Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Pastori’

Rami puhuu
Kuva seurakuntamme yksivuotisjuhlista, vuodelta 2011.

Ilmoitin Vedä Henkeä -seurakunnalle viime vuoden lopulla, että minun on tullut aika siirtyä syrjään pastorin tehtävästä. Haluan tässä vielä kertoa julkisesti kaikki syyt päätökseeni, sillä joillakin asioilla joissakin piireissä on taipumusta lähteä oikean tiedon puutteessa elämään omaa elämäänsä.

Miksi siis jäin pois perustamani seurakunnan pastorin tehtävästä? Pääsyitä on kolme. Ensimmäinen syy liittyy juuri siihen, että olen itse ollut perustamassa Vedä Henkeä -seurakuntaa. En kuitenkaan ole halunnut missään vaiheessa, että seurakunta henkilöityy minuun. Se on silti ollut lähes väistämätön seuraus päätöksestäni perustaa seurakunta. Monen mielessä seurakunta on ollut juuri minun seurakuntani. Kun minulla nyt oli mahdollisuus astua vähän syrjemmälle, niin halusin samalla osoittaa, ettei Vedä Henkeä -seurakunta ole ”Ramin seurakunta”.

Toinen selkeä syy oli oma väsymiseni. Mutta samalla, kun kirjoitan näin, haluan korostaa etten minä ollut mitenkään puolikuollut tai loppuunpalanut. Enemmänkin koin, että lähes 17 vuoden pastoriuteni jälkeen olin ammentanut annettavani vähän turhan vähälle ja pieni sapattijakso voisi tehdä hyvää. Kerroin, että viime aikoina olen antanut enemmän kuin olen saanut. Vaikka akuissa olikin vielä virtaa, niin laturin teho ei riittänyt. Kerroinkin seuraajalleni Antille – kun hänen suostumustaan jatkajakseni kysyin – että en ole niin väsynyt, että hänen pitäisi kokea painetta suostumiseen sen tähden. Yksi asia, johon olenkin ollut tyytyväinen seurakunnassamme, on sen suhteellisen helppo hallittavuus. Se on suunniteltu siten, että se ei polta ihmistä loppuun hetkessä.

Kolmas ja tärkein syy on kuitenkin tuo edellä mainittu ystäväni Antti. Antti on toiminut seurakunnassamme nuorisopastorina pitkään. Pienen paikkakunnan vähemmistökieliryhmälle suunnattu työ on kuitenkin haastavaa, eivätkä meidän parhaatkaan yrityksemme saavuttaneet sellaista vaikutusta, kuin olisimme toivoneet. Näin ja näen Antissa niin paljon potentiaalia, että halusin valjastaa sen parempaan käyttöön. Sen verran tärkeä perustamani seurakunta minulle on, etten sitä aivan kenelle tahansa uskalla jättää. Antille sen jätin ilomielin.

Tässä siis lyhyesti syyt päätökseni taustalla. En ole vaihtamassa seurakuntaa. En ole muuttamassa mihinkään. En pyri taustalta vaikuttamaan päätöksiin. Olen antanut johtajuuden Antille täydellisesti. Palvelen siis rivijäsenenä niissä tehtävissä, joihin minua pyydetään tai tarvitaan. Ja luultavasti palvelen taas pastorin tehtävässä tulevaisuudessa, mutta se hetki on vielä horisontin takana.

Ei siinä sen kummempia.

Mainokset

Read Full Post »

”Ympärilläni vilisee ihmisiä loputtomana, sekavana massana. Tuhansien äänien sekamelskasta erottuu satunnaisia sanoja, puhelimien soittoääniä, matkalaukkujen pyörien kitinää ja asematunneleissa soittavien muusikoiden musiikkia. Hajuaistiani kuormittavat tuoksut kymmenistä ravintoloista ja pikaruokapaikoista. Junia tulee ja menee. Tämä on Penn Station. Yksi New Yorkin keskeisistä rautatieasemista. Täällä tuhansien ihmisten seassa olen myös minä. Tunnen itseni hyvin pieneksi.”

Minulla oli etuoikeus käydä Yhdysvalloissa vierailulla ystäväni Lorenzon luona. Pääosan matkastani vietin Schenectadyssa, New Yorkista pohjoiseen. Yksi vierailuni päätavoitteista oli tutustua ystäväseurakuntamme Calvary Tabernacle -seurakunnan toimintaan ja rakentaa verkostoa myöhempää toimintaa ajatellen. Ajatuksenani on siis oppia rakenteita ja toimintamalleja ennekuin niitä edes vielä tarvitaan, että on sitten rakennuspalikoita, millä rakentaa.

Nautin suunnattomasti  mahdollisuudesta tutustua amerikkalaiseen kulttuuriin ihan omin silmin. Tiedän, että viikon vierailun jälkeen ei kovin suurella asiantuntijuudella kannatta kukkoilla, mutta jotakin ymmärsin silti. Urheilu tuntuu olevan iso asia noilla kulmilla. Kävin perjantai-iltana katsomassa kahden ihan tavallisen lukion välistä jalkapallo-ottelua ja paikalla oli ainakin pari tuhatta ihmistä. Kuulin, että paria viikkoa aiemmin oli porukkaa ollut monin verroin enemmän, mutta tämän perjantain kylmä ja sateinen sää oli verottanut yleisöä tällä kertaa. Minun on vaikea kuvitella yhdenkään suomalaisen lukion tekevän mitään, mikä saisi liikkeelle vaikkapa sen 5000 ihmistä.

Toinen havaitsemani asia oli suhtautuminen pastoreihin. Minua ei ole koskaan puhuteltu pastoriksi niin paljon kuin tämän yhden viikon aikana. Ei sillä, että sitä keneltäkään odotankaan, mutta tuolla se tuntui olevan osa kulttuuria. Jokainen seurakuntalainen puhutteli minua ”Pastor Ramiksi” ja jopa majoittajaperheen emäntä sanoi aamulla aina: Good Morning, Pastor. Eipä tuo titteli ollut vieras kitarakaupan myyjällekään, joka sen otti muitta mutkitta käyttöönsä. Ei sellaista tapaa tarvitse Suomeen yrittää tuoda, mutta siellä se tuntui olevan osa luontevaa kielenkäyttöä.

Seurakuntia alueella oli kuulemma yli 200. Vähän yli 60 000 asukkaan kaupungissa se on aika paljon enemmän kuin vaikkapa noin 20 seurakuntaa Pietarsaaressa. Ja aivan kuten Suomessakin, olivat monet seurakunnat ihan sulassa sovussa ja toisiaan kunnioittavia, kun taas toisilla saattoi olla sellainen yksin oikeassa olemisen taakka harteillaan. Ajattelin mielessäni, että erilaisten ihmisten tavoittamiseksi tosiaan tarvitaan erilaisia seurakuntia. Suomalaisesta näkökulmasta uusi asia oli sekin, että kun eräs tunnettu pastori perusti uutta seurakuntaa uudelle paikkakunnalle, niin muut pastorit vetosivat häneen, ettei hän toteuttaisi suunnitelmiaan. Laskelmien mukaan näet yli 400 pientä seurakuntaa kuihtuisi kasaan yhden ison varjossa ja kaikkien niiden pastorit jäisivät ilman työtä. Ei ollut koskaan moinen ajatus tullut mieleeni.

Kaiken kaikkiaan matka oli opettavainen ja mielenkiintoinen. Yhden päivän käytin ihan vain kiertämällä New Yorkia Manhattanilla. Ground Zero, NYSE, Wall Sreet, Battery Park, Korean War Memorial, Empire State Building, Flatiron Building ja Times Square on nyt nähty ihan omin silmin. Minun mielestäni paikka oli vaikuttava ja jopa mykistävä. Monet vanhat Eurooppalaiset kaupungit, kuten Praha, Berliini tai jopa Tukholma ovat omalla tavalla kauniita. New York on kaunis aivan toisella tavalla. Luulen, että pala sydäntäni jäi sinne. Kaikkien näiden rinnalla kuitenkin jopa pieni Pietarsaari on kaunis. Täältä on hyvä lähteä ja tänne on hyvä palata.

Read Full Post »

Tapaan aina aika ajoin käydä kuuntelemassa North Point Community Churchin johtajan, Andy Stanleyn puheita. Erityisen usein kuuntelen silti yhtä ja samaa puhetta seuraavan sukupolven tavoittamisesta. (Jos haluat katsoa videon, klikkaa tuota North Pontin linkkiä ja valitse vasemmalta alhaalta ”Church Leaders”.) Yksi Andyn puheen päätemoista on Al Reisin kirjasta otettu lainaus:

”Seuraavan sukupolven tuote ei juuri koskaan tule edelliseltä sukupolvelta.” -Al Reis.

Andy huomauttaa puheessaan, että seurakunnassa ei ole kyse tuotteesta vaan siitä, että jossakin seurakuntaelämän reunamilla joku tajuaa miltä näyttää seuraavan sukupolven seurakunta. Jossakin päin maailmanlaajuista seurakuntaa on joku, joka tajuaa kuinka huomisen ihmisen mielenkiinto, innostus, ideat ja energia saadaan valjastettua käyttöön. Me, jotka olemme nyt vastuussa emme todennäköisesti sitä tajua. Tulevaisuuden kannalta on jonkun kaksikymmpisen puuhastelu on paljon tärkeämpää kuin meidän nyt puikoissa olevien touhuaminen.

Andy kertoo, kuinka hän nuorena pastorina luuli tietävänsä, mikä on oikea tapa tavoittaa seuraava sukupolvi. Andy ajatteli, että ”Mä tiedän, mikä on se seuraava juttu, jolla ihmisiä tavoitetaan”. Seurakunnasta löytyi silti johtajia, jotka tiesivät varmuudella kertoa, että ”tuo ei ole se seuraava juttu”. Eikö olekin niin, että on paljon helpompi kertoa mikä ei toimi, kuin luoda uutta ja ottaa riskejä kokeillessaan sitä mikä saattaa toimia?

Minä toivon, että kun tulee minun vuoroni kuunnella jonkun nuoren intoilua ja ajatuksia siitä suuresta unelmasta ja visiosta, joka heillä on ihmisten tavoittamiseksi, minä olen ensimmäisenä antamassa tukeni ja siunaukseni heille. Seurakunnan yleisiin haasteisiin kuuluu sekin, että usein ideat tulevat nuorilta ja rahat ovat vanhemmilla. Minä toivon, että osaan itse olla antamassa varani ja tukeni sille seuraavalle jutulle, kuten Andy kehottaa. Mitä sinä aiot tehdä?

Ps. Kuvassa on kaksi suosikkiani ja esikuvaani. Vasemmalla Graig Groeschel ja oikealla Andy Stanley.

Read Full Post »

Sain kolmetoista vuotta varusmiespalveluksen jälkeen mahdollisuuden osallistua kertausharjoituksiin. Näiden kuluneen kolmentoista vuoden aikana on tuntumani puolustusvoimiin säilynyt lähinnä varusmiespalvelustaan suorittavien nuorempien ystävieni inttitarinoita kuunnellessa. Kun nyt siis sain mahdollisuuden katsella kuvioita taas ihan omin silmin, lähdin toki innolla mukaan. Sisälläni asuva pieni pastori mietti toki harvoina vapaahetkinään yhtymäkohtia seurakunnalliseen touhamiseen.

Kaksi asiaa jäi erityisesti elämään harjoituksen jälkeen. Kaikki, jotka ovat joskus varusmiehenä olleet, muistavat kuinka nopeasti toisilleen täysin ventovieraat ihmiset löytävät paikkansa. Sama tupa, oma ryhmä tai yhteinen tehtävä sitovat ventovieraat yhdeksi ryhmäksi alta aikayksikön. Armeijajargonista tuttu sukunimellä puhuttelu tutustuttaa vieraat toisilleen ja ylhäältä annettu ryhmäsijoitus otetaan vastaan käskynä. Ventovieraiden ihmisten joukosta tulee ”meidän ryhmä”. Enkä nyt puhu mistään Taistelutoverit -tyyppisestä ”olen valmis kuolemaan puolestasi” -asenteesta, vaan siitä ajatuksesta, että ”tämä on meidän hommamme, tehdään se alta pois”. Suurten joukkojen tehtävissähän se tarkoittaa sitä hienoista ammattiylpeyttä, että ”meidän vuoksemme tämä kokonaisuus ei ainakaan epäonnistu”. Jos komppanialla on tehtävä, niin minun ryhmäni tekee sen mitä tarvitaan, että tehtävä tulee suoritettua. Kukaan ei halua olla syyllinen epäonnistumiseen.

Sovellus seurakunnassa: Seurakunnassakin pitäisi ihmisillä olla selkeä tietoisuus omasta tehtävästään ja sellainen sitoutuminen ja oikeanlainen ”ammattiylpeys”, että he tekevät oman osansa koko seurakunnan tehtävän onnistumiseksi.

Toinen mieleeni jäänyt asia liittyy perinteisiin. Puolustusvoimien ja armeijoiden kautta maailman tiedetään olevan perinteitä vaalivia tahoja. On toki jotenkin puhuttelevaa marssia tietä, jota on marssittu jo sadan vuoden ajan tai kantaa joukko-osastotunnusta, jonka aiemmat kantajat ovat uhrauksillaan hankkineet osastolleen kuolemattoman maineen. Siitä huolimatta puolustusvoimatkin ovat pakotettuja uudistumaan. Kunniakasta historiaansa kantavien ratsuväkiyksikköjen oli aikoinaan tunnustettava, että ratsulla ei enää panssarivaunulle pärjää. Ilmavalvontaa harjoittavat huomasivat, että elektroninen silmä ei väsy ja radiosähköttäjätkin törmäsivät jatkuvasti muuttuvaa viestintäteknologiaan. Puolustusvoimat hyväksyvät muutoksen. Perinteitä vaalitaan silloin, kun se on tarpeen, mutta perustehtävän suorittamiseen tarvittavat muutokset tehdään myös.

Sovellus seurakunnassa: Seurakunnallakin pitää olla selkeä näky perustehtävästä. Perinteistä voidaan pitää kiinni, mutta kun tehtävän suorittaminen vaatii muutoksia, ne on uskallettava tehdä. Toisin sanoen seurakunnan kunniakkaan ratsuväenkenraalin on myönnettävä, että ”meitä tarvittiin aikamme, mutta nyt on annettava tilaa uusille joukoille”.

Pitäisikö järjestää seurakunnan kertausharjoitus? Onko seurakunnilta kadonnut näky perustehtävästä?

Res. Kers Lehtola

Read Full Post »

Nykyisin pienenkin seurakunnan jäsenet voivat ennen sunnuntaisaarnaa kuunnella netin kautta maailman voidelluimpia julistajia ja osallistua herätyksen keskuksista lähetettäviin tilaisuuksiin kotonaan. Ylityöllistetyn keskivertopastorin on vaikea voittaa Reinhard Bonnkea tai Joyce Meyeriä kiinnostavuudessa, ja usein päiväpiirin kuoron kitarasäestys on vähemmän hiottua kuin musiikki Hillsongin ylistysvideolla. -Vilma Luoma-Aho, RiVo 14/2010

Kylläpä osasi Vilma kirjoittaa aivan kuin omia ajatuksiani olisi toistanut. Totta on, että moni on oppinut löytämään paljon parempaa opetusta netin loputtomasta valikoimasta perinteisen sunnuntaiopetuksen tilalle. Voit toki sovitella itse eri vaihtoehtoja tuon sanan ”parempaa” tilalle. Voidellumpaa? Syvällisempää? Puhuttelevampaa? Pinnallisempaa? Köyhempää? Rukiisempaa?

Vilma Luoma-Ahon näkökulma tuossa alkuperäisessä RiVon artikkelissa on kriittinen kuluttajuus seurakunnassa. Itse näkisin, että netin kautta saatavilla vaikutteilla on merkitystä laajemmassa kuvassa myös ihan seurakunnan tai vaikkapa pastorin uskottavuuteen. Muistan, kuinka taannoin jonkun seurakunnan pastori esitti julkilausumaa siitä, ettei heidän seurakunnassaan hyväksytä ylistystanssia missään muodossa. Voin vain kuvitella, mitä liikkuu sellaisen seurakuntalaisen mielessä, joka näkee netissä kaikin puolin terveen oloisen seurakunnan ylistystanssia ja vertaa sitä oman pastorinsa opetukseen. Tai mitä ajattelee nuori, jonka seurakunnassa ei mikään tekninen laite saa olla käytössä katsoessaan vaikkapa edellä mainitun Hillsongin tilaisuuksia. Saattaapa joskus pastori innoissaan lainata toisen pastorin opetuksia, vaikka tuon toisen pastorin seurakuntamalli ei kelpaisi millään tavalla omalle kohdalle. Eihän se väärin ole, mutta aika hämmentävää kyllä.

Voisiko olla, että nuori joka kuulee omassa seurakunnassaan paheksuttavan kaikkea sitä mikä toisella seurakunnalla on käytössä, epäilee jossakin vaiheessa koko seurakunnan opetusta? Siis jotenkin näin: (karkeasti yleistäen) Meillä ylistystanssi ja ylistysmusiikki ovat väärin. Tuolla toisella seurakunnalla ne ovat oikein. Meitä on 150 jäsentä ja heillä on 10 000. Molemmat eivät voi olla oikeassa. Meidän seurakuntamme kutistuu ja tuo toinen kasvaa. Onko tuo toinen porukka oikeassa? Kannattaako tähän omaan porukkaan satsata? Voinko saada aikaan muutoksen vai kuuntelenko saarnoja ja tilaisuuksia netissä ja jään pois oman seurakunnan tilaisuuksista?

Mitä mieltä olet? Onko tässä havaittavissa selkeä malli vai onko koko touhu turhaa jauhantaa? Onko kyseessä vain peräkylän porukoiden haaveista saada pala metropolien loistetta seurakuntaan. Onko tämä vain suurta lopunajan eksytystä? Tuleeko mieleen muita esimerkkejä asioista, joissa lisääntyvä tieto muuttaa tapoja tehdä asioita?

Ps. Tämä on 50. postaus korpialttarilla. Taidan juhlia kaurapuurolla.

Read Full Post »

Rakastan Kristusta. Hänen seuraajansa tekevät minut hulluksi. Tosiasia on, että inhoan suurta osaa kristityistä. Huomaa, että en sano vain osaa, vaan suurta osaa. En pidä heistä – en sitten yhtään, en edes hitusen vertaa. Usein vietän aikaani mieluummin villien, kiroilevien, maailmallisten ihmisten kanssa kuin tekopyhien, superkriittisten ja kapeakatseisten, niin kutsuttujen uskovien kanssa. –Graig Groeschel, Confessions of a Pastor

Taannoin joku laittoi minulle lyhyen viestin: ”Et taida kestää kritiikkiä?” Siinä se. Ei selitystä. Ei tarkennusta. Ei edes mitään selkeää tavoitetta koko kysymyksellä. Ajattelin sillä kertaa valita jalomman tien ja olla sivaltamatta tätä kanssaihmistä kovin rajusti (vaikka vähän kuitenkin sivalsin), mutta jäin miettimään asiaa.

Itse asiassa minunkin täytyy tunnustaa eräs asia. Tai ei täydy, mutta tunnustan kuitenkin. Tässä se tulee: Joskus minä koen aivan samoin kuin Graig. Siinä. Järkytyitkö? Tuntui ainakin hyvälle saada sanoa se. Miksikö minä niin tunnen? Annas kun kerron.

Graig Groeschel kertoo tuossa ingressissä mainitussa kirjassaan tapauksen, jossa hän lensi ystävänsä kanssa puhujamatkalle toiseen kaupunkiin. Koneessa hän huomasi pastorituttunsa ensimmäisessä luokassa istumassa ja tervehti kollegaa matkalla omalle paikalleen turistiluokassa. Perillä miehet tapasivat uudestaan ja pastori nuhteli Graigia kovin tarmokkaasti. Jumalan palvelijan tulisi matkustaa kuulemma ensimmäisessä luokassa ollakseen tuoreena ja levänneenä valmiina palvelemaan. Pastori tuli itse asiassa pitäneeksi oikein luennon aiheesta. Kotimatkalla Graig nostettiin ystävänsä kanssa jostakin syystä ykkösluokkaan, vaikka heillä olikin liput edelleen turistiluokan paikoille. Istuessaan ykkösluokassa he huomasivat muutamien tuttujen menevän omille paikoilleen turistiluokkaan. Ensimmäinen tuttu vitsaili, että ”mahtaa olla mukavaa täällä”. Toinen tuumasi jo, että ”On varmaan mukavaa olla tärkeä pastori. Me tavalliset ihmiset joudumme istumaan tuolla takana.” Kolmas huusi kovalla äänellä: ”Näin sitä törsätään seurakunnan rahoja. Megaseurakunnan johtaja elää megarikasta elämää.”

Tässä kai on se ydinsyy.  Teit niin tai näin, aina väärinpäin. Mutta ei minua edes haittaa se, että joku ei tykkää minusta tai tekemisistäni. Itse asiassa ymmärrän oikein hyvin, jos joku ei minusta pidä. Tunne on luultavasti molemminpuolinen. Se mikä minua ärsyttää suunnattomasti on ihmisten taipumus kertoa mielipiteensä ja kantansa aivan ilman faktatietoa. Jotenkin sitä uskoo naiivisti, että edes uskovaista ihmistä kiinnostaisi sellainen pikkuseikka kuin totuus tai edes tasapuolisuus. Eli että mahtaako se mitä on kerrottu, olla totta ja mikä on tämän tarinan toinen puoli? Olen työssä ICEJ-nimisessä järjestössä. Kotimassa meitä syytetään useimmiten siitä, että me emme kuulemma evankelioi. Israelissa ortodoksijuutalaiset ovat kironneet meidät (levittämällä mustaa maalia päätoimiston portinpieliin) siitä syystä, että me kuulemma evankelioimme. Palestiinalaishallinnon lehdessä meidät luokiteltiin terroristijärjestöksi. Lisäksi olemme kuulemma äärioikeistolaisia rasistifasistifanaatikkoja (sinänsä hieno titteli), jotka eivät näe totuutta vaan fanittavat Israelia ilman kritiikkiä. Älä ymmärrä väärin. Kyllä meissä varmasti on aihetta kritiikkiin. Olisi vain kiva joskus kuulla jonkun ensin kysyvän perusteita ja tarkennuksia ja vasta sen jälkeen esittävän kritiikkinsä.

Vedä Henkeä -seurakunta ja Koukussapornoon.com ovat molemmat saaneet osansa sellaisesta kritiikistä, joka ei perustu tosiasioihin. Tilanne on vähän samankaltainen kuin taannoisen William P. Youngin The Shack -kirjan aiheuttama kohu. Aika moni pastorismieskin intoutui kirjaa tuomitsemaan lukematta koko teosta. Uskon, että useimmat meistä emme pidä sitä kovin oikeudenmukaisena. Siis että tuomitset kirjan tai elokuvan sen enempää kuin nettisivustoa tai seurakuntaakaan tutustumatta itse asiaan. Ja tutustuminen tarkoittaa useimmiten ihan selkeää yhtydenottoa ja keskustelua. Harvakseltaan on yhteydenottoja tullut. Tosiasioihin perustuva kritiikki on sitten jo pakko käsitellä harkiten. Siitähän voi vaikka oppia.

Niin. Joskus minun on vain vaikea käsittää meitä uskovia. Tulkoon se silti sanottua, että tämmöisen tilityksen jälkeenkin minä uskon siihen, että Jeesus on parasta, mitä kohdalleni on sattunut. Tunnustan, että Vedä Henkeä -seurakunta on asia, mistä olen tavattoman kiitollinen kaiken, ehkä vääränkin kritiikin keskellä. Rakastan jokaista mukana olijaa sydämestäni. Te olette minun perheeni. Ehkäpä tuo alussa mainittu kysyjä oli oikeassa. Minä en vain kestä kritiikkiä. Täytyy tehdä parannus.

Read Full Post »

Sattuipa silmiini Graig Groeschelin kirjoitus hänen omassa Swerve -blogissaan. Kaksiosaisessa kirjoituksessaan Graig kertoo saaneensa tehtäväksi tehdä muutamia ehdotuksia Yhdysvaltain metodistikirkolle. Asiallisessa ja mielenkiintoisessa tekstissään Graig kertoo ajatuksiaan metodistikirkon kiertojärjestelmästä. (En löytänyt parempaa käännöstä.) Näin tuo järjestelmä määritellään:

”Kiertojärjestelmä on metodistikirkon hyväksymä tapa, jossa työhönsä siunatut vanhimmat määrätään työkentälleen piispan toimesta. Kaikki vanhimmat hyväksyvät nämä määräykset ja pysyvät niissä.” Graig jatkaa: ”Kun henkilö on valmistunut pastori, niin piispa (tai hallitus) määrää hänet mihin tahansa seurakuntaan Jumalan tahdon mukaan”.

Tässä mallissa on siis Graigin mukaan useita haasteita:

  1. Paikallisella seurakunnalla ei ole juuri sanomista siihen, kuka on heidän pastorinsa.
  2. Pastori ja hänen perheensä eivät kenties sitoudu täysillä yhteisöön, koska tulevaisuus on epävarmaa.
  3. Seurakunnan jäsenet tietävät, että heidän pastorinsa voidaan siirtää milloin tahansa toiseen seurakuntaan.
  4. Yleensä tällaisten työjaksojen pituus jää kovin lyhyeksi. Tämä tuo ongelmia yrityksissä rakentaa luottamusta, vahvistaa näkyä ja rakentaa pitkäaikaisia ihmissuhteita.

Suomalaisesta näkökulmasta tämänkaltainen malli on aika vieras. En ehkä olisi siihen edes tarttunut, ellen olisi juuri tammikuussa keskustellut Etelä-Afrikan helluntailiikkeen johtajan, Peter Wattin kanssa. Hän näet kertoi, että samantapainen järjestelmä oli käytössä myös Etelä-Afrikassa. Kaksi vuotta oli pitkä aika yhdellä paikkakunnalla. Yleensä tuo järjestelmä toimi niin, että kun seurakunnan johto tai useat seurakuntalaiset alkoivat haluta muutosta, he ilmoittivat siitä piispalle tai muille vastaaville johtohenkilöille. Nämä sitten ilmoittivat pastorille uuden seurakunnan johon oli lähdettävä melko nopeastikin. Pastorilta ei itse kysytty halukkuutta lähteä ja joskus tilanne saattoi tulla melkoisena yllätyksenä pastorille.

Toki Suomessakin on joskus pastori vaihtunut joillakin paikkakunnilla melko tiheään, mutta syy lienee muualla kun suoranaisessa järjestelmässä. On niitäkin, jotka tuskailevat sitä etteivät ”pastorit kierrä tarpeeksi nopeasti”.

Kun samaan kokonaisuuteen lisää sen tutkimustuloksen, jonka mukaan kasvavilla seurakunnilla on useimmiten ollut vuosikausia (ellei vuosikymmeniä) sama pastori, on syytä miettiä, että miksi moiseen malliin on oikein päädytty. Siispä haastankin niitä muutamia, joita tällainen saattaa kiehtoa, mukaan pohdintaan. Mitä etuja saattaa olla edellä mainitusta mallista? Miksi sellainen on nähty hyväksi? Onko pastorin työpaikka vain järjestelykysymys?

Read Full Post »

Older Posts »