Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Tehokkuus’ Category

lawn mowingNurmikon leikkaamisella ja lumitöillä on ainakin yksi yhteinen tekijä. Molemmat ovat kautensa alussa hienoja ja terapeuttisia kokemuksia ja kautensa loppupuolella ärsyttäviä ja tympeitä pakkotöitä. Ainakin minulle. Näin alkukesästä on mukavaa ottaa ruohonleikkuri esille ja ajaa ruoho lyhyeksi ihan ensimmäistä kertaa. Loppusyksystä koko leikkurin pärinäkin alkaa jo ärsyttää.

Tässä ruohoa leikatessani ehdin vaipua pohdiskelemaan nurmikon leikkaamisen syvempää olemusta. Joskus on näet niin, että lasten kasvatuksen (=laiskuuden) nimissä tulee pyydettyä jotakuta lapsista huolehtimaan nurmikon leikkaamisesta. Sellaisessa tilanteessa tankkaan koneen lapselle ja näytän, kuin laite toimii. Saatan siirtyä itse terassille kylmän juotavan ääreen ’valvomaan’ itse toimitusta. Ei mene kauaakaan kun tajuaa, että lapsi valitsee ihan toisen järjestyksen ja tyylin omalle leikkausoperaatiolleen. Sellaisessa tapauksessa nousee nopeasti mieleen ajatus siitä, että käy vähän neuvomassa lasta siinä, kuinka nurmikko tulee leikata oikein.

Ongelma on vain siinä, että oikeastaan ei ole mitään ’oikeaa’ tapaa leikata nurmikkoa. Itse asiassa koko toimituksen tavoitteena lienee se, että tapahtuman jälkeen nurmikko on lyhyempi kuin sen alussa. Joku insinöörin sielulla varustettu piruparka voi yrittää laskea optimaalista kulkua leikkurilleen, mutta meitä muita ohjaa ikiaikainen viettimme päästä nopeasti takaisin lepoon. Kukaan ei kuitenkaan halua konetta työntää huvikseen pitkin pihoja. Niinpä haluni ojentaa nuortaa leikkaajaa liittyy suoranaisesti siihen, että olen itse urautunut omassa tavassani leikata nurmikkoa. Teen sen aina samalla tavalla, samassa järjestyksessä ja samoja ongelmapaikkoja noituen. Tässä kaikessa on jotakin samaa, kuin siinä legendaarisessa ’Väärin sammutettu’ -tarinassa.

Uskoakseni nurmikonleikkuu ei kuulu niihin elämän osa-alueisiin, joilla tekemämme ratkaisut kaikuvat halki iäisyyden mullistaen historiaa ja kaataen kansakuntia. Voi olla, ettei lopulta mikään tekemämme osoittaudu kuuluvaksi tuohon kategoriaan, mutta ehdin pohtia sitäkin, että jos huomaan urautuvani niin helposti nurmikonleikkuussa, niin kaiketi uraudun yhtä helposti myös työelämässäni tai seurakunnassani? Se saattaa jo vaikuttaa ruohonleikkuuta enemmän ympärilläni oleviin ihmisiin.

Tämän päivän termistöön kuuluu ”Think outside the box” -lausahdus, jonka ihanan ärsyttävästi moni suomalainen luovaksi tekeytyvä kääntää latteasti suoraan muotoon: ”Ajattele laatikon ulkopuolella”. Kaiketi tuolla laatikolla halutaan kuvata juuri edellämainittua urautumista, josta pitäisi siis pyrkiä eroon. Olisi jälleen hienoa sanoa olevansa luova, innovatiivinen ja ennakkoluuloton tienraivaaja ja pioneeri. Olisi (ehkä) hienoa julistaa luovan ajattelun ilosanomaa ja olla edelläkävijä kaikessa mihin ryhtyy. Mutta kun en ole. Tosiasiassa olen ollut todella luova vain muutamia kertoja elämässäni. Muuten turvaudun useimmiten hyväksi havaittuun ratkaisuun. Joudun myöntämään, että teen useinkin asioita samalla tavalla, samassa järjestyksessä ja samoja ongelmapaikkoja noituen.

Luulen, että voin jatkaa nurmikonleikkaustani hyväksi havaitsemani kaavan mukaan. Luulen myös, että työelämässäni, seurakunnassani tai muissa tärkeämmissä asioissa minun olisi silti hyvä ajatella laatikon… Ei, en pysty… Yritän sanoa että olisi hyvä poiketa kaavasta, vaihtaa kanavaa, kammeta itsensä toiselle uralle tai ihan vain uudistaa ajatteluaan, sillä nurmikon leikkaamiseen, palon sammuttamiseen ja elämän elämiseen on onneksi monta oikeaa tapaa.

Paljon ehtii miettiä ruohoa leikatessaan.

 

 

Mainokset

Read Full Post »

Se lähti liikkeelle yhdestä elämäni satunnaisista päähänpistoista. Päätin hommata itselleni projektiautoksi Sunbeam Alpine GT:n. Ei projektiautossa sinänsä ole mitään ihmeellistä – sellaisia harrastavat lukemattomat ihmiset tässäkin maassa – minulla vain ei ollut minkäänlaista kokemusta autojen korjaamisesta. Sen, mikä osaamisesta puuttui korvasin sitäkin palavammalla innolla.

Niinpä päädyin hakemaan löytämäni auton Kangasalalta asti. Lähes käyttökuntoinen auto vedettiin trailerille ja matka kohti kotia alkoi. Matkalla haaveilin kovasti kesäisistä kilometreistä persoonallisen brittiautoni ratissa. Kotona ryhdyin töihin melko nopeasti ja purin autosta kaikki osat siististi pois. Moottorin ja vaihdelaatikon nostin autosta oikein varta vasten projektiani varten hankkimallani moottorinosturilla ja laitoin paketin odottamaan toiseen ostokseeni, moottoritelineeseen.

Tulin koko projektin aikana purkaneeksi auton ihan atomeiksi. Kori hiekkapuhallettiin ja pohjamaalattiin, moottori koneistettiin ja tasapainotettiin. Löysin englannista varaosaliikkeen ja tilasin tiivistesarjoja, männänrenkaita ja muuta sälää. Jossakin vaiheessa hommasin toisenkin auton varaosiksi. Sitten vain kävi, kuten niin usein käy. Loppui rahat ja into. Ei mitään sen vakavampaa. Todettakoon vain, että autopurkaamon paalaimella ei mennyt kauaa pelkän korin rusentamisessa…

En silti jaksa olla itselleni kovin ankara. Itse asiassa innostuksen lopahtaminen on niin kovin tavallista meille ihmisille. Lähdin tänä talvena mukaan paikallisen salibandyseuran harjoituksiin ’pujottelukepiksi’ ja huomasin, että sama ilmiö toistuu sielläkin. Syyskauden harjoituksissa äijiä oli kuin meren mutaa, mutta kevätkaudella sai pelailla ihan ilman vaihtomiehiä. Jonnekin se into vain oli kadonnut.

Mielestäni Sunbeamin remontti-innon lopahtaminen on kuitenkin vain henkilökohtainen murhe ja salibandyjoukkueen harjoittelualttiuskin enimmäkseen valmentajan päänsärky. Tänä keväänä olen törmännyt samaan piirteeseen myös seurakunnassani ja se kirpaisee jo paljon syvemmältä. Olen huomannut pieniä rutinoitumisen ja apatiaan vaipumisen merkkejä siellä täällä. Koska olen aina inhonnut sitä niissä yhteisöissä, joissa olen toiminut, olen tietysti sopivasti kevätraivon vallassa. (Onneksi kevätraivo on kaikista raivoistani lievin.) Ei kyse ole mistään übervakavasta, mutta en myöskään halua päästää tilannetta täysin hoitamatta pahenemaan. Olen nähnyt tarpeeksi niitä tilanteita, joissa mitään ei ole enää tehtävissä. Me olemme sieltä vielä kaukana.

On kohtuullisen helppoa innostaa ihmisiä jonkin projektin tai hankkeen aloittamiseen. On melko yksinkertaista ylläpitää intoa, kun työ on alkuvaiheessa. Luulen, että ajan kuluessa innokkuuden säilyttämisen haastavuus kasvaa eksponentiaalisesti. Uskon, että jokainen ihminen on luonnostaan taipuvainen tyytymään vallitsevaan tilanteeseen. Erityisesti silloin, kun vallitseva tilanne on kohtalaisen mukava. Seurakuntaa ei kuitenkaan ole kutsuttu olemaan mukava, vaan tehokas. Jos voit saavuttaa molemmat, niin hyvä. Jos et, pyri tehokkuuteen.

Meidän seurakunnallamme on edessään aikalisä. Me yksinkertaisesti tarkistamme suuntaamme jo tässä vaiheessa. Me mietimme, mitä olemme tehneeet hyvin ja mitä huonosti. Koetamme löytää sellaisia kehityssuuntia, joihin meillä on mahdollisuuksia edetä. Ennenkaikkea me yritämme palauttaa mieliimme sen, mitä me oikein lähdimme tekemään. Yksi Sunbeam riittää.

Oletko sinä kadottanut innostuksesi? Mitä teet, että löydät sen jälleen? Onko sinulla antaa minulle hyviä neuvoja?

Sananlaskut 15:22 ”Jos harkinta puuttuu, hanke kaatuu, jos on neuvonantajia, se onnistuu.”

Read Full Post »

Minä en yleensä ole sen tyypin ihminen, joka haikailee vaihtoehtoisen elämän perään. Useimmiten olen ihan tyytyväinen osaani ja elämääni. Jos kuitenkin sorrun haaveilemaan toisenlaisesta elämästä, siihen tavallisesti liittyy taistelulentäjän ura. Itse asiassa olen haaveissani ja päiväunissani käynyt hienoja ilmataisteluita erilaisilla lentokoneilla ja erilaisissa sodissa. Erityisen sankarillisia tehtäviä olen suorittanut laivaston lentäjänä. Lentotukialukset ja kaikki niihin liittyvä on ollut minulle aina suuri mielenkiinnon kohde.

Alkuvuodesta luin kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa. Ensimmäisen kirjan: The Illustrated Guide to Naval Aircraft ostin alennuksesta Suomalaisesta kirjakaupasta. Toisen, Aviation Art of World War II löysin puolestani Barnes & Noblelta Yhdysvalloista. Kirjoja lukiessani törmäsin pitkästä aikaa monen sotahistoriaan perehtyneen henkilön hyvin tuntemaan tosiasiaan: toinen maailmansota mullisti käsityksen merisodankäynnistä. Ennen toista maailmansotaa merisotilaat yleensä ajattelivat, että taistelulaiva on merien valtias. Järeillä tykeillä ja raskaalla panssaroinnilla varustettuja laivoja pidettiin tehokkaimpina taistelijoina ja suurimpina pelotteina. Pearl Harbor romutti nuo käsitykset kertaheitolla, kun lentotukialuksilta tehty yllätyshyökkäys pyyhkäisi Yhdysvaltain laivaston lähes olemattomiin.

Jossakin vaiheessa luin myös vara-amiraali Tom Phillipsistä. Kuvassa näkyvää HMS Prince of Walesia lippulaivanaan pitänyt Phillips ei pitänyt lentokoneita uhkana suurille laivoille. Hän oli käynyt kiivaan väittelyn vuosia aiemmin erään lentäjän kanssa. Väittelyn päätteeksi lentäjä tiuskaisi Phillipsille: ”Sinä tulet vielä uppoamaan laivasi mukana”. Ilman lentotukialuksen suojaa merelle lähtenyt laivasto-osasto jäi japanilaisten ilmahyökkäyksen alle ja Prince of Walesista tuli historian ensimmäinen taistelulaiva, joka upotettiin yksinomaan ilmahyökkäyksellä. Philips meni laivansa mukana syvyyteen.

Miksi tämä sotahistorian luento? Siksi, että pysähtyisit miettimään onko sinun työpaikallasi, yrityksessäsi tai yhteisössäsi taistelulaivan kapteeneja? Oletko itse sellainen? Voiko yrityksesi, yhteisösi tai vaikkapa seurakuntasi olla vanha ja kunniakas taistelulaiva? Onko niin, että joku työmuoto, projekti tai hanke on kuin taistelulaivan jääräpäistä käyttöä merellä, jota hallitsevat lentotukialukset? Onko aika ajanut ohi siitä, mikä ennen oli vahvinta, suurinta tai tehokkainta? Onko aika uudelle ajattelulle?

Jos meillä on vaikeuksia tunnistaa muuttuva maailma ja muuttuvat tilanteet, meille käy kuten herra Phillipsille. Me menemme laivamme mukana syvyyteen. Prince of Wales makaa 88m syvyydessä kaukana kotoa.

Read Full Post »

Vaikka itse sanonkin, niin minä olen melko ahkera talkoomies. En sano sitä niinkään itseäni kehuakseni, vaan ihan vain toteamuksena. Olen aina pitänyt työnteosta ja erityisesti remontti- ja kunnostustalkoot ovat minulle mieluisia. Olen sillä tavalla sairas, että oikein odotan seuraavaa talkoopäivää. Oma isäni ja veljeni ovat myös kovia työntekijöitä. Itse asiassa he ovat kovempia työntekijöitä kuin minä. Heidän kanssaan saa aikaan ihan mitä vain haluaa. Isääni tai isiä, kuten häntä kutsun, on poikkeuksellisen hienoa seurata. Kahdentoista tunnin talkoopäivänä hän keskittyy lähes hypnoottisesti työhönsä ja häntä saa lähes käskeä tauolle tai kahville. Eikä hän silti meinaa malttaa edes kahvikupposta juoda.

Aikoinaan tuli vietettyä melko monta tuntia työssä Larsmon Lähetyskodilla. Siellä tehty alakerran ja saunan remontti oli paitsi työläs, niin myös opettava ja mielenkiintoinen. Opin muutamia uusia työmenetelmiä, joita en olisi ehkä missään muualla tullut oppineeksi. Niin ikään talkootyönä rempattu Fog-bändin keikkabussi tarjosi uutta oppia ja mielenkiintoisia haasteita. Parhaillaan olemme kunnostamassa uusia tiloja Vedä Henkeä -seurakunnalle. Omat tilat mahdollistavat vähän erikoisempia ratkaisuja, kun ei tarvitse ihan kaikkia miellyttää. Jälleen on siis mahdollisuus tehdä jotakin sellaista, jota en ennen ole tehnyt.

Pelkkien työmenetelmien ja teknisten ratkaisujen lisäksi olen kuitenkin oppinut kaksi tärkeää asiaa kaikissa edellämainituissa talkoissa. Ne haluan jakaa kanssanne:

1. Älä laske töitä koskaan kovin monen ihmisen varaan.
Kun jotakin aletaan suunnittelemaan, on yleensä mukana kovastikin innokasta ja osaavaa ihmistä. Mukana voi olla visionääriä ja innostujaa ihan kymmenittäin. Kuitenkin, kun työ alkaa, on se usein silti muutaman avainhenkilön vastuulla. Se ei ole ongelma, jos tiedostat sen etukäteen *). Jos lasket sen varaan, että kaikki ovat mukana, tulet varmasti pettymään. Pyydä mukaan muutama varmasti luotettava ja sitoutunut henkilö. Anna heille vastuu keskeisistä asioista. Siihen ympärille voit etsiä niitä, jotka voivat tehdä yhden tunnin silloin ja toisen tällöin. Jätä heille ne työt, jotka voi jättää kesken ja joita joku toinen voi jatkaa milloin tahansa.

2. Tunnista oma mielialasi.
On tragikoomista, kuinka helposti mielialasi voi vaihdella projektin edetessä. Kun aloitat työn yksin työkohteessa, voi tunnelma olla hyvä. Kun muutaman tunnin olet touhunnut, saattaa tuntua että olet yksin koko maailmassa. Hyvänä hetkenäsi ymmärrät, että ihmisillä on työesteitä tai heidän täytyy levätä tai antaa aikaa perheelle. Väsyneenä ajattelet helposti: ”Kyllä tässä mullakin töitä olis. Kyllä mäkin haluaisin levätä tai antaa aikaa perheelle.” On helppoa sortua sellaiseen ”Pitäkää tunkkinne, P****le” -ajatteluun, jossa käyt riitelemään mielessäsi niiden ihmisten kanssa, jotka eivät ole talkoisiin tulleet. On tärkeää tunnistaa oma mielentilansa ja lopettaa työt ajoissa. Väsyneenä et ole tehokas ja mielikuvariitelykään ei tuo tulosta.

Nämä kaksi neuvoa saattavat olla useimmille kovin yksinkertaisia, mutta silti ne unohtuvat niin usein meiltä kaikilta. Toivon sinulle runsasta talkoohenkeä tulevalle vuodelle.

*) Esimerkiksi edellä mainitussa Lähetyskodin projektissa oli mukana kaksi seurakuntaa, joiden yhteinen jäsen määrä oli yli 700 henkeä. Lähetyskodista innostuineita oli useita kymmeniä, mutta aktiivista remonttia tehtiin pääosin alle kymmenen hengen porukalla

Read Full Post »

Tulimme, kuten edellisessä postauksessani mainitsin, käyneeksi Global Leadership Summitissa Jyväskylässä. Loistavan tapahtuman anti oli niin tasokasta ja upeaa, että postauksia saisi kevyesti tehtyä vuoden loppuun ihan vain viikonlopun opeilla. En kuitenkaan aio kaikkea kerrata, sitä varten on olemassa video- ja muuta materiaalia.

Yksi parhaimmista luennoista oli mielestäni Andy Stanleyn: ”Paineen parempi puoli”. Andyn perusajatuksena oli muun muassa se, että jokaisella organisaatiolla ongelmia, joita ei pitäisi ratkaista ja jännitteitä, joita ei pitäisi laukaista. Andy osoitti, että on olemassa myös sellaisia ongelmia, joiden kanssa on opittava elämään. Jos nämä ongelmat tai jännitteet pyritään ratkaisemaan, saadaan vain aikaan uusia ongelmia. Tämänkaltaisten ongelmien haaste on lisäksi siinä, että jos ne pyritään väkisin ratkaisemaan, ei voida sanoa että tuli tehtyä ”oikea” ratkaisu. Voidaan vain sanoa, että tehtiin ratkaisu.

Itselleni tämä oli monella tapaa vapauttavaa. Tajusin, että meidänkään ei väkisin tarvitse etsiä ratkaisua haasteisiin, joissa ei yksiselitteisesti ole oikeaa vastausta tarjolla. Kun sovelsin kuulemaani Vedä Henkeä -seurakuntaan, huomasin seuraavat jännitteet tai haasteet, joita en usko olevan tarkoitettu ratkaistavaksi. Uskon, että näiden haasteiden kanssa on vain opittava elämään.

1. Ymmärrettävyys / Syvällisyys
Tämä monelle tuttu jännite syntyy siitä, että toisaalta toiminnan pitäisi olla ns. matalan kynnyksen touhua ilman sellaista sanastoa tai opetusta joka menee yli hilseen. Ensikertalaista varten opetuksen tulisi olla tarpeeksi selkeää ja yksinkertaista. Toisaalta vanhat sotaratsut kaipaavat väkisinkin rukiisempaa leipää.

2. Esittävä / Laulettava musiikki
Meillä ei niinkään ole haasteena musiikkityylit, sillä kaikki käy. Toiveita on sen sijaan esitetty sekä siihen suuntaan, että antaa muusikoiden laulaa ja muut kuuntelevat ja toisaalta sitten niin, että lauletaan yhteislauluja. Tämä on toki osaltaan samaa haastetta tuon ensimmäisen kanssa, sillä monesti ensikertalainen ei osaa ensimmäistäkään laulua, eikä ole edes tottunut yhteislauluihin. Edelleen monelle veteraanille on kirjakaupalla rakkaita lauluja tarjolla.

3. Ihmiset / Ihmissuhteet
Jokainen seurakunta tarvitsee ihmisiä. Ilman ihmisiä ei ole seurakuntaa. Kuitenkin ihmiset ovat samalla usein rikkinäisiä, erilaisia ja hankaliakin. Eli ikuisena jännitteenä tulee olemaan se, että ihmisiä on tavoiteltava, mutta mukana on myös haastavia luonteita.

Tulipa mieleeni monta muutakin mahdollista jännitettä, mutta näistä saanee käsityksen haasteista. Jännite ei tarkoita ilmiriitaa tai suurta skismaa. Se on vain jännite. Mitä jännitteitä näet omassa organisaatiossasi? Ovatko ne ratkaistavissa vai tulisiko niiden kanssa oppia elämään?

Muuten, Andy antoi kolme kysymystä tunnistaaksesi asiat, joita ei ehkä pitäisi ratkaista. Näiden avulla kenties erotat ne niistä ongelmista, jotka ovat ratkaistavissa:

1. Ilmeneekö ongelma tai jännite toistuvasti?
2. Onko molemmilla puolilla asiaan kypsästi suhtautuvia puoltajia ja hyviä argumentteja?
3. Ovatko nämä kaksi puolta todella riippuvaisia toisistaan?

Read Full Post »

Jollakin tapaa meidän kulttuuriamme leimaa yritys hallita aikaa. Eri medioissa puhutaan usein ajankäytön hallinnasta, josta ystävänikin kirjoitti hiljattain omassa blogissaan. Erilaiset ongelmat ajankäytön suhteen, elämän hektisyys ja jatkuva kiire ovat osa monen elämää ja sen seurauksena erilaisia elämänhallinnan ohjeita löytyy netistä pilvin pimein.

Satuin tänään kuuntelemaan hetkisen radiota ja kuulin professorismiehen kertovan ajatuksiaan elämän hidastamisesta. Englanninkielinen termi ilmiölle lienee downshifting. Radiota kuunnellessani tajusin, että minulla ei oikeastaan enää ole kiire. Minä olen melkein vahingossa tullut hidastaneeksi elämääni. Muistan vielä kuinka jotenkin luulin olevani tärkeä ja merkittävä, kun puhelimeni soi jatkuvasti ja minun viikkokalenterini oli jatkuvasti täynnä. Pienessä ja yksinkertaisessa mielessäni palaverista ja kokouksesta toiseen hyppiminen tuntui vaikutusvallalta tai ainakin asioihin vaikuttamiselta. Oli jotenkin hienoa tuskailla uutta tapaamista suunnitellessa, että ”menee kolmen viikon päähän, on niin täynnä kalenteri”.

Nykyään ei puhelimeni soi jatkuvasti. Minulla ei ole kalenterissa palavereita ja kokouksia. Työ ei kuormita kaiken aikaa ja en enää makaa valveilla, kun työasiat pyörivät mielessä kaiken yötä. Olisi hienoa sanoa, että olen itse tajunnut hidastaa, mutta se olisi valetta. Osin tilanteet ovat tulleet pakon sanelemana. Olen silti tavattoman tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Minä voin aidosti nauttia hitaasta elämästä. Haluasin vielä yksinkertaistaa elämääni tästäkin, mutta kaikki ajallaan.

Jos sinun elämäsi on yhtä hullunmyllyä, niin hidasta sinäkin. Tällä elämän etanakaistalla näkee paljon enemmän. On jotenkin helpottavaa myöntää itselleen: en minä olen niin kovin tärkeä tai merkittävä. Kokeile hidasta elämää, se kannattaa. Tässä muutama konkreettinen neuvo (nämä ovat vanhoja tuttuja, mutta ei näitä kaikki vieläkään osaa):

1. Opettele sanomaan ei. Opettele ihan vaan kieltäytymään, kun sinua pyydetään mukaan johonkin. Muista, että hyvistäkin asioita joutuu kieltäytymään jättääkseen aikaa parhaimmalle. Sano ei.

2. Jos kuulut moneen hallitukseen tai komiteaan, sanoudu kylmästi irti ylimääräisistä. Et todellakaan ole korvaamaton. Jos et halua ”jättää toisia pulaan”, kerro irtisanoutuvasi kolme kuukauden kuluttua, että ehtivät etsiä seuraajan sinulle.

3. Jos kalenterisi pursuaa toimintaa, varaa yhdelle päivälle vapaata. Tunnen ihmisen, jonka kalenterissa luki joka viikko yhtenä päivänä: viikkopalaveri. Se oli hänen vapaapäivänsä. Aiemmin hänellä oli vain tyhjää vapaapäivän kohdalla, mutta kun joskus yhdessä etsittiin sopivaa ajakohtaa kalenteria selaamalla, oli joku aina survomassa tapaamistaan tyhjään kohtaan. Viikkopalaveria kunnioittavat kaikki.

4. Jätä työhommat töihin. Ihan oikeasti. Jos ei töitä ehdi tehdä työaikana, niin joku on pielessä. Kyllä, kyllä, olet tärkeä ja työt ovat kaikki pöydälläsi kun palaat ja rakastat työtäsi ja sata muuta selitystä. Tee silti työt työaikana.

Peruskauraa, mutta toimii kuin junan vessa.

Read Full Post »

[Tämä blogikirjoitus on osa ’Saarnakritiikki’ -sarjaa. Saarnakritiikki-sarjan kirjoitukset ovat muuten tavallisia blogikirjoituksia, mutta niiden aihetta on käsitelty niiden ilmestymispäivänä pidetyssä puheessa. Näin erityisesti kuulijat voivat antaa kritiikkiä puheesta keskustelussa, joka jatkuu täällä korpialttarilla. Toki kaikki saavat kommentoida.]

Luulenpa, että jos minun pitäisi nostaa esille yksi sellainen asia joka raivostuttaa useimpia pastoreita, se olisi tehottomuus. Tällä epämääräisellä ilmaisulla tarkoitan erityisesti saarnojen tai opetuspuheiden tehottomuutta. Raamatussa on esimerkkejä ihmisistä, jotka kuulevat jonkin asian olevan aavistuksen pielessä omassa elämässään. Useimmiten sitä seuraa välitön asioiden muuttaminen. Ihmiset, jotka kuulevat kasteen tärkeydestä, menevät välittömästi kasteelle. Ne, joita ohjataan elämänmuutokseen tekevät sen nopeasti. Kaiken kaikkiaan Raamatun kertomuksia leimaa nopea ratkaisun tekeminen. Muistan eräänkin vanhan uskovan, joka nuorena vasta uskon ratkaisun tehneenä poltteli tupakkaa puiston penkillä ja kertoili kaverilleen uskoontulostaan. Kaveri siinä kuunnellessaan huomautti miehelle, että ”Uskovat ei kai saa polttaa tupakkaa”. Nuori uskova totesi: ”Jaa, ei vai?” ja tumppasi elämänsä viimeisen tupakan.

Tänä päivänä voit kulkea useissa eri seurakunnissa ja kuulla loistavia puhujia. Siis ihan todella ammattitaitoisia, selkeäkielisiä ja osaavia puhujia. Meistä useimmat tuntevat montakin hyvää pastoria ja joskus heidän puheitansa kuunneltuamme olemme taputtelemassa heitä olalle, kättelemässä heitä eteisessä ja laittamassa heistä ylistävää tilakommenttia Facebookissa. Me olemme samaa mieltä hänen kanssaan, emme vain yleensä tee, niinkuin pastori opettaa.

Olen itsekin huomannut vuosien varrella, että on joskus aivan tajuttoman raivostuttavaa puhua anteeksiannosta ja nähdä kuulijoiden pyyhkivän liikutuksesta kyyneliään vain kuullakseen heidän jatkavan riitelyään seuraavan viikon loppupuolella. On ärsyttävää puhua kunnioituksesta, jos se saa aikaan vain hyväksyviä nyökkäyksiä aidon kunnioituksen sijaan. On masentavaa kertoa uhraamisen merkityksestä, jos kukaan ei koskaan koe sitä tärkeäksi omalla kohdallaan. Siinä missä aviopareilla vitsaillaan olevan valikoiva kuulo, on kristityillä valikoiva ymmärrys. Helluntaijargonilla kerrottuna joku asia ei ole ”kirkastunut”. Joillekin eivät asiat kirkastu koskaan.

Minä luulen, että saarnojen tehottomuus ei johdu siis saarnoista, vaan siitä että useimmat kristityt on pilattu. Heidät on pilattu vuosikausien opetuksilla ja puheilla. He ovat oppineet nyökkäämään oikeissa kohdissa, huutelemaan aamenta ja hallelujaa sopivissa kohdissa (jos ovat kovin karismaattisia taustaltaan) ja jopa olemaan samaa mieltä useimmista asioista puhujan kanssa. He eivät vain osaa tehdä asioille mitään, nuo pilatut kristityt. On uskovia, jotka tuskailevat, kun eivät tunnu oikein löytävän paikkaansa. He haluaisivat lähemmäs Jumalaa (vaikeaselkoinen käsite, jonka merkitys vaihtelee ajatuksen lausujan oman käsityksen mukaan). He ovat istuneet vuosia seurakuntien tilaisuuksissa ja kuulleet useita puheita rukouksesta, Raamatun lukemisesta, uhraamisesta, palvelemisesta tai sitoutumisesta. He ovat innoissaan kehuneet pastoriaan toisilleen kahvikupin äärellä tilaisuuden jälkeen. He ovat jopa muistaneet rukaista pastorinsa puolesta hetken ennen nukkumaan menoa. Koskaan he eivät ole silti oppineet rukoilemaan, lukemaan Raamattua, uhraamaan, palvelemaan tai sitoutumaan. Miksi?

Matt. 5:13: Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi.

Read Full Post »

Older Posts »