Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Luova’

lawn mowingNurmikon leikkaamisella ja lumitöillä on ainakin yksi yhteinen tekijä. Molemmat ovat kautensa alussa hienoja ja terapeuttisia kokemuksia ja kautensa loppupuolella ärsyttäviä ja tympeitä pakkotöitä. Ainakin minulle. Näin alkukesästä on mukavaa ottaa ruohonleikkuri esille ja ajaa ruoho lyhyeksi ihan ensimmäistä kertaa. Loppusyksystä koko leikkurin pärinäkin alkaa jo ärsyttää.

Tässä ruohoa leikatessani ehdin vaipua pohdiskelemaan nurmikon leikkaamisen syvempää olemusta. Joskus on näet niin, että lasten kasvatuksen (=laiskuuden) nimissä tulee pyydettyä jotakuta lapsista huolehtimaan nurmikon leikkaamisesta. Sellaisessa tilanteessa tankkaan koneen lapselle ja näytän, kuin laite toimii. Saatan siirtyä itse terassille kylmän juotavan ääreen ’valvomaan’ itse toimitusta. Ei mene kauaakaan kun tajuaa, että lapsi valitsee ihan toisen järjestyksen ja tyylin omalle leikkausoperaatiolleen. Sellaisessa tapauksessa nousee nopeasti mieleen ajatus siitä, että käy vähän neuvomassa lasta siinä, kuinka nurmikko tulee leikata oikein.

Ongelma on vain siinä, että oikeastaan ei ole mitään ’oikeaa’ tapaa leikata nurmikkoa. Itse asiassa koko toimituksen tavoitteena lienee se, että tapahtuman jälkeen nurmikko on lyhyempi kuin sen alussa. Joku insinöörin sielulla varustettu piruparka voi yrittää laskea optimaalista kulkua leikkurilleen, mutta meitä muita ohjaa ikiaikainen viettimme päästä nopeasti takaisin lepoon. Kukaan ei kuitenkaan halua konetta työntää huvikseen pitkin pihoja. Niinpä haluni ojentaa nuortaa leikkaajaa liittyy suoranaisesti siihen, että olen itse urautunut omassa tavassani leikata nurmikkoa. Teen sen aina samalla tavalla, samassa järjestyksessä ja samoja ongelmapaikkoja noituen. Tässä kaikessa on jotakin samaa, kuin siinä legendaarisessa ’Väärin sammutettu’ -tarinassa.

Uskoakseni nurmikonleikkuu ei kuulu niihin elämän osa-alueisiin, joilla tekemämme ratkaisut kaikuvat halki iäisyyden mullistaen historiaa ja kaataen kansakuntia. Voi olla, ettei lopulta mikään tekemämme osoittaudu kuuluvaksi tuohon kategoriaan, mutta ehdin pohtia sitäkin, että jos huomaan urautuvani niin helposti nurmikonleikkuussa, niin kaiketi uraudun yhtä helposti myös työelämässäni tai seurakunnassani? Se saattaa jo vaikuttaa ruohonleikkuuta enemmän ympärilläni oleviin ihmisiin.

Tämän päivän termistöön kuuluu ”Think outside the box” -lausahdus, jonka ihanan ärsyttävästi moni suomalainen luovaksi tekeytyvä kääntää latteasti suoraan muotoon: ”Ajattele laatikon ulkopuolella”. Kaiketi tuolla laatikolla halutaan kuvata juuri edellämainittua urautumista, josta pitäisi siis pyrkiä eroon. Olisi jälleen hienoa sanoa olevansa luova, innovatiivinen ja ennakkoluuloton tienraivaaja ja pioneeri. Olisi (ehkä) hienoa julistaa luovan ajattelun ilosanomaa ja olla edelläkävijä kaikessa mihin ryhtyy. Mutta kun en ole. Tosiasiassa olen ollut todella luova vain muutamia kertoja elämässäni. Muuten turvaudun useimmiten hyväksi havaittuun ratkaisuun. Joudun myöntämään, että teen useinkin asioita samalla tavalla, samassa järjestyksessä ja samoja ongelmapaikkoja noituen.

Luulen, että voin jatkaa nurmikonleikkaustani hyväksi havaitsemani kaavan mukaan. Luulen myös, että työelämässäni, seurakunnassani tai muissa tärkeämmissä asioissa minun olisi silti hyvä ajatella laatikon… Ei, en pysty… Yritän sanoa että olisi hyvä poiketa kaavasta, vaihtaa kanavaa, kammeta itsensä toiselle uralle tai ihan vain uudistaa ajatteluaan, sillä nurmikon leikkaamiseen, palon sammuttamiseen ja elämän elämiseen on onneksi monta oikeaa tapaa.

Paljon ehtii miettiä ruohoa leikatessaan.

 

 

Mainokset

Read Full Post »

[Ajatuksia Mark Battersonia mukaillen]

Kun Jeesus tuli maininneeksi muinoin, että taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille, on moni joutunut miettimään tuon ajatuksen sisältöä. Lapsissa havaitsee monta sellaista kykyä, jotka ovat itseltä jo kadonneet syvälle suojamuurien alle. Luin hiljan tutkimuksesta, jonka mukaan 98% kolmivuotiaista aina viisivuotiaisiin asti luokitellaan neroiksi erilaisessa ajattelussa (divergent thinking) kun vain 2% yli kaksikymmentäviisivuotiaista on neroja. Erilainen ajattelu on sitä kuuluisaa kykyä ajatella kaavasta poikkeavasti tai kuten englantia puhuvat ystävämme sanovat: ”Think outside the box”.

Eräs äiti kirjoittaa:
”Milloin tahansa tyttäreni haluaa olla joko prinsessa tai koiranpentu. Häntä eivät rajoita sen enempää sukujuuret kuin genetiikkakaan. Poikani kertoo haluavansa olla rokkitähti, ritari, roskakuski, lehtienjakaja, astronautti, viidakko-opas tai Aladdin ihan sen mukaan millä tuulella hän on. Kummallekaan ei tule mieleen, että he eivät voisi tehdä näistä jotakin.”

Toinen tapa kuvailla samaa asiaa on Gordon MacKenzien havainto ala-asteikäisistä lapsista. MacKenzie tapasi kysyä koko luokalta: Kuinka monta taiteilijaa täällä on? Vastaukset vaihtelivat. Ekaluokkalaiset yleensä nostivat kaikki kätensä ja heiluttivat niitä innokkaasti. Toisella luokalla enää puolet oli taiteilijoita, kolmannella 30% ja kuudennella enää vain yksi tai kaksi lasta nosti varovasti kätensä. MacKenzie totesi, että jokaisessa koulussa tuntui olevan tapana haihduttaa luova älykkyys. Ei tarkoituksella, mutta jonnekin se vai tuntui katoavan. MacKenzie sanoo: Kohdusta hautaan meillä on valtavat paineet olla normaali.

Me haluamme olla normaaleja. Niinpä teinit pukeutuvat samoihin merkkivaatteisiin, kuuntelevat samaa musiikkia ja hengaavat samoissa paikoissa. On helpompaa olla normaali. Seurakunnistakin voi tulla paikkoja, joissa kaikki näyttävät samalta, puhuvat samoin, ajattelevat samoin ja pukeutuvat samoin. Pahimmillaan tästä kaikesta tulee jonkinlainen pyhyyden mittari. Kunhan et vain sano vääriä asioita tai käy väärissä paikoissa, olet ihan normaali. Se ei tietenkään ole oikein, mutta se on todellisuutta monessa seurakunnassa.

Me kuitenkin tarvitsemme tuota erilaista ajattelua. Me tarvitsemme erilaisuutta niin yhteiskunnassa, kuin seurakunnassakin. Me tarvitsemme niitä, jotka osaavat ajatella asioita, joita muut eivät ajattele. Me tarvitsemme rohkeutta kokeilla asioita, joita muut eivät kokeile. Me tarvitsemme sitä lapsen kaltaisuutta, joka ei mieti rajoituksia vaan näkee unelmia. Se ei ehkä ole normaalia. Se voi olla jopa vähän outoa.

Oikeastaan meidän kannattaisi olla ihanalla tavalla outoja. Vähän sellaisia kuin Phoebe vanhassa Frendit – tv-sarjassa. Olisi hienoa, jos me löytäisimme sen kadonneen taiteilijan sielustamme. Olisi upeaa, jos olisimme taas nerokkaita erilaisella tavalla ajattelijoita. Olisi hienoa, jos me edustaisimme kaikkea sitä erilaisuutta, jota maailmasta löytyy. Ehkäpä yritämme jatkossa olla vähemmän normaaleja ja enemmän outoja. Se voisi olla terveellistä.

Read Full Post »

”Väittely on keskustelun kuolema.” -Kitty O’Neill Collins

Meilla kaikilla ihmisillä on joitakin vahvuuksia. Siinä missä toinen on musikaalinen, on joku urheilullinen, luova tai graafisesti lahjakas. Oma vahvuuteni on aina liittynyt verbaliikkaan. Oli sitten kyseessä puheiden pitäminen tai keskustelu, olen siinä aina pärjännyt ja joskus jopa loistavasti onnistunut. Sillä on myös ollut vaikutusta elämääni ja elämänfilosofiaani. Tälläkin hetkellä työtäni voi rehellisesti kuvata puheammattilaisen työksi, vaikka muitakin osa-alueita siihen liittyy. Olen myös aina uskonut siihen, että hyvin perustelemalla, asiallisesti keskutelemalla ja sopivasti retoriikalla höystämällä voi saada toisen ihmisen ymmärtämään kovinkin erilaisia näkemyksiä. Ehkäpä minun sisälläni todella asuu pieni diplomaatti/idealisti, mutta olen aina ajatellut, että ”pidetään vähän palaveria, niin kyllä se siitä etenee”.

Olen muutamille läheisilleni kertonut, että sekä työssäni että seurakuntakuvioissa uskoni keskustelun tehoon on täysin kuollut. Työni liittyy suurelta osin Israelin valtioon ja se ei ole koskaan suosittu aihe. Oli sitten kysymys palestiinalaistilanteesta, lähi-idän rauhasta tai teologisista linjauksista suhteesta juutalaisiin tai loputtomista eskatologisista väittelyistä, aina on joku joka on täysin eri mieltä asioista. Seurakunnissakin olen kiertänyt takuulla keskivertojannua enemmän ja niissä törmännyt mitä erilaisimpiin keskustelunaiheisiin. Voit marssia mihin tahansa seurakuntaan ja keskustella toimintatavoista, liturgiasta tai konsepteista, Pyhän Hengen voitelusta tai markkinoinnista, nuorista, vanhoista, perinteistä ja uudistamisesta ja jokaisesta aiheesta saat kuulla hyviä, huonoja, outoja, typeriä, mielenkiintoisia ja innovatiivisia mielipiteitä.

Se, mikä sitten loppujen lopuksi jää jäljelle on syvä käsitys, että loppujen lopuksi et voi juurikaan vaikuttaa toisen ihmisen ajatuksiin. Jos joku on päättänyt olla eri mieltä ja on päättänyt olla tajuamatta omia perustelujasi, on täysin mahdotonta tehdä mitään. Tässä siteeraan Raamattua: ”Sillä niin on: puheen paljous enentää turhuutta. Mitä etua on ihmisellä siitä?” (Saarnaaja 6:11). Ehkäpä mietit, että miksi ihmeessä sillä on mitään väliä, mitä joku toinen ajattelee? Sillä on se merkitys, että seurakuntakuvioissa ja hengellisessä työssä esiintyy myös usein opetuslastenkin osoittama asenne: Hän ei ole yksi meistä. New International Version sanoo asian kaikkein selvimmin: ”Master,” said John, ”we saw a man driving out demons in your name and we tried to stop him, because he is not one of us.” Luukas 9:49. Näinpä sitten joudut kohtamaan ihmisiä, jotka ajattelevat, ettet ole yksi heistä ja yrittävät samaan tapaan pysäyttää sinut.

Miksi sitten roikun mukana? Siitä yksinkertaisesta syystä, että minulle Jeesus on silti tärkeämpi kuin se, että ymmärtääkö joku minua. Sitä elämän täytetyttä, sisältöä, varmuutta ja rauhaa ei silti mikään muu voi minulle suoda. Vaikka en enää jaksa uskoa kanssaihmiseen, uskon silti Jobin sanoin: ”Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä.” (Job 19:25)

Read Full Post »

Meissä ihmisissä on sisäänrakennettuna joku kumma geenivirhe. Kaikkina aikoina ympärillämme on luovia, energisiä, taitavia ja idearikkaita ihmisiä. Kaikkina aikoina on myös isompi joukko porukkaa, joka onnistuu tekemään luovista ideoista kiveen hakattuja dogmeja.

Suomalaisessa vapaaseurakunnallisessa elämässä on ollut jo vuosien ajan tapana pitää niin sanottuja jumalanpalveluksia sunnuntaisin klo 11.00. Olen antanut itselleni kertoa, että ajankohta juontaa juurensa maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta, jossa oli ehdittävä tehdä maatilan hoitamiseen tarvittavat työt ennen kirkkoon menoa. Klo 11 oli siis loistava aika agraariyhteiskunnassa. Onko se sitä vieläkin? Montako maanviljelijää seurakunnassasi on?

Lähetystyöntekijä Hannu Happonen kertoi kerran tulleensa kotimaahan lomalle ja kyläilleensä eri seurakuntalaisten luona. Jokaisessa kyläpaikassa oli valiteltu samaa murhetta. Olivat kuulemma ajatelleet muuttaa tuon perinteisen sunnuntaikokouksen alkamisajankohtaa klo 11.30:een. Kolmannessa kyläpaikassa olivat jopa eroamassa seurakunnasta mokoman jumalanpilkan vuoksi. Happosen kertomus on loistava esimerkki siitä, miten alunperin hyvästä ideasta tulee dogmi, josta ei anneta periksi. Ovatpa jotkut nähneet, että Jumala on Raamatussa määrännyt jumalanpalveluksen alkamaan klo 11. Rehellisyyden nimissä on muistettava, että Happonen lisäsi kertomukseensa sen, etteivät ajankohtauskovaiset hätkähdä mitenkään esimerkiksi Aids/HIV-ongelman laajuutta.

Vapaissa seurakunnissa kasvaneet tietänevät senkin, että ”meillä ei ole kaavoja”. Hienon ajatuksen taustalla on syvä ymmärrys siitä, että ”annetaan tilaa Pyhälle Hengelle toimia”. Jos kuitenkin katsoo useimpien seurakuntien tilaisuuksia, saa vahvan käsityksen siitä, että Pyhä Henki on melko lailla kaavamainen toimija. Hän tuntuu olevan erityisen ihastunut 50- ja 60-lukujen aikana kehittyneeseen seurakuntakulttuuriin. Mitä dogmeja sinä havaitset seurakunnassasi. Mitä ei saa milloinkaan muuttaa? Ehkäpä tässä auttavat Graig Grossin sanat: ”Mitä sääntöjä seurakunnassasi tai herätysliikkeessäsi on? Riko ne!”

Read Full Post »