Korpialttari

Korpialttaria säännöllisesti lukevat ovat huomanneet, että yksi aihepiiri toistuu täällä melko usein. Eri näkökulmista ja erilaisin sanakääntein olen usein kommentoinut tämän päivän seurakunnissa esiintyvää tilannetta, jossa nuorempi sukupolvi ei käy seurakunnan päätilaisuudessa, joka yleensä on vapaissa suunnissa sunnuntaina klo 11. Maailmassa on varmasti monta parempaa ja tärkeämpää puheenaihetta, mutta niinpä minä vain törmään tähän kyseiseen aiheeseen joka puolella. Toisaalta, kun kyseessä on oma blogisivuni, niin itsepä minä aiheeni valitsen. Kerron kuitenkin perusteluksi, että kun työni puolesta pääsen kiertämään eri seurakunnissa ja eri puolella Suomea, niin minulla on aiheeseen melko lailla loistava näköalapaikka.

Viimeisellä puhujakiertueellani tuli sama tosiasia esille jokaisessa seurakunnassa, jossa vierailin: Nuoret eivät käy päivätilaisuuksissa. Jollakin paikkakunnalla johdattelin itse aiheeseen ja toisaalla joku muu otti asian puheeksi. Jossakin tilanne oli selvempi, toisaalla vähän piilossa. Suomalaisessa seurakuntakulttuurissa on helppo törmätä sellaisiin opettajiin, jotka melko suorasukaiseen tyyliin vaativat nuoria osallistumaan sunnuntaisin päiväkokouksiin. Usein näiden puhujien sävy on aavistuksen syyllistävä. Joku radikaali ajattelee jopa, että jos eivät muuten tule sunnuntaisin, niin lopetetaan kaikki nuorten oma toiminta, niin on pakko tulla. Tämä suoraan sanoen naurettava ajatus on valitettavan usean seurakunnan ratkaisu ja siihen todella päädytään jossakin päin Suomea tuon tuostakin. Eiväthän ne nuoret sunnuntaisin tule, jäävät vain pois kokonaan. Tästä on aivan liian monta surullista esimerkkiä*. On toki niitäkin, jotka sydämensä hyvyydestä yrittävät lempeästi vedota nuoriin, että tulisivat sunnuntaisin. Harvassa ovat ne seurakunnat joissa on yksinkertaisesti päätetty, että ei tarvitse tulla. Sellaisiakin seurakuntia kuitenkin on. Niissä on ihan johtajiston ja pastorien taholta tehty päätös, että heille riittää, kun nuoret käyvät edes omissa tilaisuuksissaan. Muuta ei tarvitakaan.

Koko tätä keskustelua vasten on mielenkiintoista huomata amerikkalainen malli, jossa seurakunta kokoontuu useissa eri tiloissa. On seurakuntia, joilla on vaikkapa kolme eri kokoontumistilaa. Yksi on se alkuperäinen rakennus, jossa vaikkapa lauletaan tämän päivän suosituimpia ylistyslauluja. Toinen on nuorten ja nuorten aikuisten klubityylinen yhteisö, jossa on rockylistystä, Hip Hopia tai vaikkapa heviä. Kolmas tila on se perinteisempi, jossa kuorot, virret ja akustiset kitarat ovat pääroolissa. Musiikkihan lienee suurin erottava tekijä tämän ajan ihmisten tavoissa viettää aikaansa. Kiintoisaa on, etteivät nämä seurakunnat koe olevansa hajanaisia tai että niillä olisi vähemmän yhteyttä keskenään. Ne ovat vain hyväksyneet erilaisuuden ja tehneet välttämättömät muutokset selvitäkseen muuttuvassa maailmassa. Pastori saattaa puhua yhdessä tilassa ja muut seuraavat videolta saman puheen.

Toinen mielenkiintoinen ajatus on Tom Cheyneyn kirjoitus seurakunnan DNA:sta. Tom kirjoittaa: ”Isäni sukupolvi valitsi seurakunnan, koska se oli tiettyä tunnustuskuntaa (helluntailainen, luterilainen, baptisti). Olimme lojaaleja juuri omalle tunnustuskunnallemme. Kun perheemme muutti uudelle paikkakunnalle, etsimme sieltä taas samaa suuntaa edustavan seurakunnan. Tämä ei enää päde. Tämän päivän lojaalius on enemmänkin sidoksissa tyyliin ja tietynlaiseen DNA:han. Ne ajat ovat menneet, jolloin sitouduttiin pelkästään tiettyyn tunnustuskuntaan tai herätysliikkeeseen. Tämä ei ole hyvä tai huono asia. Se on vain fakta, joka täytyy hyväksyä.”

Suurin este useisiin tiloihin siirtymiselle tai edes sille, että samassa tilassa voi kokoontua aivan erilaisia ihmisiä aivan erilaisiin tilaisuuksiin on se irrationaalinen ajatus, että ihmiset kokevat yhteyttä vain jos he ilmaantuvat samaan fyysiseen tilaan joka viikko. Uskon, että monet seurakunnat ovat itse asiassa kuolinkamppailussaan tai peräti saattohoidossa, koska ne eivät voi hyväksyä sitä, etteivät kaikki koe yhteyttä samalla tavalla. Toisaalta ne jotka tajuavat, että kaikkia ei voi miellyttää samalla tavalla voivat olla suunnan näyttäjiä toisille. Olen onnekseni saanut nähdä sellaisiakin seurakuntia ihan täällä Suomessa, jotka ovat ennakkoluulottomasti ymmärtäneet yhteyden olevan muuta kuin samalla penkillä istumista. Joka tapauksessa: Miten sinä koet yhteyttä? Mikä on paras esimerkki kokemastasi yhteydestä seurakuntatilanteessa? Onko niin, että otsikon tuttu lausahdus ei ole koskaan muuttunut todellisuudeksi?

* [Oma aiheensa voi olla pohtia syitä siihen, että niin moni nuori ajetaan mieluummin vaikka pois ennemmin kuin että omista asemista joustettaisiin. Voi olla, että moni päättäjä on aikanaan kärsinyt melko tiukasta sanelupolitiikasta ja kyky joustaa omalla vuorollaan on kadonnut.]

Tähän loppuun viime vuosien kristillisen suosikkibändini kipale Youtubesta. Tällaistakin voisi seurakunnan musiikki olla.

Read Full Post »