Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Pastori’

”Ympärilläni vilisee ihmisiä loputtomana, sekavana massana. Tuhansien äänien sekamelskasta erottuu satunnaisia sanoja, puhelimien soittoääniä, matkalaukkujen pyörien kitinää ja asematunneleissa soittavien muusikoiden musiikkia. Hajuaistiani kuormittavat tuoksut kymmenistä ravintoloista ja pikaruokapaikoista. Junia tulee ja menee. Tämä on Penn Station. Yksi New Yorkin keskeisistä rautatieasemista. Täällä tuhansien ihmisten seassa olen myös minä. Tunnen itseni hyvin pieneksi.”

Minulla oli etuoikeus käydä Yhdysvalloissa vierailulla ystäväni Lorenzon luona. Pääosan matkastani vietin Schenectadyssa, New Yorkista pohjoiseen. Yksi vierailuni päätavoitteista oli tutustua ystäväseurakuntamme Calvary Tabernacle -seurakunnan toimintaan ja rakentaa verkostoa myöhempää toimintaa ajatellen. Ajatuksenani on siis oppia rakenteita ja toimintamalleja ennekuin niitä edes vielä tarvitaan, että on sitten rakennuspalikoita, millä rakentaa.

Nautin suunnattomasti  mahdollisuudesta tutustua amerikkalaiseen kulttuuriin ihan omin silmin. Tiedän, että viikon vierailun jälkeen ei kovin suurella asiantuntijuudella kannatta kukkoilla, mutta jotakin ymmärsin silti. Urheilu tuntuu olevan iso asia noilla kulmilla. Kävin perjantai-iltana katsomassa kahden ihan tavallisen lukion välistä jalkapallo-ottelua ja paikalla oli ainakin pari tuhatta ihmistä. Kuulin, että paria viikkoa aiemmin oli porukkaa ollut monin verroin enemmän, mutta tämän perjantain kylmä ja sateinen sää oli verottanut yleisöä tällä kertaa. Minun on vaikea kuvitella yhdenkään suomalaisen lukion tekevän mitään, mikä saisi liikkeelle vaikkapa sen 5000 ihmistä.

Toinen havaitsemani asia oli suhtautuminen pastoreihin. Minua ei ole koskaan puhuteltu pastoriksi niin paljon kuin tämän yhden viikon aikana. Ei sillä, että sitä keneltäkään odotankaan, mutta tuolla se tuntui olevan osa kulttuuria. Jokainen seurakuntalainen puhutteli minua ”Pastor Ramiksi” ja jopa majoittajaperheen emäntä sanoi aamulla aina: Good Morning, Pastor. Eipä tuo titteli ollut vieras kitarakaupan myyjällekään, joka sen otti muitta mutkitta käyttöönsä. Ei sellaista tapaa tarvitse Suomeen yrittää tuoda, mutta siellä se tuntui olevan osa luontevaa kielenkäyttöä.

Seurakuntia alueella oli kuulemma yli 200. Vähän yli 60 000 asukkaan kaupungissa se on aika paljon enemmän kuin vaikkapa noin 20 seurakuntaa Pietarsaaressa. Ja aivan kuten Suomessakin, olivat monet seurakunnat ihan sulassa sovussa ja toisiaan kunnioittavia, kun taas toisilla saattoi olla sellainen yksin oikeassa olemisen taakka harteillaan. Ajattelin mielessäni, että erilaisten ihmisten tavoittamiseksi tosiaan tarvitaan erilaisia seurakuntia. Suomalaisesta näkökulmasta uusi asia oli sekin, että kun eräs tunnettu pastori perusti uutta seurakuntaa uudelle paikkakunnalle, niin muut pastorit vetosivat häneen, ettei hän toteuttaisi suunnitelmiaan. Laskelmien mukaan näet yli 400 pientä seurakuntaa kuihtuisi kasaan yhden ison varjossa ja kaikkien niiden pastorit jäisivät ilman työtä. Ei ollut koskaan moinen ajatus tullut mieleeni.

Kaiken kaikkiaan matka oli opettavainen ja mielenkiintoinen. Yhden päivän käytin ihan vain kiertämällä New Yorkia Manhattanilla. Ground Zero, NYSE, Wall Sreet, Battery Park, Korean War Memorial, Empire State Building, Flatiron Building ja Times Square on nyt nähty ihan omin silmin. Minun mielestäni paikka oli vaikuttava ja jopa mykistävä. Monet vanhat Eurooppalaiset kaupungit, kuten Praha, Berliini tai jopa Tukholma ovat omalla tavalla kauniita. New York on kaunis aivan toisella tavalla. Luulen, että pala sydäntäni jäi sinne. Kaikkien näiden rinnalla kuitenkin jopa pieni Pietarsaari on kaunis. Täältä on hyvä lähteä ja tänne on hyvä palata.

Mainokset

Read Full Post »

Tapaan aina aika ajoin käydä kuuntelemassa North Point Community Churchin johtajan, Andy Stanleyn puheita. Erityisen usein kuuntelen silti yhtä ja samaa puhetta seuraavan sukupolven tavoittamisesta. (Jos haluat katsoa videon, klikkaa tuota North Pontin linkkiä ja valitse vasemmalta alhaalta ”Church Leaders”.) Yksi Andyn puheen päätemoista on Al Reisin kirjasta otettu lainaus:

”Seuraavan sukupolven tuote ei juuri koskaan tule edelliseltä sukupolvelta.” -Al Reis.

Andy huomauttaa puheessaan, että seurakunnassa ei ole kyse tuotteesta vaan siitä, että jossakin seurakuntaelämän reunamilla joku tajuaa miltä näyttää seuraavan sukupolven seurakunta. Jossakin päin maailmanlaajuista seurakuntaa on joku, joka tajuaa kuinka huomisen ihmisen mielenkiinto, innostus, ideat ja energia saadaan valjastettua käyttöön. Me, jotka olemme nyt vastuussa emme todennäköisesti sitä tajua. Tulevaisuuden kannalta on jonkun kaksikymmpisen puuhastelu on paljon tärkeämpää kuin meidän nyt puikoissa olevien touhuaminen.

Andy kertoo, kuinka hän nuorena pastorina luuli tietävänsä, mikä on oikea tapa tavoittaa seuraava sukupolvi. Andy ajatteli, että ”Mä tiedän, mikä on se seuraava juttu, jolla ihmisiä tavoitetaan”. Seurakunnasta löytyi silti johtajia, jotka tiesivät varmuudella kertoa, että ”tuo ei ole se seuraava juttu”. Eikö olekin niin, että on paljon helpompi kertoa mikä ei toimi, kuin luoda uutta ja ottaa riskejä kokeillessaan sitä mikä saattaa toimia?

Minä toivon, että kun tulee minun vuoroni kuunnella jonkun nuoren intoilua ja ajatuksia siitä suuresta unelmasta ja visiosta, joka heillä on ihmisten tavoittamiseksi, minä olen ensimmäisenä antamassa tukeni ja siunaukseni heille. Seurakunnan yleisiin haasteisiin kuuluu sekin, että usein ideat tulevat nuorilta ja rahat ovat vanhemmilla. Minä toivon, että osaan itse olla antamassa varani ja tukeni sille seuraavalle jutulle, kuten Andy kehottaa. Mitä sinä aiot tehdä?

Ps. Kuvassa on kaksi suosikkiani ja esikuvaani. Vasemmalla Graig Groeschel ja oikealla Andy Stanley.

Read Full Post »

Sain kolmetoista vuotta varusmiespalveluksen jälkeen mahdollisuuden osallistua kertausharjoituksiin. Näiden kuluneen kolmentoista vuoden aikana on tuntumani puolustusvoimiin säilynyt lähinnä varusmiespalvelustaan suorittavien nuorempien ystävieni inttitarinoita kuunnellessa. Kun nyt siis sain mahdollisuuden katsella kuvioita taas ihan omin silmin, lähdin toki innolla mukaan. Sisälläni asuva pieni pastori mietti toki harvoina vapaahetkinään yhtymäkohtia seurakunnalliseen touhamiseen.

Kaksi asiaa jäi erityisesti elämään harjoituksen jälkeen. Kaikki, jotka ovat joskus varusmiehenä olleet, muistavat kuinka nopeasti toisilleen täysin ventovieraat ihmiset löytävät paikkansa. Sama tupa, oma ryhmä tai yhteinen tehtävä sitovat ventovieraat yhdeksi ryhmäksi alta aikayksikön. Armeijajargonista tuttu sukunimellä puhuttelu tutustuttaa vieraat toisilleen ja ylhäältä annettu ryhmäsijoitus otetaan vastaan käskynä. Ventovieraiden ihmisten joukosta tulee ”meidän ryhmä”. Enkä nyt puhu mistään Taistelutoverit -tyyppisestä ”olen valmis kuolemaan puolestasi” -asenteesta, vaan siitä ajatuksesta, että ”tämä on meidän hommamme, tehdään se alta pois”. Suurten joukkojen tehtävissähän se tarkoittaa sitä hienoista ammattiylpeyttä, että ”meidän vuoksemme tämä kokonaisuus ei ainakaan epäonnistu”. Jos komppanialla on tehtävä, niin minun ryhmäni tekee sen mitä tarvitaan, että tehtävä tulee suoritettua. Kukaan ei halua olla syyllinen epäonnistumiseen.

Sovellus seurakunnassa: Seurakunnassakin pitäisi ihmisillä olla selkeä tietoisuus omasta tehtävästään ja sellainen sitoutuminen ja oikeanlainen ”ammattiylpeys”, että he tekevät oman osansa koko seurakunnan tehtävän onnistumiseksi.

Toinen mieleeni jäänyt asia liittyy perinteisiin. Puolustusvoimien ja armeijoiden kautta maailman tiedetään olevan perinteitä vaalivia tahoja. On toki jotenkin puhuttelevaa marssia tietä, jota on marssittu jo sadan vuoden ajan tai kantaa joukko-osastotunnusta, jonka aiemmat kantajat ovat uhrauksillaan hankkineet osastolleen kuolemattoman maineen. Siitä huolimatta puolustusvoimatkin ovat pakotettuja uudistumaan. Kunniakasta historiaansa kantavien ratsuväkiyksikköjen oli aikoinaan tunnustettava, että ratsulla ei enää panssarivaunulle pärjää. Ilmavalvontaa harjoittavat huomasivat, että elektroninen silmä ei väsy ja radiosähköttäjätkin törmäsivät jatkuvasti muuttuvaa viestintäteknologiaan. Puolustusvoimat hyväksyvät muutoksen. Perinteitä vaalitaan silloin, kun se on tarpeen, mutta perustehtävän suorittamiseen tarvittavat muutokset tehdään myös.

Sovellus seurakunnassa: Seurakunnallakin pitää olla selkeä näky perustehtävästä. Perinteistä voidaan pitää kiinni, mutta kun tehtävän suorittaminen vaatii muutoksia, ne on uskallettava tehdä. Toisin sanoen seurakunnan kunniakkaan ratsuväenkenraalin on myönnettävä, että ”meitä tarvittiin aikamme, mutta nyt on annettava tilaa uusille joukoille”.

Pitäisikö järjestää seurakunnan kertausharjoitus? Onko seurakunnilta kadonnut näky perustehtävästä?

Res. Kers Lehtola

Read Full Post »

Nykyisin pienenkin seurakunnan jäsenet voivat ennen sunnuntaisaarnaa kuunnella netin kautta maailman voidelluimpia julistajia ja osallistua herätyksen keskuksista lähetettäviin tilaisuuksiin kotonaan. Ylityöllistetyn keskivertopastorin on vaikea voittaa Reinhard Bonnkea tai Joyce Meyeriä kiinnostavuudessa, ja usein päiväpiirin kuoron kitarasäestys on vähemmän hiottua kuin musiikki Hillsongin ylistysvideolla. -Vilma Luoma-Aho, RiVo 14/2010

Kylläpä osasi Vilma kirjoittaa aivan kuin omia ajatuksiani olisi toistanut. Totta on, että moni on oppinut löytämään paljon parempaa opetusta netin loputtomasta valikoimasta perinteisen sunnuntaiopetuksen tilalle. Voit toki sovitella itse eri vaihtoehtoja tuon sanan ”parempaa” tilalle. Voidellumpaa? Syvällisempää? Puhuttelevampaa? Pinnallisempaa? Köyhempää? Rukiisempaa?

Vilma Luoma-Ahon näkökulma tuossa alkuperäisessä RiVon artikkelissa on kriittinen kuluttajuus seurakunnassa. Itse näkisin, että netin kautta saatavilla vaikutteilla on merkitystä laajemmassa kuvassa myös ihan seurakunnan tai vaikkapa pastorin uskottavuuteen. Muistan, kuinka taannoin jonkun seurakunnan pastori esitti julkilausumaa siitä, ettei heidän seurakunnassaan hyväksytä ylistystanssia missään muodossa. Voin vain kuvitella, mitä liikkuu sellaisen seurakuntalaisen mielessä, joka näkee netissä kaikin puolin terveen oloisen seurakunnan ylistystanssia ja vertaa sitä oman pastorinsa opetukseen. Tai mitä ajattelee nuori, jonka seurakunnassa ei mikään tekninen laite saa olla käytössä katsoessaan vaikkapa edellä mainitun Hillsongin tilaisuuksia. Saattaapa joskus pastori innoissaan lainata toisen pastorin opetuksia, vaikka tuon toisen pastorin seurakuntamalli ei kelpaisi millään tavalla omalle kohdalle. Eihän se väärin ole, mutta aika hämmentävää kyllä.

Voisiko olla, että nuori joka kuulee omassa seurakunnassaan paheksuttavan kaikkea sitä mikä toisella seurakunnalla on käytössä, epäilee jossakin vaiheessa koko seurakunnan opetusta? Siis jotenkin näin: (karkeasti yleistäen) Meillä ylistystanssi ja ylistysmusiikki ovat väärin. Tuolla toisella seurakunnalla ne ovat oikein. Meitä on 150 jäsentä ja heillä on 10 000. Molemmat eivät voi olla oikeassa. Meidän seurakuntamme kutistuu ja tuo toinen kasvaa. Onko tuo toinen porukka oikeassa? Kannattaako tähän omaan porukkaan satsata? Voinko saada aikaan muutoksen vai kuuntelenko saarnoja ja tilaisuuksia netissä ja jään pois oman seurakunnan tilaisuuksista?

Mitä mieltä olet? Onko tässä havaittavissa selkeä malli vai onko koko touhu turhaa jauhantaa? Onko kyseessä vain peräkylän porukoiden haaveista saada pala metropolien loistetta seurakuntaan. Onko tämä vain suurta lopunajan eksytystä? Tuleeko mieleen muita esimerkkejä asioista, joissa lisääntyvä tieto muuttaa tapoja tehdä asioita?

Ps. Tämä on 50. postaus korpialttarilla. Taidan juhlia kaurapuurolla.

Read Full Post »

Rakastan Kristusta. Hänen seuraajansa tekevät minut hulluksi. Tosiasia on, että inhoan suurta osaa kristityistä. Huomaa, että en sano vain osaa, vaan suurta osaa. En pidä heistä – en sitten yhtään, en edes hitusen vertaa. Usein vietän aikaani mieluummin villien, kiroilevien, maailmallisten ihmisten kanssa kuin tekopyhien, superkriittisten ja kapeakatseisten, niin kutsuttujen uskovien kanssa. –Graig Groeschel, Confessions of a Pastor

Taannoin joku laittoi minulle lyhyen viestin: ”Et taida kestää kritiikkiä?” Siinä se. Ei selitystä. Ei tarkennusta. Ei edes mitään selkeää tavoitetta koko kysymyksellä. Ajattelin sillä kertaa valita jalomman tien ja olla sivaltamatta tätä kanssaihmistä kovin rajusti (vaikka vähän kuitenkin sivalsin), mutta jäin miettimään asiaa.

Itse asiassa minunkin täytyy tunnustaa eräs asia. Tai ei täydy, mutta tunnustan kuitenkin. Tässä se tulee: Joskus minä koen aivan samoin kuin Graig. Siinä. Järkytyitkö? Tuntui ainakin hyvälle saada sanoa se. Miksikö minä niin tunnen? Annas kun kerron.

Graig Groeschel kertoo tuossa ingressissä mainitussa kirjassaan tapauksen, jossa hän lensi ystävänsä kanssa puhujamatkalle toiseen kaupunkiin. Koneessa hän huomasi pastorituttunsa ensimmäisessä luokassa istumassa ja tervehti kollegaa matkalla omalle paikalleen turistiluokassa. Perillä miehet tapasivat uudestaan ja pastori nuhteli Graigia kovin tarmokkaasti. Jumalan palvelijan tulisi matkustaa kuulemma ensimmäisessä luokassa ollakseen tuoreena ja levänneenä valmiina palvelemaan. Pastori tuli itse asiassa pitäneeksi oikein luennon aiheesta. Kotimatkalla Graig nostettiin ystävänsä kanssa jostakin syystä ykkösluokkaan, vaikka heillä olikin liput edelleen turistiluokan paikoille. Istuessaan ykkösluokassa he huomasivat muutamien tuttujen menevän omille paikoilleen turistiluokkaan. Ensimmäinen tuttu vitsaili, että ”mahtaa olla mukavaa täällä”. Toinen tuumasi jo, että ”On varmaan mukavaa olla tärkeä pastori. Me tavalliset ihmiset joudumme istumaan tuolla takana.” Kolmas huusi kovalla äänellä: ”Näin sitä törsätään seurakunnan rahoja. Megaseurakunnan johtaja elää megarikasta elämää.”

Tässä kai on se ydinsyy.  Teit niin tai näin, aina väärinpäin. Mutta ei minua edes haittaa se, että joku ei tykkää minusta tai tekemisistäni. Itse asiassa ymmärrän oikein hyvin, jos joku ei minusta pidä. Tunne on luultavasti molemminpuolinen. Se mikä minua ärsyttää suunnattomasti on ihmisten taipumus kertoa mielipiteensä ja kantansa aivan ilman faktatietoa. Jotenkin sitä uskoo naiivisti, että edes uskovaista ihmistä kiinnostaisi sellainen pikkuseikka kuin totuus tai edes tasapuolisuus. Eli että mahtaako se mitä on kerrottu, olla totta ja mikä on tämän tarinan toinen puoli? Olen työssä ICEJ-nimisessä järjestössä. Kotimassa meitä syytetään useimmiten siitä, että me emme kuulemma evankelioi. Israelissa ortodoksijuutalaiset ovat kironneet meidät (levittämällä mustaa maalia päätoimiston portinpieliin) siitä syystä, että me kuulemma evankelioimme. Palestiinalaishallinnon lehdessä meidät luokiteltiin terroristijärjestöksi. Lisäksi olemme kuulemma äärioikeistolaisia rasistifasistifanaatikkoja (sinänsä hieno titteli), jotka eivät näe totuutta vaan fanittavat Israelia ilman kritiikkiä. Älä ymmärrä väärin. Kyllä meissä varmasti on aihetta kritiikkiin. Olisi vain kiva joskus kuulla jonkun ensin kysyvän perusteita ja tarkennuksia ja vasta sen jälkeen esittävän kritiikkinsä.

Vedä Henkeä -seurakunta ja Koukussapornoon.com ovat molemmat saaneet osansa sellaisesta kritiikistä, joka ei perustu tosiasioihin. Tilanne on vähän samankaltainen kuin taannoisen William P. Youngin The Shack -kirjan aiheuttama kohu. Aika moni pastorismieskin intoutui kirjaa tuomitsemaan lukematta koko teosta. Uskon, että useimmat meistä emme pidä sitä kovin oikeudenmukaisena. Siis että tuomitset kirjan tai elokuvan sen enempää kuin nettisivustoa tai seurakuntaakaan tutustumatta itse asiaan. Ja tutustuminen tarkoittaa useimmiten ihan selkeää yhtydenottoa ja keskustelua. Harvakseltaan on yhteydenottoja tullut. Tosiasioihin perustuva kritiikki on sitten jo pakko käsitellä harkiten. Siitähän voi vaikka oppia.

Niin. Joskus minun on vain vaikea käsittää meitä uskovia. Tulkoon se silti sanottua, että tämmöisen tilityksen jälkeenkin minä uskon siihen, että Jeesus on parasta, mitä kohdalleni on sattunut. Tunnustan, että Vedä Henkeä -seurakunta on asia, mistä olen tavattoman kiitollinen kaiken, ehkä vääränkin kritiikin keskellä. Rakastan jokaista mukana olijaa sydämestäni. Te olette minun perheeni. Ehkäpä tuo alussa mainittu kysyjä oli oikeassa. Minä en vain kestä kritiikkiä. Täytyy tehdä parannus.

Read Full Post »

Sattuipa silmiini Graig Groeschelin kirjoitus hänen omassa Swerve -blogissaan. Kaksiosaisessa kirjoituksessaan Graig kertoo saaneensa tehtäväksi tehdä muutamia ehdotuksia Yhdysvaltain metodistikirkolle. Asiallisessa ja mielenkiintoisessa tekstissään Graig kertoo ajatuksiaan metodistikirkon kiertojärjestelmästä. (En löytänyt parempaa käännöstä.) Näin tuo järjestelmä määritellään:

”Kiertojärjestelmä on metodistikirkon hyväksymä tapa, jossa työhönsä siunatut vanhimmat määrätään työkentälleen piispan toimesta. Kaikki vanhimmat hyväksyvät nämä määräykset ja pysyvät niissä.” Graig jatkaa: ”Kun henkilö on valmistunut pastori, niin piispa (tai hallitus) määrää hänet mihin tahansa seurakuntaan Jumalan tahdon mukaan”.

Tässä mallissa on siis Graigin mukaan useita haasteita:

  1. Paikallisella seurakunnalla ei ole juuri sanomista siihen, kuka on heidän pastorinsa.
  2. Pastori ja hänen perheensä eivät kenties sitoudu täysillä yhteisöön, koska tulevaisuus on epävarmaa.
  3. Seurakunnan jäsenet tietävät, että heidän pastorinsa voidaan siirtää milloin tahansa toiseen seurakuntaan.
  4. Yleensä tällaisten työjaksojen pituus jää kovin lyhyeksi. Tämä tuo ongelmia yrityksissä rakentaa luottamusta, vahvistaa näkyä ja rakentaa pitkäaikaisia ihmissuhteita.

Suomalaisesta näkökulmasta tämänkaltainen malli on aika vieras. En ehkä olisi siihen edes tarttunut, ellen olisi juuri tammikuussa keskustellut Etelä-Afrikan helluntailiikkeen johtajan, Peter Wattin kanssa. Hän näet kertoi, että samantapainen järjestelmä oli käytössä myös Etelä-Afrikassa. Kaksi vuotta oli pitkä aika yhdellä paikkakunnalla. Yleensä tuo järjestelmä toimi niin, että kun seurakunnan johto tai useat seurakuntalaiset alkoivat haluta muutosta, he ilmoittivat siitä piispalle tai muille vastaaville johtohenkilöille. Nämä sitten ilmoittivat pastorille uuden seurakunnan johon oli lähdettävä melko nopeastikin. Pastorilta ei itse kysytty halukkuutta lähteä ja joskus tilanne saattoi tulla melkoisena yllätyksenä pastorille.

Toki Suomessakin on joskus pastori vaihtunut joillakin paikkakunnilla melko tiheään, mutta syy lienee muualla kun suoranaisessa järjestelmässä. On niitäkin, jotka tuskailevat sitä etteivät ”pastorit kierrä tarpeeksi nopeasti”.

Kun samaan kokonaisuuteen lisää sen tutkimustuloksen, jonka mukaan kasvavilla seurakunnilla on useimmiten ollut vuosikausia (ellei vuosikymmeniä) sama pastori, on syytä miettiä, että miksi moiseen malliin on oikein päädytty. Siispä haastankin niitä muutamia, joita tällainen saattaa kiehtoa, mukaan pohdintaan. Mitä etuja saattaa olla edellä mainitusta mallista? Miksi sellainen on nähty hyväksi? Onko pastorin työpaikka vain järjestelykysymys?

Read Full Post »

Korpialttaria säännöllisesti lukevat ovat huomanneet, että yksi aihepiiri toistuu täällä melko usein. Eri näkökulmista ja erilaisin sanakääntein olen usein kommentoinut tämän päivän seurakunnissa esiintyvää tilannetta, jossa nuorempi sukupolvi ei käy seurakunnan päätilaisuudessa, joka yleensä on vapaissa suunnissa sunnuntaina klo 11. Maailmassa on varmasti monta parempaa ja tärkeämpää puheenaihetta, mutta niinpä minä vain törmään tähän kyseiseen aiheeseen joka puolella. Toisaalta, kun kyseessä on oma blogisivuni, niin itsepä minä aiheeni valitsen. Kerron kuitenkin perusteluksi, että kun työni puolesta pääsen kiertämään eri seurakunnissa ja eri puolella Suomea, niin minulla on aiheeseen melko lailla loistava näköalapaikka.

Viimeisellä puhujakiertueellani tuli sama tosiasia esille jokaisessa seurakunnassa, jossa vierailin: Nuoret eivät käy päivätilaisuuksissa. Jollakin paikkakunnalla johdattelin itse aiheeseen ja toisaalla joku muu otti asian puheeksi. Jossakin tilanne oli selvempi, toisaalla vähän piilossa. Suomalaisessa seurakuntakulttuurissa on helppo törmätä sellaisiin opettajiin, jotka melko suorasukaiseen tyyliin vaativat nuoria osallistumaan sunnuntaisin päiväkokouksiin. Usein näiden puhujien sävy on aavistuksen syyllistävä. Joku radikaali ajattelee jopa, että jos eivät muuten tule sunnuntaisin, niin lopetetaan kaikki nuorten oma toiminta, niin on pakko tulla. Tämä suoraan sanoen naurettava ajatus on valitettavan usean seurakunnan ratkaisu ja siihen todella päädytään jossakin päin Suomea tuon tuostakin. Eiväthän ne nuoret sunnuntaisin tule, jäävät vain pois kokonaan. Tästä on aivan liian monta surullista esimerkkiä*. On toki niitäkin, jotka sydämensä hyvyydestä yrittävät lempeästi vedota nuoriin, että tulisivat sunnuntaisin. Harvassa ovat ne seurakunnat joissa on yksinkertaisesti päätetty, että ei tarvitse tulla. Sellaisiakin seurakuntia kuitenkin on. Niissä on ihan johtajiston ja pastorien taholta tehty päätös, että heille riittää, kun nuoret käyvät edes omissa tilaisuuksissaan. Muuta ei tarvitakaan.

Koko tätä keskustelua vasten on mielenkiintoista huomata amerikkalainen malli, jossa seurakunta kokoontuu useissa eri tiloissa. On seurakuntia, joilla on vaikkapa kolme eri kokoontumistilaa. Yksi on se alkuperäinen rakennus, jossa vaikkapa lauletaan tämän päivän suosituimpia ylistyslauluja. Toinen on nuorten ja nuorten aikuisten klubityylinen yhteisö, jossa on rockylistystä, Hip Hopia tai vaikkapa heviä. Kolmas tila on se perinteisempi, jossa kuorot, virret ja akustiset kitarat ovat pääroolissa. Musiikkihan lienee suurin erottava tekijä tämän ajan ihmisten tavoissa viettää aikaansa. Kiintoisaa on, etteivät nämä seurakunnat koe olevansa hajanaisia tai että niillä olisi vähemmän yhteyttä keskenään. Ne ovat vain hyväksyneet erilaisuuden ja tehneet välttämättömät muutokset selvitäkseen muuttuvassa maailmassa. Pastori saattaa puhua yhdessä tilassa ja muut seuraavat videolta saman puheen.

Toinen mielenkiintoinen ajatus on Tom Cheyneyn kirjoitus seurakunnan DNA:sta. Tom kirjoittaa: ”Isäni sukupolvi valitsi seurakunnan, koska se oli tiettyä tunnustuskuntaa (helluntailainen, luterilainen, baptisti). Olimme lojaaleja juuri omalle tunnustuskunnallemme. Kun perheemme muutti uudelle paikkakunnalle, etsimme sieltä taas samaa suuntaa edustavan seurakunnan. Tämä ei enää päde. Tämän päivän lojaalius on enemmänkin sidoksissa tyyliin ja tietynlaiseen DNA:han. Ne ajat ovat menneet, jolloin sitouduttiin pelkästään tiettyyn tunnustuskuntaan tai herätysliikkeeseen. Tämä ei ole hyvä tai huono asia. Se on vain fakta, joka täytyy hyväksyä.”

Suurin este useisiin tiloihin siirtymiselle tai edes sille, että samassa tilassa voi kokoontua aivan erilaisia ihmisiä aivan erilaisiin tilaisuuksiin on se irrationaalinen ajatus, että ihmiset kokevat yhteyttä vain jos he ilmaantuvat samaan fyysiseen tilaan joka viikko. Uskon, että monet seurakunnat ovat itse asiassa kuolinkamppailussaan tai peräti saattohoidossa, koska ne eivät voi hyväksyä sitä, etteivät kaikki koe yhteyttä samalla tavalla. Toisaalta ne jotka tajuavat, että kaikkia ei voi miellyttää samalla tavalla voivat olla suunnan näyttäjiä toisille. Olen onnekseni saanut nähdä sellaisiakin seurakuntia ihan täällä Suomessa, jotka ovat ennakkoluulottomasti ymmärtäneet yhteyden olevan muuta kuin samalla penkillä istumista. Joka tapauksessa: Miten sinä koet yhteyttä? Mikä on paras esimerkki kokemastasi yhteydestä seurakuntatilanteessa? Onko niin, että otsikon tuttu lausahdus ei ole koskaan muuttunut todellisuudeksi?

* [Oma aiheensa voi olla pohtia syitä siihen, että niin moni nuori ajetaan mieluummin vaikka pois ennemmin kuin että omista asemista joustettaisiin. Voi olla, että moni päättäjä on aikanaan kärsinyt melko tiukasta sanelupolitiikasta ja kyky joustaa omalla vuorollaan on kadonnut.]

Tähän loppuun viime vuosien kristillisen suosikkibändini kipale Youtubesta. Tällaistakin voisi seurakunnan musiikki olla.

Read Full Post »

Older Posts »