Saimme vihdoin tällä viikolla loputkin tilaamamme trussit ja äänentoistokamat. Pieneen kokoontumistilaan ahdettuna trussit ja valot tuntuvat varmasti jonkun mielestä turhalta ja jopa typerältä. Nuori poika kysyikin minulta, kun roudasimme trusseja pois: ”Onko näitä pakko olla?” Vastaus on: ”Ei, ei niitä ole pakko olla”. Ne kuitenkin kuuluvat olennaisena osana meidän tapaamme toimia. Loppujen lopuksi mitään ei ole pakko olla. Ei edes seurakuntaa. Kysymys on kuitenkin sikäli tavallinen, että erilaisten lisähärpäkkeiden mukaantuominen on aina herättänyt keskustelua eri tahoilla.
Meillä on Vedä Henkeä -seurakunnassa mukana tässä vaiheessa ehkä kolmisenkymmentä ihmistä. Joka tiistai me kasaamme trussit, ripustamme valot ja kasaamme äänentoiston. Joku laittaa kahvit ja leivonnaiset, toinen sytyttää kynttilöitä ja muusikot vetävät samalla sound checkiä. Illan jälkeen kaikki puretaan pois ja koko paikka siivotaan. Viimeksi minulla taisi mennä 12 tuntia aikaa vain yhden tiistan vuoksi. Minä nautin siitä. Onko siinä silti mitään järkeä? Onko kaikki turhaa, vai näetkö touhussamme jotain logiikkaa?
Rick Warren kertoo joskus kiukutelleensa Jumalalle kantaessaan tuoleja, kukkia ja lavasteita ennen tilaisuuden alkua jonkun koulun salissa. Hänkin mietti koko touhun mielekkyyttä. Rick kertoo, kuinka koko Jumalan kysyvän, että ”Kenelle sinä tätä hommaa teetkään?” Saman kysymyksen kuulen usein itsekin. Toimiiko Rick mielestäsi vain maallisten mallien varassa, ilman ”Henkeä”? Tekeekö Rick työtään Jumalalle? Teenkö minä?
Minä olen yksi niistä, jotka uskovat kovaan työntekoon. Kyllä, kyllä, armosta tässä pelastutaan, mutta minä en vain jaksa uskoa siihen, että Jumala on kutsunut meidät odottamaan vain hänen toimiaan. Minä uskon, että Jumala odottaa meidänkin tekevän jotakin. Minusta on upeaa nähdä ihmisten löytävän erilaisia mahdollisuuksia käyttää osaamistaan iltojen mahdollistamiseen.
Sen ymmärrän, että kaikille eivät merkitse kaikki asiat yhtä paljon. Tämänkin lukijoissa on niitä, jotka sanovat, että ei tarvita muutakuin Raamattua ja rukousta. Kaikki muu on turhaa. Talvella sentään lämmitetyt sisätilat ja kenties edes istuimet kelpaavat. Mutta kerro, mikä tekee sinun seurakuntasi tilaisuuksista tai kokoontumista onnistuneita? Mitä sinä kaipaat seurakunnalta? Mikä on sinulle merkki maailmallisuudesta ja mikä innokkaasta paneutumisesta siihen mitä tehdään? Onko millään ulkoisella juuri sinulle mitään merkitystä?
En voi sinun seurakuntasi toimintaan vaikuttaa, mutta olisi kiva tietää mikä toimii ja mikä ei. Jos olet kanssani eri mieltä, kerro sekin. Kunhan jonkinlaisen tunnistamismahdollisuuden tarjoat…
Jollakin tavalla aiheeseen liittyy sähköpaimenen ansiokas sunnuntaidebatti: Pitääkö seurakunnallisen toiminnan olla viimeisen päälle tehtyä? Näkökulma on toki toinen siellä.
[Lisäys 26.3.2010]
Omaan elämänfilosofiaani liittyy selkeästi lapsuuden malli. Muistan, kuinka joskus joulusiivousta tehdessäni ihmettelin Äidilleni, että onko kaikkea tätä pakko tehdä? Meillä kun pyyhittiin kattolistatkin ja taisi isi irrottaa joskus hellasta säätönupitkin, että niiden takaa voi pyyhkiä. Äiti leipoi viikkojen ajan ja se kaikki tuntui kovin työläältä ja raskaalta. Äiti kuitenkin vastasi minulle: ”Ei se joulu tule ilman työtä”. Niin se taitaa olla. Kun kaikki on siistiä ja jouluaatto tulee, on helppo alkaa nauttia joulurauhasta. Sen on jotenkin ansainnut. Sama ilmiö näkyy siinä, että kun nuorena säästät ensimmäisiin stereoihin tai autoon, niin ne jäävät monesti paljon rakkaammaksi kuin laadukkaammat tavarat, joita kenties hankit elämäsi yltäkylläisyydessä.
Korpialttari 