Aina joskus korpialttarillakin synkistellään oikein maailmanlopun tunnelmissa. Tänään on sellainen päivä. Joskus sitä kantaa koko maailman murheita omilla harteillaan. Eipä ole kauaa siitä, kun nuorisopastoreiden seminaarissa joku haastoi meitä kaikkia tekemään osamme koulutyön hyväksi. Siinä sitten yksi nuorisopastoreista melko lailla väsyneenä totesi, ettei vaan repeä joka touhuun, ja käveli ulos.
Samoissa tunnelmissa olen joskus itsekin. Työni puolesta kuulen aika ajoin Islamin uhkasta ja kasvavasta antisemitismistä. Toiset tietävät kertoa EU:n sisäisestä mädännäisyydestä ja joku maalailee kuvia Euroopasta, jossa kristityillä ei ole sijaa. Maahanmuuttajien mukanaan tuomat ongelmat vaativat huomiotani. Iranin ydinaseuhka ja Venäjän mahdolliset suurvaltahaaveet ovat kaikki asioita, joilla minuakin haastetaan toimimaan.
Samaan aikaan pitäisi huolehtia ilmastosta, Aids-ongelmasta, ihmiskaupasta, köyhyydestä ja työttömyydestä. Vettä ja ruokaa ei riitä kaikille, joten on oltava kiitollinen omastaan. Vaatteet pitää käyttää loppuun, kun köyhillä ei ole vaatteita. Muovipulloista ei saa juoda, ettei saastuta. Ruokaa ei saa jättää, kun Afrikassa ei ole ruokaa. Liikaa ei saa syödä, ettei ole lihava länsimaalainen. Aina on hyvä muistaa, että jos kaikki eläisivät niin kuin minä, niin maailma tuhoutuisi, räjähtäisi ja musertuisi rusinaksi. Ja se olisi minun vikani.
Ydinvoimaa ei saa käyttää. Koskia ei saisi padota. Tuulta ei ole ja aurinko ei paista. Puuta ei saa polttaa ja omakotitalossa ei saa asua. Sähköä ei saa käyttää ja öljy on perkeleestä. Muovipussit ovat suurta vääryyttä ja paperipussit muuten vaan ilkeitä. Bioöljy vie viljelymaita ja autolla ajavat vain itse paholaiset.
Joskus vain tuntuu, ettei repeä ihan joka touhuun. Joskus minäkin haluaisin vain kävellä ulos.
Korpialttari 