Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Vedä Henkeä -Seurakunta’ Category

ww

Joitakin vuosia sitten pohdimme äitini kanssa lähipiirissämme ilmenneiden kiemuroiden vuoksi, että pitäisikö meidän jotenkin auttaa tai neuvoa henkilöä, jota nuo kiemurat suoranaisesti koskettivat. Muistan, kuinka pohdin asiaa hetken ja vastasin sitten: ”Minun käsitykseni on se, että valtaosa ihmisistä ei koskaan kysy neuvoa ja niistä jotka kysyvät, valtaosa ei koskaan noudata annettuja neuvoja. En usko, että neuvot auttavat tässä tapauksessa”.

Se oli siinä hetkessä sopivalta kuulostanut ajatus, mutta elämä on myöhemmin monta kertaa vahvistanut tuon yksinkertaisen toteamuksen olevan totta. Olen eri keskusteluissa tuonut esille montakin esimerkkiä ihmisistä, joiden elämän valinnat eivät yksinkertaisesti ole kovin viisaita. Nuo ihmiset eivät koskaan kuitenkaan edes kysy neuvoa ennen valintojaan. Ja edelleen nekin, jotka kysyvät, harvoin kuitenkaan noudattavat annettuja neuvoja.

Voi olla, että tämä kuulostaa sinusta ylimieliseltä. Voi olla että ajattelet, että mikä minä olen arvioimaan toisten valintojen viisautta. Minä olen kuitenkin varma, että myös sinä olet nähnyt ihmisten tekevän valintoja, joiden suoranainen typeryys hämmästyttää sinua. Ja nimenomaan valintojen seuraamuksista me voimme päätellä niiden viisauden.

Muistan erään tapauksen, jossa yksinhuoltajaäiti löysi uuden rakkauden. Tällä äidillä oli useampi lapsi, eikä kaikilla ollut edes sama isä. Tuo äiti yritti tehdä parhaansa kasvattaakseen lapsiaan, mutta hän oli myös kovin impulsiivinen. Kun hän sitten esitteli uuden rakkautensa, totesin heti, että tästä ei hyvää seuraa. Miehen habituksessa ja käytöksessä ei ollut mitään sellaista, joka olisi huokunut vakautta ja rauhallisuutta ailahtelevan naisen rinnalla. Yritin aluksi sivuuttaa omat epäilyni turhana ennakkoluulona, mutta pastorin työssä oppii myös ihmistuntijaksi ja loppujen lopuksi olin varma, ettei tämä mies ole hyvää seuraa tälle äidille. Tuo nuori äiti ei kuitenkaan kysynyt neuvoani. Ihmissuhdeasioissa on vaikeaa antaa neuvoa kysymättä. Joka tapauksessa nämä kaksi aloittivat suhteen, muuttivat muualle, sortuivat alkoholismiin ja surullista kyllä, tuon äidin lapset otettiin huostaan.

Muistan sellaisiakin tapauksia – itse asiassa useampia – joissa minulta on sentään kysytty neuvoa. Neuvojani on kysytty monenlaiseen asiaan, mutta kyllä suurin osa avuntarpeesta on liittynyt aina ihmissuhteisiin. Eräässä elävästi mieleeni tulevassa tapauksessa ystäväni halusi aloittaa seurustelun tuntemani naisen kanssa. Neuvoin ystävääni odottamaan ja toipumaan. Sekä mies että nainen olivat vähän rikkinäisiä oman taustansa vuoksi ja aika olisi mielestäni ollut sopiva lääke heille. Mielestäni olisi siis ollut viisasta antaa ajan vähän kulua ja antaa toipumisen edetä vähän pidemmälle. Mies päätti kuitenkin edetä nopeasti. Niinpä he solmivat avioliiton ja päätyivät sitten eroamaan melko pian. Lapsi ehdittiin kuitenkin tehdä. On selvää, että nämä kaksi esimerkkiä ovat sieltä karummasta päästä. Siksi ne ovatkin esimerkkinä. Eivät jokaisen kysymättä, antamatta ja noudattamatta jääneen neuvon seuraamukset ole yhtä rajuja.

Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella alleviivata omaa erinomaisuuttani. Itse asiassa näissä ja monissa muissakin tilanteissa minä olen ollut vain yksi monista, jotka ovat nähneet samat haasteet ja antaneet (tai toivoneet voivansa antaa) samat neuvot. Minä en ole se metsän viisas pöllö, jolla on vastaus kaikkeen. Tällä kertaa tämä aihepiiri kuitenkin palautui mieleeni, kun minuun otti yhteyttä eräs poikkeus tähän sääntöön.

Tämä ystäväni halusi nimenomaan kuulla neuvojani oman elämänsä haasteisiin. Hän  oli älykkäästi pohtinut omaa käyttäytymistään ja tehnyt siitä oivaltavia havaintoja. Itse asiassa hän oli jo itse oivaltanut niin paljon tilanteestaan, että minun tehtäväkseni jäi vain jäsennellä hänen ajatuksensa paremmin käsiteltävään ja hahmotettavaan muotoon. Sen lisäksi olen vakuuttunut, että hän myös noudatti neuvojani. En kuitenkaan muista, että hänen kaltaisiaan olisi kohdalleni sattunut kovin montaa. Tämä alleviivatkoon alun ajatusta.

Tämä tekstin otsikkona on ”Joku tietää”. Pidin vappuna seurakunnassamme puheen, jolla on sama otsikko. Voit kuunnella puheen tästä, mutta siinä puheessa totean, että meistä luultavasti jokainen on tehnyt valintoja, joita me kadumme. Me olemme aloittaneet ihmissuhteita joita kadumme tai vaihtaneet työpaikkaa ja joutuneet katumaan sitä. Olemme tehneet hankintoja, joita kadumme. Ehkä olemme vain keskittyneet johonkin asiaan niin lujasti, että olemme sen vuoksi laiminlyöneet jonkin toisen osa-alueen elämästämme ja se kaduttaa meitä. Monesti me katselemme elämäämme taaksepäin ja ihmettelemme, että ”Miten en nähnyt, että tässä käy huonosti? Minun olisi pitänyt nähdä, että tämä ei pääty hyvin!”

Yksi vappupuheeni ydinkohtia on se, että jos meidän olisi pitänyt itse nähdä valintojemme heikkous, niin on todennäköistä, että joku toinen näki sen. Jos meidän olisi PITÄNYT tietää, että tämä ei ole viisasta, niin joku toinen TIESI. Aivan kuten noissa mainitsemissani esimerkeissä, meitä oli monta, jotka näkivät selvästi sen, mikä olisi ollut viisasta. Pastori Andy Stanley kysyy podcastissaan: ”Miksi on niin helppoa nähdä toisen elämästä ne parhaat valinnat ja niin vaikeaa nähdä niitä omasta elämästään?” Andyn vastaus kuuluu: ”Koska tunteet sotkevat kaiken. Me voimme katsella toisen elämää ilman tunteiden tuomaa sameutta ja tehdä järkiperäisiä ja viisaita ratkaisuja. Omaa elämäämme me katselemme tunteiden hämärtämin silmin ja tunteiden hidastamin ajatuksin ja teemme usein huonoja ratkaisuja.”

Mitä yritän tällä kaikella sanoa? Ehkä vain sitä, että kysy joskus neuvoa. Kysy neuvoa ennen kuin teet päätöksen ja mikä vielä tärkeämpää – kun saat hyviä neuvoja, noudata niitä.

Mainokset

Read Full Post »

Rami puhuu
Kuva seurakuntamme yksivuotisjuhlista, vuodelta 2011.

Ilmoitin Vedä Henkeä -seurakunnalle viime vuoden lopulla, että minun on tullut aika siirtyä syrjään pastorin tehtävästä. Haluan tässä vielä kertoa julkisesti kaikki syyt päätökseeni, sillä joillakin asioilla joissakin piireissä on taipumusta lähteä oikean tiedon puutteessa elämään omaa elämäänsä.

Miksi siis jäin pois perustamani seurakunnan pastorin tehtävästä? Pääsyitä on kolme. Ensimmäinen syy liittyy juuri siihen, että olen itse ollut perustamassa Vedä Henkeä -seurakuntaa. En kuitenkaan ole halunnut missään vaiheessa, että seurakunta henkilöityy minuun. Se on silti ollut lähes väistämätön seuraus päätöksestäni perustaa seurakunta. Monen mielessä seurakunta on ollut juuri minun seurakuntani. Kun minulla nyt oli mahdollisuus astua vähän syrjemmälle, niin halusin samalla osoittaa, ettei Vedä Henkeä -seurakunta ole ”Ramin seurakunta”.

Toinen selkeä syy oli oma väsymiseni. Mutta samalla, kun kirjoitan näin, haluan korostaa etten minä ollut mitenkään puolikuollut tai loppuunpalanut. Enemmänkin koin, että lähes 17 vuoden pastoriuteni jälkeen olin ammentanut annettavani vähän turhan vähälle ja pieni sapattijakso voisi tehdä hyvää. Kerroin, että viime aikoina olen antanut enemmän kuin olen saanut. Vaikka akuissa olikin vielä virtaa, niin laturin teho ei riittänyt. Kerroinkin seuraajalleni Antille – kun hänen suostumustaan jatkajakseni kysyin – että en ole niin väsynyt, että hänen pitäisi kokea painetta suostumiseen sen tähden. Yksi asia, johon olenkin ollut tyytyväinen seurakunnassamme, on sen suhteellisen helppo hallittavuus. Se on suunniteltu siten, että se ei polta ihmistä loppuun hetkessä.

Kolmas ja tärkein syy on kuitenkin tuo edellä mainittu ystäväni Antti. Antti on toiminut seurakunnassamme nuorisopastorina pitkään. Pienen paikkakunnan vähemmistökieliryhmälle suunnattu työ on kuitenkin haastavaa, eivätkä meidän parhaatkaan yrityksemme saavuttaneet sellaista vaikutusta, kuin olisimme toivoneet. Näin ja näen Antissa niin paljon potentiaalia, että halusin valjastaa sen parempaan käyttöön. Sen verran tärkeä perustamani seurakunta minulle on, etten sitä aivan kenelle tahansa uskalla jättää. Antille sen jätin ilomielin.

Tässä siis lyhyesti syyt päätökseni taustalla. En ole vaihtamassa seurakuntaa. En ole muuttamassa mihinkään. En pyri taustalta vaikuttamaan päätöksiin. Olen antanut johtajuuden Antille täydellisesti. Palvelen siis rivijäsenenä niissä tehtävissä, joihin minua pyydetään tai tarvitaan. Ja luultavasti palvelen taas pastorin tehtävässä tulevaisuudessa, mutta se hetki on vielä horisontin takana.

Ei siinä sen kummempia.

Read Full Post »

dsa

Muistan lukeneeni joskus erään artikkelin, jossa haastateltava totesi ymmärtäneensä, ettei hänen tarvitse sanoa mielipidettään joka asiaan. Siis siinä mielessä, että vaikka mieli tekisi jotakin sanoa ja vaikka jonkinlainen mielipide olisi, niin voi olla joskus vain hiljaa. Mielipiteenlaukojia on maailma täynnä. Päätin silloin, että otan siitä itselleni teeman loppuvuodeksi. Se selittää osaltaan tätä hiljaiseloa täällä Korpialttarilla. Loppu selittyy laiskuudella.

Näin loppuvuoden vapailla on taas ollut aikaa pohtia monenlaista. Yksi ajankohtainen polemiikki liittyy jälleen kielikysymyksiin. Edellisen kerran sivusin itse kielipolitiikkaa postauksessani, jossa pohdin Pietarsaaren GLS-tapahtumaa. Täällä Suomessa loppusyksyä värittivät toisaalta RKP:n kampanjointi Vaasan sairaalan laajan päivystyksen lopettamista vastaan ja toisaalta vaikkapa Sebastian Tynkkysen kohua herättänyt ruoskintavideo, josta uutisoitiin aina Ruotsia myöten.

Kieli on herkkä asia. Ruotsinkieliset ovat harmissaan siitä, että laaja päivystys siirtyy Vaasasta Seinäjoelle. Arvellaan, että Seinäjoella ei saa yhtä laadukasta palvelua ruotsiksi, kuin Vaasassa on saanut. Ymmärrän toki heidän huolensa. Meille suomenkielisille täällä Pietarsaaressa se on ollut arkipäivää jo vuosia. On aivan normaalia, että sairaalassa on lääkäri, joka puhuu vain ruotsia tai englantia. (Olen myös tästä kirjoittanut aiemmin.) Itse asiassa juuri meidän näkökulmastamme koko touhu tuntuu kovin tekopyhältä. Täällä on ihan Anna-Maja Henrikssonin kotikentälläkin mahdollisuus puolustaa vähemmistön oikeuksia. Täällä olemme vain vähemmistössä me suomenkieliset. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että 1960-luvulla sekä Pietarsaari että Kokkola olivat vähän alle 20000 asukkaan kaupunkeja. Pietarsaari on sitä edelleen, mutta Kokkolassa lähennellään 50000 asukkaan rajaa. Ja ainakin yhden tilaston mukaan Pietarsaaresta muuttaa pois lähinnä suomenkielinen väestö.

Toisaalta myös Tynkkysen (jonka tunnen muista yhteyksistä) tempaus tuntuu aika rajulta. Minulle ei pakkoruotsi ollut pakkopullaa. Vaimoni on ruotsinkielen opettaja, olen itse töissä täysin ruotsinkielisessä työpaikassa ja minulla on monia hyviä ruotsinkielisiä ystäviä. Tiedän pariskuntia, joissa toinen puolisoista on suomen- ja toinen ruotsinkielinen. Olen kuunnellut, kuinka työkaverit, jotka ovat Larsmosta tai Lepplaxista, arvostelevat ruotsinkielen murretta, jota puhutaan Närpiössä tai Kokkolassa. Olen kuunnellut kuinka KAJ laulaa: ”Kom ti byin” tai ”Jåo nåo e ja jåo YOLO ja nåo” ja jopa laulanut mukana. Olen nauranut katketakseni, kun Murre och Backlund går på Jaromatch ja yrittänyt pysyä kärryillä, kun ähtäväläinen ja uusikaarlepyyläinen puhuvat kalastuksesta (en pysynyt).

Olen ihmetellyt, kun salibandyjoukkueessani olevia ruotsinkielisiä pelaajia on haukuttu kentällä vain sen tähden, että he puhuvat ruotsiksi ne vähät asiat, mitä pelikentällä puhua ehtii. Haukkujina siis yleensä vastustajan pelaajat. Olen myös ihmetellyt, kuinka luennoitsijan kysyessä, että ”Kuinka moni kokee olevansa parempi ihminen puhumansa kielen perusteella”, miten lähes jokainen ruotsinkielinen nosti kätensä ylös. Ei tee ruotsinkieli ihmisestä parempaa sen enempää kuin suomen- tai venäjänkieli. Kielitaito sinänsä on suotava ominaisuus.

Kaiken ihmettelyn jälkeenkin minä haluaisin tehdä yhteistyötä yli kielirajojen. Haluaisin tehdä sitä erityisesti oman seurakuntani kohdalla, mutta se on toistaiseksi osoittautunut mahdottomaksi. Eikä syynä liene edes ensisijaisesti haluttomuus, vaan yksinkertaisesti osaamattomuus. Me emme vain osaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkään tehdä aloitetta ja nähdä sitä vaivaa, että aitoa ja toimivaa yhteyttä voisi syntyä. Ja lienee niin, että kaikki tuo edellä mainittu kyräily, epäluulo ja pettymykset ovat loppujen lopuksi puuttuvan yhteyden syytä. Mitä mieltä sinä olet? Jos vastaat, niin muista vastata kunnioittavasti.

Read Full Post »

IMG_5134Helluntaiherätyksen viikkolehti Ristin Voiton ja sen liitteen, Paimen Plussan päätoimittaja Leevi Launonen otti minuun yhteyttä uusien seurakuntien perustamiseen liittyen. Itse olen ollut keskeisessä roolissa vuonna 2009 perustetun Vedä Henkeä -seurakunnan perustamisessa ja Launosen kiinnostus juontaa siis juurensa niihin tapahtumiin. Helluntaiherätyksen toimijat ovat luoneet Talvipäivillä 2010 hankkeen, joka kulkee nimellä: ”Seurakunta jokaiselle 2020”. Helluntailiike on edelleen jäsentänyt toimintaansa muodostamalla ”Helmet – helluntaiherätyksen menettelytapaohjeet” uusien seurakuntien perustamisen avuksi ja tueksi.

Launonen pyysi minua ja muutamaa muuta uuden seurakunnan perustamiseen osallistunutta kommentoimaan Helmet-ohjeistoa ja helluntaiherätyksen nykytilaa. Olin luonnollisesti kiitollinen mahdollisuudesta saada kertoa ajatuksistani. Kuitenkin, kuten jokainen haastatteluja antanut tietää, päätyy pitkästäkin vastauksesta usein paperille vain yksi tai kaksi pientä lainausta. Niin nytkin. Ymmärrän kyllä hyvin, ettei lehteen ole mahdollista laittaa jokaisen pastorin jaarituksia, mutta kun tarpeeksi moni kommentoi, niin kenenkään ääni ei tule kuuluviin. Loppujen lopuksi aukeaman kokoisen jutun sekaan mahtui ne pari lainausta minulta.

Helluntaiherätyksen mediatoimijoista Aikamedia, joka yllämainittuja lehtiä julkaisee on pitäytynyt tiukan vanhakantaisessa linjassaan sikäli, ettei lehden juttuja juuri pääse mistään näkemään. Näin ollen ihan todellista keskusteluakaan ei pääse syntymään. Paimen Plussa on levikiltään 1300 kappaleen lehti ja se on tarkoitettu helluntaiherätyksen johtajille. Yleisesti pyrin blogissani kommentoimaan asioita, joista jokaisella voisi olla käsitys, mutta tällä kertaa itse artikkelista ei ole toistaiseksi ole sähköistä versiota saatavilla, joten koko juttu voi mennä satunnaiselta lukijaltani ohi. Siitä huolimatta päätin laittaa vastaukseni kokonaisuudessaan näkyville. Puoliksi ihan jo senkin vuoksi, että lupasin niin tehdä.

Liitän tähän Leevin esittämät kysymykset ja niihin antamani vastaukset:

1. Miten arvioitte helluntailiikkeen / helluntaiseurakuntien kykyä uudistaa toimintakulttuuriaan nykypäivän tarpeita vastaavaksi?

Perusongelma toimintakulttuurin uudistamisessa on seuraava: Uudistumistarve on kääntäen verrannollinen uudistumiskykyyn. Toisin sanoen: mitä suurempi tarve uudistumiselle olisi, sitä vähemmän siihen on enää mahdollisuuksia ja kykyä. Toisaalta seurakunnat, jotka kykenevät uudistumaan ovat harvoin sen tarpeessa. Uudistumistarpeen ja uudistumiskyvyn väliin jää vain kapea mahdollisuuden ikkuna ja valitettavasti mielestäni valtaosa helluntaiseurakunnista on tuon mahdollisuutensa jo menettänyt. Suurimmalla osalla helluntaiseurakunnista on ilmeinen tarve toimintakulttuurin uudistamiselle, mutta niillä ei enää vuosiin ole ollut siihen mahdollisuutta eikä kykyä.

2. Miten arvioitte Helmet-menettelytapaohjeisiin (liitteenä tämän tekstin lopussa) sisältyviä periaatteita uusien seurakuntien perustamisesta ja niiden toimivuutta käytännössä?

Vaikuttaaa vahvasti siltä, että Helmet-ohjeiston laadinnassa on jälleen syyllistytty perihelluntailaiseen virheeseen: On tehty ohjeet kysymättä keneltäkään lähteneeltä, ulkopuoliselta tai sellaiselta, joka voisi kuvata uuden seurakunnan perustamisen haasteita toiselta puolelta. Erityisesti ”ongelmatilanteissa syntyvien seurakuntien perustaminen” on erikoista luettavaa. Tottakai lähtökohdaksi tarjotaan neuvottelua, mutta useimmiten tilanne on se, että uuden seurakunnan perustamiseen joudutaan, koska kaikesta neuvottelusta huolimatta työlle ei löydy tilaa tai ymmärrystä. Jatkoneuvottelu ei auta enää siinä vaiheessa. Sen jälkeen Helmet-menettelytapaohjeet keskittyvät oman tulkintani mukaan kolmeen askeleeseen: Tehdään lausunto, jossa todetaan ettei uusi seurakunta kuulu veljesyhteyteen ja ettei helluntaiseurakunta ole vastuussa sen toilailuista ja tiedotetaan tämä asia vielä kaikkien muidenkin seurakuntien tietoon. Päävaikutelma on siis se, että on annettu ohjeet siihen, kuinka tehdään selkeä, nopea ja lopullinen pesäero niihin, jotka ajattelevat toisin. Muuta apua näistä ohjeista ei ole.

3. Miten Helmet-ohjeistuksen periaatteet ovat toimineet Pietarsaaren helluntaiseurakunnan ja Vedä henkeä -seurakunnan välillä?

Kuten edellisessä kohdassani mainitsin, nämä ohjeet eivät valitettavasti auta oikein mitenkään. Ymmärtääkseni ne on kuitenkin laadittu paljon lähtömme jälkeen. Jos ne ovatkin olleet olemassa, niin tämä haastattelu oli ensimmäinen kerta kun niistä kuulin.

4. Tarvitaanko Helmet-menettelytapaohjeisiin tai helluntailiikkeen nykyisiin käytäntöihin uusien seurakuntien perustamisessa jotain muutoksia? Mitä ja miksi?

Helmet-ohjeet voi laittaa arkistoon ja aloittaa koko homman alusta. Sen sijaan, että perustetaan Seurakunta kaikille 2020 -työryhmiä, luodaan menettelytapaohjeita ja tehdään lausuntoja maakunnallisille neuvottelupäiville, olisi syytä unohtaa kaikki byrokratia ja komiteat ja nöyrästi kuunnella edes niitä syitä, jotka ovat johtaneet uusien seurakuntien perustamiseen ja niitä kokemuksia, joita nämä uuden ajan pioneerit ovat keränneet. Ennen ainuttakaan julkilausumaa ja tiedonantoa on nöyrryttävä kuuntelemaan. Ilman ongelmatilannettakin on nähdäkseni melko rohkeaa ajatella, että toiminnassaan väljähtänyt tai uriinsa kangistunut helluntaiseurakunta kykenee perustamaan vireän, elinvoimaisen ja erilaisen seurakunnan yhtään minnekään. Todennäköistä on, että jos jotakin saadaan aikaan, niin korkeintaan kopio emäseurakunnasta. Sellainen ei palvele ketään.

5. Kuuluuko Vedä Henkeä -seurakunnan keskeisistä vastuunkantajista kukaan enää jäsenenä Pietarsaaren helluntaiseurakuntaan? Jos kuuluu, miksi?

Ei kuulu.

6. Muita vapaamuotoisia ajatuksia aiheesta?

Helluntaiherätys kärsii myös samoista ongelmista, mistä useat seurakunnat kärsivät pienemmässä mittakaavassa: kaksoishallinnosta ja johtajuuden puutteesta. Meidän seurakuntamme ei saa esimerkiksi mainostaa millään tavalla sen enempää Netmissionin kuin Ristin Voitonkaan kautta. Perusteluksi saatetaan mainita, ettei kilpailevaa toimintaa sallita. Kuitenkin vaikkapa Pirkko Jalovaara tai Seppo Juntunen ovat kelvanneet mainostajiksi, vaikka heidänkään taustansa ei ole helluntailiikkessä. Kun yritin asiaan aikoinaan selvyyttä, niin välillä asiaa piti kysyä Avainmedialta tai Aikamedialta. Välillä ohjattiin Ristin Voiton puoleen ja välillä asiaa piti kysyä HyRyn päättäjiltä. Loppujen lopuksi päätösvaltaa ei ollut kenelläkään, mutta selväksi tuli, ettei kannata kysyäkään. Sellaista päättäjää, joka ottaa vastuun ja kantaa sen, ei enää löydy.

Uutta seurakuntaa perustettaessa ongelmatilanteessa on todennäköistä, että seurakunta josta lähdetään pitää lähtöä jollakin perusteella vääränä ja lähtijät puolestaan välttämättömänä. Tilanne etenee kuitenkin kaiketi siten, että olemassaoleva helluntaiseurakunta käyttää veto-oikeuttaan ja ilmoittaa Ristin Voitonn kautta helluntaikansalle, että lähtijät ”Eivät nauti seurakuntamme luottamusta” tai ”Lähtijät eivät ole toimineet raamatullisten periaatteiden mukaan”. Sanomattakin on selvää, että vanha helluntaiseurakunta täyttää kaikki raamatulliset ja teologiset kriteerit. Helluntaikenttää tunteva tietää mikä painoarvo on sillä, että yksilö tai yhteisö todetaan tahoksi, joka ei enää nauti luottamusta. Tämän jälkeen lähtijän tie on suljettu. Ja vaikka tahtoakin olisi, niin ei ole sitä johtajaa, jolla olisi valta enää avata tietä. Minkä helluntaiherätys sulkee, sitä ei Jumalakaan avaa.



Helmet – menettelytapaohjeisto

Suomen Helluntaikirkon julkaisuja 1 (Aikamedia, 2013)

Uuden seurakunnan perustaminen

Seurakunnan perustaminen vastoin yhteisesti sovittuja periaatteita aiheuttaa hajaannusta. Siksi onkin tärkeää, että käytössä on yhteisesti sovittu seurakunnan perustamismenettely.

Neuvoa-antavien vanhimpien luoma ohjeistus seurakunnan perustamiseen

  • Jokaisella seurakunnalla on oikeus perustaa uusia seurakuntia omalle paikkakunnalleen.
  • Seurakunnilla tulisi olla halu kasvaa ja synnyttää uusia seurakuntia alueille, joissa ei ole helluntaiseurakuntaa.
  • Seurakuntaa, jonka toimintaedellytykset ovat jäsenkehityksen myötä heikentyneet, suositellaan hakeutumaan yhteistyöhön lähialueella toimivan helluntaiseurakunnan kanssa.

Ongelmatilanteissa syntyvien seurakuntien perustaminen

  • Jos paikkakunnalle on syntymässä uusi työ, on siitä neuvoteltava paikkakunnalla jo toimivan seurakunnan johdon kanssa.
  • Uuden työn aloittava taho on vastuussa jäsenensä ja työntekijänsä tekemästä työstä.
  • Ellei yhteistyötä synny, on käännyttävä neuvoa-antavien veljien puoleen, jotka valmistavat prosessin jälkeen lausunnon maakunnallisille neuvottelupäiville.
  • Mikäli osapuolet eivät pääse sopimukseen uudesta työstä, syntyvää seurakuntaa ei katsota veljespiiriin kuuluvaksi helluntaiseurakunnaksi.
  • Neuvoa-antavien veljien toimesta asiasta tiedotetaan seurakuntien vanhimmille.

Read Full Post »

glssemod

”Kaksikielisyys on rikkaus!” Tai ainakin me muistamme muistuttaa sitä toisillemme, kun yritämme tulla sivistyneesti toimeen pienellä kaksikielisellä paikkakunnalla. Kielitaito on yleisesti ottaen osa hyvää yleissivistystä ja olenkin saanut suuren siunauksen osakseni päästessäni tutustumaan äidinkielenään ruotsia puhuviin ihmisiin täällä ruotsinkielisellä rannikolla.

”Yhteistyötä yli kielirajojen!” on yksi monen yhteiskristillisen tapahtuman ja kampanjan haavekuvista. Itse olen käytännössä ollut koko elämäni aktiivinen seurakuntalainen ja me olemme enemmän tai vähemmän aktiivisesti etsineet mahdollisuuksia ja tilaisuuksia toimia yhteistyössä ruotsinkielisten seurakuntien kanssa. Tämä pyrkimys on ollut olemassa niin kauan kuin jaksan muistaa.

Pietarsaaressa järjestetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa GLS-tapahtuma. Global Leadership Summit on ollut syksyni kohokohta jo kuuden vuoden ajan. Itse asiassa pieni Vedä Henkeä –seurakuntamme on paljosta velkaa tälle upealle tapahtumalle. Arvaatte varmaankin innostukseni, kun kuulin, että tänä vuonna saisimme nauttia tapahtumasta ihan kotikaupungissamme.

Ei toki mennyt kauaa, kun kuulin, että tapahtumasta tulisi pelkästään ruotsinkielinen. Itse ymmärrän ruotsia hyvin ja englantia erinomaisesti, joten minulle se ei olisi ongelma, mutta osalle seurakunta-aktiiveistani kyllä. Otinkin saman tien yhteyttä tuttuun järjestäjään ja esitin vienon toiveen: Voisivatko videonäytöltä näytettävät puheet olla tekstitettyjä molemmilla kielillä? Sellainen kun oli mahdollista jo vuonna 2009 ensimmäisessä GLS-tapahtumassani Vaasassa. Kerroin lisäksi, että juontojen, laulujen ja muiden infojen ei tarvitse olla kahdella kielellä. Riittää, kun itse opetusta pystyy seuraamaan.

En kuitenkaan yllättynyt kun kuulin, että tekstitys kahdella kielellä koettiin hankalaksi. Oletan, että yhtä hankalaksi koettiin simultaanitulkkaus ja mahdollisesti erillinen huone ja siinä pieni näyttö, jolla sama opetus olisi ollut suomenkielisellä tekstillä (Tapahtumaan tehdään joka tapauksessa DVD:t suomenkielisellä tekstillä.), koska nekään vaihtoehdot eivät toteutuneet. En enää yllättynyt, koska surullisen usein lopputulos on juuri tämä. Itse ajattelen, että järjestäjien kohdalla oikea kysymys ei tässä tapauksessa ollut ”Onko se hankalaa?” tai ”Onko se helppoa?”, vaan ”Onko se oikein?” tai ”Onko se kristillistä?”.

En toki tiedä minkälaisen kysymyksen päättäjät ovat itselleen tehneet, mutta vastauksen tiedän. Olen näet kuullut saman vastauksen niin monta kertaa aiemminkin. Jeesus kyllä yhdistää yli kunta- ja valtakuntarajojen. Hän yhdistää eri kirkkokunnista ja tunnustuskunnista olevia ihmisiä. Jeesus kykenee yhdistämään ihmisiä yli ikäkuilujen ja kulttuurirajojen. Ainoa asia, jossa Jeesuksen valta hyytyy on suomen- ja ruotsinkielisten yhdistäminen Pietarsaaressa.

En tällä kaikella ole kuitenkaan nostattamassa kieliriitaa. Tai se ei siis ole tavoitteeni. Tiedän, että ymmärrystä ja puolestapuhumistakin esiintyi. Tiedän myös, että moni ruotsinkielinen ystäväni oli yhtä hämmästynyt, ellei enemmänkin, kuullessaan tästä kaikesta.

Se mikä minua todella harmittaa on se, että niin moni seurakunta on herännyt maailmassa vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen. Moni seurakunta tekee työtä ihmiskaupan uhrien, orpojen, sorrettujen tai vaikka katulapsien parissa. Jotkut kampanjoivat reilun kaupan suklaan, kahvin tai muun tavaran puolesta. Joku sijoittaa mikrolainoihin tai hommaa kenkiä köyhille. Kuitenkin, kaiken jalon, ylevän ja oikean kanssa kisaillessamme me kompastumme edelleen ikiaikaiseen kysymykseen: ”Kuka on minun lähimmäiseni?”

Read Full Post »

Global Leadership Summit -tapahtumasta on muodostunut yksi henkilökohtaisen elämäni kohokohdista. Odotan aina vuotuista tapahtumaa kuin lehmä kesää. Ensikosketukseni tapahtumaan oli vuonna 2009, kun kävin itsekseni tapahtumassa, joka sattui silloin olemaan Vaasassa. Olin kyllä kuullut monen tapahtumaa kehuvan, mutta mahtuuhan maailmaan hypetystä. Tässä tapauksessa se ei ollut turhaa. Viime vuonna sain mukaani Jyväskylään jo koko hallituksen ja tänä vuonna meitä oli kymmenen hengen ryhmä menossa samaan kaupunkiin. Yksi viime hetken peruutus (hyvästä syystä) pudotti ryhmämme 9 hengen kokoiseksi, mutta silläkin porukalla homma toimi upeasti.

Monien huippuhetkien joukosta jäi mieleeni muun muassa Henry Cloudin opetus kolmenlaisista ihmisistä: viisaista, tyhmistä ja pahoista. Cloud totesi, että harva ihminen kuuluu pelkästään yhteen ryhmään, vaan meissä kaikissa on näitä ominaisuuksia jossakin määrin. Erityisen avartavaa oli kuitenkin Cloudin esitys siitä, kuinka eri tavoin voit vaikuttaa eri ihmisiin. Siinä missä viisas ottaa vastaan negatiivistakin palautetta ja on siitä kiitollinen, tyhmä ei näin tee. Tyhmälle annettu palaute kimpoaa aina johonkin toiseen. Syy on on aina muualla kuin itsessä. Niinpä puhumalla voit vaikuttaa vain viisaaseen, tyhmään ei puhe tepsi. Pahoista kannattaa pysyä kokonaan erossa.

Myös John Dicksonin puhe nöyryydesta ja Patrick Lencionin ajatukset haavoittuvuudesta iskivät kuin märkä sukka. Molempien miesten nerokkaat oivallukset ovat aivan liian suuria referoitavaksi muutamaan lauseeseen tai edes kokonaiseen postaukseen, mutta jos sinulla on mahdollisuus ostaa tapahtuman DVD-kokoelma, niin niitä rahoja et laita huonoon kohteeseen.

Ehkä yksi avainoivalluksistani sattui kuitenkin Viikinkiravintola Haraldissa. Tuo mieliravitolamme Jyväskylässä oli vain tapahtumapaikkana, kun kysyin koko ryhmältä palautetta ja huomautettavaa johtamisessani. Suoraan pyydetty palaute sai rymäläiset vähän kiemurtelemaan, sillä tarve positiivisen palautteen antamiseen tasapainon vuoksi oli kova. En kuitenkaan tällä kertaa tarvinnut sitä. Monenlaisen palautteen jälkeen mielessäni syttyi (vihdoin) valo. Jokin aika aiemmin olin saanut kuulla positiivista palautetta, kuinka olin tehnyt läheiseen henkilöön vaikutuksen sillä työmäärällä, mitä vapaaehtoisesti teen. Kuitenkin palautteessani minut koettiin vaativaksi ja (ehkä aavistuksen) armottomaksi johtajaksi. Tajusin noiden kahden palautteen yhteyden: minä olen itse kova tekemään töitä vapaaehtoisesti, mutta minulla on taipumus vaatia sitä myös muilta. Jos toinen ei pysty samaan kuin minä, olen taipuvainen ylenkatsomaan häntä.

Tämä on siis minun heikkouteni. Nyt kun olen nähnyt valon, koetan säätää itseäni paremmaksi. Toivottavasti onnistun.

Ps. Palautteesani sain arvioita, että minun olisi:

– opeteltava antamaan lepoa muille.
– oltava pitkämielisempi ja ymmärtäväisempi.
– jaettava vastuuta.
– tultava paremmaksi tiimityössä.
– hyväksyttävä vajavaisuutta eikä edellytettävä täydellisyyttä.
– otettava asioita vähemmän henkilökohtaisesti.
– kuunneltava paremmin muita.
– kysyttävä palautetta useammin.
– oltava armollisempi ja armahtavampi heikkouttakin kohtaan.
– oltava isällisempi ja huomioivampi.

Hyvää palautetta. Tuleeko sinulle mieleen jotakin lisää?

Pss. Palautteen antajilla oli myös paljon hyvää sanottavaa, mutta sen paikka on sitten myöhemmin.

Read Full Post »

Ihmisenä en ole kovin kerkeästi kaihtamassa uuden teknologian ja tekniikan hyödyntämistä. Taidan itse asiassa olla melko innokkaasti tarttumassa uusimpaan materiaan heti, kun vain rahavarani sen sallivat (nykyään melko harvoin). Niinpä olen myös innokas digikuvauksen puolestapuhuja. Digikuvauksen yleistyminen onkin yksi todellisista kiitoksen aiheista elämässäni.

Digikuvauksen helppouden ja edullisuuden kääntöpuolena on ainakin minulla se, että kuvia ei enää tule kehitettyä kuten ennen. Entisaikaan tuli filmirullia vietyä kehittämöön ja useimmiten vastavalmistuneet kuvat piti auton penkillä selata parikin kertaa läpi, ennenkuin malttoi ajaa takaisin kotiin. Kotona niitä sitten sijoiteltiin albumeihin ja usein pyysin vaimoani kirjoittamaan pienen kuvauksen kuvasta, hänellä kun on useimpien naisten (tai ihmisten) tavoin siistimpi käsiala kuin minulla. Näiden hyvien puolien lisäksi muistan toki senkin, kuinka kalliiksi kuvaaminen saattoi tulla ja kuinka monta kuvaa joutui heittämään pois, koska ne olivat yksinkertaisesti epäonnistuneet. En kaipaa filmirullia ja niiden kanssa häseltämistä.

Nykyään tuntuu kuitenkin siltä, että kuvat päätyvät kyllä koneelle eri kansioihin, mutta sinne ne sitten hautautuvatkin. Jotenkin kuvia ei vain tule selattua koneella, vaikka monenlaista kuvaesitystä ja albumiohjelmaakin on tarjolla. Satunnaisesti konetta selatessaan kokee välillä aitoja yllättymisen hetkiä: ”Ai, oliko mulla nämäkin kuvat vielä täällä?”. Kun yhtenä ehtoona innostuin etsimään kuvia Vedä Henkeä -seurakunnan eri vaiheista, tulin aikani kuluksi koostaneeksi kuvista tuon ylläolevan mosaiikkikuvan (Kuvan oikea koko 73 x 73cm.). Kuvia selaillessani tunsin syvää kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olemme saaneet yhdessä kokea. On jotenkin uskomatonta, miten yksi kuva voi tuoda mieleen niin paljon muistoja ja tunteita. Yhtä kuvaa katsomalla voit muistaa kokonaisen päivän tapahtumat, ihmiset, ilot ja surut.

Valokuvakokoelmastani innostuin niin, että päätin tehdä vielä toisen kuvaesityksen. Päätin hyödyntää iPhoton kuvaesityksen siirtymiä saadakseni ripauksen näyttävyyttä mukaan. Yllättäen esityksen tekemiseen meni tunteja aikaa. Niin paljon kuvia. Mitä valita ja mitä jättää pois? Kovan työn ja ankaran karsimisen jälkeen oli kuvaesitykseni silti yli kahdeksan minuuttia pitkä. Se ei ole ehkä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan oikein, mutta hällä väliä, ne ovat minun muistojani. Ne ovat niitä pieniä hetkiä, jotka on tullut ikuistettua muistojen maailmaan.

Missä ovat sinun kuvasi? Oletko tehnyt viime aikoina matkoja muistoihisi? Mitäpä, jos tänään istuisit hetkeksi koneellesi tai mieluummin ihan perinteisen valokuva-albumisi äärelle ja eläisit uudelleen joitakin elämäsi hetkiä? Luuletko, että olisit kiitollinen tai onnellinen elämäsi kuvia katsoessasi? Saisivatko kuvasi sinut tuntemaan ylpeyttä, iloa tai tyytyväisyyttä? Mitä jos elämäsi kuvakirjassa on vain sivuja, jotka haluaisit repiä irti? Onko siellä hetkiä, jotka haluat unohtaa ja vaiheita, jotka halua pyyhkiä pois? Voiko olla niin, että päällimmäiset tunteesi ovatkin häpeä, inho tai viha? Miltä näyttää sinun albumisi?

Et enää voi vaikuttaa siihen, minkälainen kuvakirja elämästäsi on tähän mennessä muodostunut. Voit vain vaikuttaa siihen, minkälainen albumi elämästäsi tehdään tästä eteenpäin.

Tähän sopii Mamba ja valokuvia…

Read Full Post »

Older Posts »