Viime viikonloppuna vietimme porukalla jo perinteiseksi muodostunutta Vedä Henkeä -leiriämme. Tällä kertaa olimme muutaman vuoden tauon jälkeen taas Larsmon Lähetyskodilla ja olikin sopivan mukavaa ja nostalgista viettää leiriä samalla paikalla, jossa jo yli kaksikymmentäviisi vuotta sitten olin leireilemässä lapsena. Kun vielä puhujavieraanamme oli loistava Lasse Kujanen, jolla on myös yhteistä historiaa kanssani, oli nostalgiaa tarjolla ihan roppakaupalla.
Tulimme siinä aamukahvia hörppiessämme jutelleeksi nuoruuden urheiluharrastuksista ja -muistoista. Innokkaana jalkapallomiehenä Lasse muisteli, kuinka oli aikoinaan pelannut kohtuullisen tasokkaassa alasarjajoukkueessa mukana. Tuon joukkueen pelaajisto koostui sellaisista miehistä, jotka kaikki olivat olleet hyviä junioripelaajia, mutta elämän polut olivat vieneet heidät muihin suuntiin ja kukaan ei oikeastaan ollut voinut tai halunnut katsoa sitä, kuinka pitkälle rahkeet olisivat jalkapallossa riittäneet. Lasse kertoi kuinka yhtenä vuotena heidän joukkueensa kuitenkin pääsi mukaan aina nousukarsintoihin asti. Ratkaisupelien alla avainpelaajia ei kuitenkaan näkynyt. Joku oli lähtenyt ihan tyttöystäväänsäkin katsomaan toiselle paikkakunnalle. Lasse kertoi siinä yhtäkkiä tajunneensa, etteivät nuo pelikaverit todellisuudessa halunneetkaan nousta ylemmälle sarjatasolle. He kyllä saattoivat sanoa kaikki oikeat sanat ja puhua ”tsemppaamisesta” ja ”taistelusta”, mutta he olivat täysin tyytyväisiä omalla sarjatasollaan pelaamiseen.
Luin tänä kesänä ystäväni suosituksesta Juhani Tammisen kirjan Takaisin peliin. Työuupumuksesta ja sen voittamisesta kertova kirja sisältää myös Tamin kertomuksen Vaasan Sportin tilanteista. Tami kertoo lähes Lassen tavoin tajunneensa, ettei Vaasassa itse asiassa haluttukaan nousta SM-liigaan asti. Sielläkin kyllä puhuttiin noususta ja kaiketi ”tsempistä” ja ”taistelusta”, kuten niin usein urheilussa puhutaan, mutta todellinen tahto puuttui. Kuulin myöhemmin, että joidenkin arvioiden mukaan puolet Vaasalaisten joukkueesta olisi mennyt vaihtoon, koska heidän kapasiteettinsa ei vain olisi riittänyt liigaan. Laji ja taso on toinen, mutta asenne sama.
Voin kyllä jotenkin ymmärtää noita tilanteita. Itse olen pelannut salibandya alasarjoissa. Muistelen, että viitosdivarista aina kakkoseen asti tuli pelejä koettua. Olisi hienoa voida sanoa, että olin hyvä pelaaja, mutta totuus on kyllä se, että siellä kakkosdivarissa mentiin jo kyllä minun osaamiseni äärirajoilla. Alemmissa sarjoissa peli oli vielä kohtuullisen helppoa ja mukavaa, mutta mitä ylemmäs mentiin sitä vaikeampaa se oli. Jossakin vaiheessa minäkin olisin ollut tyytyväinen ihan vain pysymään paikallani. Tottakai minäkin osasin kyllä kuulostaa innostuneelta ja puhua ”tsempistä” ja ”taistelusta”, mutta en välttämättä olisi halunnut nousta ylemmälle sarjatasolle. Nousuhan tuo mukanaan lisää työtä. Pitää harjoitella enemmän, pelimatkat pitenevät ja pelejä tulee vastaan tiuhemmin. Menestys tuo mukanaan vastuuta.
Me pohdimme kahvikupin äärellä Lassen kanssa sitä, että usein näin käy myös seurakunnissa. Me kyllä osaamme puhua ”tsempistä” ja ”taistelusta”, mutta useimmiten me olemme jo tyytyväisiä omaan sarjatasoomme. Me osaamme antaa oikeat vastaukset ja tiedämme, mitä meiltä odotetaan ainakin keskusteluissa, mutta samalla toivomme, ettei meitä otettaisi ihan vakavasti. Tarkoitan sitä, että kun nuorena poikana kuuntelin kuinka pastori innosti meitä kadulle evankelioimaan eli jakamaan traktaatteja (jota olen muuten aina inhonnut), osasin kyllä kuulostaa innostuneelta ja olla hengessä mukana, mutta toivoin silti, ettei tuo kadullelähtö koskaan toteutuisi. Seurakuntaskenessä haaveillaan usein herätyksen ajasta. Sekulaarille lukijalleni kerron, että se on aikaa, jolloin ihmisiä kiinnostaa erityisen paljon hengelliset asiat ja ihmisiä tulee eri kirkkoihin ja seurakuntiin etsimään vastauksia elämän kysymyksiinsä. Sellaisia aikoja koetaan aina silloin tällöin. Useimmiten me emme kuitenkaan ole valmiita siihen työhön ja muutokseen, mitä tuollainen aito ja todellinen herätys tuo tullessaan. Me kyllä osaamme puhua oikeita asioita. Me haluamme, että ihmiset tulisivat mukaan toimintaan, mutta emme kuitenkaan halua heidän istuvan meidän paikallemme tai tuovan omia muutosehdotuksiaan meidän kerhoomme. Emme kenties ole valmiit siihen lisääntyvään työmäärään, mitä ”nousu” tuo tullessaan tai mitä se meiltä vaatii.
Miltä näyttää sinun tsemppisi ja taistelusi?
Korpialttari 