Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Urheilu’ Category

uuttajavanhaa

Monien muiden ihmisten tavoin minullakin on tapana vuoden vaihteessa ja näin alkaneen vuoden alkupuolella katsella vielä hieman taaksepäin ja pohtia, että mitä juuri päättyneestä vuodesta jäi päällimmäisenä mieleen. Oma vuoteni oli varsinkin työkuvioiden osalta melkoisen poikkeuksellinen. Vaihdoin alkuvuodesta työpaikkaa vain kahden kuukauden työskentelyn jälkeen. Toisaalta ehdin myös kesällä toimia kuolevan firman toimitusjohtajana myös sen kaksi kuukautta. Siltä osin kohdallani ajatus ”varastomiehestä toimitusjohtajaksi” pitää paikkansa. Harmittavsti siihen ei kuitenkaan liity taloudellista ”From Rags to Riches”- puolta. Huolimatta molempien pestien lyhyydestä opin niistä paljon. Ehkäpä joskus saan aikaiseksi kirjoittaa niistä asioista teillekin.

Suurta nautintoa tuotti kautta aikain ensimmäinen täysipainoinen veneilykesä. Aiemmat vuodet ovat menneet venettä kunnostaessa tai huonokuntoisen veneenmoottorin kanssa tapellessa. Viime kesä oli ensimmäinen, jolloin kaikki asiat veneessä toimviat moitteetta ja vesillä tulikin oltua kiitettävästi. Tästä olen vieläkin kiitollinen.

Harrastuspuolella tuli kuvioihin mukaan kuitenkin otsikon mukaisesti uutta ja vanhaa. Uutena harrastuksena innostuin Geokätköilystä. Geokätköily kuulosti mielestäni mielenkiintoiselta heti kun siitä ensimmäisen kerran kuulin, mutta harvallapa meistä on aikaa aloitella jatkuvasti uusia harrastuksia. Jokaisen uuden asian aloittamiseen liittyy myös jonkilainen kynnys jonka ylittäminen on sitten enemmän tai vähemmän työlästä. Itse pääsin kyllä alkuun helposti, mutta itse kätköjen löytäminen oli aluksi hankalaa. Minä kun lähdin liikkeelle ilman ainuttakaan neuvojaa, enkä edes oikein tiennyt mitä etsiä. En voi sellaista tapaa suositella, koska lähestulkoon menetin mielenkiintoni koko touhuun. Päätin kuitenkin etsiä kaikkein helpoimmiksi määritetyt kätköt ensin ja pikkuhiljaa kätköjen löytyessä pääsin paremmin jyvälle siitä mitä, ja ennenkaikkea mistä etsiä. Tätä kirjoittaessa olen löytänyt vähän kolmattasataa kätköä ja olen siis vielä aloittelija. Monien löydöt liikkuvat tuhansissa ja joillakin jopa lähempänä kahtakymmentätuhatta. Toki eräskin tuhansia kätköjä löytänyt oli Geocaching.com -sivuston tilastojen mukaan löytänyt kätköjä lähes 350 päivänä vuodesta. Se kertoo jo melko vakavasta suhtautumisesta harrastukseen. Minä puolestani olen innostunut lähinnä veljeni ja muutamien kaverieni kanssa puoliksi ulkoilemaan ja puoliksi kätköilemään enkä todellakaan ehdi ihan noin paljoa kätköjä etsiä. Saa nähdä mitä tapahtuu, jos pahemmin hurahtaa tähän touhuun. Toistaiseksi olen saanut jopa värvättyä kolme uutta kätköilijää mukaan.

Vanhana harrastuksena olen uudelleen innostunut Salibandystä. Ei vanha rakkauteni ole mihinkään koskaan sammunut, mutta olin tässä välissä monia vuosia ihan vain höntsypallolinjalla. Edellisestä sarjapelistä on aikaa useita vuosia ja paikallinen kyläsarjakin jäi taakse, kun erään kerran peliin sattui parikymmentä pelaajaa paikalle. 2 x 15 minuutin pelissä ei montaa vaihtoa ehdi sillä pelaajamäärällä kokea. Lähdin kesken pelin kotiin, enkä ole sen jälkeen kyläsarjaa pelannut. Ymmärrettävästi ei ole kyllä kysyttykään. Tänä vuonna kuitenkin paikkallinen Jeppis FBC päätti kokeilla miesten kakkosjoukkueen perustamista. Lähes veteraani-ikäisenä salibandymiehenä jouduin tekemään sellaista sielun syväluotausta, jossa tosissaan kyselin itseltäni, että jaksanko enää lähteä turnauksiin ympäri Suomea. Ilokseni huomasin, että pelimatkat jäävät tätä nykyä melko lyhyiksi, sen verran joukkueita löytyy ihan Pohjanmaaltakin. Monia muitakin asioita joutui siinä pohtimaan, mutta lopulta puntari kääntyi siihen suuntaan, että päätin lähteä taas kerran areenoille kihisemään. Täytyy todeta, että on ollut mukavaa. Olen aiemminkin kertonut, että mielestäni joukkulajeisssa on sitä jotakin. Samaa mukavaa huulenheittoa ja yhteisöllisyyttä on oikeastaan ehtinyt vähän kaivatakin. Ja onhan siinä oma viehätyksensä olla yksi joukkueen vanhimmista (ellei vanhin, en tiedä jokaisen ikää) pelaajista. Sen olen jo huomannut, että koko ikänsä venyttelyä inhonnut pelimies joutuu vain ikävuosien nujertamana antautumaan ja venyttelemään ennenkuin kroppa suostuu yhtään mihinkään.

Vuosi 2013 jää muistoihin ja historiaan voittopuolisesti positiivisena vuotena. Kiitollisin mielin koitetaan tehdä tästä vuodesta entistä parempi. Uuden vuoden lupauksenani julkistin tavoitteen olla taas vuosi ilman karkkia, sipsiä ja suklaata. Geokätköjä koetan maltillisesti löytää sen verran, että 500 menee rikki tänä vuonna ja veneillä aion niin paljon kuin sielu sietää. Tämä kaikki Raamatun muistutusta mukaillen: ”Jos Jumala elinpäiviä suo ja saamme elää.”

Ps. Arvaatte varmasti, että edellämainitut harrastukset, työ ja seurakunnan johtaminen ovat osaltaan syyllisiä harventuneeseen kirjoitustahtiini. Koitetaan tehdä parannus.

Mainokset

Read Full Post »

Meillä oli vaimoni kanssa meille harvinainen mahdollisuus matkustaa yhdessä Jenkkilään. Vaikka matkustaminen on yleensä aina mukavaa, on samalla allekirjoitettava se vanha totuus, että ”kauas on pitkä matka”. Nykyajan ihanuuksiin kuuluu onneksi se, että internetin kautta on helppoa tutustua paikkoihin etukäteen ja tehdä tarvittavat varaukset.

Ensimmäinen pieni hankaluus koettiin jo ennen matkaa. Suomalaisena näet luulin, että julkinen liikenne ja taksit ovat samanalainen vaihtoeho, kuin Suomessa, mutta näin ei ole. Vaimoni luki kuitenkin Tripadvisor-palvelusta vinkkejä ja huomasi, että taksit ovat paljon mustasukkaisempia omasta reviiristään kuin Suomessa. Joku tiesi kertoa, että taksilla ei välttämättä pääse New Yorkin puolelta New Jerseyyn, jossa hotellimme sijaitsi. Onhan kyseessä kuitenkin osavaltion rajan ylitys. En halunnut ottaa riskiä, joten vuokrasin auton. Toinen nykyajan ihanuus liittyy toimivaan GPS-navigointiin. Vaikka se on loistava laite Suomessakin, täysin vieraassa kaupungissa ja miljoonakaupungin liikenteessä laite on ehdoton välttämättömyys ja sen avulla olikin helppoa ajaa hotellille.

Hotellin olin varannut New Meadowlans Stadiumin tai MetLife Stadiumim kupeesta, sillä matkaviikonlopullemme sattui mahdollisuus käydä katsomassa New York Jetsin ja Indianapolis Coltsin välinen ottelu ihan livenä. Jenkkifutisfanille tämä on tietysti uskomaton kokemus. Aamupalalla tosin ihmettelimme sitä, että hotellissa käytettiin vain kertakäyttöastioita. Tänä ympäristötietoisuuden aikana valinta tuntuu aika erikoiselta.

Hotellilla oli oma pieni bussi, jolla he kuljettivat vieraita edestakaisin stadionille ja takaisin. Me kirjauduimme ulos hotellista ennen puoltapäivää, veimme matkatavaramme autoomme ja jätimme sen odottamaan hotellin parkkipaikalle. Parkkimaksut stadionilla ovat melko suuret, joten minibussi sopi meille oikein hyvin. Suurella stadionilla liikennejärjestelyt toimivat hyvin ja portteja löytyy useampia. Saimme kävellä jonottamatta turvatarkastusten ja lipuntarkastuksen läpi ja omien paikkojenkin löytyminen sujui helposti. Amerikkalaiseen tapaan pikaruokaa ja juomia on tarjolla joka paikassa, ettei tarvitse nälissään istua.

Koska olin varannut liput netistä, en tiennyt kuinka hyvin meidän paikoiltamme näkee itse kentän. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt, sillä näkymä oli niinkin korkeilta paikoilta vielä ihan riittävä. Jos suunnittelet matkaa kokemuksen ja elämyksen vuoksi, ainakin MetLife Stadiumilla voit surutta ostaa liput halvimmille ja korkeammalla sijaitseville paikoille. Tämän stadionin neljä suurta näyttöä auttavat vielä televisionkuvan kautta näkemään ne asiat, jotka kentällä jäävät näkemättä.

Kenttäkuulutukset olivat ajoittain aika kovalla, joten korvatulpat eivät ole huono idea. Kaupalliseen tyyliin mainoksia tulee tiuhaan tahtiin ja pelikin rytmittyy televisiomainosten mukaan. Tämä vaikuttaa jopa siten, että erotuomari joutuu odottamaan televisiomainosten loppumista ennenkuin voi ilmoittaa tuomionsa yleisölle. Porukkaa myös ramppaa edestakaisin ruokaa ja juomaa hakemassa, joten omalta paikaltaan joutuu nousta ylös vähän väliä. Toisaalta ventovieraidenkin kanssa pääsee juttuun ja vieressäni istua Jets-fani läpsäytteli huoletta kanssani ylävitosia jokaisen  hienon pelitapahtuman jälkeen. Palomies Ed johti joukkojaan pitkän kokemuksen suomalla varmuudella ja ”Tebow Time!” -huudot kuuluivat jokaisen Mark Sanchezin epäonnistumisen jälkeen. Jets oli kuitenkin vakuuttava ja Sanchez vaiensi epäilijänsä johtamalla joukkueensa voittoon numeroin 35-9.

Jos satut olemaan amerikkalaisen jalkapallon fani, käy ihmeessä edes kerran kokemassa peli paikan päällä. Itärannikolla on monia jokkueita, joiden peleihin voit yrittää tähdätä oman saapumisesi. Patriots, Giants, Jets, Ravens, Panthers, Jaguars ja Dolphins pelaavat ovat kaikki itärannikon joukkueita, joten viikon matkalla voi päästä jopa kahteen peliin vieraaksi, jos on valmis matkustamaan pikkuisen lisää.

Joka tapauksessa kokemus oli hieno ja amerikkalaiset todella osaavat suurtapahtumien ja urheilujuhlien järjestämisen. Jos haluat todella päästä sisälle kokemukseen, varaa aikaa myös Tailgate partyyn osallistumiseen.

Read Full Post »

 

 

Viime viikonloppuna vietimme porukalla jo perinteiseksi muodostunutta Vedä Henkeä -leiriämme. Tällä kertaa olimme muutaman vuoden tauon jälkeen taas Larsmon Lähetyskodilla ja olikin sopivan mukavaa ja nostalgista viettää leiriä samalla paikalla, jossa jo yli kaksikymmentäviisi vuotta sitten olin leireilemässä lapsena. Kun vielä puhujavieraanamme oli loistava Lasse Kujanen, jolla on myös yhteistä historiaa kanssani, oli nostalgiaa tarjolla ihan roppakaupalla.

Tulimme siinä aamukahvia hörppiessämme jutelleeksi nuoruuden urheiluharrastuksista ja -muistoista. Innokkaana jalkapallomiehenä Lasse muisteli, kuinka oli aikoinaan pelannut kohtuullisen tasokkaassa alasarjajoukkueessa mukana. Tuon joukkueen pelaajisto koostui sellaisista miehistä, jotka kaikki olivat olleet hyviä junioripelaajia, mutta elämän polut olivat vieneet heidät muihin suuntiin ja kukaan ei oikeastaan ollut voinut tai halunnut katsoa sitä, kuinka pitkälle rahkeet olisivat jalkapallossa riittäneet. Lasse kertoi kuinka yhtenä vuotena heidän joukkueensa kuitenkin pääsi mukaan aina nousukarsintoihin asti. Ratkaisupelien alla avainpelaajia ei kuitenkaan näkynyt. Joku oli lähtenyt ihan tyttöystäväänsäkin katsomaan toiselle paikkakunnalle. Lasse kertoi siinä yhtäkkiä tajunneensa, etteivät nuo pelikaverit todellisuudessa halunneetkaan nousta ylemmälle sarjatasolle. He kyllä saattoivat sanoa kaikki oikeat sanat ja puhua ”tsemppaamisesta” ja ”taistelusta”, mutta he olivat täysin tyytyväisiä omalla sarjatasollaan pelaamiseen.

Luin tänä kesänä ystäväni suosituksesta Juhani Tammisen kirjan Takaisin peliin. Työuupumuksesta ja sen voittamisesta kertova kirja sisältää myös Tamin kertomuksen Vaasan Sportin tilanteista. Tami kertoo lähes Lassen tavoin tajunneensa, ettei Vaasassa itse asiassa haluttukaan nousta SM-liigaan asti. Sielläkin kyllä puhuttiin noususta ja kaiketi ”tsempistä” ja ”taistelusta”, kuten niin usein urheilussa puhutaan, mutta todellinen tahto puuttui. Kuulin myöhemmin, että joidenkin arvioiden mukaan puolet Vaasalaisten joukkueesta olisi mennyt vaihtoon, koska heidän kapasiteettinsa ei vain olisi riittänyt liigaan. Laji ja taso on toinen, mutta asenne sama.

Voin kyllä jotenkin ymmärtää noita tilanteita. Itse olen pelannut salibandya alasarjoissa. Muistelen, että viitosdivarista aina kakkoseen asti tuli pelejä koettua. Olisi hienoa voida sanoa, että olin hyvä pelaaja, mutta totuus on kyllä se, että siellä kakkosdivarissa mentiin jo kyllä minun osaamiseni äärirajoilla. Alemmissa sarjoissa peli oli vielä kohtuullisen helppoa ja mukavaa, mutta mitä ylemmäs mentiin sitä vaikeampaa se oli. Jossakin vaiheessa minäkin olisin ollut tyytyväinen ihan vain pysymään paikallani. Tottakai minäkin osasin kyllä kuulostaa innostuneelta ja puhua ”tsempistä” ja ”taistelusta”, mutta en välttämättä olisi halunnut nousta ylemmälle sarjatasolle. Nousuhan tuo mukanaan lisää työtä. Pitää harjoitella enemmän, pelimatkat pitenevät ja pelejä tulee vastaan tiuhemmin. Menestys tuo mukanaan vastuuta.

Me pohdimme kahvikupin äärellä Lassen kanssa sitä, että usein näin käy myös seurakunnissa. Me kyllä osaamme puhua ”tsempistä” ja ”taistelusta”, mutta useimmiten me olemme jo tyytyväisiä omaan sarjatasoomme. Me osaamme antaa oikeat vastaukset ja tiedämme, mitä meiltä odotetaan ainakin keskusteluissa, mutta samalla toivomme, ettei meitä otettaisi ihan vakavasti. Tarkoitan sitä, että kun nuorena poikana kuuntelin kuinka pastori innosti meitä kadulle evankelioimaan eli jakamaan traktaatteja (jota olen muuten aina inhonnut), osasin kyllä kuulostaa innostuneelta ja olla hengessä mukana, mutta toivoin silti, ettei tuo kadullelähtö koskaan toteutuisi. Seurakuntaskenessä haaveillaan usein herätyksen ajasta. Sekulaarille lukijalleni kerron, että se on aikaa, jolloin ihmisiä kiinnostaa erityisen paljon hengelliset asiat ja ihmisiä tulee eri kirkkoihin ja seurakuntiin etsimään vastauksia elämän kysymyksiinsä. Sellaisia aikoja koetaan aina silloin tällöin. Useimmiten me emme kuitenkaan ole valmiita siihen työhön ja muutokseen, mitä tuollainen aito ja todellinen herätys tuo tullessaan. Me kyllä osaamme puhua oikeita asioita. Me haluamme, että ihmiset tulisivat mukaan toimintaan, mutta emme kuitenkaan halua heidän istuvan meidän paikallemme tai tuovan omia muutosehdotuksiaan meidän kerhoomme. Emme kenties ole valmiit siihen lisääntyvään työmäärään, mitä ”nousu” tuo tullessaan tai mitä se meiltä vaatii.

Miltä näyttää sinun tsemppisi ja taistelusi?

Read Full Post »