Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Purnaaminen’ Category

ff

Kaikkina aikoina omaa aikaansa seuraava ihminen voi tehdä mielenkiintoisia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Toki niiden havaintojen mielenkiintoisuus on suhteellinen käsite. Minun mielestäni meidän aikanamme on mielenkiintoista havaita, kuinka meiltä on jotenkin kadonnut elämisen taito.

Yksi aikamme ilmiö on nimeltään downshiftaus. Ajallemme tyypillisesti se on englannin kielestä lainattu termi. Sillä halutaan kuvata elämän hidastamista tai leppoistamista. Downshifting tarkoittaa siis sitä, että vaihdetaan pienemmälle vaihtelle, eikä ajeta kaasu pohjassa.

Toinen samaan aatesuuntaan sisältyvä ajatus on minimalismi. Ystäväni Teemu Kunto on kunnostautunut tämä ajattelun kannattajana. Siinäkin haetaan tietynlaista mielenrauhaa, mutta enemmänkin tavaran vähentämisen kautta. Älä osta mitään -päivä pyrkii viestimään samasta asiasta. Pyritään siis tulemaan toimeen vähemmällä.

Nämä ovat kaikki varmasti hyviä ajatuksia. Jotenkin jäin tässä yhtenä päivänä vain miettimään asiaa oman mummuni kannalta. Inkeriläistaustainen ja Kauhavalla ikänsä asunut mummuni oli sellainen perusjärkevä maaseudun ihminen. Ja kun kävin mielessäni hänen kanssaan keskustelua näistä aiheista, voin nähdä sieluni silmin mummun hämmästyneen ilmeen.

Mummu olisi varmasti ihmetellyt ajatusta downshiftaamisesta. Hän olisi ehkä miettinyt, että eikö hidastaminen kuulu vain sille, joka on itse aluksi ajanut kaasu pohjassa. Eikö olisi fiksumpaa ajaa sopivaa vauhtia heti alun pitäenkin? Ja jos jollakulla on liian kiire, eikö hän osaa hidastaa ihan itse? Ilman mitään aatteita. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna. Miksi meitä pitää opettaa hidastamaan?

Ja oman aikansa lapsena mummu ei ostellut turhuuksia. Ostettiin tarpeeseen ja tavaroita käytettiin pitkään ja niitä korjattiin, kun menivät rikki. Minimalismi ja ostoboikotit olisivat varmasti tuntuneet hänestä kovin oudoilta ajatuksilta.

Downshiftaukseen liittyy myös ajatus oman ajankäytön tarkkailemisesta. Silmiini sattui Ylen sivuilla oleva artikkeli, jossa kysytään: Jos pomo lähettää sähköpostia yöllä, pitääkö vastata? Ei tarvitse. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna. Milloin me oikein kadotimme kykymme elää? Miksi meille pitää opettaa, ettei koko ajan tarvitse olla tavoitettavissa?

Artikkelin yhteydessä on viisi vinkkiä, joista yksi kehottaa jopa hankkimaan oma puhelin työpuhelimen rinnalle. Samoin kehotetaan hiljentämään viestisovellusten äänet, kun et ole töissä.

Kamppailen edelleen sen ajatuksen kanssa, että miten selittäisin mummulle tämän. Miten kertoisin, että meidän aikanamme on oltava kaksikin puhelinta, joissa on sähköposti, Messenger, Twitter, Whatsapp, Facebook, Instagram, LinkedIn ja sata muuta sovellusta, jotka me sitten kaikki hiljennämme, etteivät ne häiritse. Miten kertoisin, että meidän aikanamme on lukematon määrä yhteydenpitotapoja, mutta me haluamme hiljentää ne kaikki? Me voimme puhua videopuhelun toiselle puolelle maailmaa, mutta ärsyynnymme, kun videonkatseluhetkemme keskeyttää ilmoitus Whatsapp-viestistä.

Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat poistaneet puhelimensa sovelluksista kaikki ilmoitukset. Muuten, kun he näkevät sen punaisen pallon Facebook-ikonin kulmassa, heidän on päästävä katsomaan, kuka on tykännyt tai kommentoinut heidän ajatuksiaan. Samoin me ärsyynnymme, kun meitä liitetään ilman lupaa johonkin Facebook-ryhmään tai kun luokan vanhempien Whatsapp-ryhmään tulee kopioituja uuden vuoden toivotuksia. Kaikista sovelluksista etsimme ensiksi mahdollisuudet estää ilmoitukset ja turhat kaveripyynnöt.

Eräänä yönä, kun en saanut unta ja pyörin rauhattomana sängyssäni, havahduin outoon valoon keittiössä. Meni hetki ennen kuin tajusin, että se tuli tyttäreni puhelimesta. Hän oli jättänyt puhelimensa lataukseen ruutupuoli ylöspäin ja sai Snapchat-viestejä kavereiltaan. Pimeässä talossa älypuhelimen ruudun valo oli yllättävän kirkas. Se, että kello oli puoli kolme yöllä ei hidastanut tahtia.

Mitenkä selittäsin mummulle käsitteen snapstreak? ”Se on sellainen juttu, jossa pitää kommentoida toisen viestiä 24 tunnin kuluttua sen saamisesta. Muuten ketju katkeaa.” Oleellista ei ole se, että onko toiselle asiaa. Tärkeää ei ole se, mitä kommentoi. Pääasia, että ketju ei katkea. Ja kun mummu olisi kysynyt: ”Mitä tapahtuu, jos ketju katkeaa?”. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna se tuntuu kyllä typerältä.

Milloin me oikein kadotimme kykymme elää? Miksi me tarvitsemme yhtäkkiä opetusta siitä, kuinka käyttää aikaamme oikein ja kuinka olla vastaamatta sähköpostiin yöllä ja kuinka tulla toimeen vähemmällä? Milloin tästä tuli näin vaikeaa? Kadotimmeko me maalaisjärjen?

 

 

Mainokset

Read Full Post »

glssemod

”Kaksikielisyys on rikkaus!” Tai ainakin me muistamme muistuttaa sitä toisillemme, kun yritämme tulla sivistyneesti toimeen pienellä kaksikielisellä paikkakunnalla. Kielitaito on yleisesti ottaen osa hyvää yleissivistystä ja olenkin saanut suuren siunauksen osakseni päästessäni tutustumaan äidinkielenään ruotsia puhuviin ihmisiin täällä ruotsinkielisellä rannikolla.

”Yhteistyötä yli kielirajojen!” on yksi monen yhteiskristillisen tapahtuman ja kampanjan haavekuvista. Itse olen käytännössä ollut koko elämäni aktiivinen seurakuntalainen ja me olemme enemmän tai vähemmän aktiivisesti etsineet mahdollisuuksia ja tilaisuuksia toimia yhteistyössä ruotsinkielisten seurakuntien kanssa. Tämä pyrkimys on ollut olemassa niin kauan kuin jaksan muistaa.

Pietarsaaressa järjestetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa GLS-tapahtuma. Global Leadership Summit on ollut syksyni kohokohta jo kuuden vuoden ajan. Itse asiassa pieni Vedä Henkeä –seurakuntamme on paljosta velkaa tälle upealle tapahtumalle. Arvaatte varmaankin innostukseni, kun kuulin, että tänä vuonna saisimme nauttia tapahtumasta ihan kotikaupungissamme.

Ei toki mennyt kauaa, kun kuulin, että tapahtumasta tulisi pelkästään ruotsinkielinen. Itse ymmärrän ruotsia hyvin ja englantia erinomaisesti, joten minulle se ei olisi ongelma, mutta osalle seurakunta-aktiiveistani kyllä. Otinkin saman tien yhteyttä tuttuun järjestäjään ja esitin vienon toiveen: Voisivatko videonäytöltä näytettävät puheet olla tekstitettyjä molemmilla kielillä? Sellainen kun oli mahdollista jo vuonna 2009 ensimmäisessä GLS-tapahtumassani Vaasassa. Kerroin lisäksi, että juontojen, laulujen ja muiden infojen ei tarvitse olla kahdella kielellä. Riittää, kun itse opetusta pystyy seuraamaan.

En kuitenkaan yllättynyt kun kuulin, että tekstitys kahdella kielellä koettiin hankalaksi. Oletan, että yhtä hankalaksi koettiin simultaanitulkkaus ja mahdollisesti erillinen huone ja siinä pieni näyttö, jolla sama opetus olisi ollut suomenkielisellä tekstillä (Tapahtumaan tehdään joka tapauksessa DVD:t suomenkielisellä tekstillä.), koska nekään vaihtoehdot eivät toteutuneet. En enää yllättynyt, koska surullisen usein lopputulos on juuri tämä. Itse ajattelen, että järjestäjien kohdalla oikea kysymys ei tässä tapauksessa ollut ”Onko se hankalaa?” tai ”Onko se helppoa?”, vaan ”Onko se oikein?” tai ”Onko se kristillistä?”.

En toki tiedä minkälaisen kysymyksen päättäjät ovat itselleen tehneet, mutta vastauksen tiedän. Olen näet kuullut saman vastauksen niin monta kertaa aiemminkin. Jeesus kyllä yhdistää yli kunta- ja valtakuntarajojen. Hän yhdistää eri kirkkokunnista ja tunnustuskunnista olevia ihmisiä. Jeesus kykenee yhdistämään ihmisiä yli ikäkuilujen ja kulttuurirajojen. Ainoa asia, jossa Jeesuksen valta hyytyy on suomen- ja ruotsinkielisten yhdistäminen Pietarsaaressa.

En tällä kaikella ole kuitenkaan nostattamassa kieliriitaa. Tai se ei siis ole tavoitteeni. Tiedän, että ymmärrystä ja puolestapuhumistakin esiintyi. Tiedän myös, että moni ruotsinkielinen ystäväni oli yhtä hämmästynyt, ellei enemmänkin, kuullessaan tästä kaikesta.

Se mikä minua todella harmittaa on se, että niin moni seurakunta on herännyt maailmassa vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen. Moni seurakunta tekee työtä ihmiskaupan uhrien, orpojen, sorrettujen tai vaikka katulapsien parissa. Jotkut kampanjoivat reilun kaupan suklaan, kahvin tai muun tavaran puolesta. Joku sijoittaa mikrolainoihin tai hommaa kenkiä köyhille. Kuitenkin, kaiken jalon, ylevän ja oikean kanssa kisaillessamme me kompastumme edelleen ikiaikaiseen kysymykseen: ”Kuka on minun lähimmäiseni?”

Read Full Post »

Minä olen yksi niistä ihmisistä, joiden on melko lailla vastenmielistä istua koneensa äärellä kesällä. En vain yleensä halua käyttää kesän hetkiä näyttöä tuijottaen. Minua ei kiinnosta sen enempää Twitteröinti kuin tietokoneella pelaaminen tai bloggaaminenkaan. Kun yhdistää edelläkerrotun tänä keväänä kokemaani kevätväsymykseen, on koossa heppoinen, mutta tosi selitys Korpialttarilla vietetylle hiljaiselolle. Tässä kuitenkin kesäisiä ajatuksia maailman menosta.

Alkusysäyksen tämänhetkisille mietiskelyilleni sain käydessäni loistavan Anssi Kelan konsertissa Pietarsaaren Jaakon Päivillä. Loistavana lauluntekijänä tunnettu Anssi sai kaltaiseni jäyhän ja varautuneen suomalaisen alfauroksenkin intoutumaan varsin herkkään yhteislauluun. Pakollisten ”Milla”, ”1972” ja ”Nummela” -kipaleiden joukossa oli myös minulle aavistuksen vieraampi laulu, nimeltä ”Aamu”. Siinä lauletaan muun muassa näin:

Raahaudun keittiöön, avaan radion
Väkeä on taas sanottu irti
Valtavia firmoja kaatuu
Laitan kahvinkeittimen päälle

Perjantain 20.7. Helsingin Sanomissa Työelämä-sivujen tuottaja Pekka Mykkänen kirjoittaa hienon kolumnin otsikolla ”Nokian opettavainen saaga”. Mykkänen siteeraa kolumnissaan Nokia Saga -kirjaa, jonka johdannossa Jorma Ollila kehuu nokialaisia, jotka ovat ”ylittäneet itsensä kerta toisensa jälkeen”. Osuvasti Mykkänen toteaa: ”Vaivaiset seitsemäntoista vuotta Nokia Sagan ilmestymisen jälkeen on epäselvää, onko Nokiaa kohta enää olemassakaan…’Itsensä kerta toisensa jälkeen ylittäneiden’ raastavat irtisanomiset ovat arkea.”

Tarkoitukseni ei ole nyt arvostella Nokiaa, sillä minulle on opetettu ettei lyötyä saa lyödä. Minä muistelen kuitenkin itsekin olleeni töissä toisessa suuressa suomalaisessa yhtiössä. Sellaisessa, jonka varassa Suomi kasvoi ja vaurastui ennen kuin Nokia otti ohjat. Tiedäthän, se oli sitä vihreää kultaa

Muistelen lukeneeni kuvausta sen yhtiön arvoista tai visiosta tai mikä lieneekään ollut sen ajan trendi-ilmaus. Lyhyessä julkilausumassa tuotiin monin eri tavoin esiin se, kuinka ”ihmiset ovat tärkein voimavaramme.” Tuntui, kuin kallispalkkainen konsultti olisi oikein miettimällä miettinyt erilaisia tapoja kuvata ihmisten tärkeyttä tuon yhtiön hyvinvoinnille. Minä olin silloin se naiivi ja idealistinen nuori, joka halusi uskoa niihin ajatuksiin. Minä halusin uskoa, että hyvä, ahkera ja tunnollinen työntekijä on kallisarvoinen ja tärkeä elementti minkä tahansa yhtiön toiminnassa. Kuinka väärässä olinkaan.

Samassa talossa, jossa luin kauniita ajatuksia ihmisistä tärkeimpänä voimavarana, on kuitenkin tänä päivänä alle neljäsosa siitä työntekijämäärästä, mitä siellä joskus oli. ”Tärkeimmästä voimavarasta” on kaiketi kuitenkin helpointa tinkiä? Itse asiassa näitä yrityksiä, joissa joskus oli parisen tuhatta kaveria töissä, ja joissa nyt on alle parisataa työntekijää, on aivan liikaa ympäri Suomea. Mykkänen mainitsee kolumnissaan senkin, että Nokian huippuaikoina valiteltiin insinööripulaa. Nyt 4000 insinööriä on työttömänä. Ei ole pulaa enää. Tämän vuoden helmikuussa Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan ”Työvoimapula uhkaa koko Suomea”. Minä puolestani luulen, että tutkimuksessa mainittuun vuoteen 2020 mennessä on kyllä saatu sen verran tuota ”tärkeää voimavaraa” ja noita ”Itsensä kerta toisensa jälkeen ylittäneitä” laitettua taipaleelle, että eiköhän tämäkin ”pula” sula ihan itsekseen.

Kela laulaa laulunsa kertosäkeen alussa:
Sama tunne aina aamuisin
Taisin elää tämän päivän eilenkin
Käytettyjä uutisia ja kupillinen vahvaa kahvia

Ei minulla todellakaan ole lääkettä tähän kaikkeen. Silti minusta tuntuu, että saan kuulla vain käytettyjä uutisia ja kierrätettyjä lupauksia ihmisistä voimavarana. Minusta on surullista, että itsensä kerta toisensa jälkeen ylittäneet ihmiset laitetaan taipaleelle, koska heillä ei enää ole arvoa. Minusta on väärin, että kvartaalitalous ja osakekurssit ovat tärkeämpiä kuin ihmiset ja heidän elämänsä. Minusta on surullista, että suomalaiset antavat aivan vapaaehtoisesti päätäntävaltansa ulkomaisille sijoittajille ja eläkerahastoille. Me siirrämme teollisuuttamme halpoihin maihin vain huomataksemme, että eivät nekään kauaa halpoja ole. Joskus oli aika, jolloin mahtavat tehtaanpatruunat hoitivat tehtaansa lisäksi paikkakunnalle koulun, sairaalan tai kaupan. Perustivat kenties urheiluseuran tai teatterin työntekijöidensä hyvinvoinnin vuoksi. Joskus kaipaan sellaista aikaa takaisin. Ei se takaisin tule, mutta kaipuu ei maksa mitään.

Read Full Post »

Leif Lindeman laulaa laulussaan olevansa liian herkkä mies tähän elämään. Joskus minustakin tuntuu aivan samalta. Hengellisissä piireissä puhutaan usein sinänsä hienosta ja lohdullisesta käsitteestä: ansiottomasta armosta. Se on kristillisen elämän ydinkäsitteitä ja asia, joka kannattaa aina pitää mielessä. Ansioton armo tarkoittaa vain sitä, ettei Jumalan armoa voi ansaita.

Joskus kuitenkin kaltaiselleni välimallin pastorille iskee rimakauhu. Ei näet tarvitse lukea kovinkaan montaa elämäkertaa tai muistelmaa, niin jostakin löytyy mies tai nainen, jonka asenne, teot ja kurinalaisuus ovat kuin toiselta planeetalta. Olen viime aikoina lukenut parikin kirjaa, jossa lähetystyössä käyneet kertovat kokemuksiaan. Lähtö työkentälle ilman vakinaista palkkaa, asuminen savimajoissa tai perheestä erossa oleminen tuntuvat olevan vain normaalia vaatimuksia heidän kutsumuksessaan.

Samoin törmään ihmisiin, jotka ovat paastonneet neljänkymmenen päivän paastoja tai rukoilleet vuosikausia asiansa tähden. Luinpa tänään John Wesleystä, joka kertoi saarnaajilleen: ”Jos ette vietä vähintään viittä tuntia päivässä Jumalan läsnäolossa, niin vaihtakaa alaa”. Kaikki nämä ovat toki hienoja kuvauksia tinkimättömästä asenteesta ja kunnioitettavasta sitoutumisesta. Minulle tulee kuitenkin joskus sanomaton riittämättömyyden tunne moisten sankarien edesottamuksia lukiessani.

Vääjäämättä nousee silloin mieleeni kysymys, että kelpaankohan minä ollenkaan? Onko minusta tähän? Tarvitaanko minua edes mihinkään? Pitäisikö minukin vaihtaa alaa? Ne ovat jokaisessa työssä ikäviä kysymyksiä, mutta vielä enemmän pastorin tehtävissä. Tänä syksynä tuli kymmenen vuotta täyteen pastorin tehtäviä. Toisin sanoen kymmenen vuotta säännöllistä puhevastuuta, vastuunkantoa ja hengellistä työtä. Silti tuntuu, että en ole tehnyt mitään.

Siksi kysynkin sinulta, joka tunnistat itsesi tästä: Miten sinä kuljet yli kutsumuskriisin tai arvottomuuden tunteen?

Ps. Seuraavan postauksen laitan todennäköisesti Global Leadership Summit -tapahtuman jälkitunnelmista.

Pss. Laitoin tämän saman postauksen jo muutama päivä sitten, jostakin syystä WordPress poisti sen joka kerta. Kokeilen nyt uudestaan.

Read Full Post »

Muistelen joksus lukeneeni Suomeen muuttaneen brittimiehen kauhistelleen marraskuuta. Mies nautti Suomesta muuten kaikin puolin, mutta totesi marraskuun olevan sellainen kuukausi, ettei sen aikana tahdo jaksaa elää. Sen verran on minussakin kaiketi brittiverta, että toivottelen kuolemaa itsekin näin marraskuun kuluessa. Ehkä tämä kaikki ankeus saa minusta esiin pienen purnaajan, mutta purnaaminen onkin aina ollut halpa terapiakeino.

Mikä siis nyt mättää? Tutkimukset ja tilastot nyt mättää… En tiedä syytä, mutta olen viime aikoina törmännyt monenlaisiin tutkimuksiin ja tilastoihin, jotka eri asioissa kertovat aivan päinvastaista tulosta. Otetaan esimerkiksi vaikkapa trendikäs karppaus. Pienellä silmäilyllä löytää monenlaista tutkimusta ja tilastoa sekä karppauksen hyödyllisyydestä, että sen vaarallisuudesta tai haitallisuudesta. On asiantuntijaa ja tutkijaa, jotka silmät kiiluen kertovat karppauksen tehosta puhumattakaan monista karppaajista, jotka sikspäkki piukuen evankelioivat meitä pimeydessä eläviä. Samoin löytyy lääkäriä ja ravintoterapeuttia, jotka muistuttavat kuinka haitallista ja tuhoisaa moinen ruokavalion yksipuolistaminen on. Kuka tässä sitten osaa enää mitään itse sanoa?

Nyt jo hieman rauhoittunut ilmastomuutoskeskustelu kävi aivan samaa kaavaa. Kolumni kolumnilta ja artikkeli artikkelilta ilmastonmuutosprofeetat julistivat vääjäämätöntä tuhoa samalla kun raakaöljyssä uiskentelevat kapitalistiparonit viittasivat kintaalla viherpiipertäjien ja puunhalaajien haihatuksille. Tilastoa ja tutkimusta, Al Gore ja Bjørn Lomborg (Joka ei kai ollutkaan ’oikea’ ilmastoskeptikko) ja pieni ihminen pyörällä päästään. Kaikessa tässä tulee mieleen monet tutkimukset siitä, mikä aiheuttaa syöpää. Monien ruokalajien, kahvin, auringon, seksin, ylipainon, tupakan, alkoholin, suklaan ja kaiketi liiallisen nukkumisenkin jälkeen ei paljoa uskalla muuta kuin hengittää. Ja sitäkin jonkin maskin läpi. Paitsi että kalja, suklaa ja kahvi ovatkin kuulemma terveellisiä…

Marraskuu on p**ka kuukausi.

Read Full Post »