Tulin vaihtaneeksi tänä syksynä työpaikkaa. Uusi työni on haastava ja mielenkiintoinen, mutta samalla se on vienyt sen vähänkin energian, jota minulla on ollut näiden blogipostausten kirjoittamiseen. Nyt, kun viimein löysin aikaa ja voimia kirjoittamiseen huomaan, että olen taas tutun aiheen äärellä. Kirjoitin samaan teemaan liittyen viimeksi aiheella: kevätallergia. Voi olla, että tämä kaikki on vain keski-ikäistyvän miehen änkyröintiä, mutta kai sillekin tässä maailmassa on oma tilansa.
Luulen, että vaimoni oli menneellä viikolla tarkoituksella jättänyt Helsingin Sanomat auki minua varten, kun tulin ruokatunnille töistä. Lehti oli auki kohdasta, jossa oli iso otsikko: ”Nykyteknologia ahdistaa monia”. Voit toki lukea itse koko jutun, mutta idea selviää otsikostakin. Jutusta käy muun muassa ilmi se (itsestäänselvyys?), että moni ihmettelee nykymenoa, jossa ihmiset vain vahtaavat älypuhelimiaan. Edelleen kerrottiin, että useat ihmiset ovat ihan omasta valinnastaan päättäneet jäädä älypuhelinten ja sosiaalisen median ulkopuolelle. Ja sitähän teknologialla useimmiten näissä yhteyksissä tarkoitetaan: älypuhelimia ja sosiaalista mediaa.
Olen myös tässä syksyn ja talven aikana kaivannut entistä enemmän luontoon. Tavallisena arki-iltana saatan lievittää luontokaipuutani paradoksaalisesti teknologian välityksellä: Katson iPadilläni YLE:n Areenasta Erätulilla-ohjelmaa. Samalla suunnittelen seuraavia eräretkiä ja pakoa kaiken hälinän keskeltä luonnon rauhaan. Tuoreessa jaksossa kerrottiin Pääkaupunkiseudun ja IT-alan Hankasalmeen ja puusuksien valmistamiseen vaihtaneesta miehestä. Päällimmäinen tunteeni oli kateus, vaikka asuinseutuni ei mikään metropoli olekaan, enkä onnekseni ole työssä IT-alalla. Omaan vieroitusprosessiini kuuluu alkusyksystä tekemäni päätös jäädä pois Facebookista. Se oli parhaita tekemiäni päätöksiä. Instagram on ainoa sosiaalisen median alustani, koska pidän valokuvista, eikä Instagram vaadi samanlaista läsnäoloa kuin moni muu.
Tänään, kun istuimme keittiössä perheen yhteisen ruokahetken aikaan, kävimme tyttäreni kanssa mielenkiintoisen keskustelun. Tyttäreni oli ollut ystävänsä synttärijuhlissa ja totesi meille: ”Mun mielestä synttäreillä ollaan juhlimassa sitä, joka syntymäpäivä on. Tuolla vain kaikki tuijottivat puhelintaan, oli tosi ärsyttävää”. Voin uskoa sen. Moni ikäiseni ja kaltaiseni änkyrä on huomannut, että esimerkiksi työpaikan kahvitunti ei enää ole rentouttava rupatteluhetki, vaan tilaisuus, jossa kaikki kaivavat oman puhelimensa ja alkavat selailla virtuaalimaailmaa. Itse olen jo pitkään vältellyt koko kahvitaukoja. Turha on tuttua miestä kiusata.
Voi tosiaan olla, että tämä on vain omaa änkyröintiäni, mutta minä uskon, että joku lukijoistani tunnistaa tästä itsensä. Ehkä sinuakin ärsyttää ja ahdistaa nykyteknologia. Ehkä sinäkin salaa kaipaat luontoon, eräelämään ja sinne, missä tietokoneet ja puhelimet eivät ole pääroolissa. (Ja kyllä, minä kirjoitan tätä tietokoneella. En inhoa teknologiaa sinänsä. Inhoan vain sitä otetta, joka teknologialla on meihin.) Ehkä sinäkin ärsyynnyt, kun kanssaihmisten huomio on kiinnittynyt pieneen hohtavaan ruutuun sen sijaan, että he keskustelisivat kanssasi. Luulen kuitenkin (tai ainakin toivon), että kaikki tuo edellämainittu: teknologiainho, siirtyminen pois älypuhelinmaailmasta ja puhelintuijotukseeen kyllästyminen paisuvat aikanaan oikeaksi liikehdinnäksi, jolloin monet saavat jälleen elämänsä takaisin.
Minä en tiedä, mitä asialle voisi juuri nyt tehdä. Pyydän vain, että minun seurassani et koske puhelimeesi, ellei ole pakko. Onko se mielestäsi kohtuutonta?
Korpialttari 