Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Ystävyys’ Category

kylttiNoin puolitoista kilometriä. Siinä on koko elämäni matka. Tai ei sitä vielä tiedä, mutta tuollainen matka oli Google Mapsin mukaan Malmin sairaalalta Pietarsaaren uudelle hautausmaalle. Malmilta matkani alkoi ja on luultavaa, että tuonne hautausmaalle se päättyy. Suokoon luoja, että se päivä on vielä kaukana.

Meillä oli tämän vuoden Jaakon Päivien aikaan myös luokkakokous. Itse asiassa Jaakon Päivät on suosittu ajankohta järjestää luokkakokouksia, koska kaupungissa on niin paljon muutakin nähtävää päivien aikana. Me järjestimme ABI-96 -vuosiluokan 20-vuotistapaamisen lauantaina 23.7. (Tai muut järjestivät, minä olin vain mukana nauttimassa.)

Luokkakokoukset ovat monella tapaa mielenkiintoisia tapahtumia. Omasta mielestäni on hienoa nähdä vanhoja koulukavereita, vaikka on selvää, ettei jokaisen kanssa ehtinyt olla kouluaikana kovin läheinen, varsinkin, jos satuttiin eri luokille. Jonkun kanssa eivät ehkä kemiat kohdanneet mutta taas toisen kanssa sitä oli kovinkin läheinen.

Moni jättää myös väliin luokkakokouksia. On selvää, että toisilla on vain kiireitä. Joku on ehkä muuttanut ulkomaille, eikä halua laittaa rahaa lentolippuihin ja jollakulla voi olla vaikkapa perhetilanne sellainen, että paikalle ei vain pääse. Samaan aikaan on kuitenkin niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät halua tai jopa kehtaa tulla luokkakokoukseen. He saattavat olla häpeissään oman elämänsä tilanteesta, työttömyydestä, lapsettomuudesta tai sinkkuudesta. Ikävää on sekin, että joku saattoi olla sen verran kiusattu kouluaikana, ettei halua enää olla missään tekemisissä koulukaveriensa kanssa.

Mielestäni on ikävää, jos joku kokee häpeävänsä omaa elämäänsä. Meistä jokainen tajuaa jo tässä vaiheessa, etteivät kaikkien unelmat toteutuneet, eivätkä kaikki päässeet haluamaansa kouluun ja työpaikkaan. Senkin me ymmärrämme, että joillekin myös ne toteutuneet unelmat ja työpaikat osoittautuivat pettymyksiksi. Harvalla meistä on sellainen ote elämään, että me taivutamme elämän omaan tahtoomme. Taitaa olla niin, että elämä taivuttaa meistä jokaisen.

Erityisen hienoa oli huomata, kuinka meidän luonteenpiirteemme olivat näkyvissä jo kouluaikana. Tottakai kaksikymmentä vuotta jättää jälkensä jokaiseen, mutta iloiset ihmiset olivat edelleen iloisia, rempseät rempseitä ja pohdiskelijat mietteliäitä. Kun me esittelimme itsemme taas toisillemme, niin moni Pietarsaaressa tai lähistöllä asuva sanoikin jotenkin vähättelevästi, ettei ole “tämän pidemmälle päässyt”. Vähättely on turhaa. Elämänlaatua, menestystä tai onnea ei mitata kilometreissä.

Oma isäni asuu nyt talossa, josta lienee 300-400 m hänen lapsuudenkotiinsa. Isi on maailman meriä kiertänyt ja aina tähän samaan pieneen kaupunkiin palannut. Onnellinen hän silti on. Pietarsaaren tunnuslause pitää kyllä paikkansa: “Koti on siellä, missä sydän asuu.”

Siispä, jos tuo puolitoista kilometriä osoittautuu elämäni matkaksi, olen silti onnellinen. Ja toiveeni on, että myös kaikki me, jotka huusimme kuorma-auton lavalta: “ABI YSIKUUS, KANSAKUNNAN TOIVO UUS!”, olisimme onnellisia, vaikka kansakunnan toivoiksi meistä ei ehkä loppujen lopuksi ollutkaan.

Mainokset

Read Full Post »

”Olen huomannut, että yhä useammat yksin kuolleista ovat nuorempia, jopa viisikymppisiä. He ovat tavallisesti sinkkumiehiä, jotka ovat saaneet potkut firmasta. Kukaan ei kaipaa heitä” – Taichi Yosida

Joulukuun alun Helsingin Sanomissa Petteri Tuohinen kertoo ansiokkaasti japanilaisen yhteiskunnan ilmiöstä: kodokushista, yksinäisestä kuolemasta. Wikipediasta tarkistin sen verran lisätietoja, että huomasin ongelman olevan Japanissa yleinen. Ne jotka elävät yksin, kuolevat yksin. Jotenkin makaaberilta tuntuu myös kuvaus jonka mukaan kuolleiden ’ruumiit makaavat paikoillaan pitkiä aikoja ja tästä johtuen paksu, tumma ihmisenmuotoinen tahra maatuvan ruumiin nesteistä muodostuu siihen, missä ruumis on maannut’.

Artikkelissaan Tuohinen mainitsee lisäksi, että on olemassa yrityksiä, joiden palveluna on siivota asuntoja yksin kuolleiden jäljiltä. Voivatpa vuokranantajat ottaa vakuutuksenkin kodokushin varalta. Vanhuksiakaan ei välttämättä pidetä hengissä rakkaudesta heihin, vaan siksi, että perhe saisi heidän eläkkeensä. Vanhusten tekemät myymälävarkaudet ovat kasvaneet räjähdysmäisesti ja jopa vanhuspornon myynti on kaksinkertaistunut. Eläkkeelle jääneitä miehiä kutsutaan ”märiksi puunlehdiksi” ja ”isoiksi roskiksi”.

En tiedä sinusta, mutta mielestäni tämä kaikki on äärimmäisen surullista. Enkä ole nyt kritisoimassa Japania tai japanilaisia. Suomessakin paljastuu aina silloin tällöin pitkään kuolleena olleita ihmisiä. Raamatun opetuksiin ajatuksiani peilaavana ihmisenä ja ihan vain lapsuuden kotini kasvatuksenkin vuoksi olen aina halunnut pitää vanhempia ihmisiä arvokkaina. Siksi jokainen yksinäinen kuolema tuntuu pahalta, ikävältä ja väärältä. Jokaisella pitäisi olla edes joku läheinen ihminen elämässään.

Asiantuntijat kaukoidässä ovat joukolla pohtineet syitä ’yksinäiseen kuolemaan’. Monenlaista teoriaa onkin esitetty. Joku on sitä mieltä, että määräaikaisten työsuhteiden elämää pirstaloivasta vaikutuksesta löytyy selitys. Jatkuva muuttaminen tai alituinen epävarmuus saavat aikaan sen, ettei ihminen mene koskaan naimisiin ja tulee sen tähden eläneeksi ja kuolleeksi yksin.

Sanotaan myös, että japanilaisilla on taipumus torjua ajatus kuolemasta sen sijaan, että he kohtaisivat sen. Monet vanhat kuolemiseen liittyvät perinteet on unohdettu. Intialaiset psykologit ovat huomanneet lisäksi stressin ja yhteiskunnan paineiden aiheuttavan joillekin halua vetäytyä syrjään kaikesta kontaktista toiseen ihmiseen. Japanilaiseen tapaan tällekin vetäytymis-ilmiölle on oman terminsä: hikikomori.

Toivon kovasti, että olipa syy sitten mikä tahansa, me suomalaiset emme tässä asiassa seuraisi japanilaisten esimerkkiä. En haluaisi, että kodokushi ja hikikomori päätyvät suomalaiseen sanavarastoon lainasanoina tai käännöksinä. Toivon, että me osaisimme, jaksaisimme ja haluaisimme välittää vanhoistakin ihmisitä ja pitäisimme heitä niin arvokkaana, ettemme unohda heitä.

Mitäpä, jos käyt tänä jouluna katsomassa sitä vanhaa sukulaistasi, jota et ole pitkään aikaan nähnyt.

 

Read Full Post »

Joskus, kun pysähtyy muistelemaan elämäänsä, taakse jäänyt aika tuntuu kuin muinaiselta esihistorialta. En tiedä, onko kyseessä jokin myöhäinen kolmenkympin kriisi vai nopeasti muuttuvan maailman aikaansaama muutosangsti, mutta joskus kaipaan yksinkertaisia asioita lapsuudestani.

Kun asuin vielä kotonani, meillä kävi usein vieraita. Itse asiassa tuntuu, että meillä kävi lähes päivittäin ihmisiä kylässä. Parasta siinä oli se, että useimmat vieraat tulivat käymään ihan vain yllättäen. Oli sitten kyseessä arki-ilta tai viikonloppu, milloin tahansa saattoi ovikello soida ja oven takana oli joku vanhempieni monista ystävistä.

Oli meillä itsellämmekin tapana lähteä usein autolla sunnuntai-ajelulle. Tuona toisenlaisen bensiininhinnan aikana me ajoimme ympäri kaupunkia leppoisasti erilaisia pikkuteitä ja kujia pitkin. Autossa soi usein kasettidekistä Dolly Partonia, Jerry Williamsia tai Jason Donovania. Monet olivat ne kerrat, kun lopuksi isi kaartoi autonsa jonkun tutun pihaan. Nopeasti keitetyt kahvit, ehkä tuore pulla ja paljon hyviä keskusteluita – Niistä oli onnelliset hetket tehty.

Kun olin sen verran vanha, että minua ei enää häädetty pois jokaisesta keskustelusta ja osaisin olla riittävän hiljaa, sain joskus kuunnella, mistä aikuiset oikein puhuvat. Tuntui, kuin eteeni olisi avautunut kokonaan toinen maailma. Aikuisten jutut tuntuivat joskus mielenkiintoisilta, joskus tylsiltä, mutta aina erilaisilta kuin kavereiden kanssa käydyt keskustelut.

Minulla on muutamia kavereita, jotka ovat muistelleet aivan samoja asioita. Heidänkin kotonaan oli joskus aika, jolloin ex tempore -vierailut olivat arkipäivää. Aivan samoin hekin kaipaavat noita vaiheita lapsuudestaan. Jostakin meille tuntemattomasta syystä emme kuitenkaan itse ole oppineet koskaan kyläilemään ilman etukäteiskutsua. Lieneekö syynä liian ohjelmoitu kalenterimme vai viihteen täyttämät kotimme, mutta lapsuuden yllätysvieraat tuntuvat olevan dinosaurusten kanssa sukupuuttoon kuollut ilmiö.

Yksi elämän traagisia ja surullisimpia totuuksia on sekin, että läheiset ystävät voivat vain kasvaa niin kovasti erilleen, että tulee päivä jolloin ei ole enää mitään sanottavaa. Siihen ei tarvita riitaa tai syyllisiä, niin vain käy. Luulen tunnistavani sellaisia loppuneita ystävyyssuhteita monien läheisteni elämästä, mutta ehdottomasti löydän niitä omasta elämästäni.

Jos sinulla on elämässäsi ystävä, joka tulee luoksesi aivan yllättäen, pidä hänestä kiinni kaksi käsin. Sitä et tule katumaan. Ja mene tänään käymään jonkun luona. Ihan vain yllättäen.

Read Full Post »

Kävipä pitkästä aikaa niin, että heräsin keskellä yötä pirteänä. Tiesin heti, että en taida saada ihan hetkiseen unta. Niinpä päädyin kieriskelemään sängyllä ja pohdiskelemaan asioita. Kahdesta neljään aamuyöllä ei ole välttämättä kaikkein paras hetki pohdiskella mitään, mutta minkäs teet?

Yön pimeinä tunteina tajusin, että on kaksi asiaa, jotka tavallaan yllättivät minut tässä prosessissa jossa olen. Korpialttarin lukijat tietänevät, että prosessilla viittaan vähän yli vuosi sitten käynnistämäämme uuteen seurakuntaan. Ensimmäistä asiaa olen kuvannut aiemminkin, mutta tulipahan vain asia uudelleen mieleen, kun keskustelin asiasta tuttavani kanssa. Pastoriystäväni kertoi toisen pastorin, joka toisaalla Suomessa perusti vuosi sitten uuden seurakunnan todenneen, että: ”Se mitä luulin veljesyhteydeksi, olikin vain työ-yhteyttä”. Uskoakseni mies halusi ajatuksellaan kuvata sitä, että oli yllättynyt kuinka moni lopetti yhteydenpidon, kun työ tapahtuikin oman yhteisön ulkopuolella.

En minä silti sääliä kaipaa. Enkä edes varsinaisesti kannanottoja tähän ’ensimmäiseen’ ajatukseen, sillä siitä on jo aiemminkin puhuttu.

Enemmänkin pohdiskelin tätä ’toista’ asiaa. Olen ollut aidosti yllättynyt siitä, kuinka suuri kynnys toisilla ihmisillä on tulla tutustumaan uuten yhteisöön. Olin omassa yksinkertaisuudessani ajatellut, että yrittäisin samalla innostaa mukaan sellaisia ihmisiä, joiden tiedän olevan kiinnostuneita asioista. Satun tuntemaan monia ihmisiä, jotka ovat edelleen vakaumuksellisia kristittyjä, mutta ovat syystä tai toisesta vieraantuneet omasta yhteisöstään. Olen tietoinen siitä, että ihmisillä on lukematon määrä erilaisia syitä sille, miksi he eivät enää käy mukana edes siinä seurakunnassa, jossa joskus viettivät paljonkin aikaa. Joku voi olla kokenut koko uskonsa turhaksi, mutta useimmat eivät. Syy täytyy siis olla jossakin muualla.

Minulla oli se ennakkokäsitys, että osa näistä ihmisistä haluaisi ainakin kokeilla uudenlaista seurakuntaa. Jotkut ovat henkilökohtaisia ystäviäni ja toiset vanhempieni ystäviä, siis perhetuttuja. Edelleen omassa naiiviudessani päätin, että en edes halua kalastella sellaisia ihmisiä, jotka ovat toimivassa seurakuntayhteydessä. Päätin vain lähestyä niitä, joiden arvelin olevan ilma hengellistä kotia. Yllätykseni oli melko suuri, kun huomasin etteivät monet halunneet tulla. Joidenkin on jopa silminnähden vaikeaa puhua koko asiasta.

Toki ymmärrän, että meidän tapamme toimia voi olla vieras monille. Ymmärrän senkin, että en persoonana miellytä kaikkia ja joku saattaa suorastaan inhota minua. Enimmäkseen luulen kuitenkin, että kyseessä on perinteen, ihmispelon ja viitsimättömyyden eri tavoin muotoutuva yhdistelmä.

Mitä tällä kaikella on sitten väliä? Ei kovinkaan paljoa. Lähinnä haluan jälleen jakaa jotakin oppimastani sille, joka kokee voimakkaasti, että häntä on kutsuttu perustamaan oma seurakunta. Jos olet tarpeeksi viisas oppiaksesi muilta, opi tämä minulta.

Jos päätät perustaa seurakunnan:

1. Joudut maksamaan hintaa. Tulet menettämään ystäviä ja katkaisemaan ihmisuhteitasi. Tulet myös löytämään aivan uusia ihmisiä ja rakentamaan syvemmät ja täydemmät suhteen joihinkin ennen hieman etäämmällä olleisiin ystäviisi. Näet todella, kuka on ystävä ja kuka vain esittää sitä.

2. Et voi laskea kenenkään varaan. Et voi etukäteen tietää kuka on mukana ja kuka ei. Älä silti lannistu. Jos joku ei koe haluavansa olla mukana, anna hänelle kaikki vapaus olla pois. Satsaa aikaasi niihin, jotka tulevat mukaan. Olen saanut löytää aivan uusia ihmisiä ja ihmisuhteita tämän lyhyen ajan sisällä. En vaihtaisi kokemustani mihinkään.

Read Full Post »

Henry David Thoreau vietti erakkoelämää Mainen osavaltiossa. Eräänä päivänä hänen rauhaansa tuli häiritsemään joukko työmiehiä. Tutkiessaan asiaa tarkemmin Thoreau sai selville, että miehet olivat panemassa paikoilleen lankoja, jotka kuuluvat johonkin lennättimeksi nimettyyn uudenaikaiseen keksintöön. ”Ettekö ole kuulleet siitä?” kysyi yksi työmiehistä. ”On keksitty lennätin! Nyt floridalaiset voivat saada silmänräpäyksessä yhteyden mainelaisiin!” ”Sepä hienoa!” vastasi siihen Thoreau. Mutta mietittyään asiaa hän kysyi: ”Entä jos floridalaisilla ei ole mitään sanottavaa mainelaisille?” -Ote kirjasta Pyhät lehmät & taivaan valuutta.

Herra Thoreaun kysymys oli oikea. Tajusin sen hiljattain, kun yhdysvaltalainen kaverini kysyi minulta Facebookissa, että pidänkö yhteyttä yhteisiin tuttuihimme. Kirjoitin hänelle jotakin ympäripyöreää liitteeksi kieltävään vastaukseeni, mutta tajusin että ehkä minä olen se ’floridalainen’, jolla ei ole mitään sanottavaa ’mainelaiselle’. Ehkä minä en pidä tuttuihimme yhteyttä, koska en tiedä mistä puhua. Se mikä meidät joskus yhdisti on jäänyt kauas taakse.

Selitän asiaa tällä tavalla: Moni meistä löytää lapsuudessaan koulusta hyviä ystäviä. Kukaan ei oikeastaan pääse luokkakavereitaan valitsemaan, vaan päädymme samoille luokille ties minkälaisten kaavojen ja elämäntilanteiden seurauksena. Kuitenkin kouluvuosien kuluessa joistakin luokkakavereista tulee todella läheisiä ja ystävyys on ihan aitoa. Koulu kuitenkin ylläpitää ystävyyttä ihan omalla painollaan. Moni meistä havahtuu siihen, että koulun jälkeen yhteydet moniin ystäviin vain katkeavat. Kun ystävyyden ylläpitäminen vaatiikin omaa panostusta, eikä enää hoidu automaattisesti, tapahtuu luonnollista karsintaa kaverisuhteissa.

Varusmiespalvelus tuo sen läpikäyville eteen saman kokemuksen. Moni varusmies tietää, kuinka läheiseksi voikaan ennestään tuntematon varusmieskaveri yhteisten sulkeisten ja metsäkeikkojen aikana tulla. Yhteinen kokemus sitoo porukan nopeasti kasaan. Kuitenkin varusmiesaikojen jälkeen yhteydet katkeavat melko lailla nopeasti. Muistelen, että läheisimmän varusmiestoverini kanssa pidin yhteyttä vuoden verran palveluksen jälkeen. Kun sitten kaikki vanhat armeijamuistot oli koluttu läpi, ei ollut enää mitään sanottavaa.

Tämän päivän teknologia on tuonut mukanaan Skypet ja Twitterit, Facebookit ja MySpaceit. Siitä huolimatta voi edelleen olla niin, että ei vain ole mitään sanottavaa. Huomaan, että vaikka minulla on yli 900 kaveria Facebookissa, niin useimmiten kommunikoin niiden kanssa, joita muutenkin tapaan. Ei siinä, on kivaa löytää joku kauan kadoksissa ollut ihminen vaikka juuri naamakirjan kautta, mutta pakollisen ”mitä sulle kuuluu” -keskustelun jälkeen on pian kaikki niinkuin ennenkin.

Mitä haluan tällä sanoa? Ehkä vain sen, että todellinen yhteys ja ystävyys on muutakin kuin kaveriutta Facebookissa. Se on enemmän kuin seuraajat Twitterissä. Se on suurempaa kuin vain numerot puhelimen yhteystiedoissa. Jos sinua on siunattu todellisilla, elävillä ja läheisillä ihmissuhteilla, vaali niitä. Ne ovat arvokkaita.

Read Full Post »

Vaikka itse sanonkin, niin minä olen melko ahkera talkoomies. En sano sitä niinkään itseäni kehuakseni, vaan ihan vain toteamuksena. Olen aina pitänyt työnteosta ja erityisesti remontti- ja kunnostustalkoot ovat minulle mieluisia. Olen sillä tavalla sairas, että oikein odotan seuraavaa talkoopäivää. Oma isäni ja veljeni ovat myös kovia työntekijöitä. Itse asiassa he ovat kovempia työntekijöitä kuin minä. Heidän kanssaan saa aikaan ihan mitä vain haluaa. Isääni tai isiä, kuten häntä kutsun, on poikkeuksellisen hienoa seurata. Kahdentoista tunnin talkoopäivänä hän keskittyy lähes hypnoottisesti työhönsä ja häntä saa lähes käskeä tauolle tai kahville. Eikä hän silti meinaa malttaa edes kahvikupposta juoda.

Aikoinaan tuli vietettyä melko monta tuntia työssä Larsmon Lähetyskodilla. Siellä tehty alakerran ja saunan remontti oli paitsi työläs, niin myös opettava ja mielenkiintoinen. Opin muutamia uusia työmenetelmiä, joita en olisi ehkä missään muualla tullut oppineeksi. Niin ikään talkootyönä rempattu Fog-bändin keikkabussi tarjosi uutta oppia ja mielenkiintoisia haasteita. Parhaillaan olemme kunnostamassa uusia tiloja Vedä Henkeä -seurakunnalle. Omat tilat mahdollistavat vähän erikoisempia ratkaisuja, kun ei tarvitse ihan kaikkia miellyttää. Jälleen on siis mahdollisuus tehdä jotakin sellaista, jota en ennen ole tehnyt.

Pelkkien työmenetelmien ja teknisten ratkaisujen lisäksi olen kuitenkin oppinut kaksi tärkeää asiaa kaikissa edellämainituissa talkoissa. Ne haluan jakaa kanssanne:

1. Älä laske töitä koskaan kovin monen ihmisen varaan.
Kun jotakin aletaan suunnittelemaan, on yleensä mukana kovastikin innokasta ja osaavaa ihmistä. Mukana voi olla visionääriä ja innostujaa ihan kymmenittäin. Kuitenkin, kun työ alkaa, on se usein silti muutaman avainhenkilön vastuulla. Se ei ole ongelma, jos tiedostat sen etukäteen *). Jos lasket sen varaan, että kaikki ovat mukana, tulet varmasti pettymään. Pyydä mukaan muutama varmasti luotettava ja sitoutunut henkilö. Anna heille vastuu keskeisistä asioista. Siihen ympärille voit etsiä niitä, jotka voivat tehdä yhden tunnin silloin ja toisen tällöin. Jätä heille ne työt, jotka voi jättää kesken ja joita joku toinen voi jatkaa milloin tahansa.

2. Tunnista oma mielialasi.
On tragikoomista, kuinka helposti mielialasi voi vaihdella projektin edetessä. Kun aloitat työn yksin työkohteessa, voi tunnelma olla hyvä. Kun muutaman tunnin olet touhunnut, saattaa tuntua että olet yksin koko maailmassa. Hyvänä hetkenäsi ymmärrät, että ihmisillä on työesteitä tai heidän täytyy levätä tai antaa aikaa perheelle. Väsyneenä ajattelet helposti: ”Kyllä tässä mullakin töitä olis. Kyllä mäkin haluaisin levätä tai antaa aikaa perheelle.” On helppoa sortua sellaiseen ”Pitäkää tunkkinne, P****le” -ajatteluun, jossa käyt riitelemään mielessäsi niiden ihmisten kanssa, jotka eivät ole talkoisiin tulleet. On tärkeää tunnistaa oma mielentilansa ja lopettaa työt ajoissa. Väsyneenä et ole tehokas ja mielikuvariitelykään ei tuo tulosta.

Nämä kaksi neuvoa saattavat olla useimmille kovin yksinkertaisia, mutta silti ne unohtuvat niin usein meiltä kaikilta. Toivon sinulle runsasta talkoohenkeä tulevalle vuodelle.

*) Esimerkiksi edellä mainitussa Lähetyskodin projektissa oli mukana kaksi seurakuntaa, joiden yhteinen jäsen määrä oli yli 700 henkeä. Lähetyskodista innostuineita oli useita kymmeniä, mutta aktiivista remonttia tehtiin pääosin alle kymmenen hengen porukalla

Read Full Post »

”Ympärilläni vilisee ihmisiä loputtomana, sekavana massana. Tuhansien äänien sekamelskasta erottuu satunnaisia sanoja, puhelimien soittoääniä, matkalaukkujen pyörien kitinää ja asematunneleissa soittavien muusikoiden musiikkia. Hajuaistiani kuormittavat tuoksut kymmenistä ravintoloista ja pikaruokapaikoista. Junia tulee ja menee. Tämä on Penn Station. Yksi New Yorkin keskeisistä rautatieasemista. Täällä tuhansien ihmisten seassa olen myös minä. Tunnen itseni hyvin pieneksi.”

Minulla oli etuoikeus käydä Yhdysvalloissa vierailulla ystäväni Lorenzon luona. Pääosan matkastani vietin Schenectadyssa, New Yorkista pohjoiseen. Yksi vierailuni päätavoitteista oli tutustua ystäväseurakuntamme Calvary Tabernacle -seurakunnan toimintaan ja rakentaa verkostoa myöhempää toimintaa ajatellen. Ajatuksenani on siis oppia rakenteita ja toimintamalleja ennekuin niitä edes vielä tarvitaan, että on sitten rakennuspalikoita, millä rakentaa.

Nautin suunnattomasti  mahdollisuudesta tutustua amerikkalaiseen kulttuuriin ihan omin silmin. Tiedän, että viikon vierailun jälkeen ei kovin suurella asiantuntijuudella kannatta kukkoilla, mutta jotakin ymmärsin silti. Urheilu tuntuu olevan iso asia noilla kulmilla. Kävin perjantai-iltana katsomassa kahden ihan tavallisen lukion välistä jalkapallo-ottelua ja paikalla oli ainakin pari tuhatta ihmistä. Kuulin, että paria viikkoa aiemmin oli porukkaa ollut monin verroin enemmän, mutta tämän perjantain kylmä ja sateinen sää oli verottanut yleisöä tällä kertaa. Minun on vaikea kuvitella yhdenkään suomalaisen lukion tekevän mitään, mikä saisi liikkeelle vaikkapa sen 5000 ihmistä.

Toinen havaitsemani asia oli suhtautuminen pastoreihin. Minua ei ole koskaan puhuteltu pastoriksi niin paljon kuin tämän yhden viikon aikana. Ei sillä, että sitä keneltäkään odotankaan, mutta tuolla se tuntui olevan osa kulttuuria. Jokainen seurakuntalainen puhutteli minua ”Pastor Ramiksi” ja jopa majoittajaperheen emäntä sanoi aamulla aina: Good Morning, Pastor. Eipä tuo titteli ollut vieras kitarakaupan myyjällekään, joka sen otti muitta mutkitta käyttöönsä. Ei sellaista tapaa tarvitse Suomeen yrittää tuoda, mutta siellä se tuntui olevan osa luontevaa kielenkäyttöä.

Seurakuntia alueella oli kuulemma yli 200. Vähän yli 60 000 asukkaan kaupungissa se on aika paljon enemmän kuin vaikkapa noin 20 seurakuntaa Pietarsaaressa. Ja aivan kuten Suomessakin, olivat monet seurakunnat ihan sulassa sovussa ja toisiaan kunnioittavia, kun taas toisilla saattoi olla sellainen yksin oikeassa olemisen taakka harteillaan. Ajattelin mielessäni, että erilaisten ihmisten tavoittamiseksi tosiaan tarvitaan erilaisia seurakuntia. Suomalaisesta näkökulmasta uusi asia oli sekin, että kun eräs tunnettu pastori perusti uutta seurakuntaa uudelle paikkakunnalle, niin muut pastorit vetosivat häneen, ettei hän toteuttaisi suunnitelmiaan. Laskelmien mukaan näet yli 400 pientä seurakuntaa kuihtuisi kasaan yhden ison varjossa ja kaikkien niiden pastorit jäisivät ilman työtä. Ei ollut koskaan moinen ajatus tullut mieleeni.

Kaiken kaikkiaan matka oli opettavainen ja mielenkiintoinen. Yhden päivän käytin ihan vain kiertämällä New Yorkia Manhattanilla. Ground Zero, NYSE, Wall Sreet, Battery Park, Korean War Memorial, Empire State Building, Flatiron Building ja Times Square on nyt nähty ihan omin silmin. Minun mielestäni paikka oli vaikuttava ja jopa mykistävä. Monet vanhat Eurooppalaiset kaupungit, kuten Praha, Berliini tai jopa Tukholma ovat omalla tavalla kauniita. New York on kaunis aivan toisella tavalla. Luulen, että pala sydäntäni jäi sinne. Kaikkien näiden rinnalla kuitenkin jopa pieni Pietarsaari on kaunis. Täältä on hyvä lähteä ja tänne on hyvä palata.

Read Full Post »

Older Posts »