Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Keskustelu’

dsa

Muistan lukeneeni joskus erään artikkelin, jossa haastateltava totesi ymmärtäneensä, ettei hänen tarvitse sanoa mielipidettään joka asiaan. Siis siinä mielessä, että vaikka mieli tekisi jotakin sanoa ja vaikka jonkinlainen mielipide olisi, niin voi olla joskus vain hiljaa. Mielipiteenlaukojia on maailma täynnä. Päätin silloin, että otan siitä itselleni teeman loppuvuodeksi. Se selittää osaltaan tätä hiljaiseloa täällä Korpialttarilla. Loppu selittyy laiskuudella.

Näin loppuvuoden vapailla on taas ollut aikaa pohtia monenlaista. Yksi ajankohtainen polemiikki liittyy jälleen kielikysymyksiin. Edellisen kerran sivusin itse kielipolitiikkaa postauksessani, jossa pohdin Pietarsaaren GLS-tapahtumaa. Täällä Suomessa loppusyksyä värittivät toisaalta RKP:n kampanjointi Vaasan sairaalan laajan päivystyksen lopettamista vastaan ja toisaalta vaikkapa Sebastian Tynkkysen kohua herättänyt ruoskintavideo, josta uutisoitiin aina Ruotsia myöten.

Kieli on herkkä asia. Ruotsinkieliset ovat harmissaan siitä, että laaja päivystys siirtyy Vaasasta Seinäjoelle. Arvellaan, että Seinäjoella ei saa yhtä laadukasta palvelua ruotsiksi, kuin Vaasassa on saanut. Ymmärrän toki heidän huolensa. Meille suomenkielisille täällä Pietarsaaressa se on ollut arkipäivää jo vuosia. On aivan normaalia, että sairaalassa on lääkäri, joka puhuu vain ruotsia tai englantia. (Olen myös tästä kirjoittanut aiemmin.) Itse asiassa juuri meidän näkökulmastamme koko touhu tuntuu kovin tekopyhältä. Täällä on ihan Anna-Maja Henrikssonin kotikentälläkin mahdollisuus puolustaa vähemmistön oikeuksia. Täällä olemme vain vähemmistössä me suomenkieliset. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että 1960-luvulla sekä Pietarsaari että Kokkola olivat vähän alle 20000 asukkaan kaupunkeja. Pietarsaari on sitä edelleen, mutta Kokkolassa lähennellään 50000 asukkaan rajaa. Ja ainakin yhden tilaston mukaan Pietarsaaresta muuttaa pois lähinnä suomenkielinen väestö.

Toisaalta myös Tynkkysen (jonka tunnen muista yhteyksistä) tempaus tuntuu aika rajulta. Minulle ei pakkoruotsi ollut pakkopullaa. Vaimoni on ruotsinkielen opettaja, olen itse töissä täysin ruotsinkielisessä työpaikassa ja minulla on monia hyviä ruotsinkielisiä ystäviä. Tiedän pariskuntia, joissa toinen puolisoista on suomen- ja toinen ruotsinkielinen. Olen kuunnellut, kuinka työkaverit, jotka ovat Larsmosta tai Lepplaxista, arvostelevat ruotsinkielen murretta, jota puhutaan Närpiössä tai Kokkolassa. Olen kuunnellut kuinka KAJ laulaa: ”Kom ti byin” tai ”Jåo nåo e ja jåo YOLO ja nåo” ja jopa laulanut mukana. Olen nauranut katketakseni, kun Murre och Backlund går på Jaromatch ja yrittänyt pysyä kärryillä, kun ähtäväläinen ja uusikaarlepyyläinen puhuvat kalastuksesta (en pysynyt).

Olen ihmetellyt, kun salibandyjoukkueessani olevia ruotsinkielisiä pelaajia on haukuttu kentällä vain sen tähden, että he puhuvat ruotsiksi ne vähät asiat, mitä pelikentällä puhua ehtii. Haukkujina siis yleensä vastustajan pelaajat. Olen myös ihmetellyt, kuinka luennoitsijan kysyessä, että ”Kuinka moni kokee olevansa parempi ihminen puhumansa kielen perusteella”, miten lähes jokainen ruotsinkielinen nosti kätensä ylös. Ei tee ruotsinkieli ihmisestä parempaa sen enempää kuin suomen- tai venäjänkieli. Kielitaito sinänsä on suotava ominaisuus.

Kaiken ihmettelyn jälkeenkin minä haluaisin tehdä yhteistyötä yli kielirajojen. Haluaisin tehdä sitä erityisesti oman seurakuntani kohdalla, mutta se on toistaiseksi osoittautunut mahdottomaksi. Eikä syynä liene edes ensisijaisesti haluttomuus, vaan yksinkertaisesti osaamattomuus. Me emme vain osaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkään tehdä aloitetta ja nähdä sitä vaivaa, että aitoa ja toimivaa yhteyttä voisi syntyä. Ja lienee niin, että kaikki tuo edellä mainittu kyräily, epäluulo ja pettymykset ovat loppujen lopuksi puuttuvan yhteyden syytä. Mitä mieltä sinä olet? Jos vastaat, niin muista vastata kunnioittavasti.

Read Full Post »

fdaTässä pitkin viikkoa on silmiini sattunut uutisia siitä, kuinka eri mediatalot ovat päättäneet rajoittaa tai lopettaa kokonaan kommentointimahdollisuuden verkkosivuillaan. Luullakseni Helsingin Sanomien NYT-liite avasi pelin, johon ilmeisesti ainakin MTV3 ja Ylekin harkitsevat liittyvänsä. Luulen, ettei kenellekään nettikeskusteluita seuranneelle ole yllätys, että yksinkertainenkin keskustelu saattaa eskaloitua hämmästyttävän nopeasti.

Yksi ärsyttävä piirre monessa nettikeskustelussa on tuotu hyviin NYT-liitteenkin mainitsemassa, alunperin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä julkaistu parodioiva pakina: Vilkasta keskustelua internetissä. Vaikka kyseessä on parodia, niin eipä se taida kovin kaukana todellisuudesta olla. Ihmiset vastaavat reaalimaailmassakin asian vierestä ja menevät henkilökohtaisuuksiin kovin neutraalinkin asian käsittelyssä.

Aikana ennen Facebookia olivat monella sivustolla suosiossa vieraskirjat. Sellainen oli käytössä silloisen seurakuntani sivustollakin ja työni kautta jouduin sitä moderoimaan. Itselleni oli melkoinen yllätys huomata, kuinka suuri moderoinnin tarve todella oli. Kyseessä oli siis tutun seurakunnan vieraskirja, joten melko nopeasti tunnistin nekin kaverit, jotka kommentoivat nimimerkin takaa. Useimmat, jopa pöyristyttävät kommentit eivät siis olleet mitenkään ulkopuolelta tulleita, vaan ihan tuttujen ihmisten kirjoittamia.

Tuntui kuin joillakuilla olisi ollut ihan kaksi eri persoonaa. Toisaalta oli se normaaliminä ja sitten se nettiminä, jolla ei juuri rajoitteita tai estoja kommentoinnin suhteen ollutkaan. Myöhemmin kehittelimme sivustolle kommuunin, joka oli monella tapaa Facebookin esiaste. Yksi idea oli, että jokainen on siellä omalla nimellään. Ajatus oli, että omalla nimellä toimiminen rauhoittaisi edes jollakin tavoin keskustelua. Turha toivo.

Joillakin ihmisillä tuntuu olevan lähes olematon harkintakyky. He suoltavat ajatuksensa ja väitteensä suodattamatta ja karkeasti kaiken kansan nähtäville. Sama ilmiö johti aikanaan muun muassa siihen, että gospelartistina aloittanut ja sittemmin musiikkiskaalaansa laajentanut Juha Tapio joutui sulkemaan sivustonsa vieraskirjan tulisieluisten ja kitkerien kommentoijien pilatessa kaikkien tunelman. Kaiketi samankaltainen ”keskustelu” on johtanut nyt myöhemmin siihen, että mediatalot joutuvat tosissaan pohtimaan kannataako ihmisten antaa kommentoida uutisia.

Yksi tällainen tuntemani kahden persoonan ihminen myönsi avoimesti, ettei uskalla sanoa mielipiteitään kasvotusten, mutta netin kautta kaverin mielipiteet olivat lempeästi sanottuna jyrkkiä. Kasvotusten kaveri on miellyttävä, hiljainen ja jopa säyseä, mutta netissä miehestä kuoriutuu Tšingis-kaanin veroinen virtuaalimaailmojen alistaja.

Toinen tuttu henkilö on intoutunut trollaaja. Trollaus, fleimaus ja provosointi ovat hänen arsenaaliaan. Mauno Koiviston kerrotaan sanoneen, että ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.”. Se lienee hyvä neuvo politiikassa ja diplomatiassa, mutta ei taida onnistua nettikeskustelussa. Tiedän henkilöitä, jotka haluavat tieten tahtoen ärsyttää jotakuta tuttua vaikkapa Facebookin sekavissä syövereissä. He ovat mielestään suunnanneet trollinsa tietylle henkilölle, mutta ihmettelevät, kun kaverit alkavat karttaa heitä. Trollauksissa ja provosoinneissa on se haittapuoli, että itse ei oikein voi päättää että kuka niihin reagoi ja miten. Vaikka ei pitäisi provosoitua, niin minkäs teet kun provosoiduttaa.

Edelleen sellainen ominausuus kuin ”lähdekritiikki” alkaa olla valitettavan harvinainen ilmiö. Sitä toki ilmenee kaikilla elämän osa-alueilla, mutta esimerkiksi nyt ajankohtaiseen maahanmuutto- tai pakolaiskeskusteluun ovat jo pitkään liittyneet tilastot, joita joku laatii autotallinsa nurkassa ja esittää sitten validina tutkimustuloksena kaikelle maailmalle. Näihin ”tutkimuksiin” nojaavia kommentoijia sitten riittää.

Pastorina minua tietysti harmittaa, että kaverit, jotka nostin esimerkiksi, ovat Jeesuksen seuraajiksi tunnustautuvia. Tiedän, että meissä on monia sellaisia, joista ei päällimmäisenä välity se, että meille Jeesus ja hänen opetuksensa ovat tärkeitä. Tiedän, että moni uskovaiseksi itseään sanova on samalla äärimmäisen tiukka, tuomitseva ja negatiivinen kommenteissaan. Silti tunnen monia hyviä keskustelijoita ja ajattelijoita, joita yhdistää sama usko.

Paavali, yksi kristittyjen rakastetuimmista opettajista sanoo kirjeessään galatalaisille, että: ”Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.” Kaikki kolme lienevät edelleen hyviä neuvoja ihan meille suomalaisillekin.

Read Full Post »

Olen hankkinut itselleni mittavan yhdysvaltain historiaa koskevan tietämyksen sivistämällä itseäni Tex Willer ja Lucky Luke -nimisillä historian pikkujättiläisillä. Muistan lukeneeni, että joskus kultaryntäyksen aikaan saattoi kultaesiintymän lähelle nousta kaupunki melkein tyhjästä. Kullankaivajia seurasivat kauppiaat, baarimikot, parturit, ilotytöt, korttihait ja hautausurakoitsija. Mutta samalla nopeudella, millä nuo kaupungit nousivat, ne myös autioituivat. Kultaesiintymän loputtua tai osoittauduttua vain huhuksi, muuttivat kaupunkilaiset muualle ja jäljelle jäi vain hiljalleen ränsistyvä aavekaupunki.

Jokseenkin samanlaisissa tunnelmissa kuljin taannoisella lapin kiertueellani. Kuulin monia kertomuksia kouluista, joilla oli joskus ollut satojakin oppilaita, mutta jotka nyt seisoivat tyhjillään. Näin kauppoja, joiden viimeisimmät mainokset oli kirjoitettu joskus viime vuosituhannen puolella. Tuntui, että joka puolella oli pölyisiä näyteikkunoita, suljettuja kauppoja, muovipussilla peitettyjä bensapumppuja ja seiniä, johon oli auringon paisteessa jäänyt tummempi kohta siihen, missä joskus oli ollut valomainos. Niistä voi vieläkin lukea postien, pankkien ja baarien nimiä. Muistoja ajalta, jolloin kylässä oli vielä elämää. Nyt moni kylä vaikutti aivan Tex Willerin aavekaupungilta.

Nääntyvien kylien ja kuolevien kaupunkien mukana sinnittelee monesti myös seurakunta, jonka keskuudesta nuoret muuttavat töiden ja opiskeluiden perässä muualle. Paikalla olevat, jo ikääntyneet seurakuntalaiset ovat kultaisia ja uskollisia ihmisiä ja monet olivat syvästi murheissaan nähdessään oman kotiseutunsa autioituvan. Noita seurakuntia katsellessa tulee mieleen monenlaisia kysymyksiä. Itse asiassa kysymyksiä on paljon enemmän kuin niihin vastauksia. Olisi upeaa kyetä auttamaan ihan konkreettisesti, ei vain rohkaisemalla. Konkreettisia ja toimivia ohjeita on vain niin vaikea antaa.

Sen huomasin, että edes pohjoinen ilmasto tai lappilainen kansanluonne eivät riitä kumoamaan kaikkia seurakuntaan liittyviä lainalaisuuksia. Vaikka pohjoisen seurakunnilla on omat, erityiset haasteensa, on siellä esillä myös muutamia yleisen tason ongelmia. Samat ongelmat ja samat kiistanaiheet puhuttavat välillä niin suuria etelän seurakuntia kuin pieniä pohjoisenkin seurakuntia (jos sallitte karkean yleistyksen). Oman kiertuekokemukseni mukaan (siis koko Suomessa, ei vain Lapissa. Lapin kiertueeni oli upea ja siunaava kokemus) todennäköisimmät kihinät ja siihen liittyvät keskustelut saa käydä seuraavista aiheista:

1. Helluntaikirkko
Helluntaikirkko ja siihen liittyvät asiat eivät ehkä enää ole pastorien puheenaiheissa ensimmäisenä, mutta kyllä aiheesta silti puhetta riittää. Useimmissa keskusteluissa on sellainen tuntu, että pitää ensin tarkkailla, että ”mitähän mieltä tuo toinen on?”, ennenkuin omaan kantaansa ottaa esille. Keskustelussa on hyvä osata käsitteet: ”Raamattu ei tunne sanoja: kirkko, herätys, pastori, yhdistys ja kirkkokunta.” Yleisiä argumentteja ovat myös: ”Emme tarvitse muutakuin Jeesusta, Pyhää Henkeä, Jumalaa, johdatusta tai rukousta”

2. Musiikki
Musiikkikeskustelussa esiin nousee erityisesti ns. ylistysmusiikin suhde hengellisen laulukirjan lauluihin. Tätä ikuisuusaihetta voi värittää keskustelulla musiikin volyymistä tai kertosäkeiden liiallisesta hokemisesta. Erityisen kitkerää sävyä saa mukaan arvoimalla että mitkä kappaleet ovat ”syntyneet hengestä” ja mitkä eivät. Avaintermejä ovat hokeminen, ”siinä on Henki” tai ”Henki vai jotenkin yhtyy sihen”, jumputus, maailmallinen, ylistys, ketkutus ja palvonta.

3. Nuoret
Nuorten kokouksessa käymättömyydestä tai käymisestä on jo kirjoitettu täällä paljon. Lue vaikka tästä.

Tätä pientä Suomen maata kiertäessäni alkaa tajuntaani pikkuhiljaa terävöityä kuva siitä, missä seurakuntakuvioissa oikein mennään. Kuva alkaa olla jo melko selkeä ja minusta alkaa tuntua, että se ei ole kovin kaunis kuva. Onko kenelläkään ideoita, miten tästä eteenpäin?


Read Full Post »

”Väittely on keskustelun kuolema.” -Kitty O’Neill Collins

Meilla kaikilla ihmisillä on joitakin vahvuuksia. Siinä missä toinen on musikaalinen, on joku urheilullinen, luova tai graafisesti lahjakas. Oma vahvuuteni on aina liittynyt verbaliikkaan. Oli sitten kyseessä puheiden pitäminen tai keskustelu, olen siinä aina pärjännyt ja joskus jopa loistavasti onnistunut. Sillä on myös ollut vaikutusta elämääni ja elämänfilosofiaani. Tälläkin hetkellä työtäni voi rehellisesti kuvata puheammattilaisen työksi, vaikka muitakin osa-alueita siihen liittyy. Olen myös aina uskonut siihen, että hyvin perustelemalla, asiallisesti keskutelemalla ja sopivasti retoriikalla höystämällä voi saada toisen ihmisen ymmärtämään kovinkin erilaisia näkemyksiä. Ehkäpä minun sisälläni todella asuu pieni diplomaatti/idealisti, mutta olen aina ajatellut, että ”pidetään vähän palaveria, niin kyllä se siitä etenee”.

Olen muutamille läheisilleni kertonut, että sekä työssäni että seurakuntakuvioissa uskoni keskustelun tehoon on täysin kuollut. Työni liittyy suurelta osin Israelin valtioon ja se ei ole koskaan suosittu aihe. Oli sitten kysymys palestiinalaistilanteesta, lähi-idän rauhasta tai teologisista linjauksista suhteesta juutalaisiin tai loputtomista eskatologisista väittelyistä, aina on joku joka on täysin eri mieltä asioista. Seurakunnissakin olen kiertänyt takuulla keskivertojannua enemmän ja niissä törmännyt mitä erilaisimpiin keskustelunaiheisiin. Voit marssia mihin tahansa seurakuntaan ja keskustella toimintatavoista, liturgiasta tai konsepteista, Pyhän Hengen voitelusta tai markkinoinnista, nuorista, vanhoista, perinteistä ja uudistamisesta ja jokaisesta aiheesta saat kuulla hyviä, huonoja, outoja, typeriä, mielenkiintoisia ja innovatiivisia mielipiteitä.

Se, mikä sitten loppujen lopuksi jää jäljelle on syvä käsitys, että loppujen lopuksi et voi juurikaan vaikuttaa toisen ihmisen ajatuksiin. Jos joku on päättänyt olla eri mieltä ja on päättänyt olla tajuamatta omia perustelujasi, on täysin mahdotonta tehdä mitään. Tässä siteeraan Raamattua: ”Sillä niin on: puheen paljous enentää turhuutta. Mitä etua on ihmisellä siitä?” (Saarnaaja 6:11). Ehkäpä mietit, että miksi ihmeessä sillä on mitään väliä, mitä joku toinen ajattelee? Sillä on se merkitys, että seurakuntakuvioissa ja hengellisessä työssä esiintyy myös usein opetuslastenkin osoittama asenne: Hän ei ole yksi meistä. New International Version sanoo asian kaikkein selvimmin: ”Master,” said John, ”we saw a man driving out demons in your name and we tried to stop him, because he is not one of us.” Luukas 9:49. Näinpä sitten joudut kohtamaan ihmisiä, jotka ajattelevat, ettet ole yksi heistä ja yrittävät samaan tapaan pysäyttää sinut.

Miksi sitten roikun mukana? Siitä yksinkertaisesta syystä, että minulle Jeesus on silti tärkeämpi kuin se, että ymmärtääkö joku minua. Sitä elämän täytetyttä, sisältöä, varmuutta ja rauhaa ei silti mikään muu voi minulle suoda. Vaikka en enää jaksa uskoa kanssaihmiseen, uskon silti Jobin sanoin: ”Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä.” (Job 19:25)

Read Full Post »