Nurmikon leikkaamisella ja lumitöillä on ainakin yksi yhteinen tekijä. Molemmat ovat kautensa alussa hienoja ja terapeuttisia kokemuksia ja kautensa loppupuolella ärsyttäviä ja tympeitä pakkotöitä. Ainakin minulle. Näin alkukesästä on mukavaa ottaa ruohonleikkuri esille ja ajaa ruoho lyhyeksi ihan ensimmäistä kertaa. Loppusyksystä koko leikkurin pärinäkin alkaa jo ärsyttää.
Tässä ruohoa leikatessani ehdin vaipua pohdiskelemaan nurmikon leikkaamisen syvempää olemusta. Joskus on näet niin, että lasten kasvatuksen (=laiskuuden) nimissä tulee pyydettyä jotakuta lapsista huolehtimaan nurmikon leikkaamisesta. Sellaisessa tilanteessa tankkaan koneen lapselle ja näytän, kuin laite toimii. Saatan siirtyä itse terassille kylmän juotavan ääreen ’valvomaan’ itse toimitusta. Ei mene kauaakaan kun tajuaa, että lapsi valitsee ihan toisen järjestyksen ja tyylin omalle leikkausoperaatiolleen. Sellaisessa tapauksessa nousee nopeasti mieleen ajatus siitä, että käy vähän neuvomassa lasta siinä, kuinka nurmikko tulee leikata oikein.
Ongelma on vain siinä, että oikeastaan ei ole mitään ’oikeaa’ tapaa leikata nurmikkoa. Itse asiassa koko toimituksen tavoitteena lienee se, että tapahtuman jälkeen nurmikko on lyhyempi kuin sen alussa. Joku insinöörin sielulla varustettu piruparka voi yrittää laskea optimaalista kulkua leikkurilleen, mutta meitä muita ohjaa ikiaikainen viettimme päästä nopeasti takaisin lepoon. Kukaan ei kuitenkaan halua konetta työntää huvikseen pitkin pihoja. Niinpä haluni ojentaa nuortaa leikkaajaa liittyy suoranaisesti siihen, että olen itse urautunut omassa tavassani leikata nurmikkoa. Teen sen aina samalla tavalla, samassa järjestyksessä ja samoja ongelmapaikkoja noituen. Tässä kaikessa on jotakin samaa, kuin siinä legendaarisessa ’Väärin sammutettu’ -tarinassa.
Uskoakseni nurmikonleikkuu ei kuulu niihin elämän osa-alueisiin, joilla tekemämme ratkaisut kaikuvat halki iäisyyden mullistaen historiaa ja kaataen kansakuntia. Voi olla, ettei lopulta mikään tekemämme osoittaudu kuuluvaksi tuohon kategoriaan, mutta ehdin pohtia sitäkin, että jos huomaan urautuvani niin helposti nurmikonleikkuussa, niin kaiketi uraudun yhtä helposti myös työelämässäni tai seurakunnassani? Se saattaa jo vaikuttaa ruohonleikkuuta enemmän ympärilläni oleviin ihmisiin.
Tämän päivän termistöön kuuluu ”Think outside the box” -lausahdus, jonka ihanan ärsyttävästi moni suomalainen luovaksi tekeytyvä kääntää latteasti suoraan muotoon: ”Ajattele laatikon ulkopuolella”. Kaiketi tuolla laatikolla halutaan kuvata juuri edellämainittua urautumista, josta pitäisi siis pyrkiä eroon. Olisi jälleen hienoa sanoa olevansa luova, innovatiivinen ja ennakkoluuloton tienraivaaja ja pioneeri. Olisi (ehkä) hienoa julistaa luovan ajattelun ilosanomaa ja olla edelläkävijä kaikessa mihin ryhtyy. Mutta kun en ole. Tosiasiassa olen ollut todella luova vain muutamia kertoja elämässäni. Muuten turvaudun useimmiten hyväksi havaittuun ratkaisuun. Joudun myöntämään, että teen useinkin asioita samalla tavalla, samassa järjestyksessä ja samoja ongelmapaikkoja noituen.
Luulen, että voin jatkaa nurmikonleikkaustani hyväksi havaitsemani kaavan mukaan. Luulen myös, että työelämässäni, seurakunnassani tai muissa tärkeämmissä asioissa minun olisi silti hyvä ajatella laatikon… Ei, en pysty… Yritän sanoa että olisi hyvä poiketa kaavasta, vaihtaa kanavaa, kammeta itsensä toiselle uralle tai ihan vain uudistaa ajatteluaan, sillä nurmikon leikkaamiseen, palon sammuttamiseen ja elämän elämiseen on onneksi monta oikeaa tapaa.
Paljon ehtii miettiä ruohoa leikatessaan.
Korpialttari 