Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Veneily’ Category

uuttajavanhaa

Monien muiden ihmisten tavoin minullakin on tapana vuoden vaihteessa ja näin alkaneen vuoden alkupuolella katsella vielä hieman taaksepäin ja pohtia, että mitä juuri päättyneestä vuodesta jäi päällimmäisenä mieleen. Oma vuoteni oli varsinkin työkuvioiden osalta melkoisen poikkeuksellinen. Vaihdoin alkuvuodesta työpaikkaa vain kahden kuukauden työskentelyn jälkeen. Toisaalta ehdin myös kesällä toimia kuolevan firman toimitusjohtajana myös sen kaksi kuukautta. Siltä osin kohdallani ajatus ”varastomiehestä toimitusjohtajaksi” pitää paikkansa. Harmittavsti siihen ei kuitenkaan liity taloudellista ”From Rags to Riches”- puolta. Huolimatta molempien pestien lyhyydestä opin niistä paljon. Ehkäpä joskus saan aikaiseksi kirjoittaa niistä asioista teillekin.

Suurta nautintoa tuotti kautta aikain ensimmäinen täysipainoinen veneilykesä. Aiemmat vuodet ovat menneet venettä kunnostaessa tai huonokuntoisen veneenmoottorin kanssa tapellessa. Viime kesä oli ensimmäinen, jolloin kaikki asiat veneessä toimviat moitteetta ja vesillä tulikin oltua kiitettävästi. Tästä olen vieläkin kiitollinen.

Harrastuspuolella tuli kuvioihin mukaan kuitenkin otsikon mukaisesti uutta ja vanhaa. Uutena harrastuksena innostuin Geokätköilystä. Geokätköily kuulosti mielestäni mielenkiintoiselta heti kun siitä ensimmäisen kerran kuulin, mutta harvallapa meistä on aikaa aloitella jatkuvasti uusia harrastuksia. Jokaisen uuden asian aloittamiseen liittyy myös jonkilainen kynnys jonka ylittäminen on sitten enemmän tai vähemmän työlästä. Itse pääsin kyllä alkuun helposti, mutta itse kätköjen löytäminen oli aluksi hankalaa. Minä kun lähdin liikkeelle ilman ainuttakaan neuvojaa, enkä edes oikein tiennyt mitä etsiä. En voi sellaista tapaa suositella, koska lähestulkoon menetin mielenkiintoni koko touhuun. Päätin kuitenkin etsiä kaikkein helpoimmiksi määritetyt kätköt ensin ja pikkuhiljaa kätköjen löytyessä pääsin paremmin jyvälle siitä mitä, ja ennenkaikkea mistä etsiä. Tätä kirjoittaessa olen löytänyt vähän kolmattasataa kätköä ja olen siis vielä aloittelija. Monien löydöt liikkuvat tuhansissa ja joillakin jopa lähempänä kahtakymmentätuhatta. Toki eräskin tuhansia kätköjä löytänyt oli Geocaching.com -sivuston tilastojen mukaan löytänyt kätköjä lähes 350 päivänä vuodesta. Se kertoo jo melko vakavasta suhtautumisesta harrastukseen. Minä puolestani olen innostunut lähinnä veljeni ja muutamien kaverieni kanssa puoliksi ulkoilemaan ja puoliksi kätköilemään enkä todellakaan ehdi ihan noin paljoa kätköjä etsiä. Saa nähdä mitä tapahtuu, jos pahemmin hurahtaa tähän touhuun. Toistaiseksi olen saanut jopa värvättyä kolme uutta kätköilijää mukaan.

Vanhana harrastuksena olen uudelleen innostunut Salibandystä. Ei vanha rakkauteni ole mihinkään koskaan sammunut, mutta olin tässä välissä monia vuosia ihan vain höntsypallolinjalla. Edellisestä sarjapelistä on aikaa useita vuosia ja paikallinen kyläsarjakin jäi taakse, kun erään kerran peliin sattui parikymmentä pelaajaa paikalle. 2 x 15 minuutin pelissä ei montaa vaihtoa ehdi sillä pelaajamäärällä kokea. Lähdin kesken pelin kotiin, enkä ole sen jälkeen kyläsarjaa pelannut. Ymmärrettävästi ei ole kyllä kysyttykään. Tänä vuonna kuitenkin paikkallinen Jeppis FBC päätti kokeilla miesten kakkosjoukkueen perustamista. Lähes veteraani-ikäisenä salibandymiehenä jouduin tekemään sellaista sielun syväluotausta, jossa tosissaan kyselin itseltäni, että jaksanko enää lähteä turnauksiin ympäri Suomea. Ilokseni huomasin, että pelimatkat jäävät tätä nykyä melko lyhyiksi, sen verran joukkueita löytyy ihan Pohjanmaaltakin. Monia muitakin asioita joutui siinä pohtimaan, mutta lopulta puntari kääntyi siihen suuntaan, että päätin lähteä taas kerran areenoille kihisemään. Täytyy todeta, että on ollut mukavaa. Olen aiemminkin kertonut, että mielestäni joukkulajeisssa on sitä jotakin. Samaa mukavaa huulenheittoa ja yhteisöllisyyttä on oikeastaan ehtinyt vähän kaivatakin. Ja onhan siinä oma viehätyksensä olla yksi joukkueen vanhimmista (ellei vanhin, en tiedä jokaisen ikää) pelaajista. Sen olen jo huomannut, että koko ikänsä venyttelyä inhonnut pelimies joutuu vain ikävuosien nujertamana antautumaan ja venyttelemään ennenkuin kroppa suostuu yhtään mihinkään.

Vuosi 2013 jää muistoihin ja historiaan voittopuolisesti positiivisena vuotena. Kiitollisin mielin koitetaan tehdä tästä vuodesta entistä parempi. Uuden vuoden lupauksenani julkistin tavoitteen olla taas vuosi ilman karkkia, sipsiä ja suklaata. Geokätköjä koetan maltillisesti löytää sen verran, että 500 menee rikki tänä vuonna ja veneillä aion niin paljon kuin sielu sietää. Tämä kaikki Raamatun muistutusta mukaillen: ”Jos Jumala elinpäiviä suo ja saamme elää.”

Ps. Arvaatte varmasti, että edellämainitut harrastukset, työ ja seurakunnan johtaminen ovat osaltaan syyllisiä harventuneeseen kirjoitustahtiini. Koitetaan tehdä parannus.

Read Full Post »

KaruselliVihdkoinkin on aikaa istua alas ja kirjoittaa. Tuntuu siltä, että elämäni on ollut yhtä hullunmyllyä viimeiset kuukaudet. Oikeastaan kaikki lähti liikkeelle omasta mokasta. Aloin alkusyksystä kyllästymään silloiseen työhöni, joka oli vain puolipäivätyö. Tai ei työssä mitään vikaa, mutta se puolipäivätyön puolipäiväpalkka alkoi jurppimaan. Niinpä päätin alkaa tosissani etsimään uutta työtä. Innokkaana etsiskelin sopivaa vaihtelua työhöni ja laitoin hakemusta menemään, niinkuin kaikki työpaikkoja etsiskelevät. Parin läheltä piti -työpaikan jälkeen pääsin kuin pääsinkin työhaastatteluun ja sain uuden työpaikan. Astetta erikoisempi työaikakaan ei minua pelottanut, sillä täysi kuukausipalkka tuntui siinä vaiheessa kovin houkuttelevalta.

Minä raukka kuvittelin, että voin tehdä kaikenlaista työtä. Olen kuitenkin melko monenlaista hommaa kokeillut ja arvelin, että kyllä tämä uusi haastekin hoidetaan kunnialla. Haasteeksi muodostui kuitenkin se, ettei työssä ollut mitään haastetta. Siitä oppi viikossa kaiken oleellisen ja mitään muuta ei sitten ollutkaan tarjolla. Tajusin tehneeni mokan. En halua mitenkään mollata sitä työpaikkaa, koska siellä oli paljon asioita todella hyvin, mutta se ei vain ollut minua varten. Onneksi meistä pidetään sen verran huolta, että sain melko nopeasti, itse asiassa alle kolmen kuukauden vaihdettua uuteen työhöni. Siinä olen omimmillani ja viihdyn todella hyvin. Nautin jokaisesta työpäivästä ja menen jopa maanantaina tyytyväisenä töihin.

Huomaan kuitenkin sen, että vaikka järki ehtii mukaan kaikkeen tähän, niin sydän on kuin karusellissä pyörisi. On ollut jotenkin harvinaisen irrallinen ja rauhaton olo. Kaksi työpaikan vaihtoa muutamassa kuukaudessa on kyllä aika iso stressin aihe kenelle tahansa. Huomaan itsestäni myös sen, että odotan jo kovasti kesää. Veneilyihmisenä kesä on tietysti suurten odotusten kohde, mutta en muista koskaan elämässäni odottaneeni kesää niin hartaasti kuin nyt odotan. Siinäpä piilee yksi elämän sudenkuopista. Miksi on niin tavattoman helppoa elää aina jossakin muualla kuin nykyhetkessä? Miksi toiset meistä eivät tunnu pääsevän irti menneestä ja toiset elävät jatkuvassa tulevan odotuksessa? Miksi on niin vaikeaa välillä olla tyytyväinen ihan vain tässä ja nyt?

Minä toivon, että kun kevät etenee, valo lisääntyy ja sydämeni pääsee samalle levelille pääni kanssa, minä oppisin nauttimaan ihan vain jokaisesta päivästä sellaisenaan.  Muuten tämä ennestäänkin lyhyt elämä menee todella nopeasti ohi, vai mitä?

Read Full Post »

Innokkaimmat Korpialttarin lukijat ovat huomanneet, että olen pitänyt luvattoman pitkää taukoa viimeisen postaukseni jälkeen. Syy on kovin yksinkertainen: lisääntyvä valo ja ankara veneilykuume pitävät minut poissa tietokoneeni ääreltä. Marraskuussa 2010 kirjoittelin ostovimmasta, joka tuntuu meistä itse kutakin joskus vaivaavan. Tällä kertaa minua ei niinkään vaivaa ostovimma, vaan ihan perinteisen sairas odotus, että jäät sulaisivat jo pois. Ystäväni näet yllätti minut antamalla minulle lahjaksi vanhan, mutta omalla tavallaan kauniin Finmar-veneen. (Kuva ei liity siihen veneeseen mitenkään. Laitan kuvia myöhemmin.) Olen viettänyt tuntikausia omassa tallissani vanhaa venettä kunnostaen ja ehostaen. Jokainen jonkinlaista remonttia joskus tehnyt tietää sen palkitsevan tunteen, joka liittyy omilla käsillä tekemiseen ja selkeään tuloksen näkemiseen.

Yksi meidän aikamme ilmiöistä on valitettavan yleiseksi käynyt työssä uupuminen. On monenlaista väsymistä, uupumista, loppuunpalamista, masennusta ja paniikkihäiriötä. Lähipiirissänikin on ihmisiä, jotka ovat kokeneet näitä valitettavia kohtaloita. Olen siinä venettä kunnostaessani pohtinut, että mahtaako edes pienenä osasyynä joidenkin uupumiseen olla se, etteivät he saa oikeastaan koskaan kunnolla nähdä työnsä tuloksia. Monen ihmisen työ on sellaista jatkuvaa prosessia, jossa ei ole kunnollista alkua tai loppua. Työpäivän jälkeen ei välttämättä voi kokea tehneensä hyvää työtä tai näyttää jotakin sellaista, josta voi olla aidosti ylpeä.

Ei sillä, että en pitäisi kaikenlaista työtä arvokkaana, mutta luulen vain, että monen työstä puuttuu jokin sellainen elementti, joka työhön on entisaikaan saattanut liittyä. Suutari lienee ollut ylpeä tekemistään kengistä ja räätäli ompelemistaan puvuista. Koko päivän palavereissa istuva ja papereita siirtelevä konttori-ihminen tekee myös arvokasta työtä, mutta mahtaako hän silti kokea työtänsä arvokkaaksi? Tehtaalla prosessia valvova ammattilainen saattaa kokea näyttöpäätteiden tuijottamisen ja mittareiden seuraamisen loppuviimein melko yksitoikkoiseksi työksi. Alkaako mahdollinen arvottomuuden tunne syömään sitä jaksamista pitemmän päälle? Väsymyskin voi olla hieno tunne. Sitä se on ainakin silloin, kun raskaan työn ja tekemisen jälkeen jokainen lihas huutaa lepoa ja saa kaatua omaan sänkyyn. Itse tarvitsen sitä ainakin silloin tällöin.

Toivottavasti sinä saat kokea onnistumisen tunteita ja löydät jotakin sellaista elämääsi, joka tuo siihen sisältä. Toivottavasti saat tehtyä jotakin sellaista, josta voit olla ylpeä ja kokea tehneesi hyvää työtä.

 

Read Full Post »

Minä en yleensä ole sen tyypin ihminen, joka haikailee vaihtoehtoisen elämän perään. Useimmiten olen ihan tyytyväinen osaani ja elämääni. Jos kuitenkin sorrun haaveilemaan toisenlaisesta elämästä, siihen tavallisesti liittyy taistelulentäjän ura. Itse asiassa olen haaveissani ja päiväunissani käynyt hienoja ilmataisteluita erilaisilla lentokoneilla ja erilaisissa sodissa. Erityisen sankarillisia tehtäviä olen suorittanut laivaston lentäjänä. Lentotukialukset ja kaikki niihin liittyvä on ollut minulle aina suuri mielenkiinnon kohde.

Alkuvuodesta luin kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa. Ensimmäisen kirjan: The Illustrated Guide to Naval Aircraft ostin alennuksesta Suomalaisesta kirjakaupasta. Toisen, Aviation Art of World War II löysin puolestani Barnes & Noblelta Yhdysvalloista. Kirjoja lukiessani törmäsin pitkästä aikaa monen sotahistoriaan perehtyneen henkilön hyvin tuntemaan tosiasiaan: toinen maailmansota mullisti käsityksen merisodankäynnistä. Ennen toista maailmansotaa merisotilaat yleensä ajattelivat, että taistelulaiva on merien valtias. Järeillä tykeillä ja raskaalla panssaroinnilla varustettuja laivoja pidettiin tehokkaimpina taistelijoina ja suurimpina pelotteina. Pearl Harbor romutti nuo käsitykset kertaheitolla, kun lentotukialuksilta tehty yllätyshyökkäys pyyhkäisi Yhdysvaltain laivaston lähes olemattomiin.

Jossakin vaiheessa luin myös vara-amiraali Tom Phillipsistä. Kuvassa näkyvää HMS Prince of Walesia lippulaivanaan pitänyt Phillips ei pitänyt lentokoneita uhkana suurille laivoille. Hän oli käynyt kiivaan väittelyn vuosia aiemmin erään lentäjän kanssa. Väittelyn päätteeksi lentäjä tiuskaisi Phillipsille: ”Sinä tulet vielä uppoamaan laivasi mukana”. Ilman lentotukialuksen suojaa merelle lähtenyt laivasto-osasto jäi japanilaisten ilmahyökkäyksen alle ja Prince of Walesista tuli historian ensimmäinen taistelulaiva, joka upotettiin yksinomaan ilmahyökkäyksellä. Philips meni laivansa mukana syvyyteen.

Miksi tämä sotahistorian luento? Siksi, että pysähtyisit miettimään onko sinun työpaikallasi, yrityksessäsi tai yhteisössäsi taistelulaivan kapteeneja? Oletko itse sellainen? Voiko yrityksesi, yhteisösi tai vaikkapa seurakuntasi olla vanha ja kunniakas taistelulaiva? Onko niin, että joku työmuoto, projekti tai hanke on kuin taistelulaivan jääräpäistä käyttöä merellä, jota hallitsevat lentotukialukset? Onko aika ajanut ohi siitä, mikä ennen oli vahvinta, suurinta tai tehokkainta? Onko aika uudelle ajattelulle?

Jos meillä on vaikeuksia tunnistaa muuttuva maailma ja muuttuvat tilanteet, meille käy kuten herra Phillipsille. Me menemme laivamme mukana syvyyteen. Prince of Wales makaa 88m syvyydessä kaukana kotoa.

Read Full Post »

Tänään Viwella lähti maailmalle. Viwella on vanha puuvene, jonka ostimme kaveriporukalla ja jolla tuli viime kesänä nautittua upeista rannikkomaisemista täällä Pietarsaaren seudulla. Vene päätettiin kuitenkin kokeeksi laittaa myyntiin ja niinhän siinä kävi, että vanha rouva lähti eläkepäivilleen Ranskaan asti.

Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa eräs asia. En ole koskaan oikeastaan ollut mikään veneilyihminen, vaikka sinänsä olen ajatuksesta pitänytkin. Siitä huolimatta, kun Viwellan kauppa alkoi varmistua, huomasin olevani ennenkokemattoman ja rajun venekuumeen kourissa. Tiedäthän? Voi olla, että sinun kuumeesi on autokuumetta, talokuumetta tai matkakuumetta. Kuumeen iskiessä selailet netissä tuntikausia kiinnostuksesi kohdetta ja tuntuu, että jos nyt justiinsa et tee ostopäätöstä, niin pääsi räjähtää. Illalla pyörit sängyssä ja näet haavekuvia silmissäsi veneestä tai autosta tai talosta. Kenties ajelet autollasi vähän huviajelua ja samalla kiertelet liikkeitä tai kiinteistövälittäjän ikkunoita kiinnostuksen kohteestasi riippuen.

Minä huomasin istuvani lumisen veneenrötiskön tuolilla ja haaveilevani merituulen tuiverruksesta ja lokkien kirkunasta. Ainoastaan pakkasen yltyvä kipristely takalistossani palautti minut reaalitodellisuuteen. Tein mielessäni laskelmia ja vertailuja eri venemallien järkevyydestä ja huomasin nostavani mielessäni päättämääni maksimihintaa ylöspäin, koska oli niin hienoja veneitä ihan vain vähän kalliimmalla saatavilla. Mietin, kuinka tuunaisin veneestäni vähän enemmän itseni oloisen veneen ja mistä saisin kätevästi venetrailerin, mikäli sellainen ei kuulunut katsomaani tarjokkaaseen.

Ja aivan yhtäkkiä kuume laski. Ei tässä nyt mikään kiire ole. Ostan, jos ostan ja en, jos en. Onhan sitä tärkeämpääkin käyttöä rahalle. Mistä ihmeestä meihin iskee aina aika ajoin ostovimma? Miksi sitä aivan ulkoapäin viisaalta vaikuttava ihminen hullaantuu joskus haluamaan materiaa niin paljon, että näkee unta siitä? Oletko sinä ollut ostokuumeen kourissa? Mitä silloin halusit? Ostitko? Oletko nyt tyytyväinen ostokseesi?

Read Full Post »