Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Helsingin Sanomat’

”Olen huomannut, että yhä useammat yksin kuolleista ovat nuorempia, jopa viisikymppisiä. He ovat tavallisesti sinkkumiehiä, jotka ovat saaneet potkut firmasta. Kukaan ei kaipaa heitä” – Taichi Yosida

Joulukuun alun Helsingin Sanomissa Petteri Tuohinen kertoo ansiokkaasti japanilaisen yhteiskunnan ilmiöstä: kodokushista, yksinäisestä kuolemasta. Wikipediasta tarkistin sen verran lisätietoja, että huomasin ongelman olevan Japanissa yleinen. Ne jotka elävät yksin, kuolevat yksin. Jotenkin makaaberilta tuntuu myös kuvaus jonka mukaan kuolleiden ’ruumiit makaavat paikoillaan pitkiä aikoja ja tästä johtuen paksu, tumma ihmisenmuotoinen tahra maatuvan ruumiin nesteistä muodostuu siihen, missä ruumis on maannut’.

Artikkelissaan Tuohinen mainitsee lisäksi, että on olemassa yrityksiä, joiden palveluna on siivota asuntoja yksin kuolleiden jäljiltä. Voivatpa vuokranantajat ottaa vakuutuksenkin kodokushin varalta. Vanhuksiakaan ei välttämättä pidetä hengissä rakkaudesta heihin, vaan siksi, että perhe saisi heidän eläkkeensä. Vanhusten tekemät myymälävarkaudet ovat kasvaneet räjähdysmäisesti ja jopa vanhuspornon myynti on kaksinkertaistunut. Eläkkeelle jääneitä miehiä kutsutaan ”märiksi puunlehdiksi” ja ”isoiksi roskiksi”.

En tiedä sinusta, mutta mielestäni tämä kaikki on äärimmäisen surullista. Enkä ole nyt kritisoimassa Japania tai japanilaisia. Suomessakin paljastuu aina silloin tällöin pitkään kuolleena olleita ihmisiä. Raamatun opetuksiin ajatuksiani peilaavana ihmisenä ja ihan vain lapsuuden kotini kasvatuksenkin vuoksi olen aina halunnut pitää vanhempia ihmisiä arvokkaina. Siksi jokainen yksinäinen kuolema tuntuu pahalta, ikävältä ja väärältä. Jokaisella pitäisi olla edes joku läheinen ihminen elämässään.

Asiantuntijat kaukoidässä ovat joukolla pohtineet syitä ’yksinäiseen kuolemaan’. Monenlaista teoriaa onkin esitetty. Joku on sitä mieltä, että määräaikaisten työsuhteiden elämää pirstaloivasta vaikutuksesta löytyy selitys. Jatkuva muuttaminen tai alituinen epävarmuus saavat aikaan sen, ettei ihminen mene koskaan naimisiin ja tulee sen tähden eläneeksi ja kuolleeksi yksin.

Sanotaan myös, että japanilaisilla on taipumus torjua ajatus kuolemasta sen sijaan, että he kohtaisivat sen. Monet vanhat kuolemiseen liittyvät perinteet on unohdettu. Intialaiset psykologit ovat huomanneet lisäksi stressin ja yhteiskunnan paineiden aiheuttavan joillekin halua vetäytyä syrjään kaikesta kontaktista toiseen ihmiseen. Japanilaiseen tapaan tällekin vetäytymis-ilmiölle on oman terminsä: hikikomori.

Toivon kovasti, että olipa syy sitten mikä tahansa, me suomalaiset emme tässä asiassa seuraisi japanilaisten esimerkkiä. En haluaisi, että kodokushi ja hikikomori päätyvät suomalaiseen sanavarastoon lainasanoina tai käännöksinä. Toivon, että me osaisimme, jaksaisimme ja haluaisimme välittää vanhoistakin ihmisitä ja pitäisimme heitä niin arvokkaana, ettemme unohda heitä.

Mitäpä, jos käyt tänä jouluna katsomassa sitä vanhaa sukulaistasi, jota et ole pitkään aikaan nähnyt.

 

Mainokset

Read Full Post »

Lapsiperheissä kyllä tiedetään, että mahdollisia rahareikiä löytyy pilvin pimein. Esimerkiksi meillä näin kesällä päivittäinen mankuminen kulminoituu Powerparkin ympärille: ”Milloin mennään powerparkkiin? Kaikki kaveritkin ovat jo käyneet siellä! Mennäänkö jo huomenna?”

Olisi sitä lomareissujen lisäksi tarvetta uusille polkupyörille, vaatteille, kengille ja monelle muulle tarpeellisemmallekin hankinnalle. Olen yrittänyt kuitenkin opettaa lapsilleni talouden perustotuuksia. Vanhin lapsistamme lopettaa jo kinumisen, kun kerron talouden realiteetteja: ”Poika, meillä ei ole pennin hyrrää rahaa. Ei tipu!” Tuo yleispätevä vastaus toimii itse asiassa jokaiseen hankintaan, mitä lasten mieliin pälkähtää kinua. Se, ettei ole rahaa, pitää meidän perheessämme useimmiten paikkansa. Jos jotakin haluaa, siihen on säästettävä, mikä on varsin terve muistutus itse kullekin pikavippeihin ja osamaksuihin tottuneelle.

Helsingin Sanomien (19.7.) Merkintöjä -palstalla Piia Elonen, politiikan toimituksen varaesimies, tekee selkoa Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmasta. Elonen huomioi, että ohjelmassa kyllä puhutaan oppisopimuskoulutuksen lisäämisestä, mutta että sen rahoituksesta leikataan 21 miljoonaa euroa. Samoin luvataan turvata vanhusten asuntojen korjausavustusten riittävyys ja nopeuttaa maahanmuuton viranomaiskäsittelyä. Molemmista kuitenkin päädytään leikkaamaan rahoitusta pienemmäksi.

Hyvänä huomiona Elonen jatkaa edelleen, että ”hallitusohjelmassa selvitetään ja edistetään paljon. Se kuulostaa hyvältä… …nyt alkaa kuulostaa siltä, että edistämisestä ja selvittämisestä puhuminen tarkoittaa, ettei varmasti tehdä mitään… …Hallitus lupaa myös selvittää tarpeet kiristää aborttilainsäädäntöä. Johtoryhmästä kerrottiin HS:lle, ettei se tarkoita mitään. Erilaisilla selvityshankkeilla onkin ilmeisesti lähinnä ostettu poliittisissa kamppailuissa joku neuvotteluosapuoli tyytyväiseksi, kuten esimerkiksi aborttiselvityksellä kristillisdemokraattien Päivi Räsänen.”

Samassa lehdessä oli myös Tuomas Niskakankaan juttu Yhdysvaltain velkakriisistä. Lyhyt juttu päättyi toteamukseen, että ”Yhdysvaltojen velkaantumista ovat kiihdyttäneet presidentti George W. Bushin kauden veronkevennykset ja Obaman talouden elvytyspaketit”

Kai kyse on loppuviimein siitä, että me ihmiset haluamme saada kaiken. Aivan kuten minun lapseni ovat jo nuorella iällä oppineet määrätietoisiksi kuluttajiksi, me aikuisenakin haluamme oppisopimuskoulutuksia, hissiavustuksia, remonttitukia, nopeampaa viranomaistoimintaa, parempia teitä, maukkaampaa kouluruokaa, lyhyempiä sairaalajonoja ja kaiken lisäksi aina yhtä ihania veronkevennyksiä. Me haluamme kaikkea, mutta emme halua maksaa siitä oikein mitään.

Poliitikkoparat ovat kuin niitä uusavuttomia isiä, jotka eivät ole oppineet sanomaan lapsilleen: ”ei”. Ehkä jo seuraavia vaaleja varten he pukevat tavoiteensa ’edistämisiin’ ja ’selvityksiin’, vaikka tietävät, että rahaa ei ole. On vain liian monta rahareikää. Kaikkea haluamaansa ei vain voi saada.

Eikä tässä kaikessa ole ’ostettu’ vain Päivi Räsästä tyytyväiseksi, vaan meidät kaikki. Mehän olemme kaikki tyytyväisiä, kun meille luvataan sitä sun tätä, vaikka niiden lupausten täyttämiseksi ei löydy rahaa.

Minä luulen, että meille kaikille tekisi joskus hyvää, että poliitikkomme sanoisivat: ”Kansalaiset, meillä ei ole pennin hyrrää rahaa. Ei tipu!” Voi olla, ettei se poliitikko tulisi uudelleen valituksi, mutta ainakin me saisimme muistutuksen siitä, että raha ei kasva puissa.

Read Full Post »

Sattuipa aamupalalla lehteä lukiessani silmiini artikkeli eräästä aikamme ilmiöstä. Helsingin Sanomien jutussa kerrottiin nimittäin ruotsissakin toimivasta, ilmeisesti norjalaislähtöisestä Victoria Milan -deittipalvelusta, jossa tarjotaan mahdollisuutta tehdä syrjähyppy. Ruotsin sivustolle on jutun mukaan liittynyt jo 120 000 jäsentä ja heistä 90% elää parisuhteessa.

Nettipalvelun edustajat kokevat, että heistä tehdään syntipukkeja ilmiöön, joka on aina ollut olemassa. Kuulemma 50-60% on tai tulee olemaan uskottomia. Nettiartikkelia laajemmassa lehtiartikkelissa kerrottiin vielä, että valtaosa palvelussa mukana olevista etsii seksiä ja jännitystä, sekä väliaikaista partneria, joka olisi nykyistä kumppania kiinnostuneempi seksistä. 22% etsi piristysruisketta suhteeseensa. Mukana on vieläpä heitäkin, jotka valehtelevat olevansa naimisissa saadakseen seuraa.

Tänään, tuota juttua lukiessani tajusin olevani toivottoman vanhanaikainen. Minulle ei vain koskaan ole tullut mieleeni, että parisuhdetta piristetään syrjähypyllä tai siis sen tuomalla jännityksellä. Vähän niinkuin ei ole tullut mieleenkään hakea yksitoikkoiseen työhön jännitystä varastamalla työnantajalta tai pitkäveteiseen ajomatkaan juomalla itseäni ensin känniin. Ei, vaikka nekin ilmiöt – varastaminen ja kännääminen – ovat olleet kaiketi aina olemassa. Kun on vanhanaikanen, niin on vanhanaikainen.

Vaikuttaa siltä, että seksistä ja seksuaalisuudesta on tullut tämän ajan määräävä tekijä. Pelätään seksuaalisuuden tukahduttamista ja sen seurauksena kaikki käy. Lehtiartikkelissa siteerataan myös naimisissa olevaa Annaa. Kymmenen vuotta syrjähyppyjä harrastanut Anna kertoo tulleensa siihen johtopäätökseen, ettei ”seksi ole niin merkillistä”. Sen olisi kai Annalle voinut kertoa ilmankin syrjähyppyjä..?

Mitä mieltä sinä olet? Onko pettämispalvelu osa tätä aikaa vai olisiko syytä puhaltaa hetki ja miettiä uudestaan?

Read Full Post »

Helsingin sanomat julkaisi tänään sunnuntaidebatissa Teuvo V. Riikosen kirjoituksen ”Kirkko on menettänyt otteen miehistä”. Aihe saattuu olemaan oman mielenkiintoni kohde myös vapaaseurakunnallisella puolella jo vuosien takaa. Parin vuoden takainen Marc Driscollin video toi asiaa esille yhdenlaisesta näkökulmasta. Olen törmännyt samaan tilanteeseen myös täällä Suomessa eri seurakuntia kiertäessäni. Mistä siis on kysymys? Siitä, että seurakunnat ja niiden toiminta on liian feminististä ja naisellista useimpien miesten makuun. Kuulostaako rajulta? Kuulostakoon.

Tosiasiassa on, kuten Riikonen kirjoittaa, kirkossa ja seurakunnissa käytetty kieli juuri sellaista lepertelyä ja hymisteltyä, ettei sitä jaksa pitemmän päälle kuunnella. Vapaaseurakunnallinen ylistysmusiikki, jossa kädet kohotettuna heilutaan musiikin tahdissa ja lauletaan rakkauslauluja Jeesukselle ei myöskään toimi joka jannulle. Vaikka minäkin olen kolmannessa polvessa seurakuntaihminen ja pastorin työssäkin oppinut toimimaan kaikenlaisissa toimintaympäristöissä, en minä ole luonteeltani naisellisen ylistysmusiikin ystävä. Ja suurin osa ylistysmusiikista tai siitä tavasta, jolla sitä soitetaan on nimenomaan naisellista. Suuri osa ylistysryhmäläisistä ja laulajista on naisia tai tyttöjä.

Jotakin rosoisuutta ja karheutta pitäsi puheisiimme ja toimintaamme saada. Jokunen vuosi sitten kuulin sellaisenkin määritelmän, että mies tarvitsee oman luolakokemuksensa. Eli miehen pitää päästä autotalliin, metsään, verstaalle tai vaikkapa salille, jossa saa koettua sen luolakokemuksen. Luolassa ei tarvitse puhua kenellekään eikä selittää tekemisiään toisille. Olen huomannut, että vaimoni haluaa töistä tullessaa jutella päivän tapahtumista. Minä en. Olen juuri elänyt päivän tapahtumat, joten en halua niitä keskustellen referoida. En myöskään halua kuunnella lässyttäviä lepertelijäpastoreita, en kuunnella vaaleanpunaista hempeilymusiikkia, en katsella naisellista ylistystanssia tai pukeutua siistiin kauluspaitaan, kun menen Jumalani eteen. Onkohan tällaiselle alfauros-tyyppiselle luolamiehelle vielä tilaa? Vai onko syytä heittää jo toivo menemään? Mitenkä minä voin seurakunnassa saada kokea luolakokemuksia tai peräti luolamieskokemuksia?

Riikonen kertoo myös, että miehillä menee huonosti. Sen saa nähdä ihan lähipiirissäkin. Joku ei nyt vain täsmää. Riikonen kirjoittaa: ”Armeijan kutsunnoissa yhä useampi nuori mies jää pois tai keskeyttää parin viikon sisällä. Vangeista miehiä on 93 prosenttia. Alkoholi tappaa vuosittain 2 000–3 000 miestä. Avioeroissa mies on aloitteentekijä vain 20–30 prosentissa tapauksissa. Itsemurhista miehet tekevät noin 80 prosenttia.” Miksi on näin? Muista, kuinka vierailin Turun vapaaseurakunnassa viime keväänä. Siellä on kehitelty Fuel Men-illat. Oli kuulemma penkkipunnerrusta yhtenä iltana ja alumiinivanne-esittelyjä toisena. Melkein teki mieli muuttaa Turkuun saman tien. Tarviiko? Kuka ottaa taas tavallisen miehen huomioon seurakunnassa?

Read Full Post »