Olen hankkinut itselleni mittavan yhdysvaltain historiaa koskevan tietämyksen sivistämällä itseäni Tex Willer ja Lucky Luke -nimisillä historian pikkujättiläisillä. Muistan lukeneeni, että joskus kultaryntäyksen aikaan saattoi kultaesiintymän lähelle nousta kaupunki melkein tyhjästä. Kullankaivajia seurasivat kauppiaat, baarimikot, parturit, ilotytöt, korttihait ja hautausurakoitsija. Mutta samalla nopeudella, millä nuo kaupungit nousivat, ne myös autioituivat. Kultaesiintymän loputtua tai osoittauduttua vain huhuksi, muuttivat kaupunkilaiset muualle ja jäljelle jäi vain hiljalleen ränsistyvä aavekaupunki.
Jokseenkin samanlaisissa tunnelmissa kuljin taannoisella lapin kiertueellani. Kuulin monia kertomuksia kouluista, joilla oli joskus ollut satojakin oppilaita, mutta jotka nyt seisoivat tyhjillään. Näin kauppoja, joiden viimeisimmät mainokset oli kirjoitettu joskus viime vuosituhannen puolella. Tuntui, että joka puolella oli pölyisiä näyteikkunoita, suljettuja kauppoja, muovipussilla peitettyjä bensapumppuja ja seiniä, johon oli auringon paisteessa jäänyt tummempi kohta siihen, missä joskus oli ollut valomainos. Niistä voi vieläkin lukea postien, pankkien ja baarien nimiä. Muistoja ajalta, jolloin kylässä oli vielä elämää. Nyt moni kylä vaikutti aivan Tex Willerin aavekaupungilta.
Nääntyvien kylien ja kuolevien kaupunkien mukana sinnittelee monesti myös seurakunta, jonka keskuudesta nuoret muuttavat töiden ja opiskeluiden perässä muualle. Paikalla olevat, jo ikääntyneet seurakuntalaiset ovat kultaisia ja uskollisia ihmisiä ja monet olivat syvästi murheissaan nähdessään oman kotiseutunsa autioituvan. Noita seurakuntia katsellessa tulee mieleen monenlaisia kysymyksiä. Itse asiassa kysymyksiä on paljon enemmän kuin niihin vastauksia. Olisi upeaa kyetä auttamaan ihan konkreettisesti, ei vain rohkaisemalla. Konkreettisia ja toimivia ohjeita on vain niin vaikea antaa.
Sen huomasin, että edes pohjoinen ilmasto tai lappilainen kansanluonne eivät riitä kumoamaan kaikkia seurakuntaan liittyviä lainalaisuuksia. Vaikka pohjoisen seurakunnilla on omat, erityiset haasteensa, on siellä esillä myös muutamia yleisen tason ongelmia. Samat ongelmat ja samat kiistanaiheet puhuttavat välillä niin suuria etelän seurakuntia kuin pieniä pohjoisenkin seurakuntia (jos sallitte karkean yleistyksen). Oman kiertuekokemukseni mukaan (siis koko Suomessa, ei vain Lapissa. Lapin kiertueeni oli upea ja siunaava kokemus) todennäköisimmät kihinät ja siihen liittyvät keskustelut saa käydä seuraavista aiheista:
1. Helluntaikirkko
Helluntaikirkko ja siihen liittyvät asiat eivät ehkä enää ole pastorien puheenaiheissa ensimmäisenä, mutta kyllä aiheesta silti puhetta riittää. Useimmissa keskusteluissa on sellainen tuntu, että pitää ensin tarkkailla, että ”mitähän mieltä tuo toinen on?”, ennenkuin omaan kantaansa ottaa esille. Keskustelussa on hyvä osata käsitteet: ”Raamattu ei tunne sanoja: kirkko, herätys, pastori, yhdistys ja kirkkokunta.” Yleisiä argumentteja ovat myös: ”Emme tarvitse muutakuin Jeesusta, Pyhää Henkeä, Jumalaa, johdatusta tai rukousta”
2. Musiikki
Musiikkikeskustelussa esiin nousee erityisesti ns. ylistysmusiikin suhde hengellisen laulukirjan lauluihin. Tätä ikuisuusaihetta voi värittää keskustelulla musiikin volyymistä tai kertosäkeiden liiallisesta hokemisesta. Erityisen kitkerää sävyä saa mukaan arvoimalla että mitkä kappaleet ovat ”syntyneet hengestä” ja mitkä eivät. Avaintermejä ovat hokeminen, ”siinä on Henki” tai ”Henki vai jotenkin yhtyy sihen”, jumputus, maailmallinen, ylistys, ketkutus ja palvonta.
3. Nuoret
Nuorten kokouksessa käymättömyydestä tai käymisestä on jo kirjoitettu täällä paljon. Lue vaikka tästä.
Tätä pientä Suomen maata kiertäessäni alkaa tajuntaani pikkuhiljaa terävöityä kuva siitä, missä seurakuntakuvioissa oikein mennään. Kuva alkaa olla jo melko selkeä ja minusta alkaa tuntua, että se ei ole kovin kaunis kuva. Onko kenelläkään ideoita, miten tästä eteenpäin?
Korpialttari 