Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Muutos’

albert-einstein-fear-technology-surpass-human-interaction-generation-idiots

”Pelkään sitä päivää, jolloin teknologia ottaa vallan ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Silloin maailma näkee ensimmäisen idioottien sukupolven” -Albert Einstein

Olen tietoinen siitä, että tuo alun sitaatti ei itse asiassa ole Albert Einsteinin sanoma. En loppujen lopuksi löytänyt selvää vastausta siihen, että kuka tuon ajatuksen on alunperin keksinyt. Minä käytän sitä tässä yhteydessä, koska JOKU on sen keksinyt ja MINÄ olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Minua on nimittäin tänä keväänä vaivannut pahemman laatuinen kevätallergia. Tähän allergiaan ei ole syypäänä mikään siitepöly, vaan yllätyksekseni olen tullut allergiseksi älypuhelimille ja sosiaaliselle medialle.

Muistan, kuinka joku vuosi sitten olin käymässä Englannissa tapaamassa muutamaa kaveria. Meistä kellään ei ollut paikallista puhelinliittymää, joten kun sitten pääsimme ilmaisen langattoman verkon ääreen, jokainen nappasi puhelimensa ja päivitti kuulumisensa Facebookiin. Kun tajusin meidän kaikkien päivittävän statuksiamme ja vieläpä tykkäävän toistemme tilapäivityksistä ja kommentoivan niitä samalla, kun istuimme samassa huoneessa hiljaisina puhelinten näyttöjen valaistessa kasvojamme, minä raukka pidin sitä jotenkin hienona ja modernina.

Viime kesänä sain etuoikeuden viedä kauniin vaimoni veneretkelle lastemme jäädessä isovanhempien huomaan. Ajoimme veneellämme läheiseen rantaravintolaan ja nautimme upeasta kesäsäästä ja toisistamme. Siinä ruokaamme odottaessamme läheiseen pöytään tuli keski-ikäinen pariskunta. Hetkeä myöhemmin omilla veneillään saapuivat ilmeisesti pariskunnan pojat, pari kaveria ja mahdollinen tyttöystävä tai vaimo. Ruokansa tilattuaan jokainen otti puhelimensa eteensä ja alkoi räpeltää sillä. Muistelen, että ainoastaan perheen äiti oli ilman puhelinta ja hän katseli yksinäisenä ympäriinsä, kun kaikki olivat kiinni koneissaan. Silloin se ei enää näyttänyt hienolta tai edes modernilta.

Niin, kyllä minä tiedän, että älypuhelimilla voi tehdä paljon hyvää. Samoin sosiaalinen mediakin on tuonut mukanaan paljon hyvää ja toimivaa. Niiden yhdistelmä on vain hankala. Liian usein näkee ihmisiä, jotka sen sijaan että keskittyisivät läsnäoleviin ihmisiin, käyttävät aikaansa puhelintaan räpeltäen. On liian tärkeää selata Facebookia, Twitteriä tai WhatsAppia. On todella ärsyttävää olla sellaisessa seurassa läsnä. Tiedän, että on jo olemassa yrityksiä ja vaikkapa seurakuntia, joissa puhelinten tuonti palaveriin on kokonaan kielletty. Erään seurakunnan nuorisotiimin jäsenet jättävät puhelimensa oven vieressä olevaan koriin, äänettömänä ja kuvaruutu alaspäin.

Viimeksi, kun tyttäreni synttäreillä törmäsin samaan ilmiöön tein päätöksen. Tästä lähtien meidän perhejuhlissamme ovat puhelimet kiellettyjä. Niin ikään olen alkanut huomautella kavereille asiasta. Sanon melko suoraan ja töykeästikin: Laita puhelin pois! Ole läsnä! Me olemme tässä nyt! Räplää kotonasi!

Kevätallergia ei ole naurun asia! Minä en enää suostu siihen, että kanssani olevat ihmiset kokevat virtuaalimaailman tärkeämmäksi kuin minut. Olen ehkä vanhanaikainen. Kenties olen itsekäs. Olkoon niin, mutta rajansa kaikella. Tässä on minun rajani.

Mitä mieltä sinä olet?

Ps. Tässä on aiheeseen liittyvä video. Törmäsin siihen sattumalta tänään.

Mainokset

Read Full Post »

Yleensä elämässä asiat etenevät ihan omaa luonnollista tietään. Vaikka osaamiseni ornitologian saralla on suorastaan hävettävän heikkoa, olen ymmärtänyt että jossakin vaiheessa poikasten on lähdettävä pesästä. Täällä virtuaalimaailmassa eivät välttämättä päde mitkään normaalit säännöt. Tällä kertaa kävi nimittäin toisinpäin; vanhempi lensi pois pesästä.

Älä silti säikähdä, mitään kovin dramaattista ei ole tapahtunut. Toukokuussa 2010 pyysin omaa isiäni kirjoittelemaan silloin tällöin ajatuksiaan korpialttarille. Halusin innostaa terävää ajattelijaa luonnostelemaan ajatuksiaan ihan luettavaan muotoon asti. Innolla isi toimeensa tarttuikin. Kolmattakymmentä erillistä postausta ehti ilmestyä korpialttarille tänä aikana. Erityisen ansioitunut isi on kommentoijana. Jonkinlainen kunniamainista täytyy antaa hänelle ja Tonzalle maratonmaisia piirteitä saaneista ja uskomattoman polveilevista keskusteluista. Antaa keskustelun jatkua!

Nyt on tullut aika siis siirtyä seuraavalle levelille. Avasimme eilen isille oman blogisivuston: Kaikuja periferiasta. Ehkäpä lisäätkin hänet samantien seurattavien blogiesi joukkoon ja toivotat hänet siten tervetulleeksi bloginpitäjien laajaan joukkoon.

Osa periferian postauksista jää aluksi ilman kommentointimahdollisuutta, mutta satunnaisesti siihenkin on mahdollisuus. Tervetuloa Talepani! Antaa hyvän jatkua!

Read Full Post »

Forum Romanum, Rom (Kuva Wikipediasta)

Forum Romanum, Rom (Wikipedia)


Puolimatka hämmästeli antiikin ajan raa`an ajattelumallin paluuta. -Meidän parhaat filosofit puolustavat nyt, että vanhemmilla on oikeus tappaa lapsensa. Hän kertoi olleensa paikalla luennolla, kun eräs kansainvälisesti tunnettu filosofi argumentoi ihmisten, vanhempien olevan vapaita.
Jos heille syntyy lapsi, on vanhemmilla oikeus päättää haluavatko he hoitaa lasta. Jos lasta ei kukaan hoida, lapsi kuolee parin päivän päästä. Puolimatkan mukaan heti, kun evankeliumin perusta lähtee pois, älykkäistä ihmisistä tulee typeriä. Hän hämmästelee, että kuka olisi voinut kuvitella, että yht-äkkiä syntyy kulttuuri, jossa aletaan puolustaa oikeutta tappaa lapsi. -Kristuksen viisaus näkyy maailman historiassa modernin tieteen ja demokratian synnyssä, ehdottomien ihmisoikeuksien perustassa.” (Pohjalainen 03.07.2011)

Tälle ajalle on ominaista se, että erilaisille perversioille haetaan väen väkisin oikeutusta ja tasa-arvoista kohtelua. Kuin myös se, että näitä asioita harjoittavat ja heidän kannattajansa ovat sen verran äänekästä väkeä, että syntyy helposti mielikuva heidän olemisestaan enemmistönä yhteiskunnassa. Juuri tällä hetkellä väännössä olevan sukupuolineutraalin lain läpimenon(?) seuraava vaihe lienee lukumäärän rajoittamattomuus?

Tahtoo sanoa, että saa solmia avioliiton useamman henkilön kanssa, jos vain rahkeet muuten siihen riittävät. Tähän kohtaan on jo pakko kerrata: ”Oi aikoja, oi tapoja.”

Saman aikaisesti kauhistellaan raiskausten ja lapsiin sekaantumisten yleistymistä.

Miksi kauhistella? Mihin pitää vetää raja eri taipumusten toteuttamisen oikeutukselle, ja kuka sen määrittelee? Miksei pedofiili (pedofilian todettiin muuten samaisessa Puolimatkan puheessa olleen yleisesti hyväksyttyä antiikin aikana) saa vapaasti elää ja toimia taipumustensa mukaan? Tai vaikkapa nekrofiili? Naturalistisen luonnonkäsityksen mukaan me olemme kaikki eläimiä, joten kuinka voi eläin sanoa toiselle eläimelle: sinä teit väärin? Tai mikä ylipäätään on väärin? Homoseksuaalisten taipumusten vietäväksi antautumista puolustetaan kiivaasti sillä, että se on synnynnäinen ominaisuus. Uskallan väittää että meillä jokaisella on synnynnäisesti -ensimmäisen ihmisparin lankeemuksen jälkeen- taipumus kieroutua kuka mitenkin, kunhan oikeat olosuhteet toteutuvat.

Minun henkilökohtainen käsitykseni Raamatun Jumalasta on sellainen, että Hän ei valehtele. Jos Hän määrittelee esimerkiksi homoseksualismin harjoittamisen synniksi, josta on tehtävä parannus, ihmisen on parasta hyväksyä se ja ojentautua sen mukaan. Olisikin vähintäänkin kummallista ensin luoda ihmiseen ominaisuus, jonka mukaisesti hänen on pakko elää kun ei muuta voi, ja sitten määritellä sen mukaan eläminen synniksi ankarilla seuraamuksilla uhaten!

Ja hän sanoi minulle: ”Älä lukitse tämän kirjan profetian sanoja; sillä aika on lähellä. Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen. Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antaakseni kullekin hänen tekojensa mukaan.” ” (Ilm. 22:10-12)

Ja joka ei vielä ole ratkaissut kantaansa, voi sen yhä tehdä. Se on viisautta!

Read Full Post »

Korpialttaria säännöllisesti lukevat ovat huomanneet, että yksi aihepiiri toistuu täällä melko usein. Eri näkökulmista ja erilaisin sanakääntein olen usein kommentoinut tämän päivän seurakunnissa esiintyvää tilannetta, jossa nuorempi sukupolvi ei käy seurakunnan päätilaisuudessa, joka yleensä on vapaissa suunnissa sunnuntaina klo 11. Maailmassa on varmasti monta parempaa ja tärkeämpää puheenaihetta, mutta niinpä minä vain törmään tähän kyseiseen aiheeseen joka puolella. Toisaalta, kun kyseessä on oma blogisivuni, niin itsepä minä aiheeni valitsen. Kerron kuitenkin perusteluksi, että kun työni puolesta pääsen kiertämään eri seurakunnissa ja eri puolella Suomea, niin minulla on aiheeseen melko lailla loistava näköalapaikka.

Viimeisellä puhujakiertueellani tuli sama tosiasia esille jokaisessa seurakunnassa, jossa vierailin: Nuoret eivät käy päivätilaisuuksissa. Jollakin paikkakunnalla johdattelin itse aiheeseen ja toisaalla joku muu otti asian puheeksi. Jossakin tilanne oli selvempi, toisaalla vähän piilossa. Suomalaisessa seurakuntakulttuurissa on helppo törmätä sellaisiin opettajiin, jotka melko suorasukaiseen tyyliin vaativat nuoria osallistumaan sunnuntaisin päiväkokouksiin. Usein näiden puhujien sävy on aavistuksen syyllistävä. Joku radikaali ajattelee jopa, että jos eivät muuten tule sunnuntaisin, niin lopetetaan kaikki nuorten oma toiminta, niin on pakko tulla. Tämä suoraan sanoen naurettava ajatus on valitettavan usean seurakunnan ratkaisu ja siihen todella päädytään jossakin päin Suomea tuon tuostakin. Eiväthän ne nuoret sunnuntaisin tule, jäävät vain pois kokonaan. Tästä on aivan liian monta surullista esimerkkiä*. On toki niitäkin, jotka sydämensä hyvyydestä yrittävät lempeästi vedota nuoriin, että tulisivat sunnuntaisin. Harvassa ovat ne seurakunnat joissa on yksinkertaisesti päätetty, että ei tarvitse tulla. Sellaisiakin seurakuntia kuitenkin on. Niissä on ihan johtajiston ja pastorien taholta tehty päätös, että heille riittää, kun nuoret käyvät edes omissa tilaisuuksissaan. Muuta ei tarvitakaan.

Koko tätä keskustelua vasten on mielenkiintoista huomata amerikkalainen malli, jossa seurakunta kokoontuu useissa eri tiloissa. On seurakuntia, joilla on vaikkapa kolme eri kokoontumistilaa. Yksi on se alkuperäinen rakennus, jossa vaikkapa lauletaan tämän päivän suosituimpia ylistyslauluja. Toinen on nuorten ja nuorten aikuisten klubityylinen yhteisö, jossa on rockylistystä, Hip Hopia tai vaikkapa heviä. Kolmas tila on se perinteisempi, jossa kuorot, virret ja akustiset kitarat ovat pääroolissa. Musiikkihan lienee suurin erottava tekijä tämän ajan ihmisten tavoissa viettää aikaansa. Kiintoisaa on, etteivät nämä seurakunnat koe olevansa hajanaisia tai että niillä olisi vähemmän yhteyttä keskenään. Ne ovat vain hyväksyneet erilaisuuden ja tehneet välttämättömät muutokset selvitäkseen muuttuvassa maailmassa. Pastori saattaa puhua yhdessä tilassa ja muut seuraavat videolta saman puheen.

Toinen mielenkiintoinen ajatus on Tom Cheyneyn kirjoitus seurakunnan DNA:sta. Tom kirjoittaa: ”Isäni sukupolvi valitsi seurakunnan, koska se oli tiettyä tunnustuskuntaa (helluntailainen, luterilainen, baptisti). Olimme lojaaleja juuri omalle tunnustuskunnallemme. Kun perheemme muutti uudelle paikkakunnalle, etsimme sieltä taas samaa suuntaa edustavan seurakunnan. Tämä ei enää päde. Tämän päivän lojaalius on enemmänkin sidoksissa tyyliin ja tietynlaiseen DNA:han. Ne ajat ovat menneet, jolloin sitouduttiin pelkästään tiettyyn tunnustuskuntaan tai herätysliikkeeseen. Tämä ei ole hyvä tai huono asia. Se on vain fakta, joka täytyy hyväksyä.”

Suurin este useisiin tiloihin siirtymiselle tai edes sille, että samassa tilassa voi kokoontua aivan erilaisia ihmisiä aivan erilaisiin tilaisuuksiin on se irrationaalinen ajatus, että ihmiset kokevat yhteyttä vain jos he ilmaantuvat samaan fyysiseen tilaan joka viikko. Uskon, että monet seurakunnat ovat itse asiassa kuolinkamppailussaan tai peräti saattohoidossa, koska ne eivät voi hyväksyä sitä, etteivät kaikki koe yhteyttä samalla tavalla. Toisaalta ne jotka tajuavat, että kaikkia ei voi miellyttää samalla tavalla voivat olla suunnan näyttäjiä toisille. Olen onnekseni saanut nähdä sellaisiakin seurakuntia ihan täällä Suomessa, jotka ovat ennakkoluulottomasti ymmärtäneet yhteyden olevan muuta kuin samalla penkillä istumista. Joka tapauksessa: Miten sinä koet yhteyttä? Mikä on paras esimerkki kokemastasi yhteydestä seurakuntatilanteessa? Onko niin, että otsikon tuttu lausahdus ei ole koskaan muuttunut todellisuudeksi?

* [Oma aiheensa voi olla pohtia syitä siihen, että niin moni nuori ajetaan mieluummin vaikka pois ennemmin kuin että omista asemista joustettaisiin. Voi olla, että moni päättäjä on aikanaan kärsinyt melko tiukasta sanelupolitiikasta ja kyky joustaa omalla vuorollaan on kadonnut.]

Tähän loppuun viime vuosien kristillisen suosikkibändini kipale Youtubesta. Tällaistakin voisi seurakunnan musiikki olla.

Read Full Post »

Yksi tämän ajan esiin nostamista termeistä on ”sukupolvikuilu”. Puhutaan journalismin sukupolvikuilusta tai mediankäytön, politiikan tai jopa tekijänoikeusmoraalin sukupolvikuilusta. Itse olen aina ollut kiinnostunut sukupolvikuilusta seurakunnassa ja siitä, miten sen voisi ylittää, ohittaa tai kiertää. Korpialttarin ensimmäinen postaus liittyikin asiaan melko läheisesti. Tosiasiaksi jää, että monessa suhteessa maailma muuttuu niin rajusti, että vanhat ja vakiintuneetkin käsitteet ja tavat jäävät jälkeen. Tuntuu siltä, että nopeasti muuttuvassa maailmassa nopea reagointi on avaintekijä. Joskus liian hidas reagointi johtaa vain kalliisiin ja turhiin ratkaisuihin.

Yhtenä lievenpänä esimerkkinä seurakunnallisesta hidastelusta käy vaikkapa puheiden taltiointi. Seurakunnat nauhoittivat puheita vuosikausia C-kasetille. Niitä sitten monistettiin myytäväksi ja kuunneltavaksi. Kun sitten tallennusmedia vaihtui CD-levyihin, useimmat seurakunnat pohtivat ja jahkailivat, että kannattaako satsata CD-tallentimiin ja CD-levyihin. Vanhempi sukupolvi saattoi olla täysin tyytyväinen kasettien kanssa touhuamiseen, kun nuoremmat möivät kasettinauhurinsa pois (tai antoivat jollekulle vanhemmalle, joka kenties vielä voisi soitinta jossain tarvita) ja hankki CD-soittimen. Kun sitten seurakuntakin lopulta osti CD-tallentimet, oli aika jo ajanut ohi ja ääntä kuunneltiin MP3-soittimilla ja iPodeilla ja podcasteinä. Tästäpä joku vanhempi saikin aiheen huomauttaa, että ei nuorille kannata mitään ostaa, kun ei kukaan edes käytä laitteita. Saattaa olla, että nuorten bändi haluaisi uusia äänentoistolaitteita, mutta kun ne vuosien pohdinnan jälkeen satsataan, on bändi mennyt jo menojaan.

Toinen erityispiirre seurakunnallisessa sukupolvikuilussa on se, että monen seurakunnan päättäjät ovat sodan jälkeisessä puutteen ja säästäväisyyden ajassa kasvaneita. Heidän ajatusmaailmaansa kuuluu säästäminen ja tavaroiden korjaaminen ennen uuuden ostamista. Niinpä sitten seurakuntien varastot ovat pullollaan vanhoja miksauslaitteita, soittimia, piirtoheittimiä ja kopiokoneita, joita vanhat eivät osaa korjata ja nuoret eivät halua korjata.

Nämä kaksi esimerkkiä eivät ole vakavimmasta päästä ongelmia. Ne ovat kuitenkin esimerkkejä samankaltaisesta sukupolvien välisestä kuilusta, jolla on paljon vakavammat seuraukset. Kun seurakunnan työssä sovelletaan samoja perusperiaatteita: ”jahkailua, kunnes tilanne on jo ohi” ja ”ei vielä tehdä uutta, korjataan tuo vanha”, niin pulassa ollaan. Olen taas viime aikoina saanut nähdä, kuinka ilmeiset ovat tämänkaltaisen ajattelun aikaansaamat ongelmat. Liian moni nuorisopastori kamppailee turhautumisen keskellä jaksamisensa kanssa. Ongelman ydinhän on siinä, että paikkakunnalla, josta nuoret muuttavat opiskelujen tähden nopeasti pois, on nuorisopastorilla vain muutama vuosi aikaa opettaa nuorille seurakuntaelämän perusteita. Sinä aikana pitäisi saada luotua niin vahva nuorisokulttuuri, että kun ensimmäinen sukupolvi lähtee pois on uusia jo innolla mukana.

Jos esimerkiksi kolmen vuoden aikana on luotu upea nuortentoimintakulttuuri tietylle paikkakunnalle, on varmaa, että se vetää lisää nuoria mukaansa. Jos taas kolme vuotta tapellaan tai väitellään tuon kulttuurin oikeellisuudesta, uusia ei tule ja poislähtevät kiittävät Jumalaa, kun pääsevät pois. Kaiken keskelle jää vain nuorisopastori kokoamaan työtään raunioista.

Read Full Post »

Joskus aina kuulee seurakuntapiireissä ajatuksen, että seurakuntalaiva on iso laiva, jolla on pieni peräsin. Tällä halutaan hienovaraisesti kertoa, että muutokset vievät aikaa. Kun joskus nuorena halusin joidenkin asioiden muuttuvan ja päivittyvän, minulle muistettiin aina kertoa seurakuntalaivan pienestä peräsimestä. Muistanpa senkin, että ajatus tuntui minusta melko lailla viisaalta ja siihen ei oikein nuorena osannut mitään sanoa.

Vaikka ajatuksen taustalla onkin varoitus muuttaa asioita liian rajusti, on minua jo pitkään vaivannut se, että samaa hokemaa käytetään tekosyynä paikallaan pysymiselle. Sanoinkin joskus, että jos laivassa on pieni peräsin, ruoria pitää tempoa entistä rajummin ettei törmätä edessä olevaan jäävoreen. Ron Sylvia rohkeni esittää kirjassaan Starting new Churches on Purpose, että useimmissa laivoissa on peräsin jo aikaa sitten ruostunut kokonaan irti ja laivat ovat tuuliajolla.

Jos samaa analogiaa jatkaa, voisi todeta joidenkin seurakuntalaivojen kapteenien olevan unessa, päällystön riidoissa ja miehistönkin pienissä ryhmissään sen mukaan, minne kukin haluaisi laivan etenevän. Osa matkustajista on pudonnut veden varaan, mutta kenelläkään ei riitä aikaa heidän auttamisekseen, saati laivan alkuperäisen pelastustehtävän toteuttamiseen. Hukkuva maailma ansaitsisi parempia laivoja ympärilleen, eikö totta?

Read Full Post »

Kirkossa

Annoin taas periksi itselleni. Olen jo kertaalleen aloittanut ja lopettanut tällaisen bloggailun. Edellisen kerran lopetin, kun lupauduin kirjoittamaan toisaalle. No, se homma tuli tiensä päähän ja palasin takaisin. En oikein edes tiedä miksi.

Näin kun olen tällaista hellariperinnettä ylläpitänyt ansiokkaasti vuosikaudet, on joskus tarvetta vähän arvioida mennyttä elämää ja tehtyjä valintoja. Pastorina kun kiertää eri seurakuntia, huomaa aikalailla samanlaisia ilmiöitä eri puolilla. Yksi erityisen helluntailainen piirre on se, että nuoret (laaja käsite) eivät käy päiväkokouksissa. Päiväkokous on, niille jotka eivät tiedä, helluntailainen nimitys sunnuntain klo 11.00 alkavalle jumalanpalvelukselle. Koska minä huomaan saman ilmiön kaikkialla, pyrin tähän listaamaan yleisimpiä syitä moiseen ilmiöön. Ehkäpä joku innokas auttaa täydentämään listaa ajan saatossa. Osasyynä käymättömyysilmiöön saattaa olla jopa sellainenkin muutos, että enää ei useissa seurakunnissa järjestetä sunnuntai-iltaisin ikinostalgisia Hyvän Sanoman iltoja. Sain tässä veljeni kanssa keskustellessani sellaisen ahaa-elämyksen, että kun usein käytiin paikalla sentään sunnuntai-iltana, ei aamupäivän poissaolo vaikuttanutkaan kovin dramaattiselta. Se on kuitenkin vain sivujuonne isossa ja monisyisessä tilanteessa. Tässä listaa syistä, joita olen kuullut (kaikki eivät siis ole minun mielipiteitäni eivätkä kuvaa mitään yhtä seurakuntaa):

1. Puhetaito

Liian usein ovat seurakuntien puhujat huonoja puhujia. He eivät osaa jäsennellä puheitaan eikä puheen jälkeen osaa oikein sanoa, että mikä oli puheen aihe. Saattaa olla, että puhujan ulosanti on niin heikkoa, että kuulija tuntee lähinnä myötähäpeää tai sääliä puhujaa kohtaan. Erityisesti Raamatun opetuksessa saattaa puhujalla olla taipumus siteerata Raamattua useiden kymmenien eri jakeiden voimin. Puhe ei etene ja se menettää kiinnostuksensa nopeasti. Harva puhuja käyttää visuaalisia tai muita tehokeinoja sellaisten ihmisten tavoittamiseksi, jotka yksinkertaisesti ottavat oppia vastaan tehokkaammin visuaalisesti.

2. Musiikki

Jossakin oli tutkimus, jonka mukaan vain 2% ihmisistä kuuntelee vapaa-aikanaan sellaista musiikkia, mitä seurakunnissa soitetaan. Tässä tapauksessa kyseessä on siis virsi- ja kuoromusiikki. Seurakunnissa niin perinteinen ja voimakas yhteislaulukulttuuri on myös monessa tapauksessa tullut tiensä päähän. On vaikeaa löytää enää toista yhteisöä, joka kokoontuu säännöllisesti tilaisuuksiinsa laulamaan lauluja. Kun kysymyksessä on nimen omaan syyt seurakunnan kokouksissa käymättömyyteen, on huomattava, että monissa tapauksissa nuorisomusiikiksi mielletty ylistysmusiikki on aika kaukana todellisesta nuorisomusiikista.

3. Ajankohta

Vuosikymmenten perinne ja vakiintunut käytäntö on aloittaa sunnuntai päiväkokoukset klo 11.00. Se sattuu olemaan erityisen huono aika esimerkiksi lapsiperheille. Kokouksen aikana on lasten ruoka-aika ja päiväuniaika. Jos seurakunnan tilat sattuvat olemaan erityisen huonosti suunnitellut lapsia varten, monet lapsiperheet jäävät pois. Moni lapseton nuori viettää iltaa pitkälle aamuyöhön. Herääminen kokoukseen onnistuu, jos tilaisuus on muuten mielekäs. Jos muut tämän sivun kohdat eivät täyty, ei ole syytä kokouksen vuoksi herätä.

4. Osallistuminen

Pastori Kari Ketoja kuvaili kerran seurakuntien päiväkokouksia mummon iltapäivälounaaksi. Mummolaan tullaan koko perheen voimin ja nautitaan Mummon valmistamaa lounasta. Kukaan toinen ei osallistu lounaan valmistamiseen. Mummo päättää mitä syödään ja siinä se. Jos se toimiikin lounaalla, ei se toimi seurakunnassa. Toisen tutkimuksen mukaan 60% ihmisistä tarvitsee tehtävän pysyäkseen seurakunnassa. Jos ihmisellä ei ole mitään sanomista siihen, miten tilaisuudet etenevät, kynnys jäädä pois on melko matala.

5. Merkitys

Erityisesti nuoren kuulijan eteen nousee nopeasti kysymys siitä, onko toiminnalla mitään merkitystä. Jos puheet eivät kohtaa nuoren elämää millään tasolla tai opetus on muuten niin korkealentoista, ettei siitä saa otetta, on vaikea nähdä nuoren viihtyvän mukana kovin kauaa. Usein hyvienkin opettajien opetuksesta puuttuu johdonmukaisuus. Eli puheiden aiheet vaihtelevat viikosta toiseen. Onpa jossakin taipumuksena arvioida seurakunnan viikko-ohjelmasta puhujien vastuuvuorojen mukaan, että kannattaako paikalle mennä. Torumisen sijaan voisi harkita myös puhujien vaihtamista.

6. Tarkoitus

Tarkoitus on käsitteenä toki melko laaja, mutta tässä yhteydessä tarkoitan sitä, että onko koko toiminnalla tarkoitusta. Keskimääräinen nuori oppii koulussa melko kattavan paketin maailmassa olevista ongelmista: nälästä, köyhyydestä, prostituutiosta ja rikollisuudesta. Seurakunnan turvalliset sunnuntaiaamupäivät tarjoavat häiritsevän suuren kontrastin maailman ongelmiin. Nuori saattaa kokea suurta tarkoituksettomuutta seurakunnassa, joka ei tunnu tekevän muuta kuin kokoustavan viikoittain, samalla kuin ihmiset kärsivät lähellä ja kaukana.

Kun jokaiseen kohtaan sovelletaan seurakunnissa syvässä ja voimissaan olevaa muutosvastarintaa ja meille kaikille niin rakasta asioiden teologisoimista tai ainakin hengellistämistä, niin on helppo ymmärtää, miksi moni ei jaksa taistella tuulimyllyjä vastaan. Joskus yksinkertaisetkin muutokset vaativat vuosikausien prosessin. Ehkäpä meillä ei ole aikaa niin paljon kuin me luulemme?

Read Full Post »