Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Suomalainen’ Category

dsa

Muistan lukeneeni joskus erään artikkelin, jossa haastateltava totesi ymmärtäneensä, ettei hänen tarvitse sanoa mielipidettään joka asiaan. Siis siinä mielessä, että vaikka mieli tekisi jotakin sanoa ja vaikka jonkinlainen mielipide olisi, niin voi olla joskus vain hiljaa. Mielipiteenlaukojia on maailma täynnä. Päätin silloin, että otan siitä itselleni teeman loppuvuodeksi. Se selittää osaltaan tätä hiljaiseloa täällä Korpialttarilla. Loppu selittyy laiskuudella.

Näin loppuvuoden vapailla on taas ollut aikaa pohtia monenlaista. Yksi ajankohtainen polemiikki liittyy jälleen kielikysymyksiin. Edellisen kerran sivusin itse kielipolitiikkaa postauksessani, jossa pohdin Pietarsaaren GLS-tapahtumaa. Täällä Suomessa loppusyksyä värittivät toisaalta RKP:n kampanjointi Vaasan sairaalan laajan päivystyksen lopettamista vastaan ja toisaalta vaikkapa Sebastian Tynkkysen kohua herättänyt ruoskintavideo, josta uutisoitiin aina Ruotsia myöten.

Kieli on herkkä asia. Ruotsinkieliset ovat harmissaan siitä, että laaja päivystys siirtyy Vaasasta Seinäjoelle. Arvellaan, että Seinäjoella ei saa yhtä laadukasta palvelua ruotsiksi, kuin Vaasassa on saanut. Ymmärrän toki heidän huolensa. Meille suomenkielisille täällä Pietarsaaressa se on ollut arkipäivää jo vuosia. On aivan normaalia, että sairaalassa on lääkäri, joka puhuu vain ruotsia tai englantia. (Olen myös tästä kirjoittanut aiemmin.) Itse asiassa juuri meidän näkökulmastamme koko touhu tuntuu kovin tekopyhältä. Täällä on ihan Anna-Maja Henrikssonin kotikentälläkin mahdollisuus puolustaa vähemmistön oikeuksia. Täällä olemme vain vähemmistössä me suomenkieliset. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että 1960-luvulla sekä Pietarsaari että Kokkola olivat vähän alle 20000 asukkaan kaupunkeja. Pietarsaari on sitä edelleen, mutta Kokkolassa lähennellään 50000 asukkaan rajaa. Ja ainakin yhden tilaston mukaan Pietarsaaresta muuttaa pois lähinnä suomenkielinen väestö.

Toisaalta myös Tynkkysen (jonka tunnen muista yhteyksistä) tempaus tuntuu aika rajulta. Minulle ei pakkoruotsi ollut pakkopullaa. Vaimoni on ruotsinkielen opettaja, olen itse töissä täysin ruotsinkielisessä työpaikassa ja minulla on monia hyviä ruotsinkielisiä ystäviä. Tiedän pariskuntia, joissa toinen puolisoista on suomen- ja toinen ruotsinkielinen. Olen kuunnellut, kuinka työkaverit, jotka ovat Larsmosta tai Lepplaxista, arvostelevat ruotsinkielen murretta, jota puhutaan Närpiössä tai Kokkolassa. Olen kuunnellut kuinka KAJ laulaa: ”Kom ti byin” tai ”Jåo nåo e ja jåo YOLO ja nåo” ja jopa laulanut mukana. Olen nauranut katketakseni, kun Murre och Backlund går på Jaromatch ja yrittänyt pysyä kärryillä, kun ähtäväläinen ja uusikaarlepyyläinen puhuvat kalastuksesta (en pysynyt).

Olen ihmetellyt, kun salibandyjoukkueessani olevia ruotsinkielisiä pelaajia on haukuttu kentällä vain sen tähden, että he puhuvat ruotsiksi ne vähät asiat, mitä pelikentällä puhua ehtii. Haukkujina siis yleensä vastustajan pelaajat. Olen myös ihmetellyt, kuinka luennoitsijan kysyessä, että ”Kuinka moni kokee olevansa parempi ihminen puhumansa kielen perusteella”, miten lähes jokainen ruotsinkielinen nosti kätensä ylös. Ei tee ruotsinkieli ihmisestä parempaa sen enempää kuin suomen- tai venäjänkieli. Kielitaito sinänsä on suotava ominaisuus.

Kaiken ihmettelyn jälkeenkin minä haluaisin tehdä yhteistyötä yli kielirajojen. Haluaisin tehdä sitä erityisesti oman seurakuntani kohdalla, mutta se on toistaiseksi osoittautunut mahdottomaksi. Eikä syynä liene edes ensisijaisesti haluttomuus, vaan yksinkertaisesti osaamattomuus. Me emme vain osaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkään tehdä aloitetta ja nähdä sitä vaivaa, että aitoa ja toimivaa yhteyttä voisi syntyä. Ja lienee niin, että kaikki tuo edellä mainittu kyräily, epäluulo ja pettymykset ovat loppujen lopuksi puuttuvan yhteyden syytä. Mitä mieltä sinä olet? Jos vastaat, niin muista vastata kunnioittavasti.

Mainokset

Read Full Post »

kylttiNoin puolitoista kilometriä. Siinä on koko elämäni matka. Tai ei sitä vielä tiedä, mutta tuollainen matka oli Google Mapsin mukaan Malmin sairaalalta Pietarsaaren uudelle hautausmaalle. Malmilta matkani alkoi ja on luultavaa, että tuonne hautausmaalle se päättyy. Suokoon luoja, että se päivä on vielä kaukana.

Meillä oli tämän vuoden Jaakon Päivien aikaan myös luokkakokous. Itse asiassa Jaakon Päivät on suosittu ajankohta järjestää luokkakokouksia, koska kaupungissa on niin paljon muutakin nähtävää päivien aikana. Me järjestimme ABI-96 -vuosiluokan 20-vuotistapaamisen lauantaina 23.7. (Tai muut järjestivät, minä olin vain mukana nauttimassa.)

Luokkakokoukset ovat monella tapaa mielenkiintoisia tapahtumia. Omasta mielestäni on hienoa nähdä vanhoja koulukavereita, vaikka on selvää, ettei jokaisen kanssa ehtinyt olla kouluaikana kovin läheinen, varsinkin, jos satuttiin eri luokille. Jonkun kanssa eivät ehkä kemiat kohdanneet mutta taas toisen kanssa sitä oli kovinkin läheinen.

Moni jättää myös väliin luokkakokouksia. On selvää, että toisilla on vain kiireitä. Joku on ehkä muuttanut ulkomaille, eikä halua laittaa rahaa lentolippuihin ja jollakulla voi olla vaikkapa perhetilanne sellainen, että paikalle ei vain pääse. Samaan aikaan on kuitenkin niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät halua tai jopa kehtaa tulla luokkakokoukseen. He saattavat olla häpeissään oman elämänsä tilanteesta, työttömyydestä, lapsettomuudesta tai sinkkuudesta. Ikävää on sekin, että joku saattoi olla sen verran kiusattu kouluaikana, ettei halua enää olla missään tekemisissä koulukaveriensa kanssa.

Mielestäni on ikävää, jos joku kokee häpeävänsä omaa elämäänsä. Meistä jokainen tajuaa jo tässä vaiheessa, etteivät kaikkien unelmat toteutuneet, eivätkä kaikki päässeet haluamaansa kouluun ja työpaikkaan. Senkin me ymmärrämme, että joillekin myös ne toteutuneet unelmat ja työpaikat osoittautuivat pettymyksiksi. Harvalla meistä on sellainen ote elämään, että me taivutamme elämän omaan tahtoomme. Taitaa olla niin, että elämä taivuttaa meistä jokaisen.

Erityisen hienoa oli huomata, kuinka meidän luonteenpiirteemme olivat näkyvissä jo kouluaikana. Tottakai kaksikymmentä vuotta jättää jälkensä jokaiseen, mutta iloiset ihmiset olivat edelleen iloisia, rempseät rempseitä ja pohdiskelijat mietteliäitä. Kun me esittelimme itsemme taas toisillemme, niin moni Pietarsaaressa tai lähistöllä asuva sanoikin jotenkin vähättelevästi, ettei ole “tämän pidemmälle päässyt”. Vähättely on turhaa. Elämänlaatua, menestystä tai onnea ei mitata kilometreissä.

Oma isäni asuu nyt talossa, josta lienee 300-400 m hänen lapsuudenkotiinsa. Isi on maailman meriä kiertänyt ja aina tähän samaan pieneen kaupunkiin palannut. Onnellinen hän silti on. Pietarsaaren tunnuslause pitää kyllä paikkansa: “Koti on siellä, missä sydän asuu.”

Siispä, jos tuo puolitoista kilometriä osoittautuu elämäni matkaksi, olen silti onnellinen. Ja toiveeni on, että myös kaikki me, jotka huusimme kuorma-auton lavalta: “ABI YSIKUUS, KANSAKUNNAN TOIVO UUS!”, olisimme onnellisia, vaikka kansakunnan toivoiksi meistä ei ehkä loppujen lopuksi ollutkaan.

Read Full Post »

1111Tänään, kun selailin perinteiseen tapaani Facebookissa kiertäviä juttuja, sattui silmiini tapaus MC Abdi. Kyseinen nuorimies oli ilmeisesti liittynyt monien muiden tykkäyksiä keräävien joukkoon ja laittanut itsestään kuvan facebookiin tekstillä: ”Jos 5000 tykkää tästä, menen takaisin Somaliaan”. Kuva keräsi hetkessä tuhansia tykkäyksiä ja satoja vihaisia ja suoraan sanoen pöyristyttäviä kommentteja.

Meidän aikamme uudissanoihin kuluu myös termi ”vihapuhe”. En ainakaan muista, että nuoruudessani olisin koskaan kuullut kenenkään puhuvan vihapuheesta. Tänä päivänä puolestaan vihapuhetta tuntuu olevan kaikkialla. Itse asiassa joskus vaikuttaa jopa siltä, että vihapuheeksi leimataan kaikki asiallinenkin argumentointi, oli sitten puheenaiheena seksuaalivähemmistöt, pakkoruotsi tai maahanmuuttajat.

Olen aiemmin kirjoittanut jonkin verran ajatuksiani maahanmuutosta. En koe tarvetta muuttaa mitään siitä, mitä kirjoitin tuolloin, yli kolme vuotta sitten. Olen saanut itse olla useammassakin sellaisessa työpaikassa, jossa on joukko maahanmuuttajia töissä. He ovat puolestaan edustaneet useaa eri kansallisuutta ja ovat poikkeuksetta olleet hyviä ja ahkeria työntekijöitä.

Mielestäni niin pakkoruotsiin kuin maahanmuuttonkiin liittyy eräs yhteinen ongelma ja tyytymättömyyden aiheuttaja. Se on epäoikeudenmukaisuus. Selvennän sitä näin: Minä asun pienellä, kaksikielisellä paikkakunnalla. Minulla on useita kaksikielisiä tai pelkästään ruotsinkielisiä ystäviä. He ovat hyvää porukkaa ja luvalla sanoen ruotsinsuomalainen kulttuuri vaikuttaa monella tapaa rennommalta ja iloisemmalta kuin meidän suomenkielisten. En osaa, enkä halua ajatella heistä mitään pahaa.

Usein kielikysymyksessä otetaan esille se kiistaton tosiasia, että ruotsinkielinen ei välttämättä saa palvelua virastossa omalla äidinkielellään. Meillä on tilanne joskus toisinpäin. Tänä päivänä eteen tulee todennäköisimmin tilanne, jossa olet käymässä terveyskeskuksessa ja sinua hoitaa ummikkoruotsalainen lääkäri ja tulkkinasi toimii sairaanhoitaja, joka ei hänkään osaa suomenkieltä kunnolla. On jotenkin halju tunne selitellä omia oireitaan, kun ei ole varma, että kääntyykö kurkkukipu peräsuolentähystykseksi. No leikki sikseen, mutta tällaisista tilanteista alkaa aivan tavallisen ihmisen kohdalla kyteä tyytymättömyys. Uskoakseni perusmaukka kokee valtavan epäoikeudenmukaisena sen, ettei hän saa Suomessa palvelua omalla äidinkielellään. Omakohtaisen kokemuksen rinnalla kaikki muut argumentit tapaavat jäädä toissijaisiksi. Niin ikään RKP on politiikallaan näyttänyt, että elämä ei aina ole helppoa paikkakunnalla, jossa RKP on vallassa. Muistan koululautakunnassa istuneen ystäväni kertoneen, kuinka pätevän suomenkielisen sijaan johonkin tehtävään valittiin epäpätevä ruotsinkielinen ihan vain enemmistön turvin. Epäoikeudenmukaista? Ehdottomasti!

Maahanmuuttoon liittyy joskus sama epäoikeudenmukaisuuden tunne. Minulla on sellainen käsitys, ja korjaa jos olen väärässä, että maahanmuuttajille suunnatusta tuesta ja heihin liittyvistä kuluista ei oikein kukaan ole selvillä. Muistelen lukeneeni, että hekin, jotka ovat yrittäneet selvittää erilaisia tukia maahanmuuttajille, ovat hämmästyneet selvitystyön vaikeudesta. Uskon, että näihin liittyy juuri tästä syystä paljon käsityksiä, jotka eivät välttämättä perustu totuuteen, mutta totuuskaan ei ole tarjolla. Saattaa olla, että pitkäaikainen naapuri kertoo perusjonnelle, että hänen vaimonsa ei päässyt hammaslääkäriin, koska jono oli liian pitkä, mutta  Ahmed vietiin taksilla sadan kilometrin päähän yksityishammaslääkärille. Naapuri kertoo, että taksi oikein odotti siellä, toi Ahmedin takaisin ja kaupunki maksoi kaiken.  Jälleen kerran tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Naapurin sanaan on totuttu luottamaan.

Aika, jona elämme on täynnä yksittäisiä tarinoita epäoikeudenmukaisuudesta. Ylevät periaatteet ja julkilausumat hukkuvat yhden ihmisen kokemuksiin. Huomaathan, ettei Ahmedin tarinan tarvitse edes olla tosi. Silti se ruokkii sitä tunnetta, joka on alkanut kasvamaan jo jonkin muun syyn tähden. Toiset tarinat Facebookissa, työpaikkojen kahvihuoneissa ja väsähtäneillä huoltoasemilla syytävät lisää polttoainetta tyytymättömyyden liekkiin. Kun liekki yltyy, se roihahtaa raivoksi ja sitä raivoa saamme lukea kaikesta siitä vihapuheesta, jota aika, jona elämme, on pullollaan.

Read Full Post »

Colorful Chalk at Chalkboard

”Yhden sukupolven ajattelu luokkahuoneessa tulee olemaan hallituksen ajattelua seuraavassa sukupolvessa” -Abraham Lincoln

Tuo ylläoleva lainaus on ihan omaa käännöstäni, eikä se ole sellaisena kovin onnistunut. Se saa kuitenkin kelvata avaukseksi muutamille ajatuksilleni. Kukaan on tuskin voinut välttyä huomaamasta erityisopettaja Antti Korhosen irtisanomista ja sen jutun ympärillä vellovaa kohua. Monia hyviä näkökulmia on tuotu jo esille ja tällä kertaa en usko voivani lisätä mitään merkittävää meneillään olevaan keskusteluun.

Sen verran kerron kuitenkin, että en muista ärsyyntyneeni pitkään aikaan mistään niin paljon, kuin tästä asiasta. Minä en ole niitä ihmisiä, jotka pitävät fyysistä koskemattomuutta jonkilaisena korkeimpana totuutena ja kaiken ylittävänä arvona. Isäni on usein kertonut hänen lapsuutensa tarkkailuluokan opesta, joka antoi valita jälki-istunnon ja luunapin väliltä. Moni valitsi luunapin, mutta vain kerran. Miehen luunappi napsahti sen verran napakasti otsaan, että se riitti. Ai pahus, ihannoinko nyt väkivaltaa? Unohda, että kerroin tästä.

Korhosen tapausta seuranneessa keskustelussa moni muisteli itsekin saaneensa kokea muutakin kuin nuhtelua. Milloin oli tullut kirjasta päähän ja milloin oli tullut viivottimesta näpeille. Moni muistelija lisäsi samaan hengenvetoon, että ”ilman muuta ansaitsin sen”. Siinäpä se. Tuntuu, että ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun lapsikin tajusi sentään käyttäytyneensä kuin idiootti, silloin kuin niin käyttäytyi. Ulla Appelsin kirjoitti tästä osuvasti. Moni arkielämän idealisti haaveilee maailmasta, jossa aikuisen lempeä, mutta luja puhe tehoaa tämän päivän angstiteiniin ja he paheksuvat jokaista, joka alentuu primitiivisen luolamiehen (tai -naisen) tasolle ja turvautuu fyysiseen voimankäyttöön. Luulen, että koulumaailman todellisuus on aivan toista, kuin miltä se monien hurskastelijoiden silmiin näyttää. Pilvilinnoistaan maailmaa katselevat maailmanparantajat arvelevat, että aikuinen ei voi tai saa alentua nuoren tasolle. Raamatun mukaan kaikkien aikojen viisain mies lausui kerran: ”Nuhde pystyy paremmin ymmärtäväiseen kuin sata lyöntiä tyhmään. Luulen, että hän on oikeassa. Nuo ymmärtäväiset eivät kaiketi haistattele opettajilleen?

Minun mielestäni kaikki kehitys ei ole hyvää kehitystä. Käytöstapojen puute, kurin ja rajojen katoaminen ja auktoriteettien poistuminen nuoren elämästä eivät koskaan voi olla suotuisaa kehitystä. Pulassa me kaikki olemme viimeistään silloin, kun nämä opettajia halveksivat, aikuisille haistattelevat tulevaisuuden toivot ovat päättäjinä. Herra meitä sellaiselta varjelkoon!

Mahtavatko Suomessa päteä Mark Twainin ajatukset?: ”Aluksi Jumala loi idiootit. Se oli harjoittelua. Sen jälkeen hän loi koululautakunnan.”

Read Full Post »

tsItsenäisyyspäivän alla saatiin aikaan jonkilainen kohu legendaarisen Tuntematon sotilas -elokuvan esittämisajankohdasta. Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskuksen väki sai omalla urhoollisella taistelullaan pelastettua Suomen lapset kauhealta kohtaloltaan ja vuosikausia kello 14.00 esitetty ohjelma siirrettiin alkamaan klo 17.00. Lähes Tali-Ihantalaan verrattava torjuntavoitto kaiketi?

Itse elokuvasta on aika jo monelta osin ajanut ohitse. Spontaanin naurunremahduksen aiheutti sotilaspastori, joka joukkosidontapaikalla lähestyi haavoittunutta tai kenties kuolevaa sotilasta tuolla otsikon kysymyksellä: ”Veli, tuntuuko vaikealta?”. Kysymyksenä se on aivan yhtä korni, kuin YLEn toimittajan esittämä kysymys linnanjuhlien ensikertalaiselle: ”Tuntuvatko juhlat hienoilta?”. Harva siihen kai vastaa kieltävästi.

Laitoin kuitenkin merkille, että tuossa vanhassa Edvin Laineen ohjaamassa versiossa on monella tapaa vielä Jeesuskin tai ainakin usko esillä. Sotilaspastori mainitsee hänet puhuessaan, toisaalla vänrikki rukoilee kuolevan kanssa ja välillä sotilaat huutavat vielä Jeesusta apuun hädän hetkellä. Mietin siinä elokuvaa katsoessani, että ei mahtaisi olla enää tämän päivän elokuvissa mahdollista.

Ei Jeesus-nimen mainitseminen elokuvassa tee silti siitä hyvää tai huonoa. Jotakin meidän ajastamme kertoo kuitenkin toinen tarina, joka tässä kontekstissa jäi mieleeni elämään. Kuulin nimittäin pienestä päiväkotilaisesta, joka oli tullut päiväkodista silmin nähden vaivaantuneena kotiinsa. Huolehtivat vanhemmat olivat selvitelleet lapselta tämän kiusaantumisen syytä ja lopulta oli käynyt ilmi, että päiväkodissa oli pakotettu kiroilemaan.

Kun kieltämättä uskomattomalta kuulostavaa tarinaa kuitenkin vakavissaan selviteltiin, kävi ilmi, että joulusta kerrottaessa ja joululauluja laulettaessa oli nimi ”Jeesus” arvatenkin pulpahtanut esille. Lapsukainen ei kaiketi ollut koskaan kuullut Jeesus-nimeä käytettävän muutoin kuin kirosanana. Niinpä hänen mielessään Jeesus-nimi assosioitui kiroiluun. Sen enempää kuvailematta me useimmat tiedämme ne kirosanat, jotka sisältävät tuon nimen tai ovat sen väännöksiä. Lapsen väärinkäsitys on mielestäni surullinen tosiasia.

Rohkenen uskoa lukijaani niin paljon, että vaikka et jakaisikaan kanssani kristillistä vakaumusta, etkä uskoisi Jeesukseen enempää kuin yhtenä historian hahmona, et kaiketi sinäkään pidä tuollaista kehitystä pelkästään positiivisena. Vaikka rakastankin Suomea kaikista sen puutteista ja heikkouksista huolimatta, on mielestäni matka talvisodan aikana rukoilevasta presidentistä Jeesus-nimeä kirosanana pitävään lapseen aavistuksen turhan pitkä.

Tästäkin huolimatta toivon sinulle rauhaisaa joulunodotusta ja suloista uutta vuotta.

Read Full Post »

Pinokkio tunnetaan satuhahmona, jonka nenällä oli taipumus pidentyä sitä mukaa, kun hän kertoili valheita. Joskus mietin, että kyseinen ominaisuus olisi varsin hyödyllinen ihan oikeassakin elämässä. Voisi näet olla helpompi poimia ihmisten joukosta ne, joilla on taipumusta valehteluun, liioitteluun tai muuten vain totuuden muunteluun.

Vaaleista on taas ehditty kirjoittaa niin paljon, että jonkinlainen vaaliväsymys tai vaaliähky saattaa vaivata ainakin joitakin ihmisiä. Minuakin se vaivaa aina välillä. Pian alkavat nämäkin vaalit olla paketissa ja saa taas hengähtää. Edellisen postauksen jälkeen olen seurannut mielenkiinnolla ihmisten ajatuksia kahdesta jäljellä olevasta ehdokkaasta. Erityisesti olen seurannut loanheittoa Facebookissa, sillä siellä on materiaalia yllin kyllin. Ovatpa ehdokkaat itsekin puuttuneet muutamaan otteeseen tukijoidensa edesottamuksiin ja toivoneet maltillista ja kunnioittavaa käytöstä.

Pastorina tarkkailen erityisesti uskovien ja sellaiseksi itseään kutsuvien kommentointia ja käytöstä. Ei sillä, että minulla poliisinvaltuuksia olisi, mutta jos voisin edes jotakin puoleltani tehdä pahimpien ylilyöntien estämiseksi. Toisaalta koen olevani uskovien kesken ”omieni joukossa”, vaikka välillä häpeänkin tuota joukkoa.

Raamattu kertoo yhdessä monista ohjeistaan näin: Älä levitä perättömiä huhuja äläkä suostu auttamaan väärintekijää todistamalla vilpillisesti hänen hyväkseen. Älä eksy joukon mukana tekemään pahaa äläkä riita-asiassa todistaessasi vääristä totuutta enemmistön mielen mukaiseksi. 2.Moos 23:1-2

Sauli Niinistö on tuskaillut omalta kohdaltaan sitä, että joku on valheellisesti arvellut hänen olevan vapaamuurari. Pasi Turunen kirjoitti asiasta hienosti omassa blogissaan, joten en sen kummemmin puutu enää loppuunkäsiteltyyn asiaan. Niille hengellisten piirien ulkopuolisille, jotka suhtautuvat Saulin mahdolliseen vapaamuurariuteen lipposmaiseen ”So what” -tyyliin, totean vain asian olevan sen verran monimutkaisen, etten sitä selittele tässä.

Mielestäni Pekka Haavisto on kuitenkin kärsinyt oudoista, typeristä tai virheellisistä väittämistä Niinistöä enemmän. Moni on kaiketi törmännyt netissä leviävään ja Ilmajoki-lehdessä julkaistuun tarkoitushakuiseen vertailuun ehdokkaiden ansioluetteloista. Haaviston osaamista on myös epäilty hänen siviilipalvelustaustansa vuoksi. Arvelen, ettei monesta reserviläisestäkään silti olisi sotatoimia ylipäällikkönä johtamaan. Sotaa tässä ei nyt olla kuitenkaan ensisijaisesti edes johtamassa. Kaiketi sellaisen sattuessa voi ylipäällikkyyden luovuttaa jollekulle paremmalle asiantuntijalle.

Edelleen minua kiusaa erityisesti uskovien kohdalla havaitsemani selkeä Haaviston mustamaalaus. Tavallisia ovat kommentit, joissa Sodomaa ja Gomorraa yhdistellään surutta presidentin vaaleihin. Joillakin on otsaa vaahdota Haaviston puolison olevan kapakkatappelija ja rattijuoppo. Näiden tapausten sanotaan edustavan Haaviston arvoja. Myös Haaviston professoritittelistä on saatu osoituksia miehen kalseasta luonteesta. Vierailevan professorin titteli on kaiketi paljastunut silti oikeaksi (ihan viimeistä uutista asiasta en löytänyt)? Paheksun sitäkin, että vihreiden nuorisoliiton ajatuksia Suomeen tarvittavasta moniavioisuudesta esitetään ikäänkuin Haaviston ajatuksina. Lukijalleni ei tule varmasti yllätyksenä, etten minäkään kannata moniavioisuutta, mutten myöskään kannata perättömien huhujen levittämistä.

Tarkoitukseni on edelleen sanoa, että soisin jokaisen tekevän päätöksensä omien ajatustensa, arvojensa ja tärkeinä pitämiensä perusteiden pohjalta, kunhan ne perustuvat totuuteen. En haluaisi itse koskaan tulla tuomituksi valheellisesti, enkä soisi sen olevan kenenkään toisenkaan kohtalo. En haluaisi kenenkään koskaan levittävän minusta perättömiä huhuja, enkä soisi niitä levitettävän toisestakaan ihmisestä. Tässä toteutunee yksi kristillinen perusperiaate: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.”

Luulen, että osa tästä kaikesta ei silti kumpua pahantahtoisuudesta, vaan hiirikäden nopeudesta. On liian helppoa jakaa sellaisia linkityksiä, joiden todenperäisyyttä ei tule pohtineeksi. Kaiketi me uskomme liian nopeasti kaiken, mikä meille kerrotaan suurten mediatalojen logojen väriloistossa. Medialukutaitomme lienee rappeutunut. Silti pelkään, että jos meidän nenillämme olisi taipumusta pidetä valehtelun seurauksena, saisin nähdä aivan liian monta uskovaista Pinokkiota. Sen ei soisi kuvaavan niitä, joiden Jumalasta sanotaan: ”Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka…”

Toivotan edelleen siunausta molemmille ehdokkaille ja malttia ja kunnioitusta jokaiselle vaaleja kommentoivalle.

Read Full Post »

”Jos vartuit kotiruualla, ajoit polkupyörällä ilman kypärää, sait tukkapöllyjä kun siihen oli aihetta, sinulla oli telkkari jossa oli 3 kanavaa ja jouduit nousemaan sohvalta kanavan vaihtoon, kelasit C-kasetteja lyijykynällä, kaupat olivat sunnuntaisin kiinni, kukaan ei puhelimessa kysynyt ”Missä muuten olet?”. Kopioi seinällesi todistaaksesi, että silti selvisit hengissä.” – Facebookissa kiertävä statuspäivitys

Yllä kuvatun kaltaisia tilapäivityksiä kiertää Facebookissa useita. Niille on yhteistä se, että ne kaikki kuvailevat mennyttä aikaa. Erityisesti kerrotaan asioista, jotka ennen olivat toisin kuin nykyään. Jokainen minun ikäiseni on tosiaan kelannut C-kasetteja lyijykynällä ja tehnyt niille samoille kaseteille omia musiikkikokoelmiaan kauan ennen iPodeja ja Spotifytä. Joku on kenties soittanut puhelunsa puhelinkopista ja jokainen joutunut olemaan sovittuna aikana sovitussa paikassa, ettei jää pois matkasta. Ehkäpä tuollaisten tilapäivitysten ajatuksena on osaltaan nostaa pikkuisen sitä omaa itsetuntoa, kun on sentään selvinnyt lähes keskiaikaisesta kurjuudesta.

Yleisesti ottaen en haikaile menneiden aikojen perään. Ajat ja maailma muuttuvat ja on vain muututtava mukana. On kuitenkin asioita, joiden en toivoisi muuttuvan. Sosiologit tietävät kertoa, että esimerkikisi perheiden yhteiset ruokailuhetket alkavat olla aina vain harvinaisempia ja että keskivertoihmisellä on nykyään tilastollisesti vähemmän ystäviä kuin ennen. Tämä on osaltaan syynä ’ostettujen’ ystävien (terapeuttien, kouluttajien ja valmentajien) määrän kasvuun. Samaan aikaan kun meillä on yhteyksiä ihmisiin ympäri maailmaa, meidän aidot ja todelliset ihmissuhteemme ovat vähenemään päin. Niinpä toivoisinkin, että aito välittäminen ei koskaan tulisi vanhanaikaiseksi.

Jokin aika sitten kirjoitettiin, kuin miesporukka töhri junan keskellä kirkasta päivää. Uutista seuranneessa keskustelussa ihmeteltiin, että miksi kukaan ei puutu asiaan. Olenpa itsekin joskus samasta aiheesta kirjoittanut. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että sellainen aito toisesta välittäminen on katoava luonnonvara. Edellä mainittujen töhrimisten lisäksi on melko tavallista lukea ihmisistä, jotka ovat joutuneet pahoinpitelin uhriksi ilman, että kukaan olisi edes yrittänyt auttaa heitä. Sattuipa maahanmuuttajataustaiselle ystävällenikin tapaus, jossa ulkopaikkakuntalaiset, miehisyyttään etsivät nuorukaiset tulivat Pietarsaareen ystävääni nöyryyttämään. Apua ei tarjonnut kukaan.

Yhtenä ilmentymänä välittämisen vähenemisestä lienee talkoohengen kuolema. En sano tätä siksi, että juuri nyt olisi kohdallani jotkut talkoot menossa, vaan enemmänkin muistelen kertomuksia siitä, kuinka taloja ja vaikkapa rukoushuoneita on aikoinaan rakennettu pelkällä talkoovoimalla. Siirtyminen ’rahalla saa ja hevosella pääsee’ -tyyppiseen kulttuuriin ei ole puhtaasti hyvä asia. Tuntuu, että liian monet yksinhuoltajat ja apua tarvitsevat ovat oman onnensa nojassa. Meillä on tuhansia Facebook-kavereita, mutta muuttopäivänä olemme yksin. Twitterissä sinulla on satoja seuraajia, mutta lapsenvahdiksi suostuvat vain vanhempasi.

Kehitys on upea asia. Minä en kaipaa C-kasetteja, ankeita lankapuhelimia enkä missään nimessä VHS-kasetteja. En silti toivo, että kaiken kehityksen ja sosiaalisen median alle unohtuu yksinkertainen totuus välittämisestä ja siitä, mitä on olla ihminen ihmiselle. Meillä oli kavereiden kanssa tapana hokea suomalaista sananlaskua: ”joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään”. Tässä tapauksessa tikku silmässä voi olla halpa hinta…

Read Full Post »

Older Posts »