Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Politiikka’ Category

jadsa

Tänään Facebookia selatessani sattui silmiini uutinen, jonka mukaan Pietarsaarelaiset ovat kaikkein tyytymättömimpiä omaan kaupunkiinsa. Näin kuntavaalien alla tulos on mielestäni mielenkiintoinen, vaikka en jaksakaan uskoa poliitikkojen heräävän tähän todellisuuteen.

Minun Facebook-kavereideni joukosta ensimmäisenä asiaa ehti kommentoimaan Kari Koskela. Omassa blogissaan Koskela nostaa esiin mahdollisia syitä Pietarsaaren huonoon tulokseen. Itse asiassa olen Karin kanssa samaa mieltä useimmista asioista. Olen myös siinä mielessä hänen kanssaan samoilla linjoilla, että uskon syitä olevan useampia. Myös toinen Facebook-kaverini, Esko Heinonen nosti uutisen esille. Eskon isä, entinen kaupunkisuunnittelija Ilmari Heinonen, kommentoi uutista näin:

Kun tuota listaa katsoo, niin tyytyväisimmät ihmiset asuvat ns. kehyskunnissa tai kaupungeissa, joihin kehyskunnat on jo liitetty. Siinä se 10 kärki jo olikin. Pietarsaaren kohdalla tilanne on se, että kehyskunnissa (luoto, Pedersöre) ollaan varmaankin tyytyväisiä omaan kuntaan. Meillä ongelmana on se, että kaupunki kärsii kaikilla mittareilla siitä, että pinta-ala on pieni, ja ”tyytyväiset omakotiasukkaat” asuvat kunnan rajan väärällä puolella – ja samaan aikaan keskittyvät kaikki seudun ongelmat kaupunkiin”

Lisäksi Esko itse totesi, että muutkin huonon tuloksen kunnat ovat ns. ”yhden puolueen kuntia”, joissa yksi puolue vie ja muut vikisevät. Uskoakseni molemmilla Heinosilla on ajatuksissaan osa totuudesta.

Itse olen aiemmin ottanut varovasti ja maltillisesti kantaa vaikkapa kielikysymyksiin tai toriparkkiin. Toriparkkia käsitellyt postaukseni sai myös ystäväni Jarmo Patanan kommentoimaan kaupungin tilannetta muun muassa kivijalkakauppojen osalta. Voit lukea keskustelua toriparkki-postausta seuraavasta kommenttiosiosta.

Samaan aikaan tämän uutisen kanssa Pietarsaaren kaupunki on päättänyt päivittää strategiaansa. Tätä kirjoitettaessa on vielä vähän toista viikkoa aikaa käydä vastaamassa kyselyyn, jossa kaupunki kerää tietoa kaupunkilaisten ajatuksista. Kun itse vastasin tuohon kyselyyn, niin nostin esille kaksi asiaa, jotka omalla kohdallani lisäävät tyytymättömyyttä kaupunkia kohtaan.

Syksyllä salibandyn harrastajia päätettiin kurittaa oikein kunnolla. Vuosien kamppailun jälkeen Rettigin kiinteistöön on valmistunut uusi salibandykaukalo. Lokakuussa tuli kuitenkin tieto, että kaupunki nostaa myös vanhojen salien vuokria roimasti. Itse asiassa hinta nousi Pietarsaaren Sanomien uutisen mukaan 14 eurosta 29 euroon tunnilta. Erityisen harmillista se on siitä syystä, että palvelu ei parane. Esimerkiksi urheilutalon sali on edelleen yhtä pieni kuin ennenkin, eikä palvelussa muutenkaan ole paljoa riemun aihetta.

Tyypillinen tilanne on esimerkiksi se, että salissa käy joku koululuokka pelaamassa koripalloa, jolloin korit lasketaan ala-asentoon. Jos et käy erikseen pyytämässä (ja aina sekään ei auta) koreja ei kuitenkaan nosteta takaisin ylös moneen viikkoon. Kolmessa metrissä olevat korit ovat liian matalalla salibandyn peluuta varten (Esimerkiksi maalivahdin torjunnasta pallo kimpoaa usein ylöspäin koriin, jolloin peli katkeaa ja jatkuu sisäänlyönnillä kulmasta). Luonnollisesti korit veivataan ylös käsikäyttöisellä veivillä, joka on lukittuna kiinni munalukolla, ettei vain kukaan itse pääse tekemään talonmiehen työtä. Tottakai tämä on pieni asia, mutta se on silti hyvä esimerkki siitä, miksi hinnankorotukset ärsyttävät, kun palvelu ei pelaa. Nostin tämän salibandyesimerkin esille, koska se on nyt akuutti. Pietarsaaressa on muitakin esimerkkejä siitä, että hintoja nostetaan, mutta palvelu ei parane.

Palvelusta puhuttaessa nostan esiin myös toisen tyytymättömyyden aiheen: Virkamiehiä on hankala tavoittaa. Vuoden alussa Pietarsaaressa otettiin käytöön Front Office -järjestelmä, joka on hieno nimitys vastaanottotiskille. Ennen voit kävellä suoraan asioimaan sille osastolle, jolle asiaa oli. Nyt sinun on ilmoittauduttava tiskille. Siinä ei ole mitään vikaa. Ongelma on vain siinä, että kun itse olen tässä pariin kertaan asioinut rakennusvalvonnassa, niin kukaan ei vastaa Front Officen soittoihin. Ei edes silloin, kun kaikki henkilöt olivat kyllä paikalla.

Kaupungin nettisivuilla oli rakennusvalvonnasta maininta: ”Toiminta-ajatus on palvella ja ohjata rakentajia sekä suunnittelussa että rakentamisessa lupakäsittelyn ja valvonnan avulla.” Palvelu ja ohjaus toteutuvat vain tekstinä nettisivulla. Itse olen esimerkiksi odotellut tässä kohta neljä kuukautta, että kuuden neliö vajaani koskeva toimenpidelupa saadaan käsiteltyä. Muutenkin olen saanut kysyä jokaisen yksityiskohdan perään. Etukäteen en ole ohjausta saanut eikä edes hakemukseni puutteista kerrottu ennen kuin itse kyselin niiden perään.

Nämä ovat, kuten jo sanoin, aika pieniä asioita, mutta omiaan lisäämään tyytymättömyyttä. Ja kuten Koskela blogissaan totesi, on kaupungissa paljon hyvääkin. Siitä olen samaa mieltä. Mutta jos etsitään syitä tyytymättömyyteen, niin silloin on vähäksi aikaa laitettava hyvät asiat sivuun ja pohdittava niitä huonoja. Kerro siis omia kokemuksiasi. Mihin sinä olet tyytymätön Pietarsaaressa?

Mainokset

Read Full Post »

dsa

Muistan lukeneeni joskus erään artikkelin, jossa haastateltava totesi ymmärtäneensä, ettei hänen tarvitse sanoa mielipidettään joka asiaan. Siis siinä mielessä, että vaikka mieli tekisi jotakin sanoa ja vaikka jonkinlainen mielipide olisi, niin voi olla joskus vain hiljaa. Mielipiteenlaukojia on maailma täynnä. Päätin silloin, että otan siitä itselleni teeman loppuvuodeksi. Se selittää osaltaan tätä hiljaiseloa täällä Korpialttarilla. Loppu selittyy laiskuudella.

Näin loppuvuoden vapailla on taas ollut aikaa pohtia monenlaista. Yksi ajankohtainen polemiikki liittyy jälleen kielikysymyksiin. Edellisen kerran sivusin itse kielipolitiikkaa postauksessani, jossa pohdin Pietarsaaren GLS-tapahtumaa. Täällä Suomessa loppusyksyä värittivät toisaalta RKP:n kampanjointi Vaasan sairaalan laajan päivystyksen lopettamista vastaan ja toisaalta vaikkapa Sebastian Tynkkysen kohua herättänyt ruoskintavideo, josta uutisoitiin aina Ruotsia myöten.

Kieli on herkkä asia. Ruotsinkieliset ovat harmissaan siitä, että laaja päivystys siirtyy Vaasasta Seinäjoelle. Arvellaan, että Seinäjoella ei saa yhtä laadukasta palvelua ruotsiksi, kuin Vaasassa on saanut. Ymmärrän toki heidän huolensa. Meille suomenkielisille täällä Pietarsaaressa se on ollut arkipäivää jo vuosia. On aivan normaalia, että sairaalassa on lääkäri, joka puhuu vain ruotsia tai englantia. (Olen myös tästä kirjoittanut aiemmin.) Itse asiassa juuri meidän näkökulmastamme koko touhu tuntuu kovin tekopyhältä. Täällä on ihan Anna-Maja Henrikssonin kotikentälläkin mahdollisuus puolustaa vähemmistön oikeuksia. Täällä olemme vain vähemmistössä me suomenkieliset. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että 1960-luvulla sekä Pietarsaari että Kokkola olivat vähän alle 20000 asukkaan kaupunkeja. Pietarsaari on sitä edelleen, mutta Kokkolassa lähennellään 50000 asukkaan rajaa. Ja ainakin yhden tilaston mukaan Pietarsaaresta muuttaa pois lähinnä suomenkielinen väestö.

Toisaalta myös Tynkkysen (jonka tunnen muista yhteyksistä) tempaus tuntuu aika rajulta. Minulle ei pakkoruotsi ollut pakkopullaa. Vaimoni on ruotsinkielen opettaja, olen itse töissä täysin ruotsinkielisessä työpaikassa ja minulla on monia hyviä ruotsinkielisiä ystäviä. Tiedän pariskuntia, joissa toinen puolisoista on suomen- ja toinen ruotsinkielinen. Olen kuunnellut, kuinka työkaverit, jotka ovat Larsmosta tai Lepplaxista, arvostelevat ruotsinkielen murretta, jota puhutaan Närpiössä tai Kokkolassa. Olen kuunnellut kuinka KAJ laulaa: ”Kom ti byin” tai ”Jåo nåo e ja jåo YOLO ja nåo” ja jopa laulanut mukana. Olen nauranut katketakseni, kun Murre och Backlund går på Jaromatch ja yrittänyt pysyä kärryillä, kun ähtäväläinen ja uusikaarlepyyläinen puhuvat kalastuksesta (en pysynyt).

Olen ihmetellyt, kun salibandyjoukkueessani olevia ruotsinkielisiä pelaajia on haukuttu kentällä vain sen tähden, että he puhuvat ruotsiksi ne vähät asiat, mitä pelikentällä puhua ehtii. Haukkujina siis yleensä vastustajan pelaajat. Olen myös ihmetellyt, kuinka luennoitsijan kysyessä, että ”Kuinka moni kokee olevansa parempi ihminen puhumansa kielen perusteella”, miten lähes jokainen ruotsinkielinen nosti kätensä ylös. Ei tee ruotsinkieli ihmisestä parempaa sen enempää kuin suomen- tai venäjänkieli. Kielitaito sinänsä on suotava ominaisuus.

Kaiken ihmettelyn jälkeenkin minä haluaisin tehdä yhteistyötä yli kielirajojen. Haluaisin tehdä sitä erityisesti oman seurakuntani kohdalla, mutta se on toistaiseksi osoittautunut mahdottomaksi. Eikä syynä liene edes ensisijaisesti haluttomuus, vaan yksinkertaisesti osaamattomuus. Me emme vain osaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkään tehdä aloitetta ja nähdä sitä vaivaa, että aitoa ja toimivaa yhteyttä voisi syntyä. Ja lienee niin, että kaikki tuo edellä mainittu kyräily, epäluulo ja pettymykset ovat loppujen lopuksi puuttuvan yhteyden syytä. Mitä mieltä sinä olet? Jos vastaat, niin muista vastata kunnioittavasti.

Read Full Post »

fdaTässä pitkin viikkoa on silmiini sattunut uutisia siitä, kuinka eri mediatalot ovat päättäneet rajoittaa tai lopettaa kokonaan kommentointimahdollisuuden verkkosivuillaan. Luullakseni Helsingin Sanomien NYT-liite avasi pelin, johon ilmeisesti ainakin MTV3 ja Ylekin harkitsevat liittyvänsä. Luulen, ettei kenellekään nettikeskusteluita seuranneelle ole yllätys, että yksinkertainenkin keskustelu saattaa eskaloitua hämmästyttävän nopeasti.

Yksi ärsyttävä piirre monessa nettikeskustelussa on tuotu hyviin NYT-liitteenkin mainitsemassa, alunperin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä julkaistu parodioiva pakina: Vilkasta keskustelua internetissä. Vaikka kyseessä on parodia, niin eipä se taida kovin kaukana todellisuudesta olla. Ihmiset vastaavat reaalimaailmassakin asian vierestä ja menevät henkilökohtaisuuksiin kovin neutraalinkin asian käsittelyssä.

Aikana ennen Facebookia olivat monella sivustolla suosiossa vieraskirjat. Sellainen oli käytössä silloisen seurakuntani sivustollakin ja työni kautta jouduin sitä moderoimaan. Itselleni oli melkoinen yllätys huomata, kuinka suuri moderoinnin tarve todella oli. Kyseessä oli siis tutun seurakunnan vieraskirja, joten melko nopeasti tunnistin nekin kaverit, jotka kommentoivat nimimerkin takaa. Useimmat, jopa pöyristyttävät kommentit eivät siis olleet mitenkään ulkopuolelta tulleita, vaan ihan tuttujen ihmisten kirjoittamia.

Tuntui kuin joillakuilla olisi ollut ihan kaksi eri persoonaa. Toisaalta oli se normaaliminä ja sitten se nettiminä, jolla ei juuri rajoitteita tai estoja kommentoinnin suhteen ollutkaan. Myöhemmin kehittelimme sivustolle kommuunin, joka oli monella tapaa Facebookin esiaste. Yksi idea oli, että jokainen on siellä omalla nimellään. Ajatus oli, että omalla nimellä toimiminen rauhoittaisi edes jollakin tavoin keskustelua. Turha toivo.

Joillakin ihmisillä tuntuu olevan lähes olematon harkintakyky. He suoltavat ajatuksensa ja väitteensä suodattamatta ja karkeasti kaiken kansan nähtäville. Sama ilmiö johti aikanaan muun muassa siihen, että gospelartistina aloittanut ja sittemmin musiikkiskaalaansa laajentanut Juha Tapio joutui sulkemaan sivustonsa vieraskirjan tulisieluisten ja kitkerien kommentoijien pilatessa kaikkien tunelman. Kaiketi samankaltainen ”keskustelu” on johtanut nyt myöhemmin siihen, että mediatalot joutuvat tosissaan pohtimaan kannataako ihmisten antaa kommentoida uutisia.

Yksi tällainen tuntemani kahden persoonan ihminen myönsi avoimesti, ettei uskalla sanoa mielipiteitään kasvotusten, mutta netin kautta kaverin mielipiteet olivat lempeästi sanottuna jyrkkiä. Kasvotusten kaveri on miellyttävä, hiljainen ja jopa säyseä, mutta netissä miehestä kuoriutuu Tšingis-kaanin veroinen virtuaalimaailmojen alistaja.

Toinen tuttu henkilö on intoutunut trollaaja. Trollaus, fleimaus ja provosointi ovat hänen arsenaaliaan. Mauno Koiviston kerrotaan sanoneen, että ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.”. Se lienee hyvä neuvo politiikassa ja diplomatiassa, mutta ei taida onnistua nettikeskustelussa. Tiedän henkilöitä, jotka haluavat tieten tahtoen ärsyttää jotakuta tuttua vaikkapa Facebookin sekavissä syövereissä. He ovat mielestään suunnanneet trollinsa tietylle henkilölle, mutta ihmettelevät, kun kaverit alkavat karttaa heitä. Trollauksissa ja provosoinneissa on se haittapuoli, että itse ei oikein voi päättää että kuka niihin reagoi ja miten. Vaikka ei pitäisi provosoitua, niin minkäs teet kun provosoiduttaa.

Edelleen sellainen ominausuus kuin ”lähdekritiikki” alkaa olla valitettavan harvinainen ilmiö. Sitä toki ilmenee kaikilla elämän osa-alueilla, mutta esimerkiksi nyt ajankohtaiseen maahanmuutto- tai pakolaiskeskusteluun ovat jo pitkään liittyneet tilastot, joita joku laatii autotallinsa nurkassa ja esittää sitten validina tutkimustuloksena kaikelle maailmalle. Näihin ”tutkimuksiin” nojaavia kommentoijia sitten riittää.

Pastorina minua tietysti harmittaa, että kaverit, jotka nostin esimerkiksi, ovat Jeesuksen seuraajiksi tunnustautuvia. Tiedän, että meissä on monia sellaisia, joista ei päällimmäisenä välity se, että meille Jeesus ja hänen opetuksensa ovat tärkeitä. Tiedän, että moni uskovaiseksi itseään sanova on samalla äärimmäisen tiukka, tuomitseva ja negatiivinen kommenteissaan. Silti tunnen monia hyviä keskustelijoita ja ajattelijoita, joita yhdistää sama usko.

Paavali, yksi kristittyjen rakastetuimmista opettajista sanoo kirjeessään galatalaisille, että: ”Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.” Kaikki kolme lienevät edelleen hyviä neuvoja ihan meille suomalaisillekin.

Read Full Post »

Minä olen yksi niistä ihmisistä, joiden on melko lailla vastenmielistä istua koneensa äärellä kesällä. En vain yleensä halua käyttää kesän hetkiä näyttöä tuijottaen. Minua ei kiinnosta sen enempää Twitteröinti kuin tietokoneella pelaaminen tai bloggaaminenkaan. Kun yhdistää edelläkerrotun tänä keväänä kokemaani kevätväsymykseen, on koossa heppoinen, mutta tosi selitys Korpialttarilla vietetylle hiljaiselolle. Tässä kuitenkin kesäisiä ajatuksia maailman menosta.

Alkusysäyksen tämänhetkisille mietiskelyilleni sain käydessäni loistavan Anssi Kelan konsertissa Pietarsaaren Jaakon Päivillä. Loistavana lauluntekijänä tunnettu Anssi sai kaltaiseni jäyhän ja varautuneen suomalaisen alfauroksenkin intoutumaan varsin herkkään yhteislauluun. Pakollisten ”Milla”, ”1972” ja ”Nummela” -kipaleiden joukossa oli myös minulle aavistuksen vieraampi laulu, nimeltä ”Aamu”. Siinä lauletaan muun muassa näin:

Raahaudun keittiöön, avaan radion
Väkeä on taas sanottu irti
Valtavia firmoja kaatuu
Laitan kahvinkeittimen päälle

Perjantain 20.7. Helsingin Sanomissa Työelämä-sivujen tuottaja Pekka Mykkänen kirjoittaa hienon kolumnin otsikolla ”Nokian opettavainen saaga”. Mykkänen siteeraa kolumnissaan Nokia Saga -kirjaa, jonka johdannossa Jorma Ollila kehuu nokialaisia, jotka ovat ”ylittäneet itsensä kerta toisensa jälkeen”. Osuvasti Mykkänen toteaa: ”Vaivaiset seitsemäntoista vuotta Nokia Sagan ilmestymisen jälkeen on epäselvää, onko Nokiaa kohta enää olemassakaan…’Itsensä kerta toisensa jälkeen ylittäneiden’ raastavat irtisanomiset ovat arkea.”

Tarkoitukseni ei ole nyt arvostella Nokiaa, sillä minulle on opetettu ettei lyötyä saa lyödä. Minä muistelen kuitenkin itsekin olleeni töissä toisessa suuressa suomalaisessa yhtiössä. Sellaisessa, jonka varassa Suomi kasvoi ja vaurastui ennen kuin Nokia otti ohjat. Tiedäthän, se oli sitä vihreää kultaa

Muistelen lukeneeni kuvausta sen yhtiön arvoista tai visiosta tai mikä lieneekään ollut sen ajan trendi-ilmaus. Lyhyessä julkilausumassa tuotiin monin eri tavoin esiin se, kuinka ”ihmiset ovat tärkein voimavaramme.” Tuntui, kuin kallispalkkainen konsultti olisi oikein miettimällä miettinyt erilaisia tapoja kuvata ihmisten tärkeyttä tuon yhtiön hyvinvoinnille. Minä olin silloin se naiivi ja idealistinen nuori, joka halusi uskoa niihin ajatuksiin. Minä halusin uskoa, että hyvä, ahkera ja tunnollinen työntekijä on kallisarvoinen ja tärkeä elementti minkä tahansa yhtiön toiminnassa. Kuinka väärässä olinkaan.

Samassa talossa, jossa luin kauniita ajatuksia ihmisistä tärkeimpänä voimavarana, on kuitenkin tänä päivänä alle neljäsosa siitä työntekijämäärästä, mitä siellä joskus oli. ”Tärkeimmästä voimavarasta” on kaiketi kuitenkin helpointa tinkiä? Itse asiassa näitä yrityksiä, joissa joskus oli parisen tuhatta kaveria töissä, ja joissa nyt on alle parisataa työntekijää, on aivan liikaa ympäri Suomea. Mykkänen mainitsee kolumnissaan senkin, että Nokian huippuaikoina valiteltiin insinööripulaa. Nyt 4000 insinööriä on työttömänä. Ei ole pulaa enää. Tämän vuoden helmikuussa Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan ”Työvoimapula uhkaa koko Suomea”. Minä puolestani luulen, että tutkimuksessa mainittuun vuoteen 2020 mennessä on kyllä saatu sen verran tuota ”tärkeää voimavaraa” ja noita ”Itsensä kerta toisensa jälkeen ylittäneitä” laitettua taipaleelle, että eiköhän tämäkin ”pula” sula ihan itsekseen.

Kela laulaa laulunsa kertosäkeen alussa:
Sama tunne aina aamuisin
Taisin elää tämän päivän eilenkin
Käytettyjä uutisia ja kupillinen vahvaa kahvia

Ei minulla todellakaan ole lääkettä tähän kaikkeen. Silti minusta tuntuu, että saan kuulla vain käytettyjä uutisia ja kierrätettyjä lupauksia ihmisistä voimavarana. Minusta on surullista, että itsensä kerta toisensa jälkeen ylittäneet ihmiset laitetaan taipaleelle, koska heillä ei enää ole arvoa. Minusta on väärin, että kvartaalitalous ja osakekurssit ovat tärkeämpiä kuin ihmiset ja heidän elämänsä. Minusta on surullista, että suomalaiset antavat aivan vapaaehtoisesti päätäntävaltansa ulkomaisille sijoittajille ja eläkerahastoille. Me siirrämme teollisuuttamme halpoihin maihin vain huomataksemme, että eivät nekään kauaa halpoja ole. Joskus oli aika, jolloin mahtavat tehtaanpatruunat hoitivat tehtaansa lisäksi paikkakunnalle koulun, sairaalan tai kaupan. Perustivat kenties urheiluseuran tai teatterin työntekijöidensä hyvinvoinnin vuoksi. Joskus kaipaan sellaista aikaa takaisin. Ei se takaisin tule, mutta kaipuu ei maksa mitään.

Read Full Post »

Näin lähestyvien vaalien alla sattuu aika ajoin silmiin syytöksiä poliitikkojen takinkääntötempuista. Elämäänsä sisältöä etsivät wannabe-journalistit kuluttavat aikaansa selailemalla jonkun pinnalla olevan poliitikon vanhoja puheita ja kirjoituksia ja toden totta he löytävät esimerkkejä selvästä takinkäännöstä. Siis siitä, että tarkkailun kohteena oleva poliitikko on joskus sanonut jotakin tai ollut jotakin mieltä jostakin ja uusimpien haastattelujen mukaan näyttää muuttaneensa mielipidettään. Mikä skandaali!

Sarkasmi sikseen. On hyvä, että poliitikkoja ja muitakin ihmisiä otetaan kiinni heidän puheistaan. Toistuva mielistely ja pe***ennuolenta pitääkin poimia pois ja paljastaa. En ole niin sinisilmäinen, ettenkö ymmärtäisi poliitikkojen sortuvan helposti populismiin ja äänten kalasteluun sopivia mielipiteitä esittämällä. Kuitenkin mielestäni populistin leima lyödään poliitikkoon tänä päivänä ihan yhtä nopeasti kuin rasistin leima maahanmuuttoa kritisoivaan, narsistin leima karismaattiseen johtajaan ja vihapuheen leima kaikkeen negatiiviseen kommentointiin.

Me halveksimme takinkääntöä sen tähden, että se on meistä äärimmäistä epärehellisyyttä. Voi se sitäkin olla. Samalla aikaa se voi olla äärimmäistä rehellisyyttä. Meistä jokainen kuitenkin arvostaa tutkijaa, joka on vuosikausia tutkinut vaikkapa ilmastonmuutosta. Hän on saattanut olla skeptinen tuota ilmiötä kohtaan ja on saattanut arvostellakin ilmastonmuutoksen puolestapuhujia. Jos sama tutkija kuitenkin kiistattomien todisteiden ja muuttuvien olosuhteiden vakuuttamana päätyy uudelle kannalle, ei kai häntäkään tarvitse leimata takinkääntäjäksi? Jokaisella on kai oikeus sanoa: ”Tässä asiassa olen ollut väärässä. Luulin vilpittömästi olevani oikeassa, mutta joudun myöntämään erehtyneeni.” Eikö se ole kaikkein arvostettavinta rehellisyyttä?

Minä olen monta kertaa joutunut myöntämään olevani väärässä. Monta kertaa olen jättänyt sen myöntämättäkin. Niinä harvoina kertoina, kun itse olen ollut oikeassa ja toinen on myöntänyt minulle olleensa väärässä, on päällimmäinen tunne ainoastaan arvostus ja kunnioitus. Vahingonilolla ei sellaista hetkeä halua pilata.

Itse asiassa jokaisella meistä on oikeus muuttaa mieltämme. Suositeltavinta se on silloin, kun mielenmuutoksemme perustuu faktoihin eikä vain tarpeeseen olla mieliksi toisille. Jos me pidämme itse kiinni tästä oikeudestamme, niin suokaamme se muillekin. Jopa poliitikoille. Joskushan heidänkin mielenmuutoksensa on puhtaasti paremman asiatiedon ja syvällisemmän perehtymisen seurausta.

Näillä ajatuksilla toivotan kaikille hyvää uutta vuotta ja mielenkiintoisia presidentinvaaleja 2012!

Read Full Post »

”Jos sinulla on henkilökohtainen suhde Jeesukseen Kristukseen ja Jumalaan, olet uskonnollinen kristitty. Minulla itselläni ja monella kaltaisellani ei välttämättä ole henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen Kristukseen ja Jumalaan. Me uskomme kuitenkin kristillisyyteen kulttuurillisena ja sosiaalisena identiteettinä ja moraalisena ohjelmana. Tämä tekee meistä kristittyjä.”Anders Behring Breivik

Olen tässä kamppaillut itseni kanssa, että pitäisikö korpialttarillekin kirjoittaa ajatuksia Norjan tapahtumista, vai pitäisikö olla hiljaa. Tottakai tuo järkyttävä tapahtuma on (luonnollisesti) innoittanut lukemattoman määrän bloggaajia, toimittajia ja kolumnisteja kertomaan ajatuksiaan ja näkökulmiaan aiheesta. Monen loistavan kirjoituksen ohella sekaan mahtuu naiiveja ja suorastaan typeriäkin kirjoituksia, mutta ehkä jätämme niiden ruotimisen sikseen.

Henkilökohtaisesti olen melko ärsyyntynyt Suomessa käytävästä keskustelusta. Mikael Jungerin esitystä Jussi Halla-Ahon hyllyttämisestä kuvaa mielestäni hyvin Twitter-seurattavani MannerheimCGE:n twiitti: ”Demarit kasaavat norjalaisista arkuista suurta puhujanponttöä saadakseen itsensä näkyville ja äänensä kuuluville!”. On masentavaa seurata sitä intoa, millä norjalaisen mielipuolen teko sälytetään suomalaisten poliitikkojen syyksi. Tässä postauksessa en käy kuitenkaan tätä kappaletta enempää myöskään politiikkaa pohtimaan.

Se, mitä olen pohtinut kaikkein eniten on tuo uutisoinnin alkuvaiheessa esille noussut Breivikin kristillisyys. Aiheesta ovat minua paremmin ja asiantuntevammin kirjoittaneet muun muassa Pasi Turunen ja Juha Ahvio, joten en käy parempiani tässä asiassa haastamaan. Joitakin huomioita kerron kuitenkin:

1. Nykymaailmassa on noussut jonkinasteiseksi muoti-ilmiöksi tietynlainen kulttuurikristillisyys. Sillä ei ole mitään tekemistä vakaumuksellisen kristillisyyden tai ’uskovaisuuden’ kanssa, vaan se tarkoittaa sitä, että ollaan ’lähinnä’ kristittyjä. Siis siinä mielessä, ettei olla ainakaan muslimeita, juutalaisia tai hinduja. Raamattu ei kiinnosta, rukousta ei tarvita ja kirkkoon kuulutaan hääpalveluiden ja jouluperinteiden vuoksi. Suuri osa suomalaisista kuuluu tähän kategoriaan. Jos heidän pitää valita, he sanovat olevansa kristittyjä, mutta muistavat nopeasti lisätä etteivät ole kovin uskonnollisia, ettei hihhuliksi erehdytä luulemaan.

Amerikkalaisessa yhteiskunnassa tilanne on se, että sekulaarinkin poliitikon on jossakin vaiheessa uraansa siteerattava raamatunlauseita ja puhuttava Jeesuksesta ”henkilökohtaisena vapahtajanaan” varmistaakseen uskovien äänet. Siitä huolimatta kristillisyys on heille vain osa poliittista profiilia, ei välttämättä syvä sydämen vakaumus. Kun kristillisyydestä tulee vain kappale ylläpidettävää imagoa ja sosiaalista identiteettiä se menettää merkityksensä ja mahdollistaa monenlaiset väärinkäytökset. Yhtäkkiä on tärkeää puolustaa kristillisiä arvoja – ei niiden sisällön vuoksi – vaan vastavoimana muille. Joulu ei ole tärkeää sanomansa vuoksi, vaan vastavoimana inhottavalle Ramadanille ja niin edelleen…

2. On myös huomattava, että ääriliikkeillä tai -ideologioilla on taipumuksena sekoittaa omaan pataansa sellaisia toisen ajatusmaailman aineksia, jotka siihen sopivat. Kansallissosialistista Saksaa aikoinaan johtanut Adolf Hitler sekoitti natsi-ideologiaansa Martti Lutherin juutalaisvastaisia opetuksia ja muita kristillisiä ajatuksia siltä osin, kuin ne soveltuivat. Samoin hän rakensi rotuoppia puolitieteellisillä tutkimuksilla ja julkaisuilla. Okkultimismi ja ennustajatkaan eivät olleet poissuljettuja komponentteja kolmatta valtakuntaa rakennettaessa.

Samoin Breivik sekoittaa sopivasti kristillisyyttä, vapaamuurariutta, temppeliritareita, islamia ja kansainvälistä politiikkaa ideologiaan, jossa terroriteot, joukkomurhat ja joukkotuhoaseet porisevat kaikki sopuisasti yhdessä padassa.

Luulen, että me kaikki olemme tietyllä tapaa samassa tilanteessa: Minua kristittynä, uskovana ja pastorina suututtaa, että joku käyttää minulle tärkeitä arvoja näin räikeästi väärin. Olen varma, että monia muslimeita ärsyttää se, kuinka muutama ääri-ihminen on kaapannut heidän uskontonsa ajaakseen poliittisia tai uskonnollisia päämääriään jopa väkivallan tai terrorin keinoin (siis muissa, kuin Breivikin tapauksessa). Olen varma, että poliitikkoja, kuten Halla-Ahoa tai muita tässä keskustelussa profiloituneita harmittaa se, että heille tärkeää politiikkaa pilataan tällaisillä ääriteoilla.

Apt 11:26 ”…Antiokiassa ruvettiin opetuslapsia ensiksi nimittämään kristityiksi.” Kristittynä oleminen on opetuslapseutta, Jeesuksen seuraamista. Sosiaaliseksi identiteetiksi tai imagoksi sitä ei ole koskaan tarkoitettu.

Read Full Post »

Lapsiperheissä kyllä tiedetään, että mahdollisia rahareikiä löytyy pilvin pimein. Esimerkiksi meillä näin kesällä päivittäinen mankuminen kulminoituu Powerparkin ympärille: ”Milloin mennään powerparkkiin? Kaikki kaveritkin ovat jo käyneet siellä! Mennäänkö jo huomenna?”

Olisi sitä lomareissujen lisäksi tarvetta uusille polkupyörille, vaatteille, kengille ja monelle muulle tarpeellisemmallekin hankinnalle. Olen yrittänyt kuitenkin opettaa lapsilleni talouden perustotuuksia. Vanhin lapsistamme lopettaa jo kinumisen, kun kerron talouden realiteetteja: ”Poika, meillä ei ole pennin hyrrää rahaa. Ei tipu!” Tuo yleispätevä vastaus toimii itse asiassa jokaiseen hankintaan, mitä lasten mieliin pälkähtää kinua. Se, ettei ole rahaa, pitää meidän perheessämme useimmiten paikkansa. Jos jotakin haluaa, siihen on säästettävä, mikä on varsin terve muistutus itse kullekin pikavippeihin ja osamaksuihin tottuneelle.

Helsingin Sanomien (19.7.) Merkintöjä -palstalla Piia Elonen, politiikan toimituksen varaesimies, tekee selkoa Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmasta. Elonen huomioi, että ohjelmassa kyllä puhutaan oppisopimuskoulutuksen lisäämisestä, mutta että sen rahoituksesta leikataan 21 miljoonaa euroa. Samoin luvataan turvata vanhusten asuntojen korjausavustusten riittävyys ja nopeuttaa maahanmuuton viranomaiskäsittelyä. Molemmista kuitenkin päädytään leikkaamaan rahoitusta pienemmäksi.

Hyvänä huomiona Elonen jatkaa edelleen, että ”hallitusohjelmassa selvitetään ja edistetään paljon. Se kuulostaa hyvältä… …nyt alkaa kuulostaa siltä, että edistämisestä ja selvittämisestä puhuminen tarkoittaa, ettei varmasti tehdä mitään… …Hallitus lupaa myös selvittää tarpeet kiristää aborttilainsäädäntöä. Johtoryhmästä kerrottiin HS:lle, ettei se tarkoita mitään. Erilaisilla selvityshankkeilla onkin ilmeisesti lähinnä ostettu poliittisissa kamppailuissa joku neuvotteluosapuoli tyytyväiseksi, kuten esimerkiksi aborttiselvityksellä kristillisdemokraattien Päivi Räsänen.”

Samassa lehdessä oli myös Tuomas Niskakankaan juttu Yhdysvaltain velkakriisistä. Lyhyt juttu päättyi toteamukseen, että ”Yhdysvaltojen velkaantumista ovat kiihdyttäneet presidentti George W. Bushin kauden veronkevennykset ja Obaman talouden elvytyspaketit”

Kai kyse on loppuviimein siitä, että me ihmiset haluamme saada kaiken. Aivan kuten minun lapseni ovat jo nuorella iällä oppineet määrätietoisiksi kuluttajiksi, me aikuisenakin haluamme oppisopimuskoulutuksia, hissiavustuksia, remonttitukia, nopeampaa viranomaistoimintaa, parempia teitä, maukkaampaa kouluruokaa, lyhyempiä sairaalajonoja ja kaiken lisäksi aina yhtä ihania veronkevennyksiä. Me haluamme kaikkea, mutta emme halua maksaa siitä oikein mitään.

Poliitikkoparat ovat kuin niitä uusavuttomia isiä, jotka eivät ole oppineet sanomaan lapsilleen: ”ei”. Ehkä jo seuraavia vaaleja varten he pukevat tavoiteensa ’edistämisiin’ ja ’selvityksiin’, vaikka tietävät, että rahaa ei ole. On vain liian monta rahareikää. Kaikkea haluamaansa ei vain voi saada.

Eikä tässä kaikessa ole ’ostettu’ vain Päivi Räsästä tyytyväiseksi, vaan meidät kaikki. Mehän olemme kaikki tyytyväisiä, kun meille luvataan sitä sun tätä, vaikka niiden lupausten täyttämiseksi ei löydy rahaa.

Minä luulen, että meille kaikille tekisi joskus hyvää, että poliitikkomme sanoisivat: ”Kansalaiset, meillä ei ole pennin hyrrää rahaa. Ei tipu!” Voi olla, ettei se poliitikko tulisi uudelleen valituksi, mutta ainakin me saisimme muistutuksen siitä, että raha ei kasva puissa.

Read Full Post »

Older Posts »