Muistan sen päivän oikein hyvin. Olin menossa kolmannelle luokalle. Kaksi ensimmäistä luokkaa olin käynyt pienessä Choreaeuksen koulussa. Nykyisin ei kai missään ole enää kahden luokan kouluja, mutta silloin ennen kun raha ei määrännyt kaikkea, se oli vielä mahdollista. Kolmannelle luokalle me siirryimme Ristikarin koululle. Olimme muuttaneet kesällä uuteen taloon ja se sattui olemaan sellaisella aluella, että sieltä mentiin juuri Ristikarille. Syksyn ensimmäisenä päivänä törmäsin koulun pihalla pariin kaveriinkin. Jari Pyykölä ja Timo Hanhikangas tulivat minua vastaan ja he tietysti kokeneina Ristikarilaisina halusivat opettaa uutta tulokasta talon tavoille. En nyt tarkoita mitään simputusta, vaan ihan reilusti kaverit esittelivät koulua. Kaksi asiaa on syöpynyt mieleeni tuosta kolmannen luokan ensimmäisestä päivästä syksyllä 1986: Olli Tuikka ja Kusisuo.
Olli Tuikalla oli jokseenkin legendaarinen maine Ristikarilla, joskaan legendaarisen maineen saavuttamiseen ala-asteella ei tarvita ehkä kuitenkaan niin legendaarisia tekoja. Se, miksi hänet muistan johtuu siitä, että Jari ja Timo molemmat toivoivat ettei Tuikka tulisi minulle opettajaksi. Muistan, kuinka säihkähdin kun meidän opettajamme sitten todella esittäytyi Olli Tuikaksi. En tiedä, miksi kaverini toivoivat minulle toista opettajaa. Tiedän vain, että minulle jäi hyvät muistot Ollista.
Ristikarin takana olevassa metsässä oli jonkinlainen märkä litakko, jolle oli annettu nimeksi Kusisuo. Siihen liittyi joku sopiva urbaanilegendakin kummituksesta tai suolle hukkuneesta tai mistä lie. Likainen lätäkkö oli tavallaan kiellettyä aluetta ja se kaikki lisäsi paikan suuruutta, arvoituksellisuutta ja pelottavuutta pienen pojan mielessä.
Kun kävin hiljattain kävelylenkillä, päätin hetken mielijohteesta poiketa takaisin Kusisuolle. Se oli kadonnut. Viereinen KWH Plastin tehdas oli laajentunut ja tehdasalue peitti alleen lapsuuden legendaarisen suon. Mutta niinkuin aina joskus käy, niin jäin siinä jotenkin muistelemaan menneitä. Oikeastaan hätkähdin, kun tajusin että noista päivistä on yli kaksikymmentä vuotta kulunut. Luulen, että parhaimmat muistot ala-asteelta liittyvät kuudenteen luokkaan. Onhan se sentään jotakin, kun saa olla koulun kinginä. Joskus silloin ajattelin, että meillä on maailman paras luokka. Minä nautin kuudennesta luokasta ja meillä oli ihan aidosti hyvä luokka ja luokkahenki.
Oli välituntijalkapalloa, jossa yksi luokkakavereista sai lisänimen ”Karahka”. Kaverin potku lähti kuin hevosen jalasta, sekä voimakkuudeltaan, että suunnaltaan. Oli Diskoja, joihin en saanut mennä ja tappeluita, joihin ei olisi pitänyt mennä. Oli ihastumisia ja niitä suloisen lapsellisia ”Alatko munkaa?” -tyyppisiä ”seurusteluita”. Mä taisin ”seurustella” yhden suloisen tytön kanssa yhdeksän kertaa. En tosin tainnut puhua tytölle kertaakaan…
Me kaikki synnyimme eri perheisiin, eri puolilla Suomea ja erilaisiin tilanteisiin. Kuitenkin me satuimme myös yhdessä elämänvaiheessa asumaan samassa kaupungissa ja sellaisessa kaupunginosassa, että me päädyimme samalle luokalle. Ja niin meidän elämämme kulkivat hetken rinnatusten. Luokkakaverini Ville Hautala on muistaakseni ainoa, jonka kanssa olimme yhdessä kaikki luokat ensimäiseltä luokalta aina lukion loppuun asti. Kaksitoista vuotta koulunkäyntiä ja siitä lähdettiin kohti elämän suurta seikkailua. Tänään olemme kaikki jossakin. Jotkut ovat vielä Pietarsaaressa. Toiset ovat muualla Suomessa ja jonkun tie on vienyt Kusisuolta kaukomaille.
Kun jatkoin lenkkiäni, olin oikeastaan kiitollinen kaikesta kokemastani ja niistä ihmisistä joihin sain tutustua. Minäkin olen maailmaa kiertänyt, mutta tänne pieneen rannikkokaupunkiin aina palannut. Tänään on poikani vuoro mennä Ristikarille. Moni asia on koulussa muuttunut, mutta niin moni asia on myös pysynyt ennallaan. Uudet muistot syntyvät, uudet ihastukset, uudet futismatsit ja uudet lempinimet. Minun muistojani ei kuitenkaan kukaan vie pois. Niissä muistoissa soi Europe, Jason Donovan ja Bon Jovi. Ne ovat upeita muistoja.
Ps. Kiitos kaikille entisille luokkakavereilleni. Toivottavasti teillekin jäi hyviä muistoja koulusta. Jos ei, niin toivon etten minä ollut se, joka teidän kouluaikaanne pilasi. Lisääthän kommenttiisi jonkun muiston, joka on sinulle jäänyt ala-asteelta mieleen.
Read Full Post »
Siitä on jo vuosia aikaa. Tarkemmin sanottuna kolmetoista vuotta. Suoritin silloin varusmiespalvelustani Oulussa ja tulin kerran kulkeneeksi Oulun hautausmaan halki kohti kasarmia. Kuten meillä elävillä on tapana, katselin siinä kulkiessani vainajien hautakiviä. Lintujen laulun, liikenteen vaimean melun ja puiden lehdissä humisevan tuulen rinnalla tuntuivat hautakivet kylmiltä, elottomilta ja jotenkin kaukaisilta. Elämän ja kuoleman kontrasti. Juuri sillä aluella, jossa kuljin, oli kiviin usein hakattu vainajan ammatti. Omien kiviensä alla makasivat merimiehet, apteekkarit, lääkärit, puusepät, lääninrovastit ja tehdastyölaiset. Oli suutaria ja tehtaanjohtajaa, kirkkoherraa ja kalastajaa, talonpoikaa ja upseeria. Kaikki saman arvoisia. Jokainen elämänsä elänyt.
Korpialttari 