Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Teknologia’ Category

ff

Kaikkina aikoina omaa aikaansa seuraava ihminen voi tehdä mielenkiintoisia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Toki niiden havaintojen mielenkiintoisuus on suhteellinen käsite. Minun mielestäni meidän aikanamme on mielenkiintoista havaita, kuinka meiltä on jotenkin kadonnut elämisen taito.

Yksi aikamme ilmiö on nimeltään downshiftaus. Ajallemme tyypillisesti se on englannin kielestä lainattu termi. Sillä halutaan kuvata elämän hidastamista tai leppoistamista. Downshifting tarkoittaa siis sitä, että vaihdetaan pienemmälle vaihtelle, eikä ajeta kaasu pohjassa.

Toinen samaan aatesuuntaan sisältyvä ajatus on minimalismi. Ystäväni Teemu Kunto on kunnostautunut tämä ajattelun kannattajana. Siinäkin haetaan tietynlaista mielenrauhaa, mutta enemmänkin tavaran vähentämisen kautta. Älä osta mitään -päivä pyrkii viestimään samasta asiasta. Pyritään siis tulemaan toimeen vähemmällä.

Nämä ovat kaikki varmasti hyviä ajatuksia. Jotenkin jäin tässä yhtenä päivänä vain miettimään asiaa oman mummuni kannalta. Inkeriläistaustainen ja Kauhavalla ikänsä asunut mummuni oli sellainen perusjärkevä maaseudun ihminen. Ja kun kävin mielessäni hänen kanssaan keskustelua näistä aiheista, voin nähdä sieluni silmin mummun hämmästyneen ilmeen.

Mummu olisi varmasti ihmetellyt ajatusta downshiftaamisesta. Hän olisi ehkä miettinyt, että eikö hidastaminen kuulu vain sille, joka on itse aluksi ajanut kaasu pohjassa. Eikö olisi fiksumpaa ajaa sopivaa vauhtia heti alun pitäenkin? Ja jos jollakulla on liian kiire, eikö hän osaa hidastaa ihan itse? Ilman mitään aatteita. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna. Miksi meitä pitää opettaa hidastamaan?

Ja oman aikansa lapsena mummu ei ostellut turhuuksia. Ostettiin tarpeeseen ja tavaroita käytettiin pitkään ja niitä korjattiin, kun menivät rikki. Minimalismi ja ostoboikotit olisivat varmasti tuntuneet hänestä kovin oudoilta ajatuksilta.

Downshiftaukseen liittyy myös ajatus oman ajankäytön tarkkailemisesta. Silmiini sattui Ylen sivuilla oleva artikkeli, jossa kysytään: Jos pomo lähettää sähköpostia yöllä, pitääkö vastata? Ei tarvitse. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna. Milloin me oikein kadotimme kykymme elää? Miksi meille pitää opettaa, ettei koko ajan tarvitse olla tavoitettavissa?

Artikkelin yhteydessä on viisi vinkkiä, joista yksi kehottaa jopa hankkimaan oma puhelin työpuhelimen rinnalle. Samoin kehotetaan hiljentämään viestisovellusten äänet, kun et ole töissä.

Kamppailen edelleen sen ajatuksen kanssa, että miten selittäisin mummulle tämän. Miten kertoisin, että meidän aikanamme on oltava kaksikin puhelinta, joissa on sähköposti, Messenger, Twitter, Whatsapp, Facebook, Instagram, LinkedIn ja sata muuta sovellusta, jotka me sitten kaikki hiljennämme, etteivät ne häiritse. Miten kertoisin, että meidän aikanamme on lukematon määrä yhteydenpitotapoja, mutta me haluamme hiljentää ne kaikki? Me voimme puhua videopuhelun toiselle puolelle maailmaa, mutta ärsyynnymme, kun videonkatseluhetkemme keskeyttää ilmoitus Whatsapp-viestistä.

Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat poistaneet puhelimensa sovelluksista kaikki ilmoitukset. Muuten, kun he näkevät sen punaisen pallon Facebook-ikonin kulmassa, heidän on päästävä katsomaan, kuka on tykännyt tai kommentoinut heidän ajatuksiaan. Samoin me ärsyynnymme, kun meitä liitetään ilman lupaa johonkin Facebook-ryhmään tai kun luokan vanhempien Whatsapp-ryhmään tulee kopioituja uuden vuoden toivotuksia. Kaikista sovelluksista etsimme ensiksi mahdollisuudet estää ilmoitukset ja turhat kaveripyynnöt.

Eräänä yönä, kun en saanut unta ja pyörin rauhattomana sängyssäni, havahduin outoon valoon keittiössä. Meni hetki ennen kuin tajusin, että se tuli tyttäreni puhelimesta. Hän oli jättänyt puhelimensa lataukseen ruutupuoli ylöspäin ja sai Snapchat-viestejä kavereiltaan. Pimeässä talossa älypuhelimen ruudun valo oli yllättävän kirkas. Se, että kello oli puoli kolme yöllä ei hidastanut tahtia.

Mitenkä selittäsin mummulle käsitteen snapstreak? ”Se on sellainen juttu, jossa pitää kommentoida toisen viestiä 24 tunnin kuluttua sen saamisesta. Muuten ketju katkeaa.” Oleellista ei ole se, että onko toiselle asiaa. Tärkeää ei ole se, mitä kommentoi. Pääasia, että ketju ei katkea. Ja kun mummu olisi kysynyt: ”Mitä tapahtuu, jos ketju katkeaa?”. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna se tuntuu kyllä typerältä.

Milloin me oikein kadotimme kykymme elää? Miksi me tarvitsemme yhtäkkiä opetusta siitä, kuinka käyttää aikaamme oikein ja kuinka olla vastaamatta sähköpostiin yöllä ja kuinka tulla toimeen vähemmällä? Milloin tästä tuli näin vaikeaa? Kadotimmeko me maalaisjärjen?

 

 

Read Full Post »

smartphone-sliderTulin vaihtaneeksi tänä syksynä työpaikkaa. Uusi työni on haastava ja mielenkiintoinen, mutta samalla se on vienyt sen vähänkin energian, jota minulla on ollut näiden blogipostausten kirjoittamiseen. Nyt, kun viimein löysin aikaa ja voimia kirjoittamiseen huomaan, että olen taas tutun aiheen äärellä. Kirjoitin samaan teemaan liittyen viimeksi aiheella: kevätallergia. Voi olla, että tämä kaikki on vain keski-ikäistyvän miehen änkyröintiä, mutta kai sillekin tässä maailmassa on oma tilansa.

Luulen, että vaimoni oli menneellä viikolla tarkoituksella jättänyt Helsingin Sanomat auki minua varten, kun tulin ruokatunnille töistä. Lehti oli auki kohdasta, jossa oli iso otsikko: ”Nykyteknologia ahdistaa monia”. Voit toki lukea itse koko jutun, mutta idea selviää otsikostakin. Jutusta käy muun muassa ilmi se (itsestäänselvyys?), että moni ihmettelee nykymenoa, jossa ihmiset vain vahtaavat älypuhelimiaan. Edelleen kerrottiin, että useat ihmiset ovat ihan omasta valinnastaan päättäneet jäädä älypuhelinten ja sosiaalisen median ulkopuolelle. Ja sitähän teknologialla useimmiten näissä yhteyksissä tarkoitetaan: älypuhelimia ja sosiaalista mediaa.

Olen myös tässä syksyn ja talven aikana kaivannut entistä enemmän luontoon. Tavallisena arki-iltana saatan lievittää luontokaipuutani paradoksaalisesti teknologian välityksellä: Katson iPadilläni YLE:n Areenasta Erätulilla-ohjelmaa. Samalla suunnittelen seuraavia eräretkiä ja pakoa kaiken hälinän keskeltä luonnon rauhaan. Tuoreessa jaksossa kerrottiin Pääkaupunkiseudun ja IT-alan Hankasalmeen ja puusuksien valmistamiseen vaihtaneesta miehestä. Päällimmäinen tunteeni oli kateus, vaikka asuinseutuni ei mikään metropoli olekaan, enkä onnekseni ole työssä IT-alalla. Omaan vieroitusprosessiini kuuluu alkusyksystä tekemäni päätös jäädä pois Facebookista. Se oli parhaita tekemiäni päätöksiä. Instagram on ainoa sosiaalisen median alustani, koska pidän valokuvista, eikä Instagram vaadi samanlaista läsnäoloa kuin moni muu.

Tänään, kun istuimme keittiössä perheen yhteisen ruokahetken aikaan, kävimme tyttäreni kanssa mielenkiintoisen keskustelun. Tyttäreni oli ollut ystävänsä synttärijuhlissa ja totesi meille: ”Mun mielestä synttäreillä ollaan juhlimassa sitä, joka syntymäpäivä on. Tuolla vain kaikki tuijottivat puhelintaan, oli tosi ärsyttävää”. Voin uskoa sen. Moni ikäiseni ja kaltaiseni änkyrä on huomannut, että esimerkiksi työpaikan kahvitunti ei enää ole rentouttava rupatteluhetki, vaan tilaisuus, jossa kaikki kaivavat oman puhelimensa ja alkavat selailla virtuaalimaailmaa. Itse olen jo pitkään vältellyt koko kahvitaukoja. Turha on tuttua miestä kiusata.

Voi tosiaan olla, että tämä on vain omaa änkyröintiäni, mutta minä uskon, että joku lukijoistani tunnistaa tästä itsensä. Ehkä sinuakin ärsyttää ja ahdistaa nykyteknologia. Ehkä sinäkin salaa kaipaat luontoon, eräelämään ja sinne, missä tietokoneet ja puhelimet eivät ole pääroolissa. (Ja kyllä, minä kirjoitan tätä tietokoneella. En inhoa teknologiaa sinänsä. Inhoan vain sitä otetta, joka teknologialla on meihin.) Ehkä sinäkin ärsyynnyt, kun kanssaihmisten huomio on kiinnittynyt pieneen hohtavaan ruutuun sen sijaan, että he keskustelisivat kanssasi. Luulen kuitenkin (tai ainakin toivon), että kaikki tuo edellämainittu: teknologiainho, siirtyminen pois älypuhelinmaailmasta ja puhelintuijotukseeen kyllästyminen paisuvat aikanaan oikeaksi liikehdinnäksi, jolloin monet saavat jälleen elämänsä takaisin.

Minä en tiedä, mitä asialle voisi juuri nyt tehdä. Pyydän vain, että minun seurassani et koske puhelimeesi, ellei ole pakko. Onko se mielestäsi kohtuutonta?

Read Full Post »

albert-einstein-fear-technology-surpass-human-interaction-generation-idiots

”Pelkään sitä päivää, jolloin teknologia ottaa vallan ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Silloin maailma näkee ensimmäisen idioottien sukupolven” -Albert Einstein

Olen tietoinen siitä, että tuo alun sitaatti ei itse asiassa ole Albert Einsteinin sanoma. En loppujen lopuksi löytänyt selvää vastausta siihen, että kuka tuon ajatuksen on alunperin keksinyt. Minä käytän sitä tässä yhteydessä, koska JOKU on sen keksinyt ja MINÄ olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Minua on nimittäin tänä keväänä vaivannut pahemman laatuinen kevätallergia. Tähän allergiaan ei ole syypäänä mikään siitepöly, vaan yllätyksekseni olen tullut allergiseksi älypuhelimille ja sosiaaliselle medialle.

Muistan, kuinka joku vuosi sitten olin käymässä Englannissa tapaamassa muutamaa kaveria. Meistä kellään ei ollut paikallista puhelinliittymää, joten kun sitten pääsimme ilmaisen langattoman verkon ääreen, jokainen nappasi puhelimensa ja päivitti kuulumisensa Facebookiin. Kun tajusin meidän kaikkien päivittävän statuksiamme ja vieläpä tykkäävän toistemme tilapäivityksistä ja kommentoivan niitä samalla, kun istuimme samassa huoneessa hiljaisina puhelinten näyttöjen valaistessa kasvojamme, minä raukka pidin sitä jotenkin hienona ja modernina.

Viime kesänä sain etuoikeuden viedä kauniin vaimoni veneretkelle lastemme jäädessä isovanhempien huomaan. Ajoimme veneellämme läheiseen rantaravintolaan ja nautimme upeasta kesäsäästä ja toisistamme. Siinä ruokaamme odottaessamme läheiseen pöytään tuli keski-ikäinen pariskunta. Hetkeä myöhemmin omilla veneillään saapuivat ilmeisesti pariskunnan pojat, pari kaveria ja mahdollinen tyttöystävä tai vaimo. Ruokansa tilattuaan jokainen otti puhelimensa eteensä ja alkoi räpeltää sillä. Muistelen, että ainoastaan perheen äiti oli ilman puhelinta ja hän katseli yksinäisenä ympäriinsä, kun kaikki olivat kiinni koneissaan. Silloin se ei enää näyttänyt hienolta tai edes modernilta.

Niin, kyllä minä tiedän, että älypuhelimilla voi tehdä paljon hyvää. Samoin sosiaalinen mediakin on tuonut mukanaan paljon hyvää ja toimivaa. Niiden yhdistelmä on vain hankala. Liian usein näkee ihmisiä, jotka sen sijaan että keskittyisivät läsnäoleviin ihmisiin, käyttävät aikaansa puhelintaan räpeltäen. On liian tärkeää selata Facebookia, Twitteriä tai WhatsAppia. On todella ärsyttävää olla sellaisessa seurassa läsnä. Tiedän, että on jo olemassa yrityksiä ja vaikkapa seurakuntia, joissa puhelinten tuonti palaveriin on kokonaan kielletty. Erään seurakunnan nuorisotiimin jäsenet jättävät puhelimensa oven vieressä olevaan koriin, äänettömänä ja kuvaruutu alaspäin.

Viimeksi, kun tyttäreni synttäreillä törmäsin samaan ilmiöön tein päätöksen. Tästä lähtien meidän perhejuhlissamme ovat puhelimet kiellettyjä. Niin ikään olen alkanut huomautella kavereille asiasta. Sanon melko suoraan ja töykeästikin: Laita puhelin pois! Ole läsnä! Me olemme tässä nyt! Räplää kotonasi!

Kevätallergia ei ole naurun asia! Minä en enää suostu siihen, että kanssani olevat ihmiset kokevat virtuaalimaailman tärkeämmäksi kuin minut. Olen ehkä vanhanaikainen. Kenties olen itsekäs. Olkoon niin, mutta rajansa kaikella. Tässä on minun rajani.

Mitä mieltä sinä olet?

Ps. Tässä on aiheeseen liittyvä video. Törmäsin siihen sattumalta tänään.

Read Full Post »

Meillä oli vaimoni kanssa meille harvinainen mahdollisuus matkustaa yhdessä Jenkkilään. Vaikka matkustaminen on yleensä aina mukavaa, on samalla allekirjoitettava se vanha totuus, että ”kauas on pitkä matka”. Nykyajan ihanuuksiin kuuluu onneksi se, että internetin kautta on helppoa tutustua paikkoihin etukäteen ja tehdä tarvittavat varaukset.

Ensimmäinen pieni hankaluus koettiin jo ennen matkaa. Suomalaisena näet luulin, että julkinen liikenne ja taksit ovat samanalainen vaihtoeho, kuin Suomessa, mutta näin ei ole. Vaimoni luki kuitenkin Tripadvisor-palvelusta vinkkejä ja huomasi, että taksit ovat paljon mustasukkaisempia omasta reviiristään kuin Suomessa. Joku tiesi kertoa, että taksilla ei välttämättä pääse New Yorkin puolelta New Jerseyyn, jossa hotellimme sijaitsi. Onhan kyseessä kuitenkin osavaltion rajan ylitys. En halunnut ottaa riskiä, joten vuokrasin auton. Toinen nykyajan ihanuus liittyy toimivaan GPS-navigointiin. Vaikka se on loistava laite Suomessakin, täysin vieraassa kaupungissa ja miljoonakaupungin liikenteessä laite on ehdoton välttämättömyys ja sen avulla olikin helppoa ajaa hotellille.

Hotellin olin varannut New Meadowlans Stadiumin tai MetLife Stadiumim kupeesta, sillä matkaviikonlopullemme sattui mahdollisuus käydä katsomassa New York Jetsin ja Indianapolis Coltsin välinen ottelu ihan livenä. Jenkkifutisfanille tämä on tietysti uskomaton kokemus. Aamupalalla tosin ihmettelimme sitä, että hotellissa käytettiin vain kertakäyttöastioita. Tänä ympäristötietoisuuden aikana valinta tuntuu aika erikoiselta.

Hotellilla oli oma pieni bussi, jolla he kuljettivat vieraita edestakaisin stadionille ja takaisin. Me kirjauduimme ulos hotellista ennen puoltapäivää, veimme matkatavaramme autoomme ja jätimme sen odottamaan hotellin parkkipaikalle. Parkkimaksut stadionilla ovat melko suuret, joten minibussi sopi meille oikein hyvin. Suurella stadionilla liikennejärjestelyt toimivat hyvin ja portteja löytyy useampia. Saimme kävellä jonottamatta turvatarkastusten ja lipuntarkastuksen läpi ja omien paikkojenkin löytyminen sujui helposti. Amerikkalaiseen tapaan pikaruokaa ja juomia on tarjolla joka paikassa, ettei tarvitse nälissään istua.

Koska olin varannut liput netistä, en tiennyt kuinka hyvin meidän paikoiltamme näkee itse kentän. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt, sillä näkymä oli niinkin korkeilta paikoilta vielä ihan riittävä. Jos suunnittelet matkaa kokemuksen ja elämyksen vuoksi, ainakin MetLife Stadiumilla voit surutta ostaa liput halvimmille ja korkeammalla sijaitseville paikoille. Tämän stadionin neljä suurta näyttöä auttavat vielä televisionkuvan kautta näkemään ne asiat, jotka kentällä jäävät näkemättä.

Kenttäkuulutukset olivat ajoittain aika kovalla, joten korvatulpat eivät ole huono idea. Kaupalliseen tyyliin mainoksia tulee tiuhaan tahtiin ja pelikin rytmittyy televisiomainosten mukaan. Tämä vaikuttaa jopa siten, että erotuomari joutuu odottamaan televisiomainosten loppumista ennenkuin voi ilmoittaa tuomionsa yleisölle. Porukkaa myös ramppaa edestakaisin ruokaa ja juomaa hakemassa, joten omalta paikaltaan joutuu nousta ylös vähän väliä. Toisaalta ventovieraidenkin kanssa pääsee juttuun ja vieressäni istua Jets-fani läpsäytteli huoletta kanssani ylävitosia jokaisen  hienon pelitapahtuman jälkeen. Palomies Ed johti joukkojaan pitkän kokemuksen suomalla varmuudella ja ”Tebow Time!” -huudot kuuluivat jokaisen Mark Sanchezin epäonnistumisen jälkeen. Jets oli kuitenkin vakuuttava ja Sanchez vaiensi epäilijänsä johtamalla joukkueensa voittoon numeroin 35-9.

Jos satut olemaan amerikkalaisen jalkapallon fani, käy ihmeessä edes kerran kokemassa peli paikan päällä. Itärannikolla on monia jokkueita, joiden peleihin voit yrittää tähdätä oman saapumisesi. Patriots, Giants, Jets, Ravens, Panthers, Jaguars ja Dolphins pelaavat ovat kaikki itärannikon joukkueita, joten viikon matkalla voi päästä jopa kahteen peliin vieraaksi, jos on valmis matkustamaan pikkuisen lisää.

Joka tapauksessa kokemus oli hieno ja amerikkalaiset todella osaavat suurtapahtumien ja urheilujuhlien järjestämisen. Jos haluat todella päästä sisälle kokemukseen, varaa aikaa myös Tailgate partyyn osallistumiseen.

Read Full Post »

Aikaansa seuraava ihminen ei kaiketi ole välttynyt huomaamasta sitä, että höyrylaiva Titanicin turmasta alkaa olla kutakuinkin kulunut sata vuotta. Laivan tarina ja kohtalo täyttävät kaikki ne kriteerit, joita legendan syntymiselle tarvitaan ja niinpä Titanicista tiedetään monien faktojen lisäksi myös monia huhuja ja tarinoita, joiden todenperäisyys on todella kyseenalainen. Tajusin itsekin muodostaneeni käsityksiäni viime aikoina vain James Cameronin sinänsä laadukkaaseen elokuvaan pohjautuen. Päätin hetken mielijohteesta lainata kirjastosta itselleni laadukkaan kirjan, että saisin paremman kuvan siitä, mitä ihan oikeasti tapahtui. Ainoat Titanicin hylylle sukeltaneet historioitsijat John P. Eaton ja Charles A. Haas ovat kirjoittaneet kirjansa tuon legendaarisen laivan eri vaiheista ja heidän tietojaan päätin hyödyntää minäkin.

Siinä kirjaa lukiessani tuli mieleeni yksinkertainen analogia: Titanicia pidettiin uppoamattomana ja se oli aikansa suurin ja ylellisin alus. Sen tekniset ratkaisut ja edistyksellisyys antoivat aiheen olettaa, että laivasta tulisi yhtiölleen oikea rahasampo. Historioitsijat kertovat, että jäävuoreen törmäämisen jälkeen laivan päällikölle ja mukana olleille White Star Linen edustajille selvisi hyvinkin nopeasti, että laiva tulisi uppoamaan. Neljän osaston täyttymisestä vedellä olisi vielä selvitty, mutta viides oli liikaa. Kuitenkaan monet matkustajista eivät yksinkertaisesti uskoneet olevansa vaarassa, niin luja oli heidän luottamuksensa Titanicin suuruuteen ja uppoamattomuuteen. Ehkä on niin, että meillä ihmisillä on sisäsyntyinen taipumus uskoa oman elämänpurtemme uppoamattomuuteen. Me, jotka matkaamme elämän merellä omalla Titanicillamme saatamme olla matkalla siihen kohtalokkaaseen jäävuoreen, mutta me emme tahdo uskoa sitä. En tahdo maalata piruja seinille, mutta muistelen Cameronin elokuvan kohtausta, jossa laivayhtiö johtaja Joseph Bruce Ismay keskustelee laivan pääsuunnittelija Thomas Andrewsin kanssa. Ismay ihmettelee, että: ”Ei kai Titanic voi upota?”. Herra Andrews vastaa: ”Kyllä voi. Ja se tulee uppoamaan. Se on matemaattisesti varmaa.” Itse asiassa sama on totta meidänkin kohdallamme. Jonakin päivänä meidän oma Titanicimme tulee uppoamaan. Se on matemaattisesti varmaa. Oikeastaan ainoa epävarmuustekijä onkin: onko meille tilaa pelastusveneessä?

Toinen mieleeni noussut asia koskee varoituksia jäävuorista. Sunnuntaiaamuna Titanic sai ensimmäisen viestin, jossa sitä varoitettiin jäävuorista. jäälautoista ja ahtojäistä. Itse asiassa laiva sai sunnuntain aikana useita varoituksia jäälautoista ja jäävuorista. Laivalle välitettiin vielä sunnuntai-iltana klo 21.40 viesti, jossa sille kerrottiin, että suoraan sen reitillä on ”runsaasti raskasta ahtojäätä ja runsaasti kookkaita jäävuoria”. Yksin lennätinhuoneessa tuolloin olleella John George Phillipsillä ei ollut aikaa, mahdollisuutta tai halua viedä tuota tärkeää viestiä komentosillalle. Saattaa olla, että meillekin kyllä annetaan useita varoituksia, mutta me emme vain ryhdy koskaan tarvittaviin toimiin niiden vuoksi. Kenties meilläkään ei ola aikaa, mahdollisuutta tai halua ottaa varoituksia vakavasti. Tupakoitsija kyllä lukee askin kyljessä olevia varoituksia, mutta ehkä vasta törmäys pysäyttää? Ehkäpä jäävuoret sinun vesilläsi ovatkin ystäväsi varoituksia liiallisesta työtahdistasi ja jatkuvasta kiireestäsi, jotka käyvät vielä sinun kohtaloksesi. Ehkäpä olet saanut varoituksia terveytesi laiminlyönnistä. Kenties sinun elämäsi merellä varoituksia antavat oireilevat lapsesi tai kylmäksi käynyt suhde puolisoosi, kun laiminlyöt perheesi. Jos me pysähdymme oikein miettimään, niin useimmiten me olemme kyllä saaneet varoituksia ennen sitä viimeistä kohtalokasta viestiä: ”Jäävuori suoraan edessä!”.

Titanic on maannut meren pohjassa pian sata vuotta. Siitä huolimatta mekin voimme vielä oppia siitä.

Read Full Post »

Ihmisenä en ole kovin kerkeästi kaihtamassa uuden teknologian ja tekniikan hyödyntämistä. Taidan itse asiassa olla melko innokkaasti tarttumassa uusimpaan materiaan heti, kun vain rahavarani sen sallivat (nykyään melko harvoin). Niinpä olen myös innokas digikuvauksen puolestapuhuja. Digikuvauksen yleistyminen onkin yksi todellisista kiitoksen aiheista elämässäni.

Digikuvauksen helppouden ja edullisuuden kääntöpuolena on ainakin minulla se, että kuvia ei enää tule kehitettyä kuten ennen. Entisaikaan tuli filmirullia vietyä kehittämöön ja useimmiten vastavalmistuneet kuvat piti auton penkillä selata parikin kertaa läpi, ennenkuin malttoi ajaa takaisin kotiin. Kotona niitä sitten sijoiteltiin albumeihin ja usein pyysin vaimoani kirjoittamaan pienen kuvauksen kuvasta, hänellä kun on useimpien naisten (tai ihmisten) tavoin siistimpi käsiala kuin minulla. Näiden hyvien puolien lisäksi muistan toki senkin, kuinka kalliiksi kuvaaminen saattoi tulla ja kuinka monta kuvaa joutui heittämään pois, koska ne olivat yksinkertaisesti epäonnistuneet. En kaipaa filmirullia ja niiden kanssa häseltämistä.

Nykyään tuntuu kuitenkin siltä, että kuvat päätyvät kyllä koneelle eri kansioihin, mutta sinne ne sitten hautautuvatkin. Jotenkin kuvia ei vain tule selattua koneella, vaikka monenlaista kuvaesitystä ja albumiohjelmaakin on tarjolla. Satunnaisesti konetta selatessaan kokee välillä aitoja yllättymisen hetkiä: ”Ai, oliko mulla nämäkin kuvat vielä täällä?”. Kun yhtenä ehtoona innostuin etsimään kuvia Vedä Henkeä -seurakunnan eri vaiheista, tulin aikani kuluksi koostaneeksi kuvista tuon ylläolevan mosaiikkikuvan (Kuvan oikea koko 73 x 73cm.). Kuvia selaillessani tunsin syvää kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olemme saaneet yhdessä kokea. On jotenkin uskomatonta, miten yksi kuva voi tuoda mieleen niin paljon muistoja ja tunteita. Yhtä kuvaa katsomalla voit muistaa kokonaisen päivän tapahtumat, ihmiset, ilot ja surut.

Valokuvakokoelmastani innostuin niin, että päätin tehdä vielä toisen kuvaesityksen. Päätin hyödyntää iPhoton kuvaesityksen siirtymiä saadakseni ripauksen näyttävyyttä mukaan. Yllättäen esityksen tekemiseen meni tunteja aikaa. Niin paljon kuvia. Mitä valita ja mitä jättää pois? Kovan työn ja ankaran karsimisen jälkeen oli kuvaesitykseni silti yli kahdeksan minuuttia pitkä. Se ei ole ehkä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan oikein, mutta hällä väliä, ne ovat minun muistojani. Ne ovat niitä pieniä hetkiä, jotka on tullut ikuistettua muistojen maailmaan.

Missä ovat sinun kuvasi? Oletko tehnyt viime aikoina matkoja muistoihisi? Mitäpä, jos tänään istuisit hetkeksi koneellesi tai mieluummin ihan perinteisen valokuva-albumisi äärelle ja eläisit uudelleen joitakin elämäsi hetkiä? Luuletko, että olisit kiitollinen tai onnellinen elämäsi kuvia katsoessasi? Saisivatko kuvasi sinut tuntemaan ylpeyttä, iloa tai tyytyväisyyttä? Mitä jos elämäsi kuvakirjassa on vain sivuja, jotka haluaisit repiä irti? Onko siellä hetkiä, jotka haluat unohtaa ja vaiheita, jotka halua pyyhkiä pois? Voiko olla niin, että päällimmäiset tunteesi ovatkin häpeä, inho tai viha? Miltä näyttää sinun albumisi?

Et enää voi vaikuttaa siihen, minkälainen kuvakirja elämästäsi on tähän mennessä muodostunut. Voit vain vaikuttaa siihen, minkälainen albumi elämästäsi tehdään tästä eteenpäin.

Tähän sopii Mamba ja valokuvia…

Read Full Post »

”Maailma on menettänyt visionäärin. Eikä hänen muistolleen ole hienompaa kunnianosoitusta kuin se, että iso osa maailmasta sai kuulla hänen kuolemastaan hänen kehittämällään laitteella” – Barack Obama

Minäkin olen yksi niistä, jotka lukivat surullisen uutisen Steve Jobsin kuolemasta iMacin ruudulta. Uutisen luettuani päädyin selailemaan Twitterissä leviäviä ajatuksia Jobsista iPhonellani. Huomaan olevani liikuttunut ja surullinen lukieassani eri uutisia ja reportaaseja minulle tuntemattoman miehen elämästä.

Steve Jobsia on ylistetty visionääriksi, edeltäkävijäksi, pioneeriksi, uranuurtajaksi, innovaattoriksi ja loistavaksi johtajaksi. Näihin luonnehdintoihin on kelppo yhtyä. Näillä ominaisuuksilla Steve on innoittanut ihmisiä sellaisillakin osa-alueilla, joilla ei ole sinänsä mitään tekemistä teknologian kanssa. Muistan, kuinka eräässä seurakunnan johtamiseen keskittyvässä tapahtumissa yli puolet puhujista siteerasi Steve Jobsia tai käytti Applea jollakin tavoin hyvänä esimerkkinä ja vertauskohtana seurakuntien johtamiseen. Eivätkä ole aivan harvassa ne saarnat, joissa Steve on esimerkkinä käynyt. En usko, että Steve koskaan kuvitteli, että hänen ajatuksensa muuttaisivat seurakuntien tapaa jäsentää maailmaansa. Jossakin joku kyselikin leikillään, että ”palvotaanko täällä Steve Jobsia vai Jeesusta?”.

Steve Jobs on tietokoneiden käyttäjille samaa mitä Michael Jackson muusiikinystäville tai Wayne Gretzky jääkiekolle. Mies, joka on suurempi kuin oma lajinsa. Vaikka en itse kuulu missään asiassa fanaattisten fanien joukkoon, olen silti aina ihaillut osaavia ja kyvykkäitä ihmisiä. Steve Jobs oli kiistatta osaava ja kyvykäs henkilö. Muistan, kuinka vahvassa PC-uskossani ärsyynnyin kuunnellessani Mac-fanaatikkojen väitteitä Macin paremmuudesta. Viiden minuutin Mac-kokeiluja tehden totesin käyttöliittymän hankalaksi (se oli vain erilainen) tai rumaksi (kun en löytänyt tuttuja ikoneita). Vasta kun jouduin työni kautta läheisempään kontaktiin Macin kanssa, jouduin pikkuhiljaa luopumaan uskostani. Mac oli kuin toiselta planeetalta. Se on sitä vieläkin.

Ennen kaikkea ihailen Jobsissa hänen intohimoista suhtautumistaan omaan työhönsä. Itse asiassa maailmassa on harvoja niin kauniita asioita, kuin ihminen joka uskoo omaan tekemiseensä ja rakastaa työtään sydämensä pohjasta. Sellaisia ihmisiä ei ole liikaa tässä maailmassa. Nyt heitä on yksi vähemmän.

Kiitos, Steve!

Read Full Post »

Henry David Thoreau vietti erakkoelämää Mainen osavaltiossa. Eräänä päivänä hänen rauhaansa tuli häiritsemään joukko työmiehiä. Tutkiessaan asiaa tarkemmin Thoreau sai selville, että miehet olivat panemassa paikoilleen lankoja, jotka kuuluvat johonkin lennättimeksi nimettyyn uudenaikaiseen keksintöön. ”Ettekö ole kuulleet siitä?” kysyi yksi työmiehistä. ”On keksitty lennätin! Nyt floridalaiset voivat saada silmänräpäyksessä yhteyden mainelaisiin!” ”Sepä hienoa!” vastasi siihen Thoreau. Mutta mietittyään asiaa hän kysyi: ”Entä jos floridalaisilla ei ole mitään sanottavaa mainelaisille?” -Ote kirjasta Pyhät lehmät & taivaan valuutta.

Herra Thoreaun kysymys oli oikea. Tajusin sen hiljattain, kun yhdysvaltalainen kaverini kysyi minulta Facebookissa, että pidänkö yhteyttä yhteisiin tuttuihimme. Kirjoitin hänelle jotakin ympäripyöreää liitteeksi kieltävään vastaukseeni, mutta tajusin että ehkä minä olen se ’floridalainen’, jolla ei ole mitään sanottavaa ’mainelaiselle’. Ehkä minä en pidä tuttuihimme yhteyttä, koska en tiedä mistä puhua. Se mikä meidät joskus yhdisti on jäänyt kauas taakse.

Selitän asiaa tällä tavalla: Moni meistä löytää lapsuudessaan koulusta hyviä ystäviä. Kukaan ei oikeastaan pääse luokkakavereitaan valitsemaan, vaan päädymme samoille luokille ties minkälaisten kaavojen ja elämäntilanteiden seurauksena. Kuitenkin kouluvuosien kuluessa joistakin luokkakavereista tulee todella läheisiä ja ystävyys on ihan aitoa. Koulu kuitenkin ylläpitää ystävyyttä ihan omalla painollaan. Moni meistä havahtuu siihen, että koulun jälkeen yhteydet moniin ystäviin vain katkeavat. Kun ystävyyden ylläpitäminen vaatiikin omaa panostusta, eikä enää hoidu automaattisesti, tapahtuu luonnollista karsintaa kaverisuhteissa.

Varusmiespalvelus tuo sen läpikäyville eteen saman kokemuksen. Moni varusmies tietää, kuinka läheiseksi voikaan ennestään tuntematon varusmieskaveri yhteisten sulkeisten ja metsäkeikkojen aikana tulla. Yhteinen kokemus sitoo porukan nopeasti kasaan. Kuitenkin varusmiesaikojen jälkeen yhteydet katkeavat melko lailla nopeasti. Muistelen, että läheisimmän varusmiestoverini kanssa pidin yhteyttä vuoden verran palveluksen jälkeen. Kun sitten kaikki vanhat armeijamuistot oli koluttu läpi, ei ollut enää mitään sanottavaa.

Tämän päivän teknologia on tuonut mukanaan Skypet ja Twitterit, Facebookit ja MySpaceit. Siitä huolimatta voi edelleen olla niin, että ei vain ole mitään sanottavaa. Huomaan, että vaikka minulla on yli 900 kaveria Facebookissa, niin useimmiten kommunikoin niiden kanssa, joita muutenkin tapaan. Ei siinä, on kivaa löytää joku kauan kadoksissa ollut ihminen vaikka juuri naamakirjan kautta, mutta pakollisen ”mitä sulle kuuluu” -keskustelun jälkeen on pian kaikki niinkuin ennenkin.

Mitä haluan tällä sanoa? Ehkä vain sen, että todellinen yhteys ja ystävyys on muutakin kuin kaveriutta Facebookissa. Se on enemmän kuin seuraajat Twitterissä. Se on suurempaa kuin vain numerot puhelimen yhteystiedoissa. Jos sinua on siunattu todellisilla, elävillä ja läheisillä ihmissuhteilla, vaali niitä. Ne ovat arvokkaita.

Read Full Post »

Kun joskus elämässä kohdalle osuu jotankin ainutlaatuista, sen yleensä tunnistaa. Omalla kohdallani Vedä Henkeä -porukan kanssa touhuaminen on yksi tällainen siunaus. Vedä Henkeä -konseptiin kuuluu seurakunnan lisäksi Talk Show- tyyppinen televisio-ohjelma, jota olimme kuvaamassa viime viikonloppuna. Kun viettää kokonaisen viikonlopun upeiden ihmisten kanssa avoimin mielin, voi oppia jotakin tärkeää. Kaksi keskeistä havaintoa Vedä Henkeä Talk Show -pilottijakson kuvauksista:

1. Yhteys
Vedä Henkeä Talk Show on valitettavasti harvinainen esimerkki siitä, miten hyvää projektia voidaan tehdä yli seurakuntarajojen. Porukan runko koostuu Vedä Henkeä -seurakunnan ja Vaasan helluntaiseurakunnan porukasta, mutta mukana on ihmisiä eri seurakunnista aina pääkaupunkiseutua ja Lahtea myöten. Ammatti-ihmiselle ärsyttävä amatöörimäisyys saattaa paistaa monesta kohtaa läpi, mutta sitä paikataan järjettömällä innolla ja luovalla hulluudella. Tässä projektissa et huomaa muuten niin harmittavan yleistä reviiri-ajattelua. Yksi tämän tiimin suurimpia vahvuuksia on se, että me olemme ensisijaisesti ystäviä keskenämme ja olemme niin järjettömän innoissamme, että haluamme tehdä televisio-ohjelmaa jopa talkootyönä. En tarkoita sitä, että kukaan ei halua minkäälaista korvausta mistään. Kyllä laite- ja tilavuokrat merkitsevät ihan konkreettista valuuttaa. Eikä ketään haittaa, jos on mahdollisuus saada pieni korvaus ajasta ja työstä. Asenne on vain se, että tätä ei tehdä rahasta vaan rakkaudesta.

2. Asenne
Joka mies tekee hyvää, näyttävää ja laadukasta rahalla. Ei ole mitenkään vaikeaa tehdä maailmanluokan tulosta maailmanluokan resursseilla. Mielestäni oli hienoa nähdä Vaasan kuvausryhmän nauttivan SuomiTV:n huippukalustosta. Oli upeaa saada käyttää viimeisintä tekniikkaa kuvatarkkaamossa ja ohjaamossa. Kuitenkin kaikkein ominaisinta tälle tiimille on se, että työtä on tehty vuosia myös paljon heikommalla kalustolla. On rakennettu itse lähetysvaunu ja mukana kulkee omatekoinen kamerapuomi. Vaasan porukka rakensi toista viikkoa upeaa lavastetta tyhjään varastohalliin. Sisällöntuotantoporukka on nukkunut yönsä rukoushuoneen kellarissa ja nyt viimeksi tyhjän liiketilan toimiston lattialla. Me osaamme nauttia hotellin mukavuuksista ja aamiaisesta, mutta meille kelpaa myös leipä ja mehu mikropuuron kera. Joku matkustaa satoja kilometrejä vain saadakseen laulaa yhden laulun tai soittaa yhden kappaleen. Tällaista asennetta on ilo katsella. Kaikkea leimaa halu tehdä työtä siten, että ollaan valmiita tinkimään omista vaatimuksista ja omasta mukavuudesta. Joskus on vain niin, että vahvalla rahoituksella ja resursseilla varustettu porukka jää lopputuloksessa jälkeen vain oman asenteensa vuoksi.

Ajoimme viime viikon tiistaina Vedä Henkeä -illan jälkeen kohti Vaasaa viemään lisää trussia studiolle. Olimme pakanneet peräkärryn täyteen ja lähdimme liikkeelle vasta iltakymmenen jälkeen. Tiesimme, että olisimme kotona vasta keskiviikon puolella ja että aamulla olisi silti edessä normaali aamuherääminen. Tiesimme senkin, että Vaasan päässä olisi silti vielä joku meitä vastassa, vaikka kello olisi lähellä puoltayötä kun olisimme perillä. Pelkääjän paikalla istuva Mika sanoi: ”Tämmöistä ei kukaan ulkopuolinen ymmärrä”. Ei ymmärräkään. Siihen tarvitaan järjetöntä intoa ja luovaa hulluutta. Molemmat ovat kultaakin kalliimpia ja aivan yhtä harvinaisia.

Ps. Koko touhussa on mukana lukematon määrä ihmisiä, yrityksiä ja yhteistyökumppaneita. Talk Shown omilta sivuilta löydät tarkemmin tietoa heistä.

Read Full Post »

Sain kolmetoista vuotta varusmiespalveluksen jälkeen mahdollisuuden osallistua kertausharjoituksiin. Näiden kuluneen kolmentoista vuoden aikana on tuntumani puolustusvoimiin säilynyt lähinnä varusmiespalvelustaan suorittavien nuorempien ystävieni inttitarinoita kuunnellessa. Kun nyt siis sain mahdollisuuden katsella kuvioita taas ihan omin silmin, lähdin toki innolla mukaan. Sisälläni asuva pieni pastori mietti toki harvoina vapaahetkinään yhtymäkohtia seurakunnalliseen touhamiseen.

Kaksi asiaa jäi erityisesti elämään harjoituksen jälkeen. Kaikki, jotka ovat joskus varusmiehenä olleet, muistavat kuinka nopeasti toisilleen täysin ventovieraat ihmiset löytävät paikkansa. Sama tupa, oma ryhmä tai yhteinen tehtävä sitovat ventovieraat yhdeksi ryhmäksi alta aikayksikön. Armeijajargonista tuttu sukunimellä puhuttelu tutustuttaa vieraat toisilleen ja ylhäältä annettu ryhmäsijoitus otetaan vastaan käskynä. Ventovieraiden ihmisten joukosta tulee ”meidän ryhmä”. Enkä nyt puhu mistään Taistelutoverit -tyyppisestä ”olen valmis kuolemaan puolestasi” -asenteesta, vaan siitä ajatuksesta, että ”tämä on meidän hommamme, tehdään se alta pois”. Suurten joukkojen tehtävissähän se tarkoittaa sitä hienoista ammattiylpeyttä, että ”meidän vuoksemme tämä kokonaisuus ei ainakaan epäonnistu”. Jos komppanialla on tehtävä, niin minun ryhmäni tekee sen mitä tarvitaan, että tehtävä tulee suoritettua. Kukaan ei halua olla syyllinen epäonnistumiseen.

Sovellus seurakunnassa: Seurakunnassakin pitäisi ihmisillä olla selkeä tietoisuus omasta tehtävästään ja sellainen sitoutuminen ja oikeanlainen ”ammattiylpeys”, että he tekevät oman osansa koko seurakunnan tehtävän onnistumiseksi.

Toinen mieleeni jäänyt asia liittyy perinteisiin. Puolustusvoimien ja armeijoiden kautta maailman tiedetään olevan perinteitä vaalivia tahoja. On toki jotenkin puhuttelevaa marssia tietä, jota on marssittu jo sadan vuoden ajan tai kantaa joukko-osastotunnusta, jonka aiemmat kantajat ovat uhrauksillaan hankkineet osastolleen kuolemattoman maineen. Siitä huolimatta puolustusvoimatkin ovat pakotettuja uudistumaan. Kunniakasta historiaansa kantavien ratsuväkiyksikköjen oli aikoinaan tunnustettava, että ratsulla ei enää panssarivaunulle pärjää. Ilmavalvontaa harjoittavat huomasivat, että elektroninen silmä ei väsy ja radiosähköttäjätkin törmäsivät jatkuvasti muuttuvaa viestintäteknologiaan. Puolustusvoimat hyväksyvät muutoksen. Perinteitä vaalitaan silloin, kun se on tarpeen, mutta perustehtävän suorittamiseen tarvittavat muutokset tehdään myös.

Sovellus seurakunnassa: Seurakunnallakin pitää olla selkeä näky perustehtävästä. Perinteistä voidaan pitää kiinni, mutta kun tehtävän suorittaminen vaatii muutoksia, ne on uskallettava tehdä. Toisin sanoen seurakunnan kunniakkaan ratsuväenkenraalin on myönnettävä, että ”meitä tarvittiin aikamme, mutta nyt on annettava tilaa uusille joukoille”.

Pitäisikö järjestää seurakunnan kertausharjoitus? Onko seurakunnilta kadonnut näky perustehtävästä?

Res. Kers Lehtola

Read Full Post »

Older Posts »