Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Seurakunta’ Category

Miksi lopetin pastorin hommat?

Posted in Ajankohtainen, Johtajuus, Luottamus, Muutos, Organisaatio, Seurakunta, Usko, Vedä Henkeä -Seurakunta, Yhteisö, Ystävyys, tagged , , , on 11 tammikuun, 2018|

Rami puhuu
Kuva seurakuntamme yksivuotisjuhlista, vuodelta 2011.

Ilmoitin Vedä Henkeä -seurakunnalle viime vuoden lopulla, että minun on tullut aika siirtyä syrjään pastorin tehtävästä. Haluan tässä vielä kertoa julkisesti kaikki syyt päätökseeni, sillä joillakin asioilla joissakin piireissä on taipumusta lähteä oikean tiedon puutteessa elämään omaa elämäänsä.

Miksi siis jäin pois perustamani seurakunnan pastorin tehtävästä? Pääsyitä on kolme. Ensimmäinen syy liittyy juuri siihen, että olen itse ollut perustamassa Vedä Henkeä -seurakuntaa. En kuitenkaan ole halunnut missään vaiheessa, että seurakunta henkilöityy minuun. Se on silti ollut lähes väistämätön seuraus päätöksestäni perustaa seurakunta. Monen mielessä seurakunta on ollut juuri minun seurakuntani. Kun minulla nyt oli mahdollisuus astua vähän syrjemmälle, niin halusin samalla osoittaa, ettei Vedä Henkeä -seurakunta ole ”Ramin seurakunta”.

Toinen selkeä syy oli oma väsymiseni. Mutta samalla, kun kirjoitan näin, haluan korostaa etten minä ollut mitenkään puolikuollut tai loppuunpalanut. Enemmänkin koin, että lähes 17 vuoden pastoriuteni jälkeen olin ammentanut annettavani vähän turhan vähälle ja pieni sapattijakso voisi tehdä hyvää. Kerroin, että viime aikoina olen antanut enemmän kuin olen saanut. Vaikka akuissa olikin vielä virtaa, niin laturin teho ei riittänyt. Kerroinkin seuraajalleni Antille – kun hänen suostumustaan jatkajakseni kysyin – että en ole niin väsynyt, että hänen pitäisi kokea painetta suostumiseen sen tähden. Yksi asia, johon olenkin ollut tyytyväinen seurakunnassamme, on sen suhteellisen helppo hallittavuus. Se on suunniteltu siten, että se ei polta ihmistä loppuun hetkessä.

Kolmas ja tärkein syy on kuitenkin tuo edellä mainittu ystäväni Antti. Antti on toiminut seurakunnassamme nuorisopastorina pitkään. Pienen paikkakunnan vähemmistökieliryhmälle suunnattu työ on kuitenkin haastavaa, eivätkä meidän parhaatkaan yrityksemme saavuttaneet sellaista vaikutusta, kuin olisimme toivoneet. Näin ja näen Antissa niin paljon potentiaalia, että halusin valjastaa sen parempaan käyttöön. Sen verran tärkeä perustamani seurakunta minulle on, etten sitä aivan kenelle tahansa uskalla jättää. Antille sen jätin ilomielin.

Tässä siis lyhyesti syyt päätökseni taustalla. En ole vaihtamassa seurakuntaa. En ole muuttamassa mihinkään. En pyri taustalta vaikuttamaan päätöksiin. Olen antanut johtajuuden Antille täydellisesti. Palvelen siis rivijäsenenä niissä tehtävissä, joihin minua pyydetään tai tarvitaan. Ja luultavasti palvelen taas pastorin tehtävässä tulevaisuudessa, mutta se hetki on vielä horisontin takana.

Ei siinä sen kummempia.

Read Full Post »

Ajatuksia kielestä

Posted in Ajankohtainen, Ajattelu, Global Leadership Summit, Identiteetti, Ilmiö, Jännite, Keskustelu, Kielipolitiikka, Muutos, Pietarsaari, Politiikka, Ruotsinkielisyys, Salibandy, Seurakunta, Suomalainen, Tekopyhyys, Uncategorized, Vedä Henkeä -Seurakunta, Yhteiskunta, tagged , , , , , on 29 joulukuun, 2016| 3 Comments »

dsa

Muistan lukeneeni joskus erään artikkelin, jossa haastateltava totesi ymmärtäneensä, ettei hänen tarvitse sanoa mielipidettään joka asiaan. Siis siinä mielessä, että vaikka mieli tekisi jotakin sanoa ja vaikka jonkinlainen mielipide olisi, niin voi olla joskus vain hiljaa. Mielipiteenlaukojia on maailma täynnä. Päätin silloin, että otan siitä itselleni teeman loppuvuodeksi. Se selittää osaltaan tätä hiljaiseloa täällä Korpialttarilla. Loppu selittyy laiskuudella.

Näin loppuvuoden vapailla on taas ollut aikaa pohtia monenlaista. Yksi ajankohtainen polemiikki liittyy jälleen kielikysymyksiin. Edellisen kerran sivusin itse kielipolitiikkaa postauksessani, jossa pohdin Pietarsaaren GLS-tapahtumaa. Täällä Suomessa loppusyksyä värittivät toisaalta RKP:n kampanjointi Vaasan sairaalan laajan päivystyksen lopettamista vastaan ja toisaalta vaikkapa Sebastian Tynkkysen kohua herättänyt ruoskintavideo, josta uutisoitiin aina Ruotsia myöten.

Kieli on herkkä asia. Ruotsinkieliset ovat harmissaan siitä, että laaja päivystys siirtyy Vaasasta Seinäjoelle. Arvellaan, että Seinäjoella ei saa yhtä laadukasta palvelua ruotsiksi, kuin Vaasassa on saanut. Ymmärrän toki heidän huolensa. Meille suomenkielisille täällä Pietarsaaressa se on ollut arkipäivää jo vuosia. On aivan normaalia, että sairaalassa on lääkäri, joka puhuu vain ruotsia tai englantia. (Olen myös tästä kirjoittanut aiemmin.) Itse asiassa juuri meidän näkökulmastamme koko touhu tuntuu kovin tekopyhältä. Täällä on ihan Anna-Maja Henrikssonin kotikentälläkin mahdollisuus puolustaa vähemmistön oikeuksia. Täällä olemme vain vähemmistössä me suomenkieliset. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että 1960-luvulla sekä Pietarsaari että Kokkola olivat vähän alle 20000 asukkaan kaupunkeja. Pietarsaari on sitä edelleen, mutta Kokkolassa lähennellään 50000 asukkaan rajaa. Ja ainakin yhden tilaston mukaan Pietarsaaresta muuttaa pois lähinnä suomenkielinen väestö.

Toisaalta myös Tynkkysen (jonka tunnen muista yhteyksistä) tempaus tuntuu aika rajulta. Minulle ei pakkoruotsi ollut pakkopullaa. Vaimoni on ruotsinkielen opettaja, olen itse töissä täysin ruotsinkielisessä työpaikassa ja minulla on monia hyviä ruotsinkielisiä ystäviä. Tiedän pariskuntia, joissa toinen puolisoista on suomen- ja toinen ruotsinkielinen. Olen kuunnellut, kuinka työkaverit, jotka ovat Larsmosta tai Lepplaxista, arvostelevat ruotsinkielen murretta, jota puhutaan Närpiössä tai Kokkolassa. Olen kuunnellut kuinka KAJ laulaa: ”Kom ti byin” tai ”Jåo nåo e ja jåo YOLO ja nåo” ja jopa laulanut mukana. Olen nauranut katketakseni, kun Murre och Backlund går på Jaromatch ja yrittänyt pysyä kärryillä, kun ähtäväläinen ja uusikaarlepyyläinen puhuvat kalastuksesta (en pysynyt).

Olen ihmetellyt, kun salibandyjoukkueessani olevia ruotsinkielisiä pelaajia on haukuttu kentällä vain sen tähden, että he puhuvat ruotsiksi ne vähät asiat, mitä pelikentällä puhua ehtii. Haukkujina siis yleensä vastustajan pelaajat. Olen myös ihmetellyt, kuinka luennoitsijan kysyessä, että ”Kuinka moni kokee olevansa parempi ihminen puhumansa kielen perusteella”, miten lähes jokainen ruotsinkielinen nosti kätensä ylös. Ei tee ruotsinkieli ihmisestä parempaa sen enempää kuin suomen- tai venäjänkieli. Kielitaito sinänsä on suotava ominaisuus.

Kaiken ihmettelyn jälkeenkin minä haluaisin tehdä yhteistyötä yli kielirajojen. Haluaisin tehdä sitä erityisesti oman seurakuntani kohdalla, mutta se on toistaiseksi osoittautunut mahdottomaksi. Eikä syynä liene edes ensisijaisesti haluttomuus, vaan yksinkertaisesti osaamattomuus. Me emme vain osaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkään tehdä aloitetta ja nähdä sitä vaivaa, että aitoa ja toimivaa yhteyttä voisi syntyä. Ja lienee niin, että kaikki tuo edellä mainittu kyräily, epäluulo ja pettymykset ovat loppujen lopuksi puuttuvan yhteyden syytä. Mitä mieltä sinä olet? Jos vastaat, niin muista vastata kunnioittavasti.

Read Full Post »

Paimen Plus ja uudet seurakunnat

Posted in Ajankohtainen, Herätysliike, Ilmiö, Innokkuus, Johtajuus, Keskustelu, Seurakunta, Vedä Henkeä -Seurakunta, tagged , , , , , , , , , on 18 toukokuun, 2015| 11 Comments »

IMG_5134Helluntaiherätyksen viikkolehti Ristin Voiton ja sen liitteen, Paimen Plussan päätoimittaja Leevi Launonen otti minuun yhteyttä uusien seurakuntien perustamiseen liittyen. Itse olen ollut keskeisessä roolissa vuonna 2009 perustetun Vedä Henkeä -seurakunnan perustamisessa ja Launosen kiinnostus juontaa siis juurensa niihin tapahtumiin. Helluntaiherätyksen toimijat ovat luoneet Talvipäivillä 2010 hankkeen, joka kulkee nimellä: ”Seurakunta jokaiselle 2020”. Helluntailiike on edelleen jäsentänyt toimintaansa muodostamalla ”Helmet – helluntaiherätyksen menettelytapaohjeet” uusien seurakuntien perustamisen avuksi ja tueksi.

Launonen pyysi minua ja muutamaa muuta uuden seurakunnan perustamiseen osallistunutta kommentoimaan Helmet-ohjeistoa ja helluntaiherätyksen nykytilaa. Olin luonnollisesti kiitollinen mahdollisuudesta saada kertoa ajatuksistani. Kuitenkin, kuten jokainen haastatteluja antanut tietää, päätyy pitkästäkin vastauksesta usein paperille vain yksi tai kaksi pientä lainausta. Niin nytkin. Ymmärrän kyllä hyvin, ettei lehteen ole mahdollista laittaa jokaisen pastorin jaarituksia, mutta kun tarpeeksi moni kommentoi, niin kenenkään ääni ei tule kuuluviin. Loppujen lopuksi aukeaman kokoisen jutun sekaan mahtui ne pari lainausta minulta.

Helluntaiherätyksen mediatoimijoista Aikamedia, joka yllämainittuja lehtiä julkaisee on pitäytynyt tiukan vanhakantaisessa linjassaan sikäli, ettei lehden juttuja juuri pääse mistään näkemään. Näin ollen ihan todellista keskusteluakaan ei pääse syntymään. Paimen Plussa on levikiltään 1300 kappaleen lehti ja se on tarkoitettu helluntaiherätyksen johtajille. Yleisesti pyrin blogissani kommentoimaan asioita, joista jokaisella voisi olla käsitys, mutta tällä kertaa itse artikkelista ei ole toistaiseksi ole sähköistä versiota saatavilla, joten koko juttu voi mennä satunnaiselta lukijaltani ohi. Siitä huolimatta päätin laittaa vastaukseni kokonaisuudessaan näkyville. Puoliksi ihan jo senkin vuoksi, että lupasin niin tehdä.

Liitän tähän Leevin esittämät kysymykset ja niihin antamani vastaukset:

1. Miten arvioitte helluntailiikkeen / helluntaiseurakuntien kykyä uudistaa toimintakulttuuriaan nykypäivän tarpeita vastaavaksi?

Perusongelma toimintakulttuurin uudistamisessa on seuraava: Uudistumistarve on kääntäen verrannollinen uudistumiskykyyn. Toisin sanoen: mitä suurempi tarve uudistumiselle olisi, sitä vähemmän siihen on enää mahdollisuuksia ja kykyä. Toisaalta seurakunnat, jotka kykenevät uudistumaan ovat harvoin sen tarpeessa. Uudistumistarpeen ja uudistumiskyvyn väliin jää vain kapea mahdollisuuden ikkuna ja valitettavasti mielestäni valtaosa helluntaiseurakunnista on tuon mahdollisuutensa jo menettänyt. Suurimmalla osalla helluntaiseurakunnista on ilmeinen tarve toimintakulttuurin uudistamiselle, mutta niillä ei enää vuosiin ole ollut siihen mahdollisuutta eikä kykyä.

2. Miten arvioitte Helmet-menettelytapaohjeisiin (liitteenä tämän tekstin lopussa) sisältyviä periaatteita uusien seurakuntien perustamisesta ja niiden toimivuutta käytännössä?

Vaikuttaaa vahvasti siltä, että Helmet-ohjeiston laadinnassa on jälleen syyllistytty perihelluntailaiseen virheeseen: On tehty ohjeet kysymättä keneltäkään lähteneeltä, ulkopuoliselta tai sellaiselta, joka voisi kuvata uuden seurakunnan perustamisen haasteita toiselta puolelta. Erityisesti ”ongelmatilanteissa syntyvien seurakuntien perustaminen” on erikoista luettavaa. Tottakai lähtökohdaksi tarjotaan neuvottelua, mutta useimmiten tilanne on se, että uuden seurakunnan perustamiseen joudutaan, koska kaikesta neuvottelusta huolimatta työlle ei löydy tilaa tai ymmärrystä. Jatkoneuvottelu ei auta enää siinä vaiheessa. Sen jälkeen Helmet-menettelytapaohjeet keskittyvät oman tulkintani mukaan kolmeen askeleeseen: Tehdään lausunto, jossa todetaan ettei uusi seurakunta kuulu veljesyhteyteen ja ettei helluntaiseurakunta ole vastuussa sen toilailuista ja tiedotetaan tämä asia vielä kaikkien muidenkin seurakuntien tietoon. Päävaikutelma on siis se, että on annettu ohjeet siihen, kuinka tehdään selkeä, nopea ja lopullinen pesäero niihin, jotka ajattelevat toisin. Muuta apua näistä ohjeista ei ole.

3. Miten Helmet-ohjeistuksen periaatteet ovat toimineet Pietarsaaren helluntaiseurakunnan ja Vedä henkeä -seurakunnan välillä?

Kuten edellisessä kohdassani mainitsin, nämä ohjeet eivät valitettavasti auta oikein mitenkään. Ymmärtääkseni ne on kuitenkin laadittu paljon lähtömme jälkeen. Jos ne ovatkin olleet olemassa, niin tämä haastattelu oli ensimmäinen kerta kun niistä kuulin.

4. Tarvitaanko Helmet-menettelytapaohjeisiin tai helluntailiikkeen nykyisiin käytäntöihin uusien seurakuntien perustamisessa jotain muutoksia? Mitä ja miksi?

Helmet-ohjeet voi laittaa arkistoon ja aloittaa koko homman alusta. Sen sijaan, että perustetaan Seurakunta kaikille 2020 -työryhmiä, luodaan menettelytapaohjeita ja tehdään lausuntoja maakunnallisille neuvottelupäiville, olisi syytä unohtaa kaikki byrokratia ja komiteat ja nöyrästi kuunnella edes niitä syitä, jotka ovat johtaneet uusien seurakuntien perustamiseen ja niitä kokemuksia, joita nämä uuden ajan pioneerit ovat keränneet. Ennen ainuttakaan julkilausumaa ja tiedonantoa on nöyrryttävä kuuntelemaan. Ilman ongelmatilannettakin on nähdäkseni melko rohkeaa ajatella, että toiminnassaan väljähtänyt tai uriinsa kangistunut helluntaiseurakunta kykenee perustamaan vireän, elinvoimaisen ja erilaisen seurakunnan yhtään minnekään. Todennäköistä on, että jos jotakin saadaan aikaan, niin korkeintaan kopio emäseurakunnasta. Sellainen ei palvele ketään.

5. Kuuluuko Vedä Henkeä -seurakunnan keskeisistä vastuunkantajista kukaan enää jäsenenä Pietarsaaren helluntaiseurakuntaan? Jos kuuluu, miksi?

Ei kuulu.

6. Muita vapaamuotoisia ajatuksia aiheesta?

Helluntaiherätys kärsii myös samoista ongelmista, mistä useat seurakunnat kärsivät pienemmässä mittakaavassa: kaksoishallinnosta ja johtajuuden puutteesta. Meidän seurakuntamme ei saa esimerkiksi mainostaa millään tavalla sen enempää Netmissionin kuin Ristin Voitonkaan kautta. Perusteluksi saatetaan mainita, ettei kilpailevaa toimintaa sallita. Kuitenkin vaikkapa Pirkko Jalovaara tai Seppo Juntunen ovat kelvanneet mainostajiksi, vaikka heidänkään taustansa ei ole helluntailiikkessä. Kun yritin asiaan aikoinaan selvyyttä, niin välillä asiaa piti kysyä Avainmedialta tai Aikamedialta. Välillä ohjattiin Ristin Voiton puoleen ja välillä asiaa piti kysyä HyRyn päättäjiltä. Loppujen lopuksi päätösvaltaa ei ollut kenelläkään, mutta selväksi tuli, ettei kannata kysyäkään. Sellaista päättäjää, joka ottaa vastuun ja kantaa sen, ei enää löydy.

Uutta seurakuntaa perustettaessa ongelmatilanteessa on todennäköistä, että seurakunta josta lähdetään pitää lähtöä jollakin perusteella vääränä ja lähtijät puolestaan välttämättömänä. Tilanne etenee kuitenkin kaiketi siten, että olemassaoleva helluntaiseurakunta käyttää veto-oikeuttaan ja ilmoittaa Ristin Voitonn kautta helluntaikansalle, että lähtijät ”Eivät nauti seurakuntamme luottamusta” tai ”Lähtijät eivät ole toimineet raamatullisten periaatteiden mukaan”. Sanomattakin on selvää, että vanha helluntaiseurakunta täyttää kaikki raamatulliset ja teologiset kriteerit. Helluntaikenttää tunteva tietää mikä painoarvo on sillä, että yksilö tai yhteisö todetaan tahoksi, joka ei enää nauti luottamusta. Tämän jälkeen lähtijän tie on suljettu. Ja vaikka tahtoakin olisi, niin ei ole sitä johtajaa, jolla olisi valta enää avata tietä. Minkä helluntaiherätys sulkee, sitä ei Jumalakaan avaa.


Helmet – menettelytapaohjeisto
Suomen Helluntaikirkon julkaisuja 1 (Aikamedia, 2013)

Uuden seurakunnan perustaminen

Seurakunnan perustaminen vastoin yhteisesti sovittuja periaatteita aiheuttaa hajaannusta. Siksi onkin tärkeää, että käytössä on yhteisesti sovittu seurakunnan perustamismenettely.

Neuvoa-antavien vanhimpien luoma ohjeistus seurakunnan perustamiseen

  • Jokaisella seurakunnalla on oikeus perustaa uusia seurakuntia omalle paikkakunnalleen.
  • Seurakunnilla tulisi olla halu kasvaa ja synnyttää uusia seurakuntia alueille, joissa ei ole helluntaiseurakuntaa.
  • Seurakuntaa, jonka toimintaedellytykset ovat jäsenkehityksen myötä heikentyneet, suositellaan hakeutumaan yhteistyöhön lähialueella toimivan helluntaiseurakunnan kanssa.

Ongelmatilanteissa syntyvien seurakuntien perustaminen

  • Jos paikkakunnalle on syntymässä uusi työ, on siitä neuvoteltava paikkakunnalla jo toimivan seurakunnan johdon kanssa.
  • Uuden työn aloittava taho on vastuussa jäsenensä ja työntekijänsä tekemästä työstä.
  • Ellei yhteistyötä synny, on käännyttävä neuvoa-antavien veljien puoleen, jotka valmistavat prosessin jälkeen lausunnon maakunnallisille neuvottelupäiville.
  • Mikäli osapuolet eivät pääse sopimukseen uudesta työstä, syntyvää seurakuntaa ei katsota veljespiiriin kuuluvaksi helluntaiseurakunnaksi.
  • Neuvoa-antavien veljien toimesta asiasta tiedotetaan seurakuntien vanhimmille.

Read Full Post »

GLS i Jakobstad

Posted in Ajankohtainen, Ajattelu, Global Leadership Summit, Huumori, Ihmiskauppa, Ilmiö, Jännite, Johtajuus, Keskustelu, Kysymys, Mikrolaina, Purnaaminen, Ruotsinkielisyys, Seurakunta, Syrjintä, Uncategorized, Vedä Henkeä -Seurakunta, Yhteiskunta, tagged , , , , , , on 1 syyskuun, 2014| 2 Comments »

glssemod

”Kaksikielisyys on rikkaus!” Tai ainakin me muistamme muistuttaa sitä toisillemme, kun yritämme tulla sivistyneesti toimeen pienellä kaksikielisellä paikkakunnalla. Kielitaito on yleisesti ottaen osa hyvää yleissivistystä ja olenkin saanut suuren siunauksen osakseni päästessäni tutustumaan äidinkielenään ruotsia puhuviin ihmisiin täällä ruotsinkielisellä rannikolla.

”Yhteistyötä yli kielirajojen!” on yksi monen yhteiskristillisen tapahtuman ja kampanjan haavekuvista. Itse olen käytännössä ollut koko elämäni aktiivinen seurakuntalainen ja me olemme enemmän tai vähemmän aktiivisesti etsineet mahdollisuuksia ja tilaisuuksia toimia yhteistyössä ruotsinkielisten seurakuntien kanssa. Tämä pyrkimys on ollut olemassa niin kauan kuin jaksan muistaa.

Pietarsaaressa järjestetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa GLS-tapahtuma. Global Leadership Summit on ollut syksyni kohokohta jo kuuden vuoden ajan. Itse asiassa pieni Vedä Henkeä –seurakuntamme on paljosta velkaa tälle upealle tapahtumalle. Arvaatte varmaankin innostukseni, kun kuulin, että tänä vuonna saisimme nauttia tapahtumasta ihan kotikaupungissamme.

Ei toki mennyt kauaa, kun kuulin, että tapahtumasta tulisi pelkästään ruotsinkielinen. Itse ymmärrän ruotsia hyvin ja englantia erinomaisesti, joten minulle se ei olisi ongelma, mutta osalle seurakunta-aktiiveistani kyllä. Otinkin saman tien yhteyttä tuttuun järjestäjään ja esitin vienon toiveen: Voisivatko videonäytöltä näytettävät puheet olla tekstitettyjä molemmilla kielillä? Sellainen kun oli mahdollista jo vuonna 2009 ensimmäisessä GLS-tapahtumassani Vaasassa. Kerroin lisäksi, että juontojen, laulujen ja muiden infojen ei tarvitse olla kahdella kielellä. Riittää, kun itse opetusta pystyy seuraamaan.

En kuitenkaan yllättynyt kun kuulin, että tekstitys kahdella kielellä koettiin hankalaksi. Oletan, että yhtä hankalaksi koettiin simultaanitulkkaus ja mahdollisesti erillinen huone ja siinä pieni näyttö, jolla sama opetus olisi ollut suomenkielisellä tekstillä (Tapahtumaan tehdään joka tapauksessa DVD:t suomenkielisellä tekstillä.), koska nekään vaihtoehdot eivät toteutuneet. En enää yllättynyt, koska surullisen usein lopputulos on juuri tämä. Itse ajattelen, että järjestäjien kohdalla oikea kysymys ei tässä tapauksessa ollut ”Onko se hankalaa?” tai ”Onko se helppoa?”, vaan ”Onko se oikein?” tai ”Onko se kristillistä?”.

En toki tiedä minkälaisen kysymyksen päättäjät ovat itselleen tehneet, mutta vastauksen tiedän. Olen näet kuullut saman vastauksen niin monta kertaa aiemminkin. Jeesus kyllä yhdistää yli kunta- ja valtakuntarajojen. Hän yhdistää eri kirkkokunnista ja tunnustuskunnista olevia ihmisiä. Jeesus kykenee yhdistämään ihmisiä yli ikäkuilujen ja kulttuurirajojen. Ainoa asia, jossa Jeesuksen valta hyytyy on suomen- ja ruotsinkielisten yhdistäminen Pietarsaaressa.

En tällä kaikella ole kuitenkaan nostattamassa kieliriitaa. Tai se ei siis ole tavoitteeni. Tiedän, että ymmärrystä ja puolestapuhumistakin esiintyi. Tiedän myös, että moni ruotsinkielinen ystäväni oli yhtä hämmästynyt, ellei enemmänkin, kuullessaan tästä kaikesta.

Se mikä minua todella harmittaa on se, että niin moni seurakunta on herännyt maailmassa vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen. Moni seurakunta tekee työtä ihmiskaupan uhrien, orpojen, sorrettujen tai vaikka katulapsien parissa. Jotkut kampanjoivat reilun kaupan suklaan, kahvin tai muun tavaran puolesta. Joku sijoittaa mikrolainoihin tai hommaa kenkiä köyhille. Kuitenkin, kaiken jalon, ylevän ja oikean kanssa kisaillessamme me kompastumme edelleen ikiaikaiseen kysymykseen: ”Kuka on minun lähimmäiseni?”

Read Full Post »

Winchester – ase, joka valloitti lännen

Posted in Ajattelu, Seurakunta, Touhuaminen, tagged , , , on 16 helmikuun, 2012| Leave a Comment »

Yksi elämän traagisten tarinoiden erikoisuuksista on Sarah L. Winchesterin tarina. Nuorena naisena Sarah nimittäin solmi avioliiton William Wirt Winchesterin, nimeään kantavan asetehtaan omistajan kanssa. Winchesterin legendaarista kivääriähän kuvataan aseeksi, joka valloitti lännen. Asetehtailija ehtikin hankkia aseillaan suuren omaisuuden. Raha ja omaisuus eivät kuitenkaan taanneet helppoa elämää Sarahillekaan. Pariskunnan ainoa lapsi kuoli vain kymmenen päivää syntymänsä jälkeen ja Sarah alkoi kärsiä kovasta masennuksesta. Hänen miehensä kuoli myös melko nuorena ja niin Sarah peri nuorehkona leskenä suuren omaisuuden.

Kovien koettelemustensa vuoksi Sarah uskoi perheensä olevan kirottu. Hän etsi apua meedioilta ja eräs kertoikin kirouksen olevan kaikkien Wincehster-kiväärillä tapettujen ihmisten henkien aikaansaannosta. Meedio kehotti muuttamaan länteen ja rakentamaan ison talon itselleen ja kaikille hengille. Meedion neuvon mukaan Sarahin piti jatkaa rakentamista, sillä jos rakentaminen lakkaisi, Sarah kuolisi.

Sarah osti Kaliforniasta kahdeksanhuoneisen talon ja aloitti rakennusurakkansa. Urakkaa tehtiin 24 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, 365 päivää vuodessa, 38 vuoden ajan. Sarahia kiehtoi jostakin syystä luku 13 ja niinpä sitä sovellettiin monin eri tavoin rakennuksessa. Talossa on 13 kylpyhuonetta, siellä on 13-ruutuisia ikkunoita, 13 kattokruunua huoneessa ja niin edelleen.

Koska taloa rakennettiin jatkuvasti ja ilman minkäänlaista kokonaissuunnitelmaa, siitä tuli hyvin monimutkainen ja sekava. Monet talossa palvelleet henkilökunnan jäsenetkin tarvitsivat kartan löytääkseen perille. Talossa on portaikkoja, jotka eivät johda mihinkään. Siellä on ikkunoita, joista näkee vain muualle taloon ja jotkut ikkunoista ovat jopa lattiassa. Talossa on ovia, jotka avautuvat vain umpeen muurattuun seinään. Kolmenkymmenenkahdeksan vuoden rakentamisen jälkeen talossa oli 160 huonetta. Sekava ja omituinen talo on saanut nimekseen mysteerien talo ja tänä päivänä se on suosittu nähtävyys Kaliforniassa.

Seurakuntakonsultti Will Mancini miettii kirjassaan Church Unique, että monen seurakunnan toiminta on kuin mysteerien talon rakentamista. Niissä toimitaan ilman minkäänlaista kokonaissuunnitelmaa ja joskus tuntuu, että omakin väki tarvitsisi kartan selvittääkseen kaikkien toimintojen olemassaolon ja sijoittumisen toimintakenttään. Will mainitsee vielä, että monen seurakunnan toimintaa kuvaa samanlainen tarve rakentaa ja touhuta, koska ilman meedioitakin on olemassa pelko, että kun touhu lakkaa, kuolema tulee. Kuvaako tämä sinun seurakuntasi toimintaa? Kuvaako se sinun yrityksesi toimintaa?

Read Full Post »

Chennai – matkaraportti

Posted in Ajankohtainen, Erilaisuus, Matkailu, Perspektiivi, Seurakunta, Yhteiskunta, Ylistysmusiikki, tagged , , , , , , , , , on 14 tammikuun, 2012| 1 Comment »

Vedä Henkeä -seurakunnalla on ystäväseurakunta muun muassa Intian Chennaissa. Kävin tammikuun alussa siellä vieraana ja olin mukana vihkimässä Contemporary Cafe Churchin uusia toimitiloja käyttöön. Tässä raporttia matkasta.

Olen jo tähän ikään mennessä saanut kokea oman osani matkailusta. Vaikka en monen muun rinnalla ole kovin ahkera matkailija, olen sen verran reissanut minäkin, että en löydä itsestäni enää minkäänlaista matkakuumetta ennen matkaa. Eikä tämäkään reissu ollut poikkeus. Avoimin mielin lähdin kuitenkin kokemaan uutta kulttuuria.

Menomatkani Chennaihin vei tällä kertaa Lontoon kautta. Kahdentoista tunnin siirtoaika seuraavalle lennolle ei riittänyt British Airwaysille, vaan matkalaukkuni jäi Lontooseen. Sitä en kuitenkaan vielä silloin tiennyt. Sinänsä rauhallisen lennon jälkeen pääsin lopulta perille Intiaan. Valitsin lyhimmän jonon passi- ja viisumitarkastaukseen, mutta se olikin samalla hitain. Pääsin melkein viimeisenä läpi tarkastuksesta. Laukkulinjalla odottelin aikani laukkuani ja kun näytti ilmeiseltä, että laukkuni jää saapumatta, menin tekemään siitä ilmoitusta. Tottakai pääsin viimeisenä myös ilmoitusta tekemään.

Kun sitten kaksi tuntia myöhemmin pääsin viimeinkin astumaan ulos terminaalista, oli paikallinen kaveri minua vastassa. Nopea ajomatka hotelliin ja kirjautuminen sisään. Portieeri nukkui pöydän takana, joten hetki meni kaveria herätellessä. Aamuyöllä puoli neljän aikaan yritin päästä huoneessani lämpöiseen suihkuun. Lämmintä vettä ei tullut, mutta riemukseni huomasin, että vesi valuikin eteiseen sen sijaan, että lattia olisi viettänyt viemäriin. Kuivailin siinä sitten ensitöikseni vielä lattiankin koko eteisen alueelta. Lämpöistä vettä saimme vasta kolmantena päivänä ja päivittäiset sähkökatkot muistuttivat, ettei olla ihan edistyneimpien yhteiskuntien syleilyssä.

Alkupäivien nautintoa himmensi se tosiasia, että kuljin hellesäässä mustissa farkuissa ja mustassa kauluspaidassa. Kotisuomessa sopiva asu oli melko tuskainen Intian talvessa. Hotellin katolla oleva uima-allaskaan ei auttanut, sillä vesi ei tunnetusti viilennä altaan reunalla. Keskiviikkoillan kohokohtana oli Contemporary Cafe Churchin uusien tilojen vihkiäisjuhla. Ajamaton partani ja nukkavieru olemukseni eivät olleet juhlan arvon mukaisia, mutta minkäs teet. Juhla itsessään oli upea ja toistakymmentä paikallista pastoria oli tullut juhlimaan uusia tiloja ja yksivuotissynttäreitä, joita seurakunta myös vietti. Muita vieraita oli salin täydeltä.

Tottakai viikon matkaan mahtuu monta muutakin upeaa ja huomionarvoista hetkeä, mutta nostan vielä esille vierailun Pyhän Tuomaan vuorella. Vuorivierailuun mennessä olin jo saanut ostettua uusia vaatteita, joten oloni oli siltäkin osin hyvä.. Itse vuori on paikka, jossa perimätiedon mukaan surmattiin Jeesuksen opetuslapsista Tuomas, epäilijä. Itse koin hyvin puhuttelevevaksi ajatuksen, että juuri tuo epäilijä oli kuitenkin päätynyt loppujen lopuksi niinkin kauas sanomansa kanssa. Jotakin suurenmoista sain kokea rukoillessani pienessä kappelissa vuoren huipulla. Näkymä vuorelta oli kaunis. Se on kuulemma ainoa paikka, josta on näkymä yli koko Chennain.

Matkan aikana pidimme viisi erilaista tilaisuutta. Pieneksi seurakunnaksi ystävillämme on tiivis tahti. Osa samoista ihmisistä oli mukana joka tilaisuudessa palvelemassa ja luulenkin, ettei meidän länsimaisista seurakunnistamme löydy samanlaista asennetta helpolla. Vaikka olenkin saanut nähdä paljon palvelualttiita ihmisiä, emme me intialaisten rinnalla voi rintaamme röyhistellä. Omalla tavalla yllättävää oli myös se, kuinka länsimaalaisia heidän tilaisuutensa olivat. Hillsong oli valtavirtamusiikkia myös Contemporary Cafe Churchin musiikissa, vaikka ystäväni Lorenzon mielestä intilaiset todella ”teurastavat nämä laulut tulkinnallaan”. Mene ja tiedä. Volyymitasossa haettiin koko ajan maksimia ja kukaan ei tuntunut äänentasosta valittavan. Olisi ollut kivaa nähdä parin helluntaijäärän kiemurtelevan penkissä näiden tilaisuuksien ajan.

Intia jätti silti lähtemättömän jäljen. Enkä puhu vain tästä toista viikkoa jatkuneesta turistiripulista, jonka toivon joskus lähtevän jälkiä jättämättä. Intia on hieno maa. Siellä on vaurautta ja loistoa ja aivan vieressä kurjuutta ja köyhyyttä. Jälkimmäistä edusti yksi alueen suurimmista slummeista, jossa kävimme kääntymässä. Liikenne oli kaoottista ja isännän mukaan liikennettä ei valvo kukaan. Meitäkin tuli yksisuuntaisella kadulla vastaan jatkuva liikennevirta. Yksisuuntaisuus taisi olla vain suositus. Ajokortin saa, kun osaa autolla ajaa S-mutkan ja arvailee liikennemerkkejä. Jos niitä ei osaa, voi osaamattomuuttaan paikata muutamalla rupialla. Mopojen, moottoripyörien ja autojen vellovaa merta katsellessa tuntuvat suomalaiset pyrkimykset päästöjen vähentämiseksi naurettavalta pelleilyltä.

Intia pitää kokea. Sitä on mahdoton muuten selittää. Kaiken jälkeen haluan joskus kokea Intian vielä uudestaan. Kunhan toivun ensin tästä… ai niin, British Airways hukkasi matkalaukkuni myös tulomatkalla, että ehkä kokeillaan jotakin toista lentoyhtiötä?

Read Full Post »

Levosta käsin?

Posted in Ajattelu, Erilaisuus, Jännite, Johtajuus, Lepo, Seurakunta, Sitoutuminen, tagged , , , , , , , on 1 syyskuun, 2011| 20 Comments »

Seurakuntapiireissä on jo kauan aikaa pyörinyt ajatus palvelemisesta ’levosta käsin’. Muistan kuulleeni jo vuosia sitten ihmisten kertovan, että pitäisi elää levosta käsin, palvella levosta käsin tai muuten vain edetä siitä samasta levosta käsin. Tunnustan, että olen itsekin joskus – enempää asiaa ajattelematta – esittänyt samankaltaisia ajatuksia. Olen tullut kuitenkin siihen lopputulokseen, että tuo ajatus on kaikenkaikkiaan melko typerä!

Päinvastoin kuin ehkä kansankirkossa, jossa pyritään maksamaan selkeää palkkaa kaikille työntekijöille, vapaammin järjestäytyneissä seurakunnissa työ perustuu paljon enemmän vapaaehtoisuuteen. Työ perustuu ihmisten hyväntahtoisuuteen ja alttiuteen tehdä asioita ihan vain yhteisen hyvän eteen. Samaa asennetta löytyy monista urheiluseuroista tai yhdistyksistä, joissa innokkaat talkoolaiset mahdollistavat paljon laajemman toiminnan, kuin pelkkien palkkalaisten varassa olisi mahdollista. (Huomaa, että palveleminen, talkootyö ja vapaaehtoisuus ovat kaikki samaa asiaa.) Siispä levosta käsin palvelemisessa haetaan sitä, että tuon vapaaehtoisuuden tulisi olla hauskaa tai ainakin sen tulisi sopia helposti ihmisen senhetkiseen aikatauluun. Missään nimessä vapaaehtoisuudesta ei saisi tulla stressiä tai prässiä ihmisen elämään. Aikataulujen pitäisi olla joustavia ja asioita tehdään sitä tahtia, kun sopivasti ehditään. Oikeastaan ei saisi vaatia kovin paljoa eikä antaa edes negatiivista palautetta, ettei lepo kärsi.

Pienelläkin pohdinnalla täyspäinen lukijani ymmärtää, että levosta käsin tekemällä ei saada mitään aikaan. Tai se mitä saadaan aikaan, tehdään hitaasti, kankeasti ja siten, että käytetään valtavasti energiaa ihmissuhteiden säilyttämiseen. Voi olla, että joudut käyttämään suhteettoman paljon aikaa siihen, että maanittelet ja innostat ’palvelijaa’ tekemään osansa ajoissa tai kunnolla. Jos joudut antamaan palautetta, joudut miettimään tarkkaan mitä sanoisit, ettei vastaanottaja vain suutu ja lopeta työtään kokonaan. Jos työssä mukana oleva on vielä niin sanottua ’High Maintenance’ -tyyppiä, niin alat olla ihan aidosti kus…, anteeksi, lirissä. Olen varma, että jokainen vapaaehtoisten kanssa työtä tehnyt tunnistaa tämän piirteen.

Itse asiassa luulen, että koko ’levosta käsin’ -palvelemisen taustalla on ongelmana ihan joku muu asia. Olen listannut tähän muutamia ajatuksiani siitä, mistä todella kiikastaa silloin, kun alat kuulla vaatimuksia levosta käsin palvelemisesta:

1. Alttiuden kirous
Ikiaikainen ongelma on, että ihminen, joka vastaa sinulle mielellään ’kyllä’, vastaa usein samoin myös muille. Alttiit ja innokkaat ihmiset kuormittavat usein jopa huomaamattaan itseään lupautumalla moniin eri rientoihin ja harrastuksiin. Heidän alttiutensa on heidän kirouksensa. Heillä on niin monta rautaa tulessa, että he alkavat yksinkertaisesti uupua taakkansa alle. Tällöin he kaipaavat lepoa ja sitä, että saisivat helpotusta kuormaansa. Toisinaan on päivänselvää, että nämä ihmiset ovat itse sotkeneet elämänsä lupaamalla itsensä liian paljoon, ja niin vaatimus levosta käsin palvelemisesta voi olla vain hätähuuto liian täyden viikko-ohjelman vuoksi.

2. Sitoutumisen suo
Kirjoitin sitoutumisesta elokuun alkupuolella. Sitoutumisen haaste liittyy kuitenkin oleellisesti myös levosta käsin palvelemiseen. Erityisesti silloin, kun sitoudutaan johonkin tiettyyn näkyyn, visioon tai konseptiin, liittyy siihen myös selkeitä vaatimuksia. Jos esim. rockbbändi asettaa tavoitteekseen radiosoittoon yltävän levyn tekemisen, niin se samalla vaatii bändiläisiä harjoittelemaan enemmän, hiomaan kappaleitaan kauemmin ja ehkä hylkäämään rakkaitakin luomuksia, jotka eivät vain sovi levylle. Bändin sisällä esitetään varmasti rajuakin kritiikkiä prosessin aikana. Sama lainalaisuus toki toimii seurakunnassa tai muussakin yhteisössä. Joskus työhön tulee ihminen, joka ei ole ymmärtänyt sitä, kuinka paljon sitoutuminen häneltä vaatikaan ja kuinka kovaa palautetta hän joutuu vastaanottamaan. Tämä yksilö on uppoamassa sitoutumisen suohon. Niinpä hän kaipaa saada palvella levosta käsin.

3. Mukavuuden viehätys
Tosiasia on, että harva asia on hauskaa jatkuvasti. Yleensä kaikkiin uusiin asioihin liittyy oma uutuudenviehätyksensä ja alkuinnostus, jotka kyllä kantavat pitkälle, mutta eivät koskaan perille. Ihminen, joka haluaa palvella levosta käsin on kenties huomannut, että haskuus on vähän väljähtänyttä ja nyt edellytetäänkin määrätietoisuutta ja päättäväisyyttä. Usein mukavuutta ja uutuutta kaipaavilla on kovasti uusia ideoita, koska he etsivät sitä kautta aina sitä uutuudenviehätystä ja uutta alkuinnostusta. He ovat koukussa mukavuuden viehätykseen. Kuitenkin edelliset sitoutumiset saattavat jäädä kesken. Heidän ideoihinsa on hankala suhtauta innostuneesti, koska tiedät, että heiltä loppuu kohta innostus siihen uuteenkin juttuun.

Nämä kolme esimerkkiä ovat toki vain yleisimmät havaitsemani syyt siihen, että halutaan palvella levosta käsin. Muitakin syitä löytyy. Jos sinun tehtävänäsi on johtaa, pyri tunnistamaan oikeat syyt näiden vaatimusten takaa. Anna lepoa sille, joka on liian suuren kuorman alla. Muista esittää selkeät vaatimukset ennenkuin kukaan sitoutuu mihinkään. Käytä impulsiivisia ihmisiä projektiluontoisissa tehtävissä, joissa heidän kykynsä ovat parhaimmillaan. Et voi koskaan valita niitä, jotka päättävät tulla mukaan työhön. Voit kuitenkin itse tehdä parhaasi, että työ menee eteenpäin ja kukaan ei kuole.

Read Full Post »

Sitoutumattomuuskammo

Posted in Ajattelu, Huumori, Innokkuus, Johtajuus, Lojaalius, Seurakunta, Sitoutuminen, tagged , , , , , , , on 6 elokuun, 2011| 3 Comments »

Eräänä iltana sängyssä pyöriessäni ja unta odotellessani päätin taas pohtia elämääni ja sen erilaisia kiemuroita. Usein tuollaisessa tilanteessa päässä risteilee kaikenlaisia jäsentymättömiä ja irrallisia ajatuksia. Ajatuksia, joista ei oikein saa muodostettua itselleenkään kokonaiskuvaa. Tuo ilta oli kuitenkin poikkeus. Kun olin tehnyt tarpeeksi tutkimusmatkaa omaan päähäni, alkoi tajunnassani muodostua jonkilainen kokonaisuus ja tajusin, että minä olen sairaalloinen sitoutuja. Eli siinä missä toinen on sitoutumiskammoinen, minä olen sitoutumattomuuskammoinen.
Ennenkuin selitän sitoutumattomuuskammoani, liitän tähän väliin kuitenkin osan puheesta, jonka pidin seurakuntalaisillemme tässä parisen viikkoa sitten. Nämä ajatukset löytyvät alunperin useasti siteeraamastani kirjasta ”Se jokin”. Olen niitä täydentänyt puhettani varten. Puheessani kerroin kolmesta sitoutumisen tasosta nimenomaan seurakuntatyön näkökulmasta. Ne tulevat tässä:

1. taso: Ihmiset uskovat näkyyn sen verran kuin hyötyvät siitä
Ensimmäisellä tasolla näyn sisäistämisessä seurakunnan (tai mihin tahansan muuhun) toimintaan osallistujilla on samanlainen kuluttaja-asenne kuin niillä, jotka hyödyntävät mieliravintolansa palveluja tai käyvät mukavan matkan päässä olevalla kuntosalilla. He tulevat, koska se on heistä mukavaa. He saavat työstä jotakin itselleen ja heille juuri tämä on tärkeää. Ensimmäisen tason ihmiset siis tulevat, kun on se on heistä mukavaa ja sopivaa, eivät muulloin. Ykköstason ihmiset menevät paljon mieluummin kyläilemään tai elokuviin tiistai-iltaisin sen sijaan, että tulisivat Vedä Henkeä -iltaan. He tulevat paikalle, kunhan puheet ovat miellyttäviä ja laulut suloisia. He tulevat itseään varten. Yleensä tämä ryhmä on valitettavan suuri jokaisessa yhteisössä. He ovat mukavia ja kultaisia ihmisiä, mutta heidän varaansa ei voi koskaan laskea. Koskaan et voi olla varma, ettei joku muu asia ole sillä hetkellä mukavampaa, sopivampaa tai tärkeämpää. Näkyä ei voi koskaan viedä eteenpäin näiden ihmisten varassa.

2. taso: Ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että auttavat sen toteuttamisessa, kun se mukavasti sopii heille.
Toisella tasolla on ihmisiä, jotka olivat ennen ykköstasoisia kuluttajia, mutta ovat nyt valmiita tekemään oman osansa, jos se sopii heille. He ovat niitä ihmisiä, jotka pudottavat muutaman kolikon punaisen ristin lippaaseen tai ovat mukana koti-kouluyhdistyksessä. He auttavat mielellään, ellei se häiritse heidän muuta elämäänsä. He auttavat, ellei satu tärkeämpää eteen. Seurakuntatouhujen ulkopuolella olen ottanut tavakseni kerätä kaksi kertaa viikossa porukkaa pelaamaan pihasählyä. Porukkaa kerätessä kaikkein ärsyttävintä on, kun joku vastaa että: ”Tulen, jos pääsen”. Sellaisten ihmisten kohdalla lasken AINA, että hän EI OLE tulossa mukaan. Sellainen vastaus ärsyttää peliporukassa ja se ärsyttää seurakunnassa: ”Tulen jos pääsen”. Kakkostason ihminen auttaa ja tekee, jos vain saa auttamisensa ja tekemisensä sovitettua aikatauluunsa. Näitä ihmisiä on yleensä tarjolla jonkin verran. Kakkostason ihmisiä, jotka auttavat, kun voivat. Heistä on iso apu moneen projektiin, mutta omat remontit, kesälomat, harrastukset ja sen sellaiset tekevät näistä aika satunnaisia auttajia. Näkyä et voi viedä eteenpäin näidenkään ihmisten varassa.

3. taso: Ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että sitoutuvat siihen koko elämällään.
Kolmannella tasolla ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että sitoutuvat siihen koko elämällään. He ymmärtävät näyn ja ovat sisäistäneet sen. He ovat sitoutuneet toimintaan ja priorisoivat tämän työn ensimmäiselle sijalle elämänsä aktiviteeteista. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka sovittavat muut harrastuksensa tämän yhden näyn mukaan. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka silloin tällöin järjestävät lomamatkansa, aktiviteettinsa ja jopa työvuoronsa siten, että pääsevät mukaan esimerkiksi tiistain Vedä Henkeä -iltaan. Nämä ihmiset ovat sitoutuneita silloinkin, kun fiilis ja tunteet eivät sitä edellytä. Kolmostason ihmiset ovat mukana, koska he haluavat ja ovat päättäneet olla mukana. Nämä ihmiset viettävät joskus öitä pohtien, kuinka näky voitaisiin toteuttaa paremmin. He pohtivat seurakuntaa vapaa-aikanaankin ja odottavat innolla seuraavaa tilaisuutta, jossa jälleen tehdä työtä näyn eteen. He tekevät kaiken tämän, koska he haluavat tehdä niin. Kukaan ei heitä pakota siihen. Yleensä näitä ihmisiä on vain harvassa. Ilman kolmostason ihmisiä näky kuolee.

Ja se selitys:
Voi olla, että satunnainen lukija pitää minua fanaattisena hörhönä, eikä välttämättä osu silloin kauas totuudesta. Minä näet tajusin tuossa yöllä miettiessäni, että minä olen itse aina halunnut sitoutua kaikella voimallani siihen mitä teen. Jo silloin, kun nuorena poikana pelasimme kaveriporukalla salibandyä, en minä yleensä ollut koskaan pois treeneistä. Ei ollut sellaista säätä, ei sellaista koulutehtävää, ei sellaista TV-ohjelmaa, joka olisi saanut minut jäämään pois harjoituksista. Sen seurauksena rehellisesti sanottuna halveksin niitä, joilla tuntui aina olevan jotakin muuta ja tärkeämpää tekemistä treenien aikana. Nuorena miehenä en voinut sietää sitä, että joku ei sitoutunut samalla asenteella pelaamiseen kuin itse sitouduin. Joukkueeseenhan ei koskaan ole pakko liittyä, mutta mukaan tultuaan olisi syytä olla sitten mukana. Minä halveksin siitäkin huolimatta, että kyseessä oli tosiaan vain kaveriporukka, eikä mikään seurajoukkue.
Onneksi ajan kanssa ihmisellä on mahdollisuus kasvaa ja viisastua. Enää en halveksi toisia enkä voi sanoa, etten siedä jotakuta, mutta perusasenteeni on vielä tallella. Minun on vaikea tottua ajatukseen, että kaikki eivät halua sitoutua niihin asioihin, joiden he sanovat olevan tärkeitä itselleen. Elämässäni on toki monia tärkeitä asioita, mutta seurakunta ja salibandy ovat niitä, jotka ovat ehdottomasti joukkulajeja. Kumpaakaan ei voi tehdä yksin.

Jos olet johtaja, niin muista nämä kolme perusneuvoa:
1.Tee kaikkesi, että mahdollisimman monesta tulisi kolmostason ihminen sitoutumiseen ja näkyyn nähden.
2. Hyväksy se, että joukossa on aina enemmistö ykkös- ja kakkostason seuraajia.
3. Muista aina säilyttää oma sitoutumisesi.
Olenko hakoteillä? Olenko fanaatikko? Mitä sinä ajattelet sitoutumisesta?
Ps. En tiedä sopii Rocky Balboa sitoutumisblogin kuvitukseksi, mutta menköön nyt…
Pss. Tätä kirjoittaessani WordPressissä on jokin häikkä ja kaikki kappalejaot poistuvat. Korjaan tekstin, kun tämä taas toimii…

Read Full Post »

Kyttääjä vai välittäjä?

Posted in Ajattelu, Palaute, Seurakunta, Tekopyhyys, Tuomio, tagged , , , , on 14 heinäkuun, 2011| 5 Comments »

Muistan, kuinka kauan sitten kuuntelin erään seurakuntanuoren tilitystä siitä, kuinka ”maailman ihmiset eivät puhu pahaa toisistaan ja kyttää toisiaan”. (’Maailman ihmiset’ on uskovien antama outo nimi ei-uskoville. Ikäänkuin me itse olisimme avaruusolioita ja siten emme tästä maailmasta.) Nuori nainen harkitsi jättävänsä seurakuntaelämän taakseen ja nauttivansa siitä vapaudesta, jota ahtaiden seurakuntakuvioiden ulkopuolella olisi tarjolla. Yritin kuitenkin osaltani auttaa nuorta naista muistamaan, että mikä saattaa vaikuttaa kyttäämiseltä voi joskus olla myös välittämistä.

Ei siinä, kyllä seurakunnissa osataan ahdistaa ihmisiä omiin lokeroihinsa ja jos huonosti käy, niin riistää heidän vapautensakin. En voi mitenkään seurakuntia puolustella. Ylilyöntejä tapahtuu varmasti. Toisaalta on kuitenkin niinkin, että kaikki meidän valintamme eivät ole aina niitä parhaita valintoja. Ilman uskonnollista viitekehystäkin on tilanteita, joissa huumeaddiktivanhemmat päättävät hankkia lapsen ja sivulliset yrittävät kenties neuvoa heitä vielä harkitsemaan. ”Mitä sä mua kyttäät?” tai ”Mitä se sulle kuuluu?” voivat olla tyypillisiä vastauksia hyväntahtoiselle neuvojalle.

Viime päivinä on uutisotsikoissa pyöritelty kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen alkoholinkäyttöä. Mitä se meille kuuluu ja miksi me Teuvoa kyttäämme? Lehdistö perustelee tietysti omaa uteliaisuuttaan Hakkaraisen asemalla. Kansanedustajalta on oikeus edellyttää asemaansa sopivaa käytöstä. Silti ei voi välttyä vaikutelmalta, että Hakkarainen on jotenkin helppo kohde kaikkinen möläytyksineen ja toilailuineen. Eikä hänen uskovaisuutensakaan liene ainakaan lieventävänä asianhaarana kansanedustajaparkaa riepoteltaessa. Hakkaraisen kohdalla voi kaiketi huoletta sanoa, että häntä lähinnä kytätään, kukaan ei taida oikein välittää.

Pastorina olen huomannut, että on tavattoman hankala antaa ihmisille kielteistä palautetta. Meillä kun on taipumuksena rationalisoida päätöksiämme ja selittää tekosiamme aina parhain päin. Saattaapa käydä niinkin, että käännämme omat virheemme toisten syyksi. Ihminen, joka on sitoutunut hengellisiin periaatteisiin ei hänkään luonnostaan tee silti välttämättä oikeita tai parhaita valintoja. Joskus näiden valintojen heikkous on ilmeistä, ja se on selvää kaikille muille, paitsi asianosaiselle itselleen. Palautetta pitäsisi antaa, neuvoa jakaa ja varoituksen sanakin on joskus paikallaan. Onko se silloin vain toisen kyttäämistä vai aitoa välittämistä? Vaikka minä haluaisinkin välittää, niin välittyykö se sille toiselle välittämisenä vai kyttäämisenä? Perustavoitteenahan ei ole retostella tai riepotella kenenkään tekemisiä, vaan yrittää auttaa ennenkuin mennään väärää tietä liian pitkälle, mikä se tie sitten itsekullekin on. Siitä huolimatta sinua voidaan syyttää tuomitsemisesta, tekopyhyydestä ja kyttäämisestä. Hankalaa, eikö?

Seurakuntakontekstissa yleisvaarana lienevät ne kaksi ääripäätä, jotka eivät edes ole kaukana toisistaan: Fariseus-tyyppinen tekopyhä tuomitseminen ja überliberaali ’kaikki pääsee taivaaseen’ -asenne. Tilannetta hankaloittaa vielä sekin, että Raamatun näkökulmasta on eroa sillä, onko palautteen kohteena rivikristitty vai johtaja. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan…

Miten sinä ratkaiset haastavan palautteen antamisen? Kuinka nuhtelet silloin, kun siihen on aihetta? Oletko kyttääjä vai välittäjä?

 

 

Read Full Post »

Vierivä kivi ei sammaloidu?

Posted in Ajattelu, Erilaisuus, Identiteetti, Muistot, Muutos, Nuoret, Seurakunta, tagged , , , , on 2 toukokuun, 2011| 1 Comment »

[Kun ihmisellä on ammattina puhuminen ja harrastuksena höpöttäminen, tulee joskus eteen sellainen hetki, jossa epäilee kertoneensa asiansa samalle kuulijalle aiemminkin. Uskoakseni tunnistat tilanteen? Tätä kirjoittaessa minulla on juuri sellainen tunne. No, kertaus on opintojen äiti. Jos siis toistan itseäni laita se alkavan dementian piikkiin.]

”Vuodet olivat vaatineet silti veronsa. Osaksi kyse oli kai vain vanhenemisesta, sillä jos ihmisellä on vähänkin itseymmärrystä, hän tajuaa vuosi vuodelta paremmin omat vikansa – ne opitut tai synnynnäiset sokeat kohdat ja umpinaiset ajatusradat, joiden haitallisuus kasvaa ajan myötä yhtä varmasti kuin ontuminen muuttuu lonkkakivuksi” –Barack Obama, Rohkeus toivoa, BTJ Kustannus 2009

Barack Obaman kirjan prologia lukiessani muistui mieleeni John Schlittin taannoinen vierailu Kokkolassa. En sen syvemmin puutu tuon sinänsä ikimuistoisen vierailun yksityiskohtiin, mutta muistan kuinka konserttia seuranneena sunnuntaina istuin herra Schlittin vierellä (toimin hänen tulkkinaan) kun hän antoi nimikirjoituksia niitä haluaville. Juuri 50v täyttänyt Rock-laulaja antoi nimikirjoitustaan samanikäiselle levyseppähitsaajalle. Molempien viisikymppisten uravalinta on tietääkseni ollut heille mieluinen, mutta siinä heitä katsoessani tajusin, että tuossa vaiheessa elämää heidän valintojensa erilaisuus näkyi jollakin tavalla heistä jopa ulkoisesti. Pitkä ura rock-laulajana jättää kun vain erilaiset jäljet ihmiseen kuin ura hitsarina.

Muistan senkin, kun aikoinani keskustelin silloisen pastorimme kanssa musiikista ja sen eri tyyleistä. Tämä pastori oli monien muiden pastorien tavoin mieltynyt rauhalliseen ja melko melankoliseen virsi- ja kuoromusiikkiin, joka on monissa seurakunnissa niin tavattoman yleistä. Minä taas puolustelin – kuten arvata saattaa – menevämpää ja rajumpaa nuorisomusiikkia ja sen soveltuvuutta moderniin seurakuntaelämään. Pastori arveli, että moinen musiikki liittyy vain tiettyyn elämän vaiheeseen. ”Kyllä tekin sitten vanhempana kuuntelette tällaista rauhallisempaa musiikkia”, oli miehen arvio tulevaisuudesta.

Tuolloin, sunnuntaisen nimikirjoitushetken aikana, tajusin ettei pastoriystäväni arvio pidä paikkaansa. Katsoessani 50-vuotiaan Rocklaulajan habitusta ja eläen mielessäni vielä edellisenä iltana pidettyä konserttia minun on täysin mahdotonta kuvitella, että koko elämänsä rockia laulanut mies alkaisi joskus erityisesti nauttimaan virsistä. Ymmärsin, että elämänsä loppuun asti tämä mies todennäköisesti nauttisi eniten juuri sellaisesta musiikista, jota hän oli koko elämänsä laulanut. Saman ilmiön voi havaita katselemalla Rollings Stonesia ja sen 67-vuotiasta keulahahmoa, Mick Jaggeria, joita ikä ei tunnu hidastavan sen enempää kuin Kokkolassa upeasti laulanutta John Schlittiäkään. Eikä kyse edes ole mistään kapinasta tai kiukuttelusta. Kyse on yksinkertaisesti siitä, minkälaisessa (musiikki)ympäristössä kukin on kasvanut. Rauhallisten virsien helppoudessa kasvanut seurakuntaihminen kaipaa todennäköisesti vanhempanakin samoja lauluja. Rockia kuunnellut kaipaa samaa rockia ja Hip Hop-sukupolvi haikalee kenties oman musiikkinsa perään myöheminkin.

Tässä juuri piilee ongelma. Seurakunnissa ja monissa muissakin yhteisöissä on taipuksena odotella, että seuraava sukupolvi jotenkin ajallaan tajuaa edellisen sukupolven paremmuuden. On jääty Obaman tavoin kiinni omiin umpinaisiin ajatusratoihin. Seuraava sukupolvi ei tule koskaan palaamaan takaisin edellisen sukupolven tapoihin, tottumuksiin ja tyyleihin. Ei merkittävässä määrin. Satunnaiset retrohenkisyyden puuskat tai pikkuvanhat konservatiivit jäävät suuri sellaisiksi – satunnaisiksi ilmiöiksi. Eikä umpinaisten ajatusratojen tai aikanaan oman parhaansa tajuavan nuorison odottelun haaste ei edes rajoitu pelkästään musiikkikäsityksiin vaan moneen muuhunkin maku- tai tyyliseikkaan. Musiikki on vain tämän kirjoituksen kannalta helppo esimerkki. Moni nuori on oppinut seurakuntaelämää aivan erilaisessa tilaisuudessa kuin hänen vanhempansa. Kontrasti nuorten ja vanhempien toiminnan välillä on aina vain suurempi. Energisissä, monipuolisissa ja moderneissa nuortenilloissa kasvanut nuori kaipaa samaa energisyyttä, monipuolisuutta ja moderniutta vanhempanakin. Kyse ei ole kapinasta, vaan kasvuympäristöstä. Ehkä kyse on loppujen lopuksi siitä, että on osattava nähdä oleellinen tyyliseikkojen keskellä. Makuasiat ja tyylit saavat muuttua, mutta ydinasiasta on pidettävä kiinni.

Read Full Post »

Older Posts »