Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Onnellisuus’ Category

susMielessäni on viime päivinä pyörinyt vanha, ja moneen kertaan kerrottu cherokee-intiaanien legenda. Tarinan mukaan iäkäs cherokee-intiaani kertoo pojanpojalleen kuinka jokaisen ihmisen sisällä käydään taistelua. ”Poikaseni”, mies sanoo, ”sisällämme asuu kaksi sutta ja ne taistelevat jatkuvasti keskenään.”

“Toinen susista on paha. Se on vihaa, kateutta, mustasukkaisuutta, surua, katumusta, ahneutta, itsesääliä, häpeää, halveksuntaa, huonommuutta, valheita, väärää ylpeyttä, ylemmyydentunnetta ja egoa.”

“Toinen susista on hyvä. Se on iloa, rauhaa, rakkautta, toivoa, tyyneyttä, nöyryyttä, ystävällisyyttä, hyväntahtoisuutta, empatiaa, anteliaisuutta, totuutta ja uskoa”

Poikanen mietti isoisän kertomusta hetken ja kysyi sitten: ”Kumpi susista sitten voittaa?”

Vanha cherokee vastasi vain: ”Se, kumpaa ruokit”

Mitä tuohon sudenruokintaan tulee, niin itselleni oli aikoinaan Facebookista ehtinyt muodostua melkoinen ruokinta-automaatti tuolle pahalle sudelle. Jopa siinä määrin, että pienestä pahasta sudesta oli kasvanut jo iso paha susi. Kenties olin tehnyt vääriä valintoja päästäessäni tai pyytäessäni kavereikseni sellaisiakin ihmisiä, joiden linkittämät asiat, uutiset tai artikkelit ruokkivat vain kaikkea negatiivista sisälläni. Usein samat ihmiset eivät myöskään kommentoinnissaan edustaneet valoisinta tulevaisuudenuskoa tai muutenkaan positiivista maailmankatsomusta.

Ja kun aikasi seuraat kaikkea negatiivista, tulet huomaamattasi ruokkineeksi pahaa sutta sisälläsi. Tai niin ainakin minulle kävi. Edellisen postaukseni aikaan olin vielä jättänyt jäljelle Instagram-tilini, mutta jokin aika sitten poistuin sieltäkin. Ja toisin kuin moni tuulella käyvä luonnonlapsi, minä en tee comebackia palveluun, josta olen kerran lähtenyt. Omalla kohdallani viimeinen niitti oli Instagramin siirtyminen algoritmipohjaiseen kuvien esitystapaan. Toisin sanoen Instagram tietää mielestään parhaiten, mitä kuvia haluan nähdä. Ei kiitos, olen aikuinen ja osaan tehdä valintoja itse. Samalla on todettava, että myös Instagram on muuttunut paljon alkuajoista. Kauniiden kuvien ja hienojen oivallusten sekaan on tullut loputon määrä hämäriä mietelauseita ja kuvia, jotka ovat niin lähellä pornoa, kuin vain voi ilman, että sääntöjä rikotaan. Pitäkää tunkkinne! (Lisäys 10.1.2017: Palasin kuitenkin Instagramiin. Valitsen vain tarkemmin seurattavani, niin höttöiset mietelauseet ja pehmoporno pysyy poissa. Tuulella käyn siis minäkin.)

Mutta sen olen huomannut täällä somettomuudessa eläessäni, että on ihanan rauhallista ja mukavaa. Ei tule koko ajan eteen pseudotieteellisiä maahanmuuttotutkimuksia, vainoharhaisia tulevaisuudenkuvia tai maailmanloppua ennakoivia välimallin profeettoja. Saa ihan vain keskittyä tähän normaaliin elämän ja arjen haastavuuteen. Enkä nyt tarkoita, että siellä Facebookissa tai Instagramissa olisi ollut vain huonoa ja negatiivista, mutta yllättävän paljon sitäkin siellä oli. Enkä minä yksinkertaisesti halua ruokkia sitä sutta sisälläni, joka elää yltäkylläistä elämää negatiivisuuden voimalla. En suosittele sitä sinullekaan.

Ehkäpä sinäkin pysähdyt miettimään, että kumpaa sutta sisälläsi ruokitaan ja kuka sitä ruokaa oikein tarjoaa.

Read Full Post »

uuttajavanhaa

Monien muiden ihmisten tavoin minullakin on tapana vuoden vaihteessa ja näin alkaneen vuoden alkupuolella katsella vielä hieman taaksepäin ja pohtia, että mitä juuri päättyneestä vuodesta jäi päällimmäisenä mieleen. Oma vuoteni oli varsinkin työkuvioiden osalta melkoisen poikkeuksellinen. Vaihdoin alkuvuodesta työpaikkaa vain kahden kuukauden työskentelyn jälkeen. Toisaalta ehdin myös kesällä toimia kuolevan firman toimitusjohtajana myös sen kaksi kuukautta. Siltä osin kohdallani ajatus ”varastomiehestä toimitusjohtajaksi” pitää paikkansa. Harmittavsti siihen ei kuitenkaan liity taloudellista ”From Rags to Riches”- puolta. Huolimatta molempien pestien lyhyydestä opin niistä paljon. Ehkäpä joskus saan aikaiseksi kirjoittaa niistä asioista teillekin.

Suurta nautintoa tuotti kautta aikain ensimmäinen täysipainoinen veneilykesä. Aiemmat vuodet ovat menneet venettä kunnostaessa tai huonokuntoisen veneenmoottorin kanssa tapellessa. Viime kesä oli ensimmäinen, jolloin kaikki asiat veneessä toimviat moitteetta ja vesillä tulikin oltua kiitettävästi. Tästä olen vieläkin kiitollinen.

Harrastuspuolella tuli kuvioihin mukaan kuitenkin otsikon mukaisesti uutta ja vanhaa. Uutena harrastuksena innostuin Geokätköilystä. Geokätköily kuulosti mielestäni mielenkiintoiselta heti kun siitä ensimmäisen kerran kuulin, mutta harvallapa meistä on aikaa aloitella jatkuvasti uusia harrastuksia. Jokaisen uuden asian aloittamiseen liittyy myös jonkilainen kynnys jonka ylittäminen on sitten enemmän tai vähemmän työlästä. Itse pääsin kyllä alkuun helposti, mutta itse kätköjen löytäminen oli aluksi hankalaa. Minä kun lähdin liikkeelle ilman ainuttakaan neuvojaa, enkä edes oikein tiennyt mitä etsiä. En voi sellaista tapaa suositella, koska lähestulkoon menetin mielenkiintoni koko touhuun. Päätin kuitenkin etsiä kaikkein helpoimmiksi määritetyt kätköt ensin ja pikkuhiljaa kätköjen löytyessä pääsin paremmin jyvälle siitä mitä, ja ennenkaikkea mistä etsiä. Tätä kirjoittaessa olen löytänyt vähän kolmattasataa kätköä ja olen siis vielä aloittelija. Monien löydöt liikkuvat tuhansissa ja joillakin jopa lähempänä kahtakymmentätuhatta. Toki eräskin tuhansia kätköjä löytänyt oli Geocaching.com -sivuston tilastojen mukaan löytänyt kätköjä lähes 350 päivänä vuodesta. Se kertoo jo melko vakavasta suhtautumisesta harrastukseen. Minä puolestani olen innostunut lähinnä veljeni ja muutamien kaverieni kanssa puoliksi ulkoilemaan ja puoliksi kätköilemään enkä todellakaan ehdi ihan noin paljoa kätköjä etsiä. Saa nähdä mitä tapahtuu, jos pahemmin hurahtaa tähän touhuun. Toistaiseksi olen saanut jopa värvättyä kolme uutta kätköilijää mukaan.

Vanhana harrastuksena olen uudelleen innostunut Salibandystä. Ei vanha rakkauteni ole mihinkään koskaan sammunut, mutta olin tässä välissä monia vuosia ihan vain höntsypallolinjalla. Edellisestä sarjapelistä on aikaa useita vuosia ja paikallinen kyläsarjakin jäi taakse, kun erään kerran peliin sattui parikymmentä pelaajaa paikalle. 2 x 15 minuutin pelissä ei montaa vaihtoa ehdi sillä pelaajamäärällä kokea. Lähdin kesken pelin kotiin, enkä ole sen jälkeen kyläsarjaa pelannut. Ymmärrettävästi ei ole kyllä kysyttykään. Tänä vuonna kuitenkin paikkallinen Jeppis FBC päätti kokeilla miesten kakkosjoukkueen perustamista. Lähes veteraani-ikäisenä salibandymiehenä jouduin tekemään sellaista sielun syväluotausta, jossa tosissaan kyselin itseltäni, että jaksanko enää lähteä turnauksiin ympäri Suomea. Ilokseni huomasin, että pelimatkat jäävät tätä nykyä melko lyhyiksi, sen verran joukkueita löytyy ihan Pohjanmaaltakin. Monia muitakin asioita joutui siinä pohtimaan, mutta lopulta puntari kääntyi siihen suuntaan, että päätin lähteä taas kerran areenoille kihisemään. Täytyy todeta, että on ollut mukavaa. Olen aiemminkin kertonut, että mielestäni joukkulajeisssa on sitä jotakin. Samaa mukavaa huulenheittoa ja yhteisöllisyyttä on oikeastaan ehtinyt vähän kaivatakin. Ja onhan siinä oma viehätyksensä olla yksi joukkueen vanhimmista (ellei vanhin, en tiedä jokaisen ikää) pelaajista. Sen olen jo huomannut, että koko ikänsä venyttelyä inhonnut pelimies joutuu vain ikävuosien nujertamana antautumaan ja venyttelemään ennenkuin kroppa suostuu yhtään mihinkään.

Vuosi 2013 jää muistoihin ja historiaan voittopuolisesti positiivisena vuotena. Kiitollisin mielin koitetaan tehdä tästä vuodesta entistä parempi. Uuden vuoden lupauksenani julkistin tavoitteen olla taas vuosi ilman karkkia, sipsiä ja suklaata. Geokätköjä koetan maltillisesti löytää sen verran, että 500 menee rikki tänä vuonna ja veneillä aion niin paljon kuin sielu sietää. Tämä kaikki Raamatun muistutusta mukaillen: ”Jos Jumala elinpäiviä suo ja saamme elää.”

Ps. Arvaatte varmasti, että edellämainitut harrastukset, työ ja seurakunnan johtaminen ovat osaltaan syyllisiä harventuneeseen kirjoitustahtiini. Koitetaan tehdä parannus.

Read Full Post »

KaruselliVihdkoinkin on aikaa istua alas ja kirjoittaa. Tuntuu siltä, että elämäni on ollut yhtä hullunmyllyä viimeiset kuukaudet. Oikeastaan kaikki lähti liikkeelle omasta mokasta. Aloin alkusyksystä kyllästymään silloiseen työhöni, joka oli vain puolipäivätyö. Tai ei työssä mitään vikaa, mutta se puolipäivätyön puolipäiväpalkka alkoi jurppimaan. Niinpä päätin alkaa tosissani etsimään uutta työtä. Innokkaana etsiskelin sopivaa vaihtelua työhöni ja laitoin hakemusta menemään, niinkuin kaikki työpaikkoja etsiskelevät. Parin läheltä piti -työpaikan jälkeen pääsin kuin pääsinkin työhaastatteluun ja sain uuden työpaikan. Astetta erikoisempi työaikakaan ei minua pelottanut, sillä täysi kuukausipalkka tuntui siinä vaiheessa kovin houkuttelevalta.

Minä raukka kuvittelin, että voin tehdä kaikenlaista työtä. Olen kuitenkin melko monenlaista hommaa kokeillut ja arvelin, että kyllä tämä uusi haastekin hoidetaan kunnialla. Haasteeksi muodostui kuitenkin se, ettei työssä ollut mitään haastetta. Siitä oppi viikossa kaiken oleellisen ja mitään muuta ei sitten ollutkaan tarjolla. Tajusin tehneeni mokan. En halua mitenkään mollata sitä työpaikkaa, koska siellä oli paljon asioita todella hyvin, mutta se ei vain ollut minua varten. Onneksi meistä pidetään sen verran huolta, että sain melko nopeasti, itse asiassa alle kolmen kuukauden vaihdettua uuteen työhöni. Siinä olen omimmillani ja viihdyn todella hyvin. Nautin jokaisesta työpäivästä ja menen jopa maanantaina tyytyväisenä töihin.

Huomaan kuitenkin sen, että vaikka järki ehtii mukaan kaikkeen tähän, niin sydän on kuin karusellissä pyörisi. On ollut jotenkin harvinaisen irrallinen ja rauhaton olo. Kaksi työpaikan vaihtoa muutamassa kuukaudessa on kyllä aika iso stressin aihe kenelle tahansa. Huomaan itsestäni myös sen, että odotan jo kovasti kesää. Veneilyihmisenä kesä on tietysti suurten odotusten kohde, mutta en muista koskaan elämässäni odottaneeni kesää niin hartaasti kuin nyt odotan. Siinäpä piilee yksi elämän sudenkuopista. Miksi on niin tavattoman helppoa elää aina jossakin muualla kuin nykyhetkessä? Miksi toiset meistä eivät tunnu pääsevän irti menneestä ja toiset elävät jatkuvassa tulevan odotuksessa? Miksi on niin vaikeaa välillä olla tyytyväinen ihan vain tässä ja nyt?

Minä toivon, että kun kevät etenee, valo lisääntyy ja sydämeni pääsee samalle levelille pääni kanssa, minä oppisin nauttimaan ihan vain jokaisesta päivästä sellaisenaan.  Muuten tämä ennestäänkin lyhyt elämä menee todella nopeasti ohi, vai mitä?

Read Full Post »

Innokkaimmat Korpialttarin lukijat ovat huomanneet, että olen pitänyt luvattoman pitkää taukoa viimeisen postaukseni jälkeen. Syy on kovin yksinkertainen: lisääntyvä valo ja ankara veneilykuume pitävät minut poissa tietokoneeni ääreltä. Marraskuussa 2010 kirjoittelin ostovimmasta, joka tuntuu meistä itse kutakin joskus vaivaavan. Tällä kertaa minua ei niinkään vaivaa ostovimma, vaan ihan perinteisen sairas odotus, että jäät sulaisivat jo pois. Ystäväni näet yllätti minut antamalla minulle lahjaksi vanhan, mutta omalla tavallaan kauniin Finmar-veneen. (Kuva ei liity siihen veneeseen mitenkään. Laitan kuvia myöhemmin.) Olen viettänyt tuntikausia omassa tallissani vanhaa venettä kunnostaen ja ehostaen. Jokainen jonkinlaista remonttia joskus tehnyt tietää sen palkitsevan tunteen, joka liittyy omilla käsillä tekemiseen ja selkeään tuloksen näkemiseen.

Yksi meidän aikamme ilmiöistä on valitettavan yleiseksi käynyt työssä uupuminen. On monenlaista väsymistä, uupumista, loppuunpalamista, masennusta ja paniikkihäiriötä. Lähipiirissänikin on ihmisiä, jotka ovat kokeneet näitä valitettavia kohtaloita. Olen siinä venettä kunnostaessani pohtinut, että mahtaako edes pienenä osasyynä joidenkin uupumiseen olla se, etteivät he saa oikeastaan koskaan kunnolla nähdä työnsä tuloksia. Monen ihmisen työ on sellaista jatkuvaa prosessia, jossa ei ole kunnollista alkua tai loppua. Työpäivän jälkeen ei välttämättä voi kokea tehneensä hyvää työtä tai näyttää jotakin sellaista, josta voi olla aidosti ylpeä.

Ei sillä, että en pitäisi kaikenlaista työtä arvokkaana, mutta luulen vain, että monen työstä puuttuu jokin sellainen elementti, joka työhön on entisaikaan saattanut liittyä. Suutari lienee ollut ylpeä tekemistään kengistä ja räätäli ompelemistaan puvuista. Koko päivän palavereissa istuva ja papereita siirtelevä konttori-ihminen tekee myös arvokasta työtä, mutta mahtaako hän silti kokea työtänsä arvokkaaksi? Tehtaalla prosessia valvova ammattilainen saattaa kokea näyttöpäätteiden tuijottamisen ja mittareiden seuraamisen loppuviimein melko yksitoikkoiseksi työksi. Alkaako mahdollinen arvottomuuden tunne syömään sitä jaksamista pitemmän päälle? Väsymyskin voi olla hieno tunne. Sitä se on ainakin silloin, kun raskaan työn ja tekemisen jälkeen jokainen lihas huutaa lepoa ja saa kaatua omaan sänkyyn. Itse tarvitsen sitä ainakin silloin tällöin.

Toivottavasti sinä saat kokea onnistumisen tunteita ja löydät jotakin sellaista elämääsi, joka tuo siihen sisältä. Toivottavasti saat tehtyä jotakin sellaista, josta voit olla ylpeä ja kokea tehneesi hyvää työtä.

 

Read Full Post »

”Olen huomannut, että yhä useammat yksin kuolleista ovat nuorempia, jopa viisikymppisiä. He ovat tavallisesti sinkkumiehiä, jotka ovat saaneet potkut firmasta. Kukaan ei kaipaa heitä” – Taichi Yosida

Joulukuun alun Helsingin Sanomissa Petteri Tuohinen kertoo ansiokkaasti japanilaisen yhteiskunnan ilmiöstä: kodokushista, yksinäisestä kuolemasta. Wikipediasta tarkistin sen verran lisätietoja, että huomasin ongelman olevan Japanissa yleinen. Ne jotka elävät yksin, kuolevat yksin. Jotenkin makaaberilta tuntuu myös kuvaus jonka mukaan kuolleiden ’ruumiit makaavat paikoillaan pitkiä aikoja ja tästä johtuen paksu, tumma ihmisenmuotoinen tahra maatuvan ruumiin nesteistä muodostuu siihen, missä ruumis on maannut’.

Artikkelissaan Tuohinen mainitsee lisäksi, että on olemassa yrityksiä, joiden palveluna on siivota asuntoja yksin kuolleiden jäljiltä. Voivatpa vuokranantajat ottaa vakuutuksenkin kodokushin varalta. Vanhuksiakaan ei välttämättä pidetä hengissä rakkaudesta heihin, vaan siksi, että perhe saisi heidän eläkkeensä. Vanhusten tekemät myymälävarkaudet ovat kasvaneet räjähdysmäisesti ja jopa vanhuspornon myynti on kaksinkertaistunut. Eläkkeelle jääneitä miehiä kutsutaan ”märiksi puunlehdiksi” ja ”isoiksi roskiksi”.

En tiedä sinusta, mutta mielestäni tämä kaikki on äärimmäisen surullista. Enkä ole nyt kritisoimassa Japania tai japanilaisia. Suomessakin paljastuu aina silloin tällöin pitkään kuolleena olleita ihmisiä. Raamatun opetuksiin ajatuksiani peilaavana ihmisenä ja ihan vain lapsuuden kotini kasvatuksenkin vuoksi olen aina halunnut pitää vanhempia ihmisiä arvokkaina. Siksi jokainen yksinäinen kuolema tuntuu pahalta, ikävältä ja väärältä. Jokaisella pitäisi olla edes joku läheinen ihminen elämässään.

Asiantuntijat kaukoidässä ovat joukolla pohtineet syitä ’yksinäiseen kuolemaan’. Monenlaista teoriaa onkin esitetty. Joku on sitä mieltä, että määräaikaisten työsuhteiden elämää pirstaloivasta vaikutuksesta löytyy selitys. Jatkuva muuttaminen tai alituinen epävarmuus saavat aikaan sen, ettei ihminen mene koskaan naimisiin ja tulee sen tähden eläneeksi ja kuolleeksi yksin.

Sanotaan myös, että japanilaisilla on taipumus torjua ajatus kuolemasta sen sijaan, että he kohtaisivat sen. Monet vanhat kuolemiseen liittyvät perinteet on unohdettu. Intialaiset psykologit ovat huomanneet lisäksi stressin ja yhteiskunnan paineiden aiheuttavan joillekin halua vetäytyä syrjään kaikesta kontaktista toiseen ihmiseen. Japanilaiseen tapaan tällekin vetäytymis-ilmiölle on oman terminsä: hikikomori.

Toivon kovasti, että olipa syy sitten mikä tahansa, me suomalaiset emme tässä asiassa seuraisi japanilaisten esimerkkiä. En haluaisi, että kodokushi ja hikikomori päätyvät suomalaiseen sanavarastoon lainasanoina tai käännöksinä. Toivon, että me osaisimme, jaksaisimme ja haluaisimme välittää vanhoistakin ihmisitä ja pitäisimme heitä niin arvokkaana, ettemme unohda heitä.

Mitäpä, jos käyt tänä jouluna katsomassa sitä vanhaa sukulaistasi, jota et ole pitkään aikaan nähnyt.

 

Read Full Post »

Ihmisenä en ole kovin kerkeästi kaihtamassa uuden teknologian ja tekniikan hyödyntämistä. Taidan itse asiassa olla melko innokkaasti tarttumassa uusimpaan materiaan heti, kun vain rahavarani sen sallivat (nykyään melko harvoin). Niinpä olen myös innokas digikuvauksen puolestapuhuja. Digikuvauksen yleistyminen onkin yksi todellisista kiitoksen aiheista elämässäni.

Digikuvauksen helppouden ja edullisuuden kääntöpuolena on ainakin minulla se, että kuvia ei enää tule kehitettyä kuten ennen. Entisaikaan tuli filmirullia vietyä kehittämöön ja useimmiten vastavalmistuneet kuvat piti auton penkillä selata parikin kertaa läpi, ennenkuin malttoi ajaa takaisin kotiin. Kotona niitä sitten sijoiteltiin albumeihin ja usein pyysin vaimoani kirjoittamaan pienen kuvauksen kuvasta, hänellä kun on useimpien naisten (tai ihmisten) tavoin siistimpi käsiala kuin minulla. Näiden hyvien puolien lisäksi muistan toki senkin, kuinka kalliiksi kuvaaminen saattoi tulla ja kuinka monta kuvaa joutui heittämään pois, koska ne olivat yksinkertaisesti epäonnistuneet. En kaipaa filmirullia ja niiden kanssa häseltämistä.

Nykyään tuntuu kuitenkin siltä, että kuvat päätyvät kyllä koneelle eri kansioihin, mutta sinne ne sitten hautautuvatkin. Jotenkin kuvia ei vain tule selattua koneella, vaikka monenlaista kuvaesitystä ja albumiohjelmaakin on tarjolla. Satunnaisesti konetta selatessaan kokee välillä aitoja yllättymisen hetkiä: ”Ai, oliko mulla nämäkin kuvat vielä täällä?”. Kun yhtenä ehtoona innostuin etsimään kuvia Vedä Henkeä -seurakunnan eri vaiheista, tulin aikani kuluksi koostaneeksi kuvista tuon ylläolevan mosaiikkikuvan (Kuvan oikea koko 73 x 73cm.). Kuvia selaillessani tunsin syvää kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olemme saaneet yhdessä kokea. On jotenkin uskomatonta, miten yksi kuva voi tuoda mieleen niin paljon muistoja ja tunteita. Yhtä kuvaa katsomalla voit muistaa kokonaisen päivän tapahtumat, ihmiset, ilot ja surut.

Valokuvakokoelmastani innostuin niin, että päätin tehdä vielä toisen kuvaesityksen. Päätin hyödyntää iPhoton kuvaesityksen siirtymiä saadakseni ripauksen näyttävyyttä mukaan. Yllättäen esityksen tekemiseen meni tunteja aikaa. Niin paljon kuvia. Mitä valita ja mitä jättää pois? Kovan työn ja ankaran karsimisen jälkeen oli kuvaesitykseni silti yli kahdeksan minuuttia pitkä. Se ei ole ehkä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan oikein, mutta hällä väliä, ne ovat minun muistojani. Ne ovat niitä pieniä hetkiä, jotka on tullut ikuistettua muistojen maailmaan.

Missä ovat sinun kuvasi? Oletko tehnyt viime aikoina matkoja muistoihisi? Mitäpä, jos tänään istuisit hetkeksi koneellesi tai mieluummin ihan perinteisen valokuva-albumisi äärelle ja eläisit uudelleen joitakin elämäsi hetkiä? Luuletko, että olisit kiitollinen tai onnellinen elämäsi kuvia katsoessasi? Saisivatko kuvasi sinut tuntemaan ylpeyttä, iloa tai tyytyväisyyttä? Mitä jos elämäsi kuvakirjassa on vain sivuja, jotka haluaisit repiä irti? Onko siellä hetkiä, jotka haluat unohtaa ja vaiheita, jotka halua pyyhkiä pois? Voiko olla niin, että päällimmäiset tunteesi ovatkin häpeä, inho tai viha? Miltä näyttää sinun albumisi?

Et enää voi vaikuttaa siihen, minkälainen kuvakirja elämästäsi on tähän mennessä muodostunut. Voit vain vaikuttaa siihen, minkälainen albumi elämästäsi tehdään tästä eteenpäin.

Tähän sopii Mamba ja valokuvia…

Read Full Post »

Näin eläkeputkessa jo olevana, eläkettä odotellessa, on ehkäpä enemmän aikaa kiinnittää huomiota erilaisiin yhteiskunnassa esiintyviin kummallisuuksiin. Kuten armottomaan kilpailuun, joka alkaa viimeistään päiväkodissa, mutta sen voidaan nykymenolla sanoa alkavan jo kohdussa!

Otin pienen näytteen Wikipedian aborttia käsittelevästä kohdasta jossa todetaan: ”Vuotta 1973 voidaan pitää aborttien huippuvuotena, jolloin tehtiin abortteja yli 23 000.” Sen enempää en asiaa tutkinut, mutta päättelen että jos aborteista nykyään olisi kokonaan luovuttu, olisi se luultavasti ylittänyt uutiskynnyksen ollen täten yleisessä tiedossa.

Eli ihminen joutuu jo sikiövaiheessa, itse sitä tiedostamatta kilpailemaan pelkästään siitä, näkeekö hän päivänvalon! Jos tuo vaihe onnistuneesti sivuutetaan, on seuraava areena päiväkodissa.

Tässä joku päivä sitten osui silmään artikkeli Pohjalaisen matkailuliitteestä, jossa kerrottiin Etelä-Korean arjesta, jossa ikuinen kilpailu alkaa todellakin pahimmillaan jo päiväkodissa:

”Viimeistään 10-vuotiaina lapset lähetetään peruskoulun lisäksi yksityiskouluun, oli varaa tai ei.” Leikkimisen voi unohtaa, ”koska koulupäivä venähtää usein iltakymmeneen.” ”Itsemurhatilastojen piikki osuu yliopistojen hakuajoille”, ja jos noista vaiheista vielä selviää korkeasti koulutettuna, ”alkaa armoton taistelu työpaikoista. Työmarkkinoilla pelkkää ysin todistusta ei edes vilkaista!” Siinä muutama poiminta kyseisestä artikkelista joka oli Pohjalaisen liitteenä 28.09.2011.

Noita mietiskellessäni, kuinka ollakaan, samaisen Pohjalaisen 01.10.2011 numerossa oli artikkeli sekä lasten, että ikääntyvien yliopistosta! Ihan täällä koto-Suomessa!

Lasten kouluttamiselle ehkä jonkin verran löytyy ymmärrystä (jotta pärjäisivät Korealaisille?), mutta ikäihmisten kohdalle nousee suuri kysymysmerkki. Etenkin kun yritysten kolmekymppiset rekrytoijat tekevät hartiavoimin työtä saadakseen yli 50-kymppiset työnnettyä joko eläkeputkeen tai mihin vain, kunhan häipyvät pois silmistä.

Saman aikaisesti päättäjät hokevat mantraa työurien pidentämisestä!

Loppukaneetiksi haluan kuitenkin muistuttaa niin itseäni, kuin meitä kaikkia kilpailulajista, josta aiheutuneita rasitusvammoja ei yksikään lääkäri sen paremmin kuin kiropraktikkokaan, todennäköisesti koskaan ole joutunut hoitamaan. Toisaalta, jos tuon kaltaisessa kilpailussa ihan rasitusvammoihin asti uurastaa, lienee se pelkästään positiivinen asia. Taitaa muuten olla ainoa laji, jossa Raamattu kehoittaa meitä keskinäiseen kilpailuun:

”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room. 12:10)

Read Full Post »

Joskus, kun pysähtyy muistelemaan elämäänsä, taakse jäänyt aika tuntuu kuin muinaiselta esihistorialta. En tiedä, onko kyseessä jokin myöhäinen kolmenkympin kriisi vai nopeasti muuttuvan maailman aikaansaama muutosangsti, mutta joskus kaipaan yksinkertaisia asioita lapsuudestani.

Kun asuin vielä kotonani, meillä kävi usein vieraita. Itse asiassa tuntuu, että meillä kävi lähes päivittäin ihmisiä kylässä. Parasta siinä oli se, että useimmat vieraat tulivat käymään ihan vain yllättäen. Oli sitten kyseessä arki-ilta tai viikonloppu, milloin tahansa saattoi ovikello soida ja oven takana oli joku vanhempieni monista ystävistä.

Oli meillä itsellämmekin tapana lähteä usein autolla sunnuntai-ajelulle. Tuona toisenlaisen bensiininhinnan aikana me ajoimme ympäri kaupunkia leppoisasti erilaisia pikkuteitä ja kujia pitkin. Autossa soi usein kasettidekistä Dolly Partonia, Jerry Williamsia tai Jason Donovania. Monet olivat ne kerrat, kun lopuksi isi kaartoi autonsa jonkun tutun pihaan. Nopeasti keitetyt kahvit, ehkä tuore pulla ja paljon hyviä keskusteluita – Niistä oli onnelliset hetket tehty.

Kun olin sen verran vanha, että minua ei enää häädetty pois jokaisesta keskustelusta ja osaisin olla riittävän hiljaa, sain joskus kuunnella, mistä aikuiset oikein puhuvat. Tuntui, kuin eteeni olisi avautunut kokonaan toinen maailma. Aikuisten jutut tuntuivat joskus mielenkiintoisilta, joskus tylsiltä, mutta aina erilaisilta kuin kavereiden kanssa käydyt keskustelut.

Minulla on muutamia kavereita, jotka ovat muistelleet aivan samoja asioita. Heidänkin kotonaan oli joskus aika, jolloin ex tempore -vierailut olivat arkipäivää. Aivan samoin hekin kaipaavat noita vaiheita lapsuudestaan. Jostakin meille tuntemattomasta syystä emme kuitenkaan itse ole oppineet koskaan kyläilemään ilman etukäteiskutsua. Lieneekö syynä liian ohjelmoitu kalenterimme vai viihteen täyttämät kotimme, mutta lapsuuden yllätysvieraat tuntuvat olevan dinosaurusten kanssa sukupuuttoon kuollut ilmiö.

Yksi elämän traagisia ja surullisimpia totuuksia on sekin, että läheiset ystävät voivat vain kasvaa niin kovasti erilleen, että tulee päivä jolloin ei ole enää mitään sanottavaa. Siihen ei tarvita riitaa tai syyllisiä, niin vain käy. Luulen tunnistavani sellaisia loppuneita ystävyyssuhteita monien läheisteni elämästä, mutta ehdottomasti löydän niitä omasta elämästäni.

Jos sinulla on elämässäsi ystävä, joka tulee luoksesi aivan yllättäen, pidä hänestä kiinni kaksi käsin. Sitä et tule katumaan. Ja mene tänään käymään jonkun luona. Ihan vain yllättäen.

Read Full Post »

Tällaisena urbaanina city-ihmisenä sitä aina silloin tällöin unohtaa, että Suomen metsiin ja luontoon kuuluvat erottamattomasti myös hyttyset. Kesäkuun puolivälissä perheemme piipahti sukuloimassa keski-Suomessa. Viitasaaren Vuorilahdella sijaitseva vanha Ruuskan sukutila on muodostunut mieluisaksi ja rauhalliseksi kesäviettopaikaksi melkein koko suvulle ja monet upeat kesähetket on tullut vietettyä luonnonkauniin tilan pihapiirissä.

Viime vierailukerralla ärhäkkäät hyttyset tosin söivät parasta terää nautinnosta. Tai kyllähän niiden inisijöiden kanssa päivällä pärjää, mutta ensimmäisenä yönä raolle jäänyt aitan ovi toi noita pikkuriesoja sisälle nukkujien harmiksi. Muistan heränneeni aamuyöllä neljän aikaan hyttysen inistessä korvassani. Aloittelin siinä sitten kännykän taskulampun valossa yöllisen hyttysmetsästykseni ja olin pääsyt toiselle kymmenelle tapettujen inisijöiden määrässä, kunnes viimein vaivuin vielä hetkeksi horrokseen. Päätin vakaasti, että seuraava yö olisi toisenlainen.

Seuraavana iltana aloitimme jo hyvissä ajoin hyttyssavujen polttamisen ja pidimme aitan ovea tiukasti kiinni. Illalla tein kolme erillistä reissua huoneeseen ja tapoin aina kaikki löytämäni hyttyset joita toki oli kerta kerralta vähemmän. Nukkumaan mennessämme tukimme vielä ovenraot ja oksanreiät ja laitoinpa vielä ostamani korvatulpatkin korviini. Ei enää hyttysten ininää.

Metsästykseni onnistui loistavasti. Kukaan ei koko yönä herännyt hyttysten ininään. Minulla oli tosin kova päänsärky kaikkien hyttyssavujen jälkeen, mutta se on toinen tarina se. Kuitenkin, kun makasin sängylläni odottamassa unen tuloa, tajusin kuulevani silti jatkuvasti ininää. Olin niin tottunut kuuntelemaan pienintäkin viitettä lähestyvästä vinkujasta, että ’kuulin’ ininää jopa korvatulppieni läpi. Kuulin ininää sielläkin, missä sitä ei ollut.

Aamulla mietin, että niin taitaa olla asianlaita jopa elämän suurempien inisijöiden ja kitisijöiden kanssa. Kun aikasi kuuntelet kaikkea negatiivista ininää ja tyhjänpäiväistä kitinää, niin alat kuulla ininää sielläkin, missä ei olisi siihen tarvetta. Alat nähdä negatiivisuutta silloinkin, kun kaikki on hyvin. Ehkäpä mekin joskus totumme odottamaan lähestyvää inisijää niin paljon, että unohdamme nauttia elämästä silloin, kun kaikki olisi hyvin.

Haastavaa on kai se, että hyttysen voi aina läpsiä hengiltä, suurempia kitisijöitä ei…

 

Read Full Post »

Henry David Thoreau vietti erakkoelämää Mainen osavaltiossa. Eräänä päivänä hänen rauhaansa tuli häiritsemään joukko työmiehiä. Tutkiessaan asiaa tarkemmin Thoreau sai selville, että miehet olivat panemassa paikoilleen lankoja, jotka kuuluvat johonkin lennättimeksi nimettyyn uudenaikaiseen keksintöön. ”Ettekö ole kuulleet siitä?” kysyi yksi työmiehistä. ”On keksitty lennätin! Nyt floridalaiset voivat saada silmänräpäyksessä yhteyden mainelaisiin!” ”Sepä hienoa!” vastasi siihen Thoreau. Mutta mietittyään asiaa hän kysyi: ”Entä jos floridalaisilla ei ole mitään sanottavaa mainelaisille?” -Ote kirjasta Pyhät lehmät & taivaan valuutta.

Herra Thoreaun kysymys oli oikea. Tajusin sen hiljattain, kun yhdysvaltalainen kaverini kysyi minulta Facebookissa, että pidänkö yhteyttä yhteisiin tuttuihimme. Kirjoitin hänelle jotakin ympäripyöreää liitteeksi kieltävään vastaukseeni, mutta tajusin että ehkä minä olen se ’floridalainen’, jolla ei ole mitään sanottavaa ’mainelaiselle’. Ehkä minä en pidä tuttuihimme yhteyttä, koska en tiedä mistä puhua. Se mikä meidät joskus yhdisti on jäänyt kauas taakse.

Selitän asiaa tällä tavalla: Moni meistä löytää lapsuudessaan koulusta hyviä ystäviä. Kukaan ei oikeastaan pääse luokkakavereitaan valitsemaan, vaan päädymme samoille luokille ties minkälaisten kaavojen ja elämäntilanteiden seurauksena. Kuitenkin kouluvuosien kuluessa joistakin luokkakavereista tulee todella läheisiä ja ystävyys on ihan aitoa. Koulu kuitenkin ylläpitää ystävyyttä ihan omalla painollaan. Moni meistä havahtuu siihen, että koulun jälkeen yhteydet moniin ystäviin vain katkeavat. Kun ystävyyden ylläpitäminen vaatiikin omaa panostusta, eikä enää hoidu automaattisesti, tapahtuu luonnollista karsintaa kaverisuhteissa.

Varusmiespalvelus tuo sen läpikäyville eteen saman kokemuksen. Moni varusmies tietää, kuinka läheiseksi voikaan ennestään tuntematon varusmieskaveri yhteisten sulkeisten ja metsäkeikkojen aikana tulla. Yhteinen kokemus sitoo porukan nopeasti kasaan. Kuitenkin varusmiesaikojen jälkeen yhteydet katkeavat melko lailla nopeasti. Muistelen, että läheisimmän varusmiestoverini kanssa pidin yhteyttä vuoden verran palveluksen jälkeen. Kun sitten kaikki vanhat armeijamuistot oli koluttu läpi, ei ollut enää mitään sanottavaa.

Tämän päivän teknologia on tuonut mukanaan Skypet ja Twitterit, Facebookit ja MySpaceit. Siitä huolimatta voi edelleen olla niin, että ei vain ole mitään sanottavaa. Huomaan, että vaikka minulla on yli 900 kaveria Facebookissa, niin useimmiten kommunikoin niiden kanssa, joita muutenkin tapaan. Ei siinä, on kivaa löytää joku kauan kadoksissa ollut ihminen vaikka juuri naamakirjan kautta, mutta pakollisen ”mitä sulle kuuluu” -keskustelun jälkeen on pian kaikki niinkuin ennenkin.

Mitä haluan tällä sanoa? Ehkä vain sen, että todellinen yhteys ja ystävyys on muutakin kuin kaveriutta Facebookissa. Se on enemmän kuin seuraajat Twitterissä. Se on suurempaa kuin vain numerot puhelimen yhteystiedoissa. Jos sinua on siunattu todellisilla, elävillä ja läheisillä ihmissuhteilla, vaali niitä. Ne ovat arvokkaita.

Read Full Post »

Older Posts »