Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Kirkko’

 

Reaalimaailman haasteet ovat pitäneet minut sen verran kiireisenä, että alttarille ei ole oikein ehtinyt palaamaan. Nyt on kuitenkin sopiva hetki tuumailla maailman menoa.

Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä Tero Kartastenpää intoutuu ateistin näkökulmasta pohtimaan suvivirren sopivuutta monikulttuurilliseen koulun juhlaan. Kristillisyys kun tuntuu yleisesti ottaen olevan sellaista kulttuuritonta höttöä, joka ei sovi mihinkään, eikä kuulu kenellekään.

Itse kasvoin helluntaiskenessä, enkä sen myötä ole koskaan kuulunut kirkkoon. Siksipä minunkaan ei tarvinnut osallistua kirkollisiin toimituksiin sen enempää koulussa kuin armeijassakaan. Minä en kirkon touhuja kokenut ahdistaviksi, lähinnä ne tuntuivat olevan täynnä mitään sanomatonta diibadaabaa, kun pappi yritti olla ketään loukkaamatta.

Suvivirren muistan silti laulaneeni aina erityisellä innolla. Jotenkin kyseinen virsi oli selkeä signaali kouluvuoden päättymisestä ja odottavasta kesälomasta. Sitä tuo laulu merkitsi silloin ja sitä sen merkitsee vieläkin.

On silti olemassa meitäkin, joita ärsyttää se, että uskonto pitää saada kaikkialta pois näkyvistä ja kuuluvilta. Kaikille kyllä kelpaavat pääsiäisen ja helatorstain tuomat vapaapäivät, mutta niiden sanomasta pitäisi olla hiljaa. Virsiä saa kyllä laulella, kunhan niistä poistetaan viittaukset Jumalaan ja luomiseen. Paula Vesalan uutta suvilaulua kuvataan muun muassa sanoen, että ”Uskonnollisen ylistyksen Vesala korvasi ympäristönsuojelulla ja rauhanaatteella”. Minulle vanhana jääränä muistuvat väistämättä mieleen nämäkin sanat: ”He ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen, he ovat kunnioittaneet ja palvelleet luotua eivätkä Luojaa…”

Oli miten oli, minua silti harmittaa tämä jatkuva tarve piilottaa Jumala pois näkyvistä. Vääjämättä tulee sellainen käsitys, että ei tarvita kuin muutama ateisti tai muslimi tai muu vähemmistöön kuuluva, ja kaikkien pitää joustaa. Joskus siinäkin tulee raja vastaan.

No. Ainahan sitä voi kotona lauleskella. Sitä ei kai kukaan (vielä) kiellä?.

 

 

 

Mainokset

Read Full Post »

Helsingin Sanomien sunnuntaitoimituksen esimies Laura Saarikoski kirjoitti tiistain 16.2. lehdessä tällä samaisella otsikolla. Näin Saarikoski liittyi siihen suureen joukkoon ihmisiä, jotka eri näkökulmista paheksuvat kirkkoa ja sen tapoja. Itse en eläissäni ole kuulunut kirkkoon, joten siltä osin en koe suurta sympatiaa heidän julkisuuskuvansa ongelmien suhteen. Kirjoituksessaan Saarikoski kertoo kuitenkin oman näkemyksensä siitä, miten asioista pitäisi puhua. Saarikoski oli arvostanut astetta vapaampaa seksuaalikasvatusta rippileirillä ja paheksui sitä, että jossakin oli oikein tultu uskoon. Kuulosti kuulemma pelottavalta.

Rivien välistä tulkitsin kirjoittajan ymmärtävän hyvin Antti Kylliäisen kantaa, jonka mukaan kaikki pääsevät taivaaseen. Naispappeuden vastustaminen tai homojen siunaamattomuus avioliittoon olivat myös selkeitä esimerkkejä siitä, että on syytä erota kirkosta. Suvaitsevaisuus on siis Saarikosken kaipaama etiikan avaintermi.

Joskus minusta tuntuu, että ihmisillä on hengellisten asioiden suhteen sellainen ”rusinat pullasta” -asenne. Tuntuu, että jokainen haluaisi kuulla olevansa hyvä ihminen, suvaitsevainen ja pääsevänsä taivaaseen. Ongelmana on vain se, että sama Raamattu, joka kertoo taivaasta, kertoo myös synnistä. Samalla kun kerrotaan armosta, mainitaan myös tuomio. Että sanoi Antti mitä tahansa, niin kaikki eivät pääse taivaaseen. Selkeästi rehellisempää on todeta, ettei usko Jumalaan, Raamattuun, syntiin, taivaaseen, Jeesukseen tai kuoleman jälkeiseen elämään. Outoa on uskoa Jumalaan ja taivaaseen, mutta ei uskoa sitä, mitä sama kaveri (Jumala) niistä kertoo. Samaan aiheeseenhan liittyy osin aiemmin kirjoittamani kirjoitus: Jääkiekkoteologiaa. Peliä ei ole pakko pelata, eikä siitä tarvitse tykätä, mutta jos pelaat, pelaa säännöillä.

Tajuan senkin, että monessa tilanteessa on tilaa erilaisille tulkinnoille. Raamattua lukevat ja tutkivat ihmiset ovat törmänneet halki aikojen siihen kysymykseen, että mitä mikin ohje ja neuvo oikein tarkoittaa. Ja vaikka itse asia olisi selvä, voidaan aina miettiä asian kulttuurisidonnaisuutta tai sitä onko teksti vain ohimennen lausuttu ajatus vai syvällinen dogmi. Saarikosken kirjoituksen sävy kertoo kuitenkin sen ongelman laadun, jonka keskellä kirkko painiskelee. Nyt ei enää puhuta erilaisista tulkintaeroista. Kyse on enemmistön mielipiteistä, suvaitsevaisuudesta, demokratiasta, nykyajasta. Nykyaikainen ihminen peilaa maailmaa suvaitsen, hyväksyen, enemmistön mukaan edeten ja unohtaen vanhat ja aikansa eläneet opit. Jumalaa ja Raamattua ei kirkossa enää tarvita. Me päätämme itse, mikä meille on parasta. Tätähän ei ole koskaan vielä kokeiltu, eihän…?

Read Full Post »

Helsingin sanomat julkaisi tänään sunnuntaidebatissa Teuvo V. Riikosen kirjoituksen ”Kirkko on menettänyt otteen miehistä”. Aihe saattuu olemaan oman mielenkiintoni kohde myös vapaaseurakunnallisella puolella jo vuosien takaa. Parin vuoden takainen Marc Driscollin video toi asiaa esille yhdenlaisesta näkökulmasta. Olen törmännyt samaan tilanteeseen myös täällä Suomessa eri seurakuntia kiertäessäni. Mistä siis on kysymys? Siitä, että seurakunnat ja niiden toiminta on liian feminististä ja naisellista useimpien miesten makuun. Kuulostaako rajulta? Kuulostakoon.

Tosiasiassa on, kuten Riikonen kirjoittaa, kirkossa ja seurakunnissa käytetty kieli juuri sellaista lepertelyä ja hymisteltyä, ettei sitä jaksa pitemmän päälle kuunnella. Vapaaseurakunnallinen ylistysmusiikki, jossa kädet kohotettuna heilutaan musiikin tahdissa ja lauletaan rakkauslauluja Jeesukselle ei myöskään toimi joka jannulle. Vaikka minäkin olen kolmannessa polvessa seurakuntaihminen ja pastorin työssäkin oppinut toimimaan kaikenlaisissa toimintaympäristöissä, en minä ole luonteeltani naisellisen ylistysmusiikin ystävä. Ja suurin osa ylistysmusiikista tai siitä tavasta, jolla sitä soitetaan on nimenomaan naisellista. Suuri osa ylistysryhmäläisistä ja laulajista on naisia tai tyttöjä.

Jotakin rosoisuutta ja karheutta pitäsi puheisiimme ja toimintaamme saada. Jokunen vuosi sitten kuulin sellaisenkin määritelmän, että mies tarvitsee oman luolakokemuksensa. Eli miehen pitää päästä autotalliin, metsään, verstaalle tai vaikkapa salille, jossa saa koettua sen luolakokemuksen. Luolassa ei tarvitse puhua kenellekään eikä selittää tekemisiään toisille. Olen huomannut, että vaimoni haluaa töistä tullessaa jutella päivän tapahtumista. Minä en. Olen juuri elänyt päivän tapahtumat, joten en halua niitä keskustellen referoida. En myöskään halua kuunnella lässyttäviä lepertelijäpastoreita, en kuunnella vaaleanpunaista hempeilymusiikkia, en katsella naisellista ylistystanssia tai pukeutua siistiin kauluspaitaan, kun menen Jumalani eteen. Onkohan tällaiselle alfauros-tyyppiselle luolamiehelle vielä tilaa? Vai onko syytä heittää jo toivo menemään? Mitenkä minä voin seurakunnassa saada kokea luolakokemuksia tai peräti luolamieskokemuksia?

Riikonen kertoo myös, että miehillä menee huonosti. Sen saa nähdä ihan lähipiirissäkin. Joku ei nyt vain täsmää. Riikonen kirjoittaa: ”Armeijan kutsunnoissa yhä useampi nuori mies jää pois tai keskeyttää parin viikon sisällä. Vangeista miehiä on 93 prosenttia. Alkoholi tappaa vuosittain 2 000–3 000 miestä. Avioeroissa mies on aloitteentekijä vain 20–30 prosentissa tapauksissa. Itsemurhista miehet tekevät noin 80 prosenttia.” Miksi on näin? Muista, kuinka vierailin Turun vapaaseurakunnassa viime keväänä. Siellä on kehitelty Fuel Men-illat. Oli kuulemma penkkipunnerrusta yhtenä iltana ja alumiinivanne-esittelyjä toisena. Melkein teki mieli muuttaa Turkuun saman tien. Tarviiko? Kuka ottaa taas tavallisen miehen huomioon seurakunnassa?

Read Full Post »