Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Ylistysmusiikki’ Category

Vedä Henkeä -seurakunnalla on ystäväseurakunta muun muassa Intian Chennaissa. Kävin tammikuun alussa siellä vieraana ja olin mukana vihkimässä Contemporary Cafe Churchin uusia toimitiloja käyttöön. Tässä raporttia matkasta.

Olen jo tähän ikään mennessä saanut kokea oman osani matkailusta. Vaikka en monen muun rinnalla ole kovin ahkera matkailija, olen sen verran reissanut minäkin, että en löydä itsestäni enää minkäänlaista matkakuumetta ennen matkaa. Eikä tämäkään reissu ollut poikkeus. Avoimin mielin lähdin kuitenkin kokemaan uutta kulttuuria.

Menomatkani Chennaihin vei tällä kertaa Lontoon kautta. Kahdentoista tunnin siirtoaika seuraavalle lennolle ei riittänyt British Airwaysille, vaan matkalaukkuni jäi Lontooseen. Sitä en kuitenkaan vielä silloin tiennyt. Sinänsä rauhallisen lennon jälkeen pääsin lopulta perille Intiaan. Valitsin lyhimmän jonon passi- ja viisumitarkastaukseen, mutta se olikin samalla hitain. Pääsin melkein viimeisenä läpi tarkastuksesta. Laukkulinjalla odottelin aikani laukkuani ja kun näytti ilmeiseltä, että laukkuni jää saapumatta, menin tekemään siitä ilmoitusta. Tottakai pääsin viimeisenä myös ilmoitusta tekemään.

Kun sitten kaksi tuntia myöhemmin pääsin viimeinkin astumaan ulos terminaalista, oli paikallinen kaveri minua vastassa. Nopea ajomatka hotelliin ja kirjautuminen sisään. Portieeri nukkui pöydän takana, joten hetki meni kaveria herätellessä. Aamuyöllä puoli neljän aikaan yritin päästä huoneessani lämpöiseen suihkuun. Lämmintä vettä ei tullut, mutta riemukseni huomasin, että vesi valuikin eteiseen sen sijaan, että lattia olisi viettänyt viemäriin. Kuivailin siinä sitten ensitöikseni vielä lattiankin koko eteisen alueelta. Lämpöistä vettä saimme vasta kolmantena päivänä ja päivittäiset sähkökatkot muistuttivat, ettei olla ihan edistyneimpien yhteiskuntien syleilyssä.

Alkupäivien nautintoa himmensi se tosiasia, että kuljin hellesäässä mustissa farkuissa ja mustassa kauluspaidassa. Kotisuomessa sopiva asu oli melko tuskainen Intian talvessa. Hotellin katolla oleva uima-allaskaan ei auttanut, sillä vesi ei tunnetusti viilennä altaan reunalla. Keskiviikkoillan kohokohtana oli Contemporary Cafe Churchin uusien tilojen vihkiäisjuhla. Ajamaton partani ja nukkavieru olemukseni eivät olleet juhlan arvon mukaisia, mutta minkäs teet. Juhla itsessään oli upea ja toistakymmentä paikallista pastoria oli tullut juhlimaan uusia tiloja ja yksivuotissynttäreitä, joita seurakunta myös vietti. Muita vieraita oli salin täydeltä.

Tottakai viikon matkaan mahtuu monta muutakin upeaa ja huomionarvoista hetkeä, mutta nostan vielä esille vierailun Pyhän Tuomaan vuorella. Vuorivierailuun mennessä olin jo saanut ostettua uusia vaatteita, joten oloni oli siltäkin osin hyvä.. Itse vuori on paikka, jossa perimätiedon mukaan surmattiin Jeesuksen opetuslapsista Tuomas, epäilijä. Itse koin hyvin puhuttelevevaksi ajatuksen, että juuri tuo epäilijä oli kuitenkin päätynyt loppujen lopuksi niinkin kauas sanomansa kanssa. Jotakin suurenmoista sain kokea rukoillessani pienessä kappelissa vuoren huipulla. Näkymä vuorelta oli kaunis. Se on kuulemma ainoa paikka, josta on näkymä yli koko Chennain.

Matkan aikana pidimme viisi erilaista tilaisuutta. Pieneksi seurakunnaksi ystävillämme on tiivis tahti. Osa samoista ihmisistä oli mukana joka tilaisuudessa palvelemassa ja luulenkin, ettei meidän länsimaisista seurakunnistamme löydy samanlaista asennetta helpolla. Vaikka olenkin saanut nähdä paljon palvelualttiita ihmisiä, emme me intialaisten rinnalla voi rintaamme röyhistellä. Omalla tavalla yllättävää oli myös se, kuinka länsimaalaisia heidän tilaisuutensa olivat. Hillsong oli valtavirtamusiikkia myös Contemporary Cafe Churchin musiikissa, vaikka ystäväni Lorenzon mielestä intilaiset todella ”teurastavat nämä laulut tulkinnallaan”. Mene ja tiedä. Volyymitasossa haettiin koko ajan maksimia ja kukaan ei tuntunut äänentasosta valittavan. Olisi ollut kivaa nähdä parin helluntaijäärän kiemurtelevan penkissä näiden tilaisuuksien ajan.

Intia jätti silti lähtemättömän jäljen. Enkä puhu vain tästä toista viikkoa jatkuneesta turistiripulista, jonka toivon joskus lähtevän jälkiä jättämättä. Intia on hieno maa. Siellä on vaurautta ja loistoa ja aivan vieressä kurjuutta ja köyhyyttä. Jälkimmäistä edusti yksi alueen suurimmista slummeista, jossa kävimme kääntymässä. Liikenne oli kaoottista ja isännän mukaan liikennettä ei valvo kukaan. Meitäkin tuli yksisuuntaisella kadulla vastaan jatkuva liikennevirta. Yksisuuntaisuus taisi olla vain suositus. Ajokortin saa, kun osaa autolla ajaa S-mutkan ja arvailee liikennemerkkejä. Jos niitä ei osaa, voi osaamattomuuttaan paikata muutamalla rupialla. Mopojen, moottoripyörien ja autojen vellovaa merta katsellessa tuntuvat suomalaiset pyrkimykset päästöjen vähentämiseksi naurettavalta pelleilyltä.

Intia pitää kokea. Sitä on mahdoton muuten selittää. Kaiken jälkeen haluan joskus kokea Intian vielä uudestaan. Kunhan toivun ensin tästä… ai niin, British Airways hukkasi matkalaukkuni myös tulomatkalla, että ehkä kokeillaan jotakin toista lentoyhtiötä?

Read Full Post »

Helsingin sanomat julkaisi tänään sunnuntaidebatissa Teuvo V. Riikosen kirjoituksen ”Kirkko on menettänyt otteen miehistä”. Aihe saattuu olemaan oman mielenkiintoni kohde myös vapaaseurakunnallisella puolella jo vuosien takaa. Parin vuoden takainen Marc Driscollin video toi asiaa esille yhdenlaisesta näkökulmasta. Olen törmännyt samaan tilanteeseen myös täällä Suomessa eri seurakuntia kiertäessäni. Mistä siis on kysymys? Siitä, että seurakunnat ja niiden toiminta on liian feminististä ja naisellista useimpien miesten makuun. Kuulostaako rajulta? Kuulostakoon.

Tosiasiassa on, kuten Riikonen kirjoittaa, kirkossa ja seurakunnissa käytetty kieli juuri sellaista lepertelyä ja hymisteltyä, ettei sitä jaksa pitemmän päälle kuunnella. Vapaaseurakunnallinen ylistysmusiikki, jossa kädet kohotettuna heilutaan musiikin tahdissa ja lauletaan rakkauslauluja Jeesukselle ei myöskään toimi joka jannulle. Vaikka minäkin olen kolmannessa polvessa seurakuntaihminen ja pastorin työssäkin oppinut toimimaan kaikenlaisissa toimintaympäristöissä, en minä ole luonteeltani naisellisen ylistysmusiikin ystävä. Ja suurin osa ylistysmusiikista tai siitä tavasta, jolla sitä soitetaan on nimenomaan naisellista. Suuri osa ylistysryhmäläisistä ja laulajista on naisia tai tyttöjä.

Jotakin rosoisuutta ja karheutta pitäsi puheisiimme ja toimintaamme saada. Jokunen vuosi sitten kuulin sellaisenkin määritelmän, että mies tarvitsee oman luolakokemuksensa. Eli miehen pitää päästä autotalliin, metsään, verstaalle tai vaikkapa salille, jossa saa koettua sen luolakokemuksen. Luolassa ei tarvitse puhua kenellekään eikä selittää tekemisiään toisille. Olen huomannut, että vaimoni haluaa töistä tullessaa jutella päivän tapahtumista. Minä en. Olen juuri elänyt päivän tapahtumat, joten en halua niitä keskustellen referoida. En myöskään halua kuunnella lässyttäviä lepertelijäpastoreita, en kuunnella vaaleanpunaista hempeilymusiikkia, en katsella naisellista ylistystanssia tai pukeutua siistiin kauluspaitaan, kun menen Jumalani eteen. Onkohan tällaiselle alfauros-tyyppiselle luolamiehelle vielä tilaa? Vai onko syytä heittää jo toivo menemään? Mitenkä minä voin seurakunnassa saada kokea luolakokemuksia tai peräti luolamieskokemuksia?

Riikonen kertoo myös, että miehillä menee huonosti. Sen saa nähdä ihan lähipiirissäkin. Joku ei nyt vain täsmää. Riikonen kirjoittaa: ”Armeijan kutsunnoissa yhä useampi nuori mies jää pois tai keskeyttää parin viikon sisällä. Vangeista miehiä on 93 prosenttia. Alkoholi tappaa vuosittain 2 000–3 000 miestä. Avioeroissa mies on aloitteentekijä vain 20–30 prosentissa tapauksissa. Itsemurhista miehet tekevät noin 80 prosenttia.” Miksi on näin? Muista, kuinka vierailin Turun vapaaseurakunnassa viime keväänä. Siellä on kehitelty Fuel Men-illat. Oli kuulemma penkkipunnerrusta yhtenä iltana ja alumiinivanne-esittelyjä toisena. Melkein teki mieli muuttaa Turkuun saman tien. Tarviiko? Kuka ottaa taas tavallisen miehen huomioon seurakunnassa?

Read Full Post »