Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Koulu’

Colorful Chalk at Chalkboard

”Yhden sukupolven ajattelu luokkahuoneessa tulee olemaan hallituksen ajattelua seuraavassa sukupolvessa” -Abraham Lincoln

Tuo ylläoleva lainaus on ihan omaa käännöstäni, eikä se ole sellaisena kovin onnistunut. Se saa kuitenkin kelvata avaukseksi muutamille ajatuksilleni. Kukaan on tuskin voinut välttyä huomaamasta erityisopettaja Antti Korhosen irtisanomista ja sen jutun ympärillä vellovaa kohua. Monia hyviä näkökulmia on tuotu jo esille ja tällä kertaa en usko voivani lisätä mitään merkittävää meneillään olevaan keskusteluun.

Sen verran kerron kuitenkin, että en muista ärsyyntyneeni pitkään aikaan mistään niin paljon, kuin tästä asiasta. Minä en ole niitä ihmisiä, jotka pitävät fyysistä koskemattomuutta jonkilaisena korkeimpana totuutena ja kaiken ylittävänä arvona. Isäni on usein kertonut hänen lapsuutensa tarkkailuluokan opesta, joka antoi valita jälki-istunnon ja luunapin väliltä. Moni valitsi luunapin, mutta vain kerran. Miehen luunappi napsahti sen verran napakasti otsaan, että se riitti. Ai pahus, ihannoinko nyt väkivaltaa? Unohda, että kerroin tästä.

Korhosen tapausta seuranneessa keskustelussa moni muisteli itsekin saaneensa kokea muutakin kuin nuhtelua. Milloin oli tullut kirjasta päähän ja milloin oli tullut viivottimesta näpeille. Moni muistelija lisäsi samaan hengenvetoon, että ”ilman muuta ansaitsin sen”. Siinäpä se. Tuntuu, että ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun lapsikin tajusi sentään käyttäytyneensä kuin idiootti, silloin kuin niin käyttäytyi. Ulla Appelsin kirjoitti tästä osuvasti. Moni arkielämän idealisti haaveilee maailmasta, jossa aikuisen lempeä, mutta luja puhe tehoaa tämän päivän angstiteiniin ja he paheksuvat jokaista, joka alentuu primitiivisen luolamiehen (tai -naisen) tasolle ja turvautuu fyysiseen voimankäyttöön. Luulen, että koulumaailman todellisuus on aivan toista, kuin miltä se monien hurskastelijoiden silmiin näyttää. Pilvilinnoistaan maailmaa katselevat maailmanparantajat arvelevat, että aikuinen ei voi tai saa alentua nuoren tasolle. Raamatun mukaan kaikkien aikojen viisain mies lausui kerran: ”Nuhde pystyy paremmin ymmärtäväiseen kuin sata lyöntiä tyhmään. Luulen, että hän on oikeassa. Nuo ymmärtäväiset eivät kaiketi haistattele opettajilleen?

Minun mielestäni kaikki kehitys ei ole hyvää kehitystä. Käytöstapojen puute, kurin ja rajojen katoaminen ja auktoriteettien poistuminen nuoren elämästä eivät koskaan voi olla suotuisaa kehitystä. Pulassa me kaikki olemme viimeistään silloin, kun nämä opettajia halveksivat, aikuisille haistattelevat tulevaisuuden toivot ovat päättäjinä. Herra meitä sellaiselta varjelkoon!

Mahtavatko Suomessa päteä Mark Twainin ajatukset?: ”Aluksi Jumala loi idiootit. Se oli harjoittelua. Sen jälkeen hän loi koululautakunnan.”

Read Full Post »

Henry David Thoreau vietti erakkoelämää Mainen osavaltiossa. Eräänä päivänä hänen rauhaansa tuli häiritsemään joukko työmiehiä. Tutkiessaan asiaa tarkemmin Thoreau sai selville, että miehet olivat panemassa paikoilleen lankoja, jotka kuuluvat johonkin lennättimeksi nimettyyn uudenaikaiseen keksintöön. ”Ettekö ole kuulleet siitä?” kysyi yksi työmiehistä. ”On keksitty lennätin! Nyt floridalaiset voivat saada silmänräpäyksessä yhteyden mainelaisiin!” ”Sepä hienoa!” vastasi siihen Thoreau. Mutta mietittyään asiaa hän kysyi: ”Entä jos floridalaisilla ei ole mitään sanottavaa mainelaisille?” -Ote kirjasta Pyhät lehmät & taivaan valuutta.

Herra Thoreaun kysymys oli oikea. Tajusin sen hiljattain, kun yhdysvaltalainen kaverini kysyi minulta Facebookissa, että pidänkö yhteyttä yhteisiin tuttuihimme. Kirjoitin hänelle jotakin ympäripyöreää liitteeksi kieltävään vastaukseeni, mutta tajusin että ehkä minä olen se ’floridalainen’, jolla ei ole mitään sanottavaa ’mainelaiselle’. Ehkä minä en pidä tuttuihimme yhteyttä, koska en tiedä mistä puhua. Se mikä meidät joskus yhdisti on jäänyt kauas taakse.

Selitän asiaa tällä tavalla: Moni meistä löytää lapsuudessaan koulusta hyviä ystäviä. Kukaan ei oikeastaan pääse luokkakavereitaan valitsemaan, vaan päädymme samoille luokille ties minkälaisten kaavojen ja elämäntilanteiden seurauksena. Kuitenkin kouluvuosien kuluessa joistakin luokkakavereista tulee todella läheisiä ja ystävyys on ihan aitoa. Koulu kuitenkin ylläpitää ystävyyttä ihan omalla painollaan. Moni meistä havahtuu siihen, että koulun jälkeen yhteydet moniin ystäviin vain katkeavat. Kun ystävyyden ylläpitäminen vaatiikin omaa panostusta, eikä enää hoidu automaattisesti, tapahtuu luonnollista karsintaa kaverisuhteissa.

Varusmiespalvelus tuo sen läpikäyville eteen saman kokemuksen. Moni varusmies tietää, kuinka läheiseksi voikaan ennestään tuntematon varusmieskaveri yhteisten sulkeisten ja metsäkeikkojen aikana tulla. Yhteinen kokemus sitoo porukan nopeasti kasaan. Kuitenkin varusmiesaikojen jälkeen yhteydet katkeavat melko lailla nopeasti. Muistelen, että läheisimmän varusmiestoverini kanssa pidin yhteyttä vuoden verran palveluksen jälkeen. Kun sitten kaikki vanhat armeijamuistot oli koluttu läpi, ei ollut enää mitään sanottavaa.

Tämän päivän teknologia on tuonut mukanaan Skypet ja Twitterit, Facebookit ja MySpaceit. Siitä huolimatta voi edelleen olla niin, että ei vain ole mitään sanottavaa. Huomaan, että vaikka minulla on yli 900 kaveria Facebookissa, niin useimmiten kommunikoin niiden kanssa, joita muutenkin tapaan. Ei siinä, on kivaa löytää joku kauan kadoksissa ollut ihminen vaikka juuri naamakirjan kautta, mutta pakollisen ”mitä sulle kuuluu” -keskustelun jälkeen on pian kaikki niinkuin ennenkin.

Mitä haluan tällä sanoa? Ehkä vain sen, että todellinen yhteys ja ystävyys on muutakin kuin kaveriutta Facebookissa. Se on enemmän kuin seuraajat Twitterissä. Se on suurempaa kuin vain numerot puhelimen yhteystiedoissa. Jos sinua on siunattu todellisilla, elävillä ja läheisillä ihmissuhteilla, vaali niitä. Ne ovat arvokkaita.

Read Full Post »

Olen hankkinut itselleni mittavan yhdysvaltain historiaa koskevan tietämyksen sivistämällä itseäni Tex Willer ja Lucky Luke -nimisillä historian pikkujättiläisillä. Muistan lukeneeni, että joskus kultaryntäyksen aikaan saattoi kultaesiintymän lähelle nousta kaupunki melkein tyhjästä. Kullankaivajia seurasivat kauppiaat, baarimikot, parturit, ilotytöt, korttihait ja hautausurakoitsija. Mutta samalla nopeudella, millä nuo kaupungit nousivat, ne myös autioituivat. Kultaesiintymän loputtua tai osoittauduttua vain huhuksi, muuttivat kaupunkilaiset muualle ja jäljelle jäi vain hiljalleen ränsistyvä aavekaupunki.

Jokseenkin samanlaisissa tunnelmissa kuljin taannoisella lapin kiertueellani. Kuulin monia kertomuksia kouluista, joilla oli joskus ollut satojakin oppilaita, mutta jotka nyt seisoivat tyhjillään. Näin kauppoja, joiden viimeisimmät mainokset oli kirjoitettu joskus viime vuosituhannen puolella. Tuntui, että joka puolella oli pölyisiä näyteikkunoita, suljettuja kauppoja, muovipussilla peitettyjä bensapumppuja ja seiniä, johon oli auringon paisteessa jäänyt tummempi kohta siihen, missä joskus oli ollut valomainos. Niistä voi vieläkin lukea postien, pankkien ja baarien nimiä. Muistoja ajalta, jolloin kylässä oli vielä elämää. Nyt moni kylä vaikutti aivan Tex Willerin aavekaupungilta.

Nääntyvien kylien ja kuolevien kaupunkien mukana sinnittelee monesti myös seurakunta, jonka keskuudesta nuoret muuttavat töiden ja opiskeluiden perässä muualle. Paikalla olevat, jo ikääntyneet seurakuntalaiset ovat kultaisia ja uskollisia ihmisiä ja monet olivat syvästi murheissaan nähdessään oman kotiseutunsa autioituvan. Noita seurakuntia katsellessa tulee mieleen monenlaisia kysymyksiä. Itse asiassa kysymyksiä on paljon enemmän kuin niihin vastauksia. Olisi upeaa kyetä auttamaan ihan konkreettisesti, ei vain rohkaisemalla. Konkreettisia ja toimivia ohjeita on vain niin vaikea antaa.

Sen huomasin, että edes pohjoinen ilmasto tai lappilainen kansanluonne eivät riitä kumoamaan kaikkia seurakuntaan liittyviä lainalaisuuksia. Vaikka pohjoisen seurakunnilla on omat, erityiset haasteensa, on siellä esillä myös muutamia yleisen tason ongelmia. Samat ongelmat ja samat kiistanaiheet puhuttavat välillä niin suuria etelän seurakuntia kuin pieniä pohjoisenkin seurakuntia (jos sallitte karkean yleistyksen). Oman kiertuekokemukseni mukaan (siis koko Suomessa, ei vain Lapissa. Lapin kiertueeni oli upea ja siunaava kokemus) todennäköisimmät kihinät ja siihen liittyvät keskustelut saa käydä seuraavista aiheista:

1. Helluntaikirkko
Helluntaikirkko ja siihen liittyvät asiat eivät ehkä enää ole pastorien puheenaiheissa ensimmäisenä, mutta kyllä aiheesta silti puhetta riittää. Useimmissa keskusteluissa on sellainen tuntu, että pitää ensin tarkkailla, että ”mitähän mieltä tuo toinen on?”, ennenkuin omaan kantaansa ottaa esille. Keskustelussa on hyvä osata käsitteet: ”Raamattu ei tunne sanoja: kirkko, herätys, pastori, yhdistys ja kirkkokunta.” Yleisiä argumentteja ovat myös: ”Emme tarvitse muutakuin Jeesusta, Pyhää Henkeä, Jumalaa, johdatusta tai rukousta”

2. Musiikki
Musiikkikeskustelussa esiin nousee erityisesti ns. ylistysmusiikin suhde hengellisen laulukirjan lauluihin. Tätä ikuisuusaihetta voi värittää keskustelulla musiikin volyymistä tai kertosäkeiden liiallisesta hokemisesta. Erityisen kitkerää sävyä saa mukaan arvoimalla että mitkä kappaleet ovat ”syntyneet hengestä” ja mitkä eivät. Avaintermejä ovat hokeminen, ”siinä on Henki” tai ”Henki vai jotenkin yhtyy sihen”, jumputus, maailmallinen, ylistys, ketkutus ja palvonta.

3. Nuoret
Nuorten kokouksessa käymättömyydestä tai käymisestä on jo kirjoitettu täällä paljon. Lue vaikka tästä.

Tätä pientä Suomen maata kiertäessäni alkaa tajuntaani pikkuhiljaa terävöityä kuva siitä, missä seurakuntakuvioissa oikein mennään. Kuva alkaa olla jo melko selkeä ja minusta alkaa tuntua, että se ei ole kovin kaunis kuva. Onko kenelläkään ideoita, miten tästä eteenpäin?


Read Full Post »