Reaalimaailman haasteet ovat pitäneet minut sen verran kiireisenä, että alttarille ei ole oikein ehtinyt palaamaan. Nyt on kuitenkin sopiva hetki tuumailla maailman menoa.
Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä Tero Kartastenpää intoutuu ateistin näkökulmasta pohtimaan suvivirren sopivuutta monikulttuurilliseen koulun juhlaan. Kristillisyys kun tuntuu yleisesti ottaen olevan sellaista kulttuuritonta höttöä, joka ei sovi mihinkään, eikä kuulu kenellekään.
Itse kasvoin helluntaiskenessä, enkä sen myötä ole koskaan kuulunut kirkkoon. Siksipä minunkaan ei tarvinnut osallistua kirkollisiin toimituksiin sen enempää koulussa kuin armeijassakaan. Minä en kirkon touhuja kokenut ahdistaviksi, lähinnä ne tuntuivat olevan täynnä mitään sanomatonta diibadaabaa, kun pappi yritti olla ketään loukkaamatta.
Suvivirren muistan silti laulaneeni aina erityisellä innolla. Jotenkin kyseinen virsi oli selkeä signaali kouluvuoden päättymisestä ja odottavasta kesälomasta. Sitä tuo laulu merkitsi silloin ja sitä sen merkitsee vieläkin.
On silti olemassa meitäkin, joita ärsyttää se, että uskonto pitää saada kaikkialta pois näkyvistä ja kuuluvilta. Kaikille kyllä kelpaavat pääsiäisen ja helatorstain tuomat vapaapäivät, mutta niiden sanomasta pitäisi olla hiljaa. Virsiä saa kyllä laulella, kunhan niistä poistetaan viittaukset Jumalaan ja luomiseen. Paula Vesalan uutta suvilaulua kuvataan muun muassa sanoen, että ”Uskonnollisen ylistyksen Vesala korvasi ympäristönsuojelulla ja rauhanaatteella”. Minulle vanhana jääränä muistuvat väistämättä mieleen nämäkin sanat: ”He ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen, he ovat kunnioittaneet ja palvelleet luotua eivätkä Luojaa…”
Oli miten oli, minua silti harmittaa tämä jatkuva tarve piilottaa Jumala pois näkyvistä. Vääjämättä tulee sellainen käsitys, että ei tarvita kuin muutama ateisti tai muslimi tai muu vähemmistöön kuuluva, ja kaikkien pitää joustaa. Joskus siinäkin tulee raja vastaan.
No. Ainahan sitä voi kotona lauleskella. Sitä ei kai kukaan (vielä) kiellä?.
Korpialttari 