Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Virkamies’ Category

jadsa

Tänään Facebookia selatessani sattui silmiini uutinen, jonka mukaan Pietarsaarelaiset ovat kaikkein tyytymättömimpiä omaan kaupunkiinsa. Näin kuntavaalien alla tulos on mielestäni mielenkiintoinen, vaikka en jaksakaan uskoa poliitikkojen heräävän tähän todellisuuteen.

Minun Facebook-kavereideni joukosta ensimmäisenä asiaa ehti kommentoimaan Kari Koskela. Omassa blogissaan Koskela nostaa esiin mahdollisia syitä Pietarsaaren huonoon tulokseen. Itse asiassa olen Karin kanssa samaa mieltä useimmista asioista. Olen myös siinä mielessä hänen kanssaan samoilla linjoilla, että uskon syitä olevan useampia. Myös toinen Facebook-kaverini, Esko Heinonen nosti uutisen esille. Eskon isä, entinen kaupunkisuunnittelija Ilmari Heinonen, kommentoi uutista näin:

Kun tuota listaa katsoo, niin tyytyväisimmät ihmiset asuvat ns. kehyskunnissa tai kaupungeissa, joihin kehyskunnat on jo liitetty. Siinä se 10 kärki jo olikin. Pietarsaaren kohdalla tilanne on se, että kehyskunnissa (luoto, Pedersöre) ollaan varmaankin tyytyväisiä omaan kuntaan. Meillä ongelmana on se, että kaupunki kärsii kaikilla mittareilla siitä, että pinta-ala on pieni, ja ”tyytyväiset omakotiasukkaat” asuvat kunnan rajan väärällä puolella – ja samaan aikaan keskittyvät kaikki seudun ongelmat kaupunkiin”

Lisäksi Esko itse totesi, että muutkin huonon tuloksen kunnat ovat ns. ”yhden puolueen kuntia”, joissa yksi puolue vie ja muut vikisevät. Uskoakseni molemmilla Heinosilla on ajatuksissaan osa totuudesta.

Itse olen aiemmin ottanut varovasti ja maltillisesti kantaa vaikkapa kielikysymyksiin tai toriparkkiin. Toriparkkia käsitellyt postaukseni sai myös ystäväni Jarmo Patanan kommentoimaan kaupungin tilannetta muun muassa kivijalkakauppojen osalta. Voit lukea keskustelua toriparkki-postausta seuraavasta kommenttiosiosta.

Samaan aikaan tämän uutisen kanssa Pietarsaaren kaupunki on päättänyt päivittää strategiaansa. Tätä kirjoitettaessa on vielä vähän toista viikkoa aikaa käydä vastaamassa kyselyyn, jossa kaupunki kerää tietoa kaupunkilaisten ajatuksista. Kun itse vastasin tuohon kyselyyn, niin nostin esille kaksi asiaa, jotka omalla kohdallani lisäävät tyytymättömyyttä kaupunkia kohtaan.

Syksyllä salibandyn harrastajia päätettiin kurittaa oikein kunnolla. Vuosien kamppailun jälkeen Rettigin kiinteistöön on valmistunut uusi salibandykaukalo. Lokakuussa tuli kuitenkin tieto, että kaupunki nostaa myös vanhojen salien vuokria roimasti. Itse asiassa hinta nousi Pietarsaaren Sanomien uutisen mukaan 14 eurosta 29 euroon tunnilta. Erityisen harmillista se on siitä syystä, että palvelu ei parane. Esimerkiksi urheilutalon sali on edelleen yhtä pieni kuin ennenkin, eikä palvelussa muutenkaan ole paljoa riemun aihetta.

Tyypillinen tilanne on esimerkiksi se, että salissa käy joku koululuokka pelaamassa koripalloa, jolloin korit lasketaan ala-asentoon. Jos et käy erikseen pyytämässä (ja aina sekään ei auta) koreja ei kuitenkaan nosteta takaisin ylös moneen viikkoon. Kolmessa metrissä olevat korit ovat liian matalalla salibandyn peluuta varten (Esimerkiksi maalivahdin torjunnasta pallo kimpoaa usein ylöspäin koriin, jolloin peli katkeaa ja jatkuu sisäänlyönnillä kulmasta). Luonnollisesti korit veivataan ylös käsikäyttöisellä veivillä, joka on lukittuna kiinni munalukolla, ettei vain kukaan itse pääse tekemään talonmiehen työtä. Tottakai tämä on pieni asia, mutta se on silti hyvä esimerkki siitä, miksi hinnankorotukset ärsyttävät, kun palvelu ei pelaa. Nostin tämän salibandyesimerkin esille, koska se on nyt akuutti. Pietarsaaressa on muitakin esimerkkejä siitä, että hintoja nostetaan, mutta palvelu ei parane.

Palvelusta puhuttaessa nostan esiin myös toisen tyytymättömyyden aiheen: Virkamiehiä on hankala tavoittaa. Vuoden alussa Pietarsaaressa otettiin käytöön Front Office -järjestelmä, joka on hieno nimitys vastaanottotiskille. Ennen voit kävellä suoraan asioimaan sille osastolle, jolle asiaa oli. Nyt sinun on ilmoittauduttava tiskille. Siinä ei ole mitään vikaa. Ongelma on vain siinä, että kun itse olen tässä pariin kertaan asioinut rakennusvalvonnassa, niin kukaan ei vastaa Front Officen soittoihin. Ei edes silloin, kun kaikki henkilöt olivat kyllä paikalla.

Kaupungin nettisivuilla oli rakennusvalvonnasta maininta: ”Toiminta-ajatus on palvella ja ohjata rakentajia sekä suunnittelussa että rakentamisessa lupakäsittelyn ja valvonnan avulla.” Palvelu ja ohjaus toteutuvat vain tekstinä nettisivulla. Itse olen esimerkiksi odotellut tässä kohta neljä kuukautta, että kuuden neliö vajaani koskeva toimenpidelupa saadaan käsiteltyä. Muutenkin olen saanut kysyä jokaisen yksityiskohdan perään. Etukäteen en ole ohjausta saanut eikä edes hakemukseni puutteista kerrottu ennen kuin itse kyselin niiden perään.

Nämä ovat, kuten jo sanoin, aika pieniä asioita, mutta omiaan lisäämään tyytymättömyyttä. Ja kuten Koskela blogissaan totesi, on kaupungissa paljon hyvääkin. Siitä olen samaa mieltä. Mutta jos etsitään syitä tyytymättömyyteen, niin silloin on vähäksi aikaa laitettava hyvät asiat sivuun ja pohdittava niitä huonoja. Kerro siis omia kokemuksiasi. Mihin sinä olet tyytymätön Pietarsaaressa?

Mainokset

Read Full Post »

Colorful Chalk at Chalkboard

”Yhden sukupolven ajattelu luokkahuoneessa tulee olemaan hallituksen ajattelua seuraavassa sukupolvessa” -Abraham Lincoln

Tuo ylläoleva lainaus on ihan omaa käännöstäni, eikä se ole sellaisena kovin onnistunut. Se saa kuitenkin kelvata avaukseksi muutamille ajatuksilleni. Kukaan on tuskin voinut välttyä huomaamasta erityisopettaja Antti Korhosen irtisanomista ja sen jutun ympärillä vellovaa kohua. Monia hyviä näkökulmia on tuotu jo esille ja tällä kertaa en usko voivani lisätä mitään merkittävää meneillään olevaan keskusteluun.

Sen verran kerron kuitenkin, että en muista ärsyyntyneeni pitkään aikaan mistään niin paljon, kuin tästä asiasta. Minä en ole niitä ihmisiä, jotka pitävät fyysistä koskemattomuutta jonkilaisena korkeimpana totuutena ja kaiken ylittävänä arvona. Isäni on usein kertonut hänen lapsuutensa tarkkailuluokan opesta, joka antoi valita jälki-istunnon ja luunapin väliltä. Moni valitsi luunapin, mutta vain kerran. Miehen luunappi napsahti sen verran napakasti otsaan, että se riitti. Ai pahus, ihannoinko nyt väkivaltaa? Unohda, että kerroin tästä.

Korhosen tapausta seuranneessa keskustelussa moni muisteli itsekin saaneensa kokea muutakin kuin nuhtelua. Milloin oli tullut kirjasta päähän ja milloin oli tullut viivottimesta näpeille. Moni muistelija lisäsi samaan hengenvetoon, että ”ilman muuta ansaitsin sen”. Siinäpä se. Tuntuu, että ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun lapsikin tajusi sentään käyttäytyneensä kuin idiootti, silloin kuin niin käyttäytyi. Ulla Appelsin kirjoitti tästä osuvasti. Moni arkielämän idealisti haaveilee maailmasta, jossa aikuisen lempeä, mutta luja puhe tehoaa tämän päivän angstiteiniin ja he paheksuvat jokaista, joka alentuu primitiivisen luolamiehen (tai -naisen) tasolle ja turvautuu fyysiseen voimankäyttöön. Luulen, että koulumaailman todellisuus on aivan toista, kuin miltä se monien hurskastelijoiden silmiin näyttää. Pilvilinnoistaan maailmaa katselevat maailmanparantajat arvelevat, että aikuinen ei voi tai saa alentua nuoren tasolle. Raamatun mukaan kaikkien aikojen viisain mies lausui kerran: ”Nuhde pystyy paremmin ymmärtäväiseen kuin sata lyöntiä tyhmään. Luulen, että hän on oikeassa. Nuo ymmärtäväiset eivät kaiketi haistattele opettajilleen?

Minun mielestäni kaikki kehitys ei ole hyvää kehitystä. Käytöstapojen puute, kurin ja rajojen katoaminen ja auktoriteettien poistuminen nuoren elämästä eivät koskaan voi olla suotuisaa kehitystä. Pulassa me kaikki olemme viimeistään silloin, kun nämä opettajia halveksivat, aikuisille haistattelevat tulevaisuuden toivot ovat päättäjinä. Herra meitä sellaiselta varjelkoon!

Mahtavatko Suomessa päteä Mark Twainin ajatukset?: ”Aluksi Jumala loi idiootit. Se oli harjoittelua. Sen jälkeen hän loi koululautakunnan.”

Read Full Post »

Muistan jossakin kuulleeni rovasti Urho Muroman sanoneen herätysliikkeistä jotenkin tähän tapaan: ”Herätysliikkeen ensimmäinen sukupolvi joutuu raivaamaan tilan itselleen. Toinen sukupolvi saa nauttia hedelmistä, kolmas alkaa tehdä sääntöjä ja neljäs sukupolvi elää traditioissa”. Myönnän heti alkuun, että muistikuvani on niin hatara, että lainaus on sen vuoksi kovin epämääräinen. (Jos joku tietää sanamuodot paremmin, kerro ihmeessä minulle.) Muroman ajatus, sellaisena kun sen itse ymmärrän, on se että jokainen herätysliike kulkee jonkinlaisen kehityskaaren lävitse ja päätyy lopulta vanhoissa muistoissa tarpovaksi marginaalivoimaksi.

Ollessani aikoinani helluntaipastorina törmäsin aika ajoin ihmisiin, jotka arvelivat ajan kulkeneen jo helluntaiherätyksenkin ohitse. En oikein osannut sanoa asiaan mitään, sillä moisen toteaminen vaatii enemmän perspektiiviä kuin minulla silloin oli. En laita kovin paljoa painoarvoa tämänhetkiselle perspektiivin tasollenikaan, mutta muutamat yksittäiset esimerkit ovat silti pysäyttäneet miettimään.

Taannoin pastori harmitteli puhelimessa tehneensä virkavirheen antaessaan siirtotodistuksia seurakuntaansa vaihtaneille ihmisille. (Siirtotodistus on ns. vapaiden suuntien seurakuntien tulostama lappunen, jossa siirtyvät yhteys- ja muut tiedot uuteen seurakuntaan. Suosituksena on, että paperi lähetetään suoraan uuteen seurakuntaan eikä sitä anneta ihmiselle itselleen, ettei se jää hyllyyn makaamaan.) . Pastorin vilpittömän harmistuksen purkausta kuunnellessani ajattelin: ”Ethän sinä ole virkamies. Et sinä voi tehdä virkavirhettä. Ei ole olemassa sääntöä siirtotodistuksesta, on vain suosituksia. Ei tämä siirtotodistus ole huippusalainen asiapaperi, se on itse tulostettu lappunen”. On ikävää, että pastori koki niin voimakkasti tehneensä väärin, vaikka hän ei itse asiassa ollut minkäänlaista rikettä tehnyt.

Sama vakava virkamiehen asenne tuntuu vain yleistyvän muutenkin helluntaiherätyksessä. Joskus tulin maininneeksi seurakuntaoppaasta, jonka suositusten mukaan maksetaan kilometrikorvauksia ja puhujapalkkioita. Hyvä tavoite tasapuolisesta palkkauksesta on toisaalta johtanut monin paikoin puhujavierailujen loppumiseen. Ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa sitä, mitä suositukset sanovat. Kun äänentoiston volyymin kestoaihe kiertää RiVon palstoilla, on laki 85 desibelin voimakkuusrajasta esillä. Tavoite on hyvä, mutta afrikkalaisen seurakunnan kirkonmenoja katsoessa ei tule ensimmäisen mieleen, että murehtivatkohan nämä desibelirajaa?

Tiedän kyllä, että muuttuva ja uudistuva lainsäädäntö tuovat uusia vaatimuksia seurakunnille. Olen kuitenkin huolissani jos seurakunnat ja pastorit, joiden tulisi murehtia ihmisistä ja ilosanomasta, ovat kiinni strategioiden luomisessa, pelastussuunitelmien täyttämisessä ja lapsi- ja nuorisotyön linjausten parissa. Tarkistetaan työehtosopimuksia ja rikosrekisteriotteita. On huolehdittava koulumaksuista ja kannatusmaksuista. Ollaan mukana erilaisten järjestöjen hallituksissa, lautakunnissa, valiokunnissa ja yhteistyöelimissä. Ylläpidetään kortistoa, säännöstöä ja rekistereitä.

Sanalla sanoen tuntuu, että ihminen on hukkunut kaiken muun säätämisen keskelle. Tuntuu, että herätysliikkeestä on tullut virkamiesliike. Tuntuu, että on saavuttu tuohon neljänteen sukupolveen, joka elää menneiden aikojen muistoissa ja traditioissa. Olenko väärässä? Ovatko syyssateet pehmittäneet pääni? Onko helluntaiherätys tullut marginaalivoimaksi?  Onko tämä vain katkeruudesta kumpuavaa kitinää? Onko tässä ponttia?

[Lisäys: Tämän postauksen kirjoittamisen ja julkaisun välillä meni pari päivää. Nyt kun luen sitä uudestaan haluan täsmentää vähän. Tarkoitukseni ei ole ensisijaisesti kiukutella tai kritisoida , vaan avata keskustelua. Olen ensimmäisenä valmis myöntämään, että voin olla väärässä ja turhan kriittinen. Minä tiedän, että helluntaiherätyksessä on paljon potentiaalia. Saadaanko se käyttöön, on toinen juttu. Kerro oma ajatuksesi. Miten sinä näet asiat?]

Read Full Post »