissä olevat korit ovat liian matalalla salibandyn peluuta varten (Esimerkiksi maalivahdin torjunnasta pallo kimpoaa usein ylöspäin koriin, jolloin peli katkeaa ja jatkuu sisäänlyönnillä kulmasta). Luonnollisesti korit veivataan ylös käsikäyttöisellä veivillä, joka on lukittuna kiinni munalukolla, ettei vain kukaan itse pääse tekemään talonmiehen työtä. Tottakai tämä on pieni asia, mutta se on silti hyvä esimerkki siitä, miksi hinnankorotukset ärsyttävät, kun palvelu ei pelaa. Nostin tämän salibandyesimerkin esille, koska se on nyt akuutti. Pietarsaaressa on muitakin esimerkkejä siitä, että hintoja nostetaan, mutta palvelu ei parane.

Palvelusta puhuttaessa nostan esiin myös toisen tyytymättömyyden aiheen: Virkamiehiä on hankala tavoittaa. Vuoden alussa Pietarsaaressa otettiin käytöön Front Office -järjestelmä, joka on hieno nimitys vastaanottotiskille. Ennen voit kävellä suoraan asioimaan sille osastolle, jolle asiaa oli. Nyt sinun on ilmoittauduttava tiskille. Siinä ei ole mitään vikaa. Ongelma on vain siinä, että kun itse olen tässä pariin kertaan asioinut rakennusvalvonnassa, niin kukaan ei vastaa Front Officen soittoihin. Ei edes silloin, kun kaikki henkilöt olivat kyllä paikalla.

Kaupungin nettisivuilla oli rakennusvalvonnasta maininta: ”Toiminta-ajatus on palvella ja ohjata rakentajia sekä suunnittelussa että rakentamisessa lupakäsittelyn ja valvonnan avulla.” Palvelu ja ohjaus toteutuvat vain tekstinä nettisivulla. Itse olen esimerkiksi odotellut tässä kohta neljä kuukautta, että kuuden neliö vajaani koskeva toimenpidelupa saadaan käsiteltyä. Muutenkin olen saanut kysyä jokaisen yksityiskohdan perään. Etukäteen en ole ohjausta saanut eikä edes hakemukseni puutteista kerrottu ennen kuin itse kyselin niiden perään.

Nämä ovat, kuten jo sanoin, aika pieniä asioita, mutta omiaan lisäämään tyytymättömyyttä. Ja kuten Koskela blogissaan totesi, on kaupungissa paljon hyvääkin. Siitä olen samaa mieltä. Mutta jos etsitään syitä tyytymättömyyteen, niin silloin on vähäksi aikaa laitettava hyvät asiat sivuun ja pohdittava niitä huonoja. Kerro siis omia kokemuksiasi. Mihin sinä olet tyytymätön Pietarsaaressa?

Read Full Post »

eePietarsaareenkin on saatu Toriparkki. Sillä on oikein nimikin: Toriparkki Ludvig. Kuvaavaa toki on, että vaikka itse parkkihalli on valmis, eivät nettisivut toimi kunnolla vieläkään. Vanha sananlasku sanoo, että: ”Mitä isot edellä, sitä pienet perässä”. Siitä taitaa olla täälläkin kysymys. Kun itse kuulin ensimmäisen kerran hankkeesta, olin vähän skeptinen sen suhteen. Olen kyllä kiitollinen siitä, että kaupunki kehityy, mutta en vain itse osannut nähdä, että täällä olisi ollut tarvetta parkkiluolalle. En osaa edelleenkään.

Pietarsaaressa on käyty keskustelua siitä, että ihmiset eivät ole oikein löytäneet Toriparkkiin. Joku kertoi nähneensä kuvan, jossa tyhjässä parkkihallissa oli nuori mies skeittaamassa. Koko hallissa ei ollut auton autoa. Edelleen Pietarsaaren Sanomien lyhyt uutinen kertoo, että lähes parinsadan autopaikan hallissa oli joulua edeltävänä sunnuntaina vain kaksi autoa. Teiden varret ja tori olivat täynnä. Mutta ei kyse ole löytämisestä, ei näin pienessä kaupungissa ole vaikeuksia löytää yhtään mitään. Ongelma on siinä, että Toriparkin hinnat ovat liian korkeat. Täällä parkkihinnat ovat samaa tasoa, kuin Vaasan Toriparkissa. Palvelut ja tarjonta eivät kuitenkaan ole lähelläkään Vaasan tasoa. Toisaalta esimerkiksi Kokkolassa sekä Chydeniuksen että Halpa-Hallin parkkitalot ovat ilmaisia. Molempien kaupunkien, Kokkolan ja Vaasan palvelut ovat aivan toista luokkaa Pietarsaareen verrattuna.

28.12. julkaistussa Pietarsaaren Sanomien uutisessa kerrotaan, että Toriparkissa voidaan odotella jopa parikin vuotta, että ihmiset oppivat käyttämään parkkia. Luonnollisesti kaupungissa ajatellaan, että myös teiden varsilla olevia parkkipaikkoja vähennetään ja niitä muutetaan maksullisiksi. Jos saan toimia profeettana, niin kerron, että siitä on seurauksena se, että keskustan yrittäjät alkavat moittia sitä, etteivät asiakkaat enää tule keskustaan. Itse asiassa täällä on kokeiltu maksullisia parkkipaikkoja aina silloin tällöin, mutta aina ne ovat poistuneet. Näin pienessä kaupungissa ei vain kukaan halua maksaa pysäköinnistä. Ei ainakaan paljoa. Sanon nyt senkin, että minä en aio maksaa koskaan pysäköinnistä tässä kaupungissa. Asun sen verran lähellä keskustaa, että menen sinne pyörällä ja kauppareissuni suuntaan automarketteihin, joissa parkkitila on ilmaista. Jo nyt monia Pietarsaaren kivijalkakauppoja vaivaa se ongelma, että tavaraa ei ole hyllyssä. Aina voidaan toki tilata, mutta sen osaan itsekin. Ja usein olen sen tien valinnutkin.

Luulen, että kaiken pohjalla on joillakin tahoilla vallitseva harhakäsitys siitä, että Pietarsaari on jotenkin houkutteleva kaupunki. Ja tässä kaupungissa on paljon hyvää ja kaunista. Tämä ei vain ole niin elinvoimainen, niin houkutteleva ja niin vetävä, kuin mitä jotkut tästä ajattelevat. Ja siksi ison kaupungin parkkijärjestelyt ja parkkihinnoittelu yhdistettynä pienen kaupungin palveluihin on tuhoon tuomittu yhdistelmä.

Read Full Post »

kylttiNoin puolitoista kilometriä. Siinä on koko elämäni matka. Tai ei sitä vielä tiedä, mutta tuollainen matka oli Google Mapsin mukaan Malmin sairaalalta Pietarsaaren uudelle hautausmaalle. Malmilta matkani alkoi ja on luultavaa, että tuonne hautausmaalle se päättyy. Suokoon luoja, että se päivä on vielä kaukana.

Meillä oli tämän vuoden Jaakon Päivien aikaan myös luokkakokous. Itse asiassa Jaakon Päivät on suosittu ajankohta järjestää luokkakokouksia, koska kaupungissa on niin paljon muutakin nähtävää päivien aikana. Me järjestimme ABI-96 -vuosiluokan 20-vuotistapaamisen lauantaina 23.7. (Tai muut järjestivät, minä olin vain mukana nauttimassa.)

Luokkakokoukset ovat monella tapaa mielenkiintoisia tapahtumia. Omasta mielestäni on hienoa nähdä vanhoja koulukavereita, vaikka on selvää, ettei jokaisen kanssa ehtinyt olla kouluaikana kovin läheinen, varsinkin, jos satuttiin eri luokille. Jonkun kanssa eivät ehkä kemiat kohdanneet mutta taas toisen kanssa sitä oli kovinkin läheinen.

Moni jättää myös väliin luokkakokouksia. On selvää, että toisilla on vain kiireitä. Joku on ehkä muuttanut ulkomaille, eikä halua laittaa rahaa lentolippuihin ja jollakulla voi olla vaikkapa perhetilanne sellainen, että paikalle ei vain pääse. Samaan aikaan on kuitenkin niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät halua tai jopa kehtaa tulla luokkakokoukseen. He saattavat olla häpeissään oman elämänsä tilanteesta, työttömyydestä, lapsettomuudesta tai sinkkuudesta. Ikävää on sekin, että joku saattoi olla sen verran kiusattu kouluaikana, ettei halua enää olla missään tekemisissä koulukaveriensa kanssa.

Mielestäni on ikävää, jos joku kokee häpeävänsä omaa elämäänsä. Meistä jokainen tajuaa jo tässä vaiheessa, etteivät kaikkien unelmat toteutuneet, eivätkä kaikki päässeet haluamaansa kouluun ja työpaikkaan. Senkin me ymmärrämme, että joillekin myös ne toteutuneet unelmat ja työpaikat osoittautuivat pettymyksiksi. Harvalla meistä on sellainen ote elämään, että me taivutamme elämän omaan tahtoomme. Taitaa olla niin, että elämä taivuttaa meistä jokaisen.

Erityisen hienoa oli huomata, kuinka meidän luonteenpiirteemme olivat näkyvissä jo kouluaikana. Tottakai kaksikymmentä vuotta jättää jälkensä jokaiseen, mutta iloiset ihmiset olivat edelleen iloisia, rempseät rempseitä ja pohdiskelijat mietteliäitä. Kun me esittelimme itsemme taas toisillemme, niin moni Pietarsaaressa tai lähistöllä asuva sanoikin jotenkin vähättelevästi, ettei ole “tämän pidemmälle päässyt”. Vähättely on turhaa. Elämänlaatua, menestystä tai onnea ei mitata kilometreissä.

Oma isäni asuu nyt talossa, josta lienee 300-400 m hänen lapsuudenkotiinsa. Isi on maailman meriä kiertänyt ja aina tähän samaan pieneen kaupunkiin palannut. Onnellinen hän silti on. Pietarsaaren tunnuslause pitää kyllä paikkansa: “Koti on siellä, missä sydän asuu.”

Siispä, jos tuo puolitoista kilometriä osoittautuu elämäni matkaksi, olen silti onnellinen. Ja toiveeni on, että myös kaikki me, jotka huusimme kuorma-auton lavalta: “ABI YSIKUUS, KANSAKUNNAN TOIVO UUS!”, olisimme onnellisia, vaikka kansakunnan toivoiksi meistä ei ehkä loppujen lopuksi ollutkaan.

Read Full Post »

glssemod

”Kaksikielisyys on rikkaus!” Tai ainakin me muistamme muistuttaa sitä toisillemme, kun yritämme tulla sivistyneesti toimeen pienellä kaksikielisellä paikkakunnalla. Kielitaito on yleisesti ottaen osa hyvää yleissivistystä ja olenkin saanut suuren siunauksen osakseni päästessäni tutustumaan äidinkielenään ruotsia puhuviin ihmisiin täällä ruotsinkielisellä rannikolla.

”Yhteistyötä yli kielirajojen!” on yksi monen yhteiskristillisen tapahtuman ja kampanjan haavekuvista. Itse olen käytännössä ollut koko elämäni aktiivinen seurakuntalainen ja me olemme enemmän tai vähemmän aktiivisesti etsineet mahdollisuuksia ja tilaisuuksia toimia yhteistyössä ruotsinkielisten seurakuntien kanssa. Tämä pyrkimys on ollut olemassa niin kauan kuin jaksan muistaa.

Pietarsaaressa järjestetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa GLS-tapahtuma. Global Leadership Summit on ollut syksyni kohokohta jo kuuden vuoden ajan. Itse asiassa pieni Vedä Henkeä –seurakuntamme on paljosta velkaa tälle upealle tapahtumalle. Arvaatte varmaankin innostukseni, kun kuulin, että tänä vuonna saisimme nauttia tapahtumasta ihan kotikaupungissamme.

Ei toki mennyt kauaa, kun kuulin, että tapahtumasta tulisi pelkästään ruotsinkielinen. Itse ymmärrän ruotsia hyvin ja englantia erinomaisesti, joten minulle se ei olisi ongelma, mutta osalle seurakunta-aktiiveistani kyllä. Otinkin saman tien yhteyttä tuttuun järjestäjään ja esitin vienon toiveen: Voisivatko videonäytöltä näytettävät puheet olla tekstitettyjä molemmilla kielillä? Sellainen kun oli mahdollista jo vuonna 2009 ensimmäisessä GLS-tapahtumassani Vaasassa. Kerroin lisäksi, että juontojen, laulujen ja muiden infojen ei tarvitse olla kahdella kielellä. Riittää, kun itse opetusta pystyy seuraamaan.

En kuitenkaan yllättynyt kun kuulin, että tekstitys kahdella kielellä koettiin hankalaksi. Oletan, että yhtä hankalaksi koettiin simultaanitulkkaus ja mahdollisesti erillinen huone ja siinä pieni näyttö, jolla sama opetus olisi ollut suomenkielisellä tekstillä (Tapahtumaan tehdään joka tapauksessa DVD:t suomenkielisellä tekstillä.), koska nekään vaihtoehdot eivät toteutuneet. En enää yllättynyt, koska surullisen usein lopputulos on juuri tämä. Itse ajattelen, että järjestäjien kohdalla oikea kysymys ei tässä tapauksessa ollut ”Onko se hankalaa?” tai ”Onko se helppoa?”, vaan ”Onko se oikein?” tai ”Onko se kristillistä?”.

En toki tiedä minkälaisen kysymyksen päättäjät ovat itselleen tehneet, mutta vastauksen tiedän. Olen näet kuullut saman vastauksen niin monta kertaa aiemminkin. Jeesus kyllä yhdistää yli kunta- ja valtakuntarajojen. Hän yhdistää eri kirkkokunnista ja tunnustuskunnista olevia ihmisiä. Jeesus kykenee yhdistämään ihmisiä yli ikäkuilujen ja kulttuurirajojen. Ainoa asia, jossa Jeesuksen valta hyytyy on suomen- ja ruotsinkielisten yhdistäminen Pietarsaaressa.

En tällä kaikella ole kuitenkaan nostattamassa kieliriitaa. Tai se ei siis ole tavoitteeni. Tiedän, että ymmärrystä ja puolestapuhumistakin esiintyi. Tiedän myös, että moni ruotsinkielinen ystäväni oli yhtä hämmästynyt, ellei enemmänkin, kuullessaan tästä kaikesta.

Se mikä minua todella harmittaa on se, että niin moni seurakunta on herännyt maailmassa vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen. Moni seurakunta tekee työtä ihmiskaupan uhrien, orpojen, sorrettujen tai vaikka katulapsien parissa. Jotkut kampanjoivat reilun kaupan suklaan, kahvin tai muun tavaran puolesta. Joku sijoittaa mikrolainoihin tai hommaa kenkiä köyhille. Kuitenkin, kaiken jalon, ylevän ja oikean kanssa kisaillessamme me kompastumme edelleen ikiaikaiseen kysymykseen: ”Kuka on minun lähimmäiseni?”

Read Full Post »

Pietarsaari on pieni kaupunki länsirannikolla. Ja kuten kaikilla pienillä kaupungeilla, on tälläkin omat haastensa ja ongelmansa samoin kuin etunsa ja hyvät puolensa. Nuoruudessani muistan monien kavereideni kaivanneen täältä ’niin kauas kuin pippuri kasvaa’. He halusivat etsiä onnea ja autuutta muualta. Mikäs siinä. Itse olen jotenkin päätynyt siihen käsitykseen, että ”koti on siellä missä sydän asuu”. Tuo lause sattuu muuten olemaan Pietarsaaren tämän kesän mainoslause. Tosin hellyyttävän pietarsaarelaiseen tyyliin se on kirjoitettu vähän huonolla suomen kielellä: ”Koti on missä sydän asuu.”

Tänä kesänä pieni kaupunkimme otti pienen askeleen kohti suuruutta, kun ensimmäinen suurnäyttö tai ”jumboscreen” ilmestyi kävelykadun varteen. Yksi näyttö ei tee tästä vielä Pietarsaaren ”Times Squarea”, mutta hyvältäpä tuo silti näyttää. Jaakon Päivillä kadulla vitsailtiin jo seuraavista askeleistakin: ”Voisimme hyvin lakkauttaa pari päiväkotia ja vuodeosastoa ja laittaa vähän lisää elektroniikkaa seinille.” Yhtä kaikki, me päätimme VH-seurakunnan porukalla laittaa yksinkertaisen mainoksen näytille jo ennenkuin Times Square on todellisuutta täälläkin.

Uskon, että juuri nyt tuo näyttötaulu on paikallisesta näkökulmasta uutta ja ihmeellistä, ja siksi sitä päätyy tuijottelemaan ihan kuin varkain. Juuri nyt sen mainosarvo on suurempi kuin koskaan aiemmin. Pietarsaaren kaupunkikeskustaa elävöittämään perustettu Cityryhmä on tehnyt hyvää työtä taulun hankinnassa. Jos satut kulkemaan täälläpäin, niin käy ihmettelemässä mainostamme paikan päällä. Ehkäpä tästä vain ideat lisääntyvät.

Sinä, joka katselet touhuamme suuren kaupungin tarjonnan ja mahdollisuuksien keskeltä, voit pitää touhuamme amatöörien puuhasteluna. Ei se mitään. Meillä on silti tavattoman kivaa. Tämä kaupunki riittää meille. Koti on siellä missä sydän asuu. Minun sydämeni asuu Pietarsaaressa.

Ps. Itse asiassa katselin kuvassa näkyvää mainostamme vain yhden päivän, kun päätin kokeilla samaan rahaan videomainosta. Liikkuva kuva taitaa vangita huomion paremmin kuin still-kuva. Ihan hyvä siitä tuli.

Read Full Post »

”Keskeltä kumpujen, mullasta maan, isät ylpeinä katsovat poikiaan. Työttömyys, viina, kirves ja perhe. Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe.” – Eppu Normaali

”Kaksikielisyys on rikkaus” – sanotaan. Olenpa tainnut joskus itsekin moisia kliseitä viljellä. Näin kun asuu kaksikielisellä paikkakunnalla sitä on tavallaan ikäänkuin aitiopaikalla seuraamassa ja ehkä vähän vertaamassakin valtaväestön ja suomenruotsalaisen kansanosan eroavaisuuksia.

Tulin tässä käyneeksi Pietarsaaren loistavien Jaakon Päivät -kaupunkifestivaalin aikaan koulupuistossa kuuntelemassa Jakob Gospel -kuoroa. Kun siinä katselin ympärilleni tajusin, että paikalla oli varmasti satoja kuuntelijoita. Valehtelematta ensimmäinen ajatukseni oli, että suomenkieliset eivät ikinä lähtisi kuuntelemaan minkäänlaista gospel-musiikkia samanlaisella joukolla. Ei siis Pietarsaaressa. (Heinäkuun lopulla Fantasea Parkissa järjestetään FantaSea Gospel. Mukana ovat silloin Exit ja Fog. En jaksa uskoa kovin suureen yleisöryntäykseen. Toivottavasti olen väärässä. Kaikki kunnia yrittäjille.) Kun hetken päästä törmäsin yleisön joukossa hyvään ystävääni, tämä kertoi miettineensä täsmälleen samaa asiaa. Suomenkieliset eivät vain intoudu samalla tavalla liikkeelle. Ihmettelivätpä Jaakon Päivien järjestäjätkin, kuinka paljon passiivisempia suomenkieliset ovat järjestämään minkäänlaista ohjelmaa festareille.

Luulen, että kyse on ennenkaikkea yhteisöllisyydestä. Siinä missä suomenkieliset seurakunnat profiloituvat liian usein toistensa vastavoimiksi, tuntuvat ruotsinkieliset löytäneet ihan aitoa yhteyttä keskenään. Monet muualta muuttaaneet vahvistavat tämän todeksi. Ruotsinkielisten kulttuuri on vain avoimempaa, iloisempaa ja lämpimämpää. Luterilaiset, hellarit ja baptistit tulevat kyllä toimeen ruotsinkielellä, mutta suomeksi monen seurakunnan yhteistyö on olematonta. Yhteistyö niissäkin seurakunnissa, jotka sitä harrastavat on melko satunnaista ja varovaista.

Rohkenenko sanoa vielä senkin, että kokonaan seurakuntakulttuurin ulkopuolella on helppoa paikallistaa suomenkieliset kaupungista. Siellä, missä on eniten humalaisia, kovin meteli ja rääväsuisimmat jutut on yleensä meitä suomenkielisiä enemmistönä. Toisaalta siellä, missä on hyväntuulisia, fiksusti käyttäytyviä ja tyylikkäästi pukeutuneita ihmsiä, kuulee yleensä ruotsia. Niin. Kyllä minä tiedän, että poikkeuksiakin on. Ne taitavat silti vain vahvistaa säännön? Onko Suomi todella murheellisten laulujen maa? Onko meillä toivoa?

Kirjoitus sivuaa aiempaa kirjoitusta: Suomalainen idiootti.

Read Full Post »

”Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa.” Kol. 1:16-17.

Minut on viime aikoina haastettu tutustumaan jonkin verran tiedemaailman koukeroihin, saadakseni aineistoa evolutionismi vastaan kreationismi keskusteluun.

Akateeminen kukkotappelu ei liene kovin paljon harhaan osuva ilmaus vaikutelmasta, joka tavalliselle tallaajalle kyseisestä maailmasta avautuu. Ymmärtääkseni tieteen on tarkoitus olla objektiivinen totuuden etsinnässään.

Totuuden on kuitenkin tahdikkaan kohteliaana tyydyttävä sivustaseuraajan rooliin, koska kutsua osallistua keskusteluun Hän saanee turhaan odottaa, ainakaan evolutionistiselta leiriltä.

Mieleeni tulee, mahtaako olla eri laboratorio evolutionistisella ja kreationistisella maailmankatsomuksella varustetuille tiedemiehille. Mikroskoopeissakin näyttäisi olevan eri linssit molemmille ideologeille. Tosin kreationistiset mikroskoopit ovat nykyisin ”kuumaa tavaraa” ja ne on pidettävä piilossa. Samoista todistusaineistoista saadaan väännettyä täysin vastakkaiset tulokset!

Jollei sitten fossiilejakin ole erikseen molemmille. Olettaisin molemmissa leireissä oltavan jokseenkin yhtä mieltä pehmytkudosten säilymisajasta, joka rajoittunee tuhansiin, korkeintaan kymmeniin tuhansiin vuosiin. Maallikko sanoisi, että jos fossiililla on ruohontupsu suussa ja pehmytkudokset tallella, on mieletöntä tarjoilla sille satojen miljoonien vuosien ikää!

Darwiniaanisia satuja kertova, -kuten eräs hänen Australialainen kollegansa luonnehti-, evolutionismin tulisieluinen apostoli Dawkins on oiva esimerkki todisteiden soveltamisesta. Hän väittää kirjassaan: Se että todisteet näyttäisivät puhuvan evolutionismia vastaan, puhuukin itse asiassa sen puolesta! Ilkikurinen puoleni ei taaskaan voi olla sotkeutumatta asiaan. Nimittäin, nyt kun olemme EU:ssa on jokainen varmasti pannut merkille erilaiset direktiivit. Jotkut niistä saattavat tavallisen ihmisen suuren hämmästyksen valtaan. En tosin tiedä, onko esimerkiksi savukerasioissa oleva merkintä terveydellisistä haitoista EU:n aikaansaannos. Mutta siitä juontuu mieleeni ajatus evolutionististen selontekojen määrittelyksi, jossa ne velvoitettaisiin alkamaan sanoilla:

Olipa kerran…, jotta asialle vihkiytymättömämpikin tajuaisi mitä kirjallisuuden alaa ne edustavat. Tai varustettava tekstillä: Varoitus: Darwiniaanisiin satuihin uskominen saattaa aiheuttaa illuusion siitä, että olet fiksumpi kuin muut!

Dawkins puhuu myöskin kaapista ulos tulemisesta.  Hän haastaa ateisteja tulemaan ulos kaapeistaan ja yhdistämään voimansa. Ihmetystä herättää se, missä he tähän asti sitten ovat olleet? Eikö viimeisen, lähes parin sadan vuoden ajan evolutionismi ole ollut, ei vain teoria vaan luonnonlaki! Ei kai tällaista valta-asemaa saavuteta kaapissa piileskelemällä?!

Kun jo mainittu kaapista ulos tuleminen ja suvaitsevaisuus on nykyisin trendikästä, ja sen seurauksena erilaiset perversiot saavat yhä enemmän julkisuutta, onko käymässä niin että vapautuviin kaappitiloihin ovat ryömimässä sellaiset, joiden pitäisi olla pönkittämässä yhteiskuntamoraalia? Vai ovatko jo kenties ryömineet? Huomioni kiinnittyy kaupungissa olemassaoleviin kirkkokuntiin ikään kuin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Kuinka hajuttomia, värittömiä, näkymättömiä, mauttomia ja äänettömiä ne ovat. Vaikka Pietarsaari on tunnettu siitä että lähes joka korttelissa on kirkko, ellet kuulu ”sisäpiiriin” ei sinulla ole harmainta aavistustakaan mitä niissä touhutaan.

Tapani Lehtola

[Ps. Olen tehnyt Tapanista (Kyllä. Tapani on minun isäni tai isi, niinkuin olen valinnut häntä kutsua niin kauan kuin elän.) toisen kirjoittajan korpialttarille. Näet siis otsikon alta kulloisenkin postauksen kirjoittajan nimen. Perussääntönä on, että kirjoittaja vastaa itse oman kirjoituksensa herättämiin kysymyksiin tai ajatuksiin. Tarkista siis kirjoittaja ennenkuin esität kommentteja, kysymyksiä tai kritiikkiä. Rami Lehtola, Korpialttari]

Read Full Post »

Muistan sen päivän oikein hyvin. Olin menossa kolmannelle luokalle. Kaksi ensimmäistä luokkaa olin käynyt pienessä Choreaeuksen koulussa. Nykyisin ei kai missään ole enää kahden luokan kouluja, mutta silloin ennen kun raha ei määrännyt kaikkea, se oli vielä mahdollista. Kolmannelle luokalle me siirryimme Ristikarin koululle. Olimme muuttaneet kesällä uuteen taloon ja se sattui olemaan sellaisella aluella, että sieltä mentiin juuri Ristikarille. Syksyn ensimmäisenä päivänä törmäsin koulun pihalla pariin kaveriinkin. Jari Pyykölä ja Timo Hanhikangas tulivat minua vastaan ja he tietysti kokeneina Ristikarilaisina halusivat opettaa uutta tulokasta talon tavoille. En nyt tarkoita mitään simputusta, vaan ihan reilusti kaverit esittelivät koulua. Kaksi asiaa on syöpynyt mieleeni tuosta kolmannen luokan ensimmäisestä päivästä syksyllä 1986: Olli Tuikka ja Kusisuo.

Olli Tuikalla oli jokseenkin legendaarinen maine Ristikarilla, joskaan legendaarisen maineen saavuttamiseen ala-asteella ei tarvita ehkä kuitenkaan niin legendaarisia tekoja. Se, miksi hänet muistan johtuu siitä, että Jari ja Timo molemmat toivoivat ettei Tuikka tulisi minulle opettajaksi. Muistan, kuinka säihkähdin kun meidän opettajamme sitten todella esittäytyi Olli Tuikaksi. En tiedä, miksi kaverini toivoivat minulle toista opettajaa. Tiedän vain, että minulle jäi hyvät muistot Ollista.

Ristikarin takana olevassa metsässä oli jonkinlainen märkä litakko, jolle oli annettu nimeksi Kusisuo. Siihen liittyi joku sopiva urbaanilegendakin kummituksesta tai suolle hukkuneesta tai mistä lie. Likainen lätäkkö oli tavallaan kiellettyä aluetta ja se kaikki lisäsi paikan suuruutta, arvoituksellisuutta ja pelottavuutta pienen pojan mielessä.

Kun kävin hiljattain kävelylenkillä, päätin hetken mielijohteesta poiketa takaisin Kusisuolle. Se oli kadonnut. Viereinen KWH Plastin tehdas oli laajentunut ja tehdasalue peitti alleen lapsuuden legendaarisen suon. Mutta niinkuin aina joskus käy, niin jäin siinä jotenkin muistelemaan menneitä. Oikeastaan hätkähdin, kun tajusin että noista päivistä on yli kaksikymmentä vuotta kulunut. Luulen, että parhaimmat muistot ala-asteelta liittyvät kuudenteen luokkaan. Onhan se sentään jotakin, kun saa olla koulun kinginä. Joskus silloin ajattelin, että meillä on maailman paras luokka. Minä nautin kuudennesta luokasta ja meillä oli ihan aidosti hyvä luokka ja luokkahenki.

Oli välituntijalkapalloa, jossa yksi luokkakavereista sai lisänimen ”Karahka”. Kaverin potku lähti kuin hevosen jalasta, sekä voimakkuudeltaan, että suunnaltaan. Oli Diskoja, joihin en saanut mennä ja tappeluita, joihin ei olisi pitänyt mennä. Oli ihastumisia ja niitä suloisen lapsellisia ”Alatko munkaa?” -tyyppisiä ”seurusteluita”. Mä taisin ”seurustella” yhden suloisen tytön kanssa yhdeksän kertaa. En tosin tainnut puhua tytölle kertaakaan…

Me kaikki synnyimme eri perheisiin, eri puolilla Suomea ja erilaisiin tilanteisiin. Kuitenkin me satuimme myös yhdessä elämänvaiheessa asumaan samassa kaupungissa ja sellaisessa kaupunginosassa, että me päädyimme samalle luokalle. Ja niin meidän elämämme kulkivat hetken rinnatusten. Luokkakaverini Ville Hautala on muistaakseni ainoa, jonka kanssa olimme yhdessä kaikki luokat ensimäiseltä luokalta aina lukion loppuun asti. Kaksitoista vuotta koulunkäyntiä ja siitä lähdettiin kohti elämän suurta seikkailua. Tänään olemme kaikki jossakin. Jotkut ovat vielä Pietarsaaressa. Toiset ovat muualla Suomessa ja jonkun tie on vienyt Kusisuolta kaukomaille.

Kun jatkoin lenkkiäni, olin oikeastaan kiitollinen kaikesta kokemastani ja niistä ihmisistä joihin sain tutustua. Minäkin olen maailmaa kiertänyt, mutta tänne pieneen rannikkokaupunkiin aina palannut. Tänään on poikani vuoro mennä Ristikarille. Moni asia on koulussa muuttunut, mutta niin moni asia on myös pysynyt ennallaan. Uudet muistot syntyvät, uudet ihastukset, uudet futismatsit ja uudet lempinimet. Minun muistojani ei kuitenkaan kukaan vie pois. Niissä muistoissa soi Europe, Jason Donovan ja Bon Jovi. Ne ovat upeita muistoja.

Ps. Kiitos kaikille entisille luokkakavereilleni. Toivottavasti teillekin jäi hyviä muistoja koulusta. Jos ei, niin toivon etten minä ollut se, joka teidän kouluaikaanne pilasi. Lisääthän kommenttiisi jonkun muiston, joka on sinulle jäänyt ala-asteelta mieleen.

Read Full Post »