Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Touhuaminen’ Category

Innokkaimmat Korpialttarin lukijat ovat huomanneet, että olen pitänyt luvattoman pitkää taukoa viimeisen postaukseni jälkeen. Syy on kovin yksinkertainen: lisääntyvä valo ja ankara veneilykuume pitävät minut poissa tietokoneeni ääreltä. Marraskuussa 2010 kirjoittelin ostovimmasta, joka tuntuu meistä itse kutakin joskus vaivaavan. Tällä kertaa minua ei niinkään vaivaa ostovimma, vaan ihan perinteisen sairas odotus, että jäät sulaisivat jo pois. Ystäväni näet yllätti minut antamalla minulle lahjaksi vanhan, mutta omalla tavallaan kauniin Finmar-veneen. (Kuva ei liity siihen veneeseen mitenkään. Laitan kuvia myöhemmin.) Olen viettänyt tuntikausia omassa tallissani vanhaa venettä kunnostaen ja ehostaen. Jokainen jonkinlaista remonttia joskus tehnyt tietää sen palkitsevan tunteen, joka liittyy omilla käsillä tekemiseen ja selkeään tuloksen näkemiseen.

Yksi meidän aikamme ilmiöistä on valitettavan yleiseksi käynyt työssä uupuminen. On monenlaista väsymistä, uupumista, loppuunpalamista, masennusta ja paniikkihäiriötä. Lähipiirissänikin on ihmisiä, jotka ovat kokeneet näitä valitettavia kohtaloita. Olen siinä venettä kunnostaessani pohtinut, että mahtaako edes pienenä osasyynä joidenkin uupumiseen olla se, etteivät he saa oikeastaan koskaan kunnolla nähdä työnsä tuloksia. Monen ihmisen työ on sellaista jatkuvaa prosessia, jossa ei ole kunnollista alkua tai loppua. Työpäivän jälkeen ei välttämättä voi kokea tehneensä hyvää työtä tai näyttää jotakin sellaista, josta voi olla aidosti ylpeä.

Ei sillä, että en pitäisi kaikenlaista työtä arvokkaana, mutta luulen vain, että monen työstä puuttuu jokin sellainen elementti, joka työhön on entisaikaan saattanut liittyä. Suutari lienee ollut ylpeä tekemistään kengistä ja räätäli ompelemistaan puvuista. Koko päivän palavereissa istuva ja papereita siirtelevä konttori-ihminen tekee myös arvokasta työtä, mutta mahtaako hän silti kokea työtänsä arvokkaaksi? Tehtaalla prosessia valvova ammattilainen saattaa kokea näyttöpäätteiden tuijottamisen ja mittareiden seuraamisen loppuviimein melko yksitoikkoiseksi työksi. Alkaako mahdollinen arvottomuuden tunne syömään sitä jaksamista pitemmän päälle? Väsymyskin voi olla hieno tunne. Sitä se on ainakin silloin, kun raskaan työn ja tekemisen jälkeen jokainen lihas huutaa lepoa ja saa kaatua omaan sänkyyn. Itse tarvitsen sitä ainakin silloin tällöin.

Toivottavasti sinä saat kokea onnistumisen tunteita ja löydät jotakin sellaista elämääsi, joka tuo siihen sisältä. Toivottavasti saat tehtyä jotakin sellaista, josta voit olla ylpeä ja kokea tehneesi hyvää työtä.

 

Read Full Post »

Yksi elämän traagisten tarinoiden erikoisuuksista on Sarah L. Winchesterin tarina. Nuorena naisena Sarah nimittäin solmi avioliiton William Wirt Winchesterin, nimeään kantavan asetehtaan omistajan kanssa. Winchesterin legendaarista kivääriähän kuvataan aseeksi, joka valloitti lännen. Asetehtailija ehtikin hankkia aseillaan suuren omaisuuden. Raha ja omaisuus eivät kuitenkaan taanneet helppoa elämää Sarahillekaan. Pariskunnan ainoa lapsi kuoli vain kymmenen päivää syntymänsä jälkeen ja Sarah alkoi kärsiä kovasta masennuksesta. Hänen miehensä kuoli myös melko nuorena ja niin Sarah peri nuorehkona leskenä suuren omaisuuden.

Kovien koettelemustensa vuoksi Sarah uskoi perheensä olevan kirottu. Hän etsi apua meedioilta ja eräs kertoikin kirouksen olevan kaikkien Wincehster-kiväärillä tapettujen ihmisten henkien aikaansaannosta. Meedio kehotti muuttamaan länteen ja rakentamaan ison talon itselleen ja kaikille hengille. Meedion neuvon mukaan Sarahin piti jatkaa rakentamista, sillä jos rakentaminen lakkaisi, Sarah kuolisi.

Sarah osti Kaliforniasta kahdeksanhuoneisen talon ja aloitti rakennusurakkansa. Urakkaa tehtiin 24 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, 365 päivää vuodessa, 38 vuoden ajan. Sarahia kiehtoi jostakin syystä luku 13 ja niinpä sitä sovellettiin monin eri tavoin rakennuksessa. Talossa on 13 kylpyhuonetta, siellä on 13-ruutuisia ikkunoita, 13 kattokruunua huoneessa ja niin edelleen.

Koska taloa rakennettiin jatkuvasti ja ilman minkäänlaista kokonaissuunnitelmaa, siitä tuli hyvin monimutkainen ja sekava. Monet talossa palvelleet henkilökunnan jäsenetkin tarvitsivat kartan löytääkseen perille. Talossa on portaikkoja, jotka eivät johda mihinkään. Siellä on ikkunoita, joista näkee vain muualle taloon ja jotkut ikkunoista ovat jopa lattiassa. Talossa on ovia, jotka avautuvat vain umpeen muurattuun seinään. Kolmenkymmenenkahdeksan vuoden rakentamisen jälkeen talossa oli 160 huonetta. Sekava ja omituinen talo on saanut nimekseen mysteerien talo ja tänä päivänä se on suosittu nähtävyys Kaliforniassa.

Seurakuntakonsultti Will Mancini miettii kirjassaan Church Unique, että monen seurakunnan toiminta on kuin mysteerien talon rakentamista. Niissä toimitaan ilman minkäänlaista kokonaissuunnitelmaa ja joskus tuntuu, että omakin väki tarvitsisi kartan selvittääkseen kaikkien toimintojen olemassaolon ja sijoittumisen toimintakenttään. Will mainitsee vielä, että monen seurakunnan toimintaa kuvaa samanlainen tarve rakentaa ja touhuta, koska ilman meedioitakin on olemassa pelko, että kun touhu lakkaa, kuolema tulee. Kuvaako tämä sinun seurakuntasi toimintaa? Kuvaako se sinun yrityksesi toimintaa?

Read Full Post »