Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Nuoret’ Category

[Kun ihmisellä on ammattina puhuminen ja harrastuksena höpöttäminen, tulee joskus eteen sellainen hetki, jossa epäilee kertoneensa asiansa samalle kuulijalle aiemminkin. Uskoakseni tunnistat tilanteen? Tätä kirjoittaessa minulla on juuri sellainen tunne. No, kertaus on opintojen äiti. Jos siis toistan itseäni laita se alkavan dementian piikkiin.]

”Vuodet olivat vaatineet silti veronsa. Osaksi kyse oli kai vain vanhenemisesta, sillä jos ihmisellä on vähänkin itseymmärrystä, hän tajuaa vuosi vuodelta paremmin omat vikansa – ne opitut tai synnynnäiset sokeat kohdat ja umpinaiset ajatusradat, joiden haitallisuus kasvaa ajan myötä yhtä varmasti kuin ontuminen muuttuu lonkkakivuksi”Barack Obama, Rohkeus toivoa, BTJ Kustannus 2009

Barack Obaman kirjan prologia lukiessani muistui mieleeni John Schlittin taannoinen vierailu Kokkolassa. En sen syvemmin puutu tuon sinänsä ikimuistoisen vierailun yksityiskohtiin, mutta muistan kuinka konserttia seuranneena sunnuntaina istuin herra Schlittin vierellä (toimin hänen tulkkinaan) kun hän antoi nimikirjoituksia niitä haluaville. Juuri 50v täyttänyt Rock-laulaja antoi nimikirjoitustaan samanikäiselle levyseppähitsaajalle. Molempien viisikymppisten uravalinta on tietääkseni ollut heille mieluinen, mutta siinä heitä katsoessani tajusin, että tuossa vaiheessa elämää heidän valintojensa erilaisuus näkyi jollakin tavalla heistä jopa ulkoisesti. Pitkä ura rock-laulajana jättää kun vain erilaiset jäljet ihmiseen kuin ura hitsarina.

Muistan senkin, kun aikoinani keskustelin silloisen pastorimme kanssa musiikista ja sen eri tyyleistä. Tämä pastori oli monien muiden pastorien tavoin mieltynyt rauhalliseen ja melko melankoliseen virsi- ja kuoromusiikkiin, joka on monissa seurakunnissa niin tavattoman yleistä. Minä taas puolustelin – kuten arvata saattaa – menevämpää ja rajumpaa nuorisomusiikkia ja sen soveltuvuutta moderniin seurakuntaelämään. Pastori arveli, että moinen musiikki liittyy vain tiettyyn elämän vaiheeseen. ”Kyllä tekin sitten vanhempana kuuntelette tällaista rauhallisempaa musiikkia”, oli miehen arvio tulevaisuudesta.

Tuolloin, sunnuntaisen nimikirjoitushetken aikana, tajusin ettei pastoriystäväni arvio pidä paikkaansa. Katsoessani 50-vuotiaan Rocklaulajan habitusta ja eläen mielessäni vielä edellisenä iltana pidettyä konserttia minun on täysin mahdotonta kuvitella, että koko elämänsä rockia laulanut mies alkaisi joskus erityisesti nauttimaan virsistä. Ymmärsin, että elämänsä loppuun asti tämä mies todennäköisesti nauttisi eniten juuri sellaisesta musiikista, jota hän oli koko elämänsä laulanut. Saman ilmiön voi havaita katselemalla Rollings Stonesia ja sen 67-vuotiasta keulahahmoa, Mick Jaggeria, joita ikä ei tunnu hidastavan sen enempää kuin Kokkolassa upeasti laulanutta John Schlittiäkään. Eikä kyse edes ole mistään kapinasta tai kiukuttelusta. Kyse on yksinkertaisesti siitä, minkälaisessa (musiikki)ympäristössä kukin on kasvanut. Rauhallisten virsien helppoudessa kasvanut seurakuntaihminen kaipaa todennäköisesti vanhempanakin samoja lauluja. Rockia kuunnellut kaipaa samaa rockia ja Hip Hop-sukupolvi haikalee kenties oman musiikkinsa perään myöheminkin.

Tässä juuri piilee ongelma. Seurakunnissa ja monissa muissakin yhteisöissä on taipuksena odotella, että seuraava sukupolvi jotenkin ajallaan tajuaa edellisen sukupolven paremmuuden. On jääty Obaman tavoin kiinni omiin umpinaisiin ajatusratoihin. Seuraava sukupolvi ei tule koskaan palaamaan takaisin edellisen sukupolven tapoihin, tottumuksiin ja tyyleihin. Ei merkittävässä määrin. Satunnaiset retrohenkisyyden puuskat tai pikkuvanhat konservatiivit jäävät suuri sellaisiksi – satunnaisiksi ilmiöiksi. Eikä umpinaisten ajatusratojen tai aikanaan oman parhaansa tajuavan nuorison odottelun haaste ei edes rajoitu pelkästään musiikkikäsityksiin vaan moneen muuhunkin maku- tai tyyliseikkaan. Musiikki on vain tämän kirjoituksen kannalta helppo esimerkki. Moni nuori on oppinut seurakuntaelämää aivan erilaisessa tilaisuudessa kuin hänen vanhempansa. Kontrasti nuorten ja vanhempien toiminnan välillä on aina vain suurempi. Energisissä, monipuolisissa ja moderneissa nuortenilloissa kasvanut nuori kaipaa samaa energisyyttä, monipuolisuutta ja moderniutta vanhempanakin. Kyse ei ole kapinasta, vaan kasvuympäristöstä. Ehkä kyse on loppujen lopuksi siitä, että on osattava nähdä oleellinen tyyliseikkojen keskellä. Makuasiat ja tyylit saavat muuttua, mutta ydinasiasta on pidettävä kiinni.

Mainokset

Read Full Post »

Tapaan aina aika ajoin käydä kuuntelemassa North Point Community Churchin johtajan, Andy Stanleyn puheita. Erityisen usein kuuntelen silti yhtä ja samaa puhetta seuraavan sukupolven tavoittamisesta. (Jos haluat katsoa videon, klikkaa tuota North Pontin linkkiä ja valitse vasemmalta alhaalta ”Church Leaders”.) Yksi Andyn puheen päätemoista on Al Reisin kirjasta otettu lainaus:

”Seuraavan sukupolven tuote ei juuri koskaan tule edelliseltä sukupolvelta.” -Al Reis.

Andy huomauttaa puheessaan, että seurakunnassa ei ole kyse tuotteesta vaan siitä, että jossakin seurakuntaelämän reunamilla joku tajuaa miltä näyttää seuraavan sukupolven seurakunta. Jossakin päin maailmanlaajuista seurakuntaa on joku, joka tajuaa kuinka huomisen ihmisen mielenkiinto, innostus, ideat ja energia saadaan valjastettua käyttöön. Me, jotka olemme nyt vastuussa emme todennäköisesti sitä tajua. Tulevaisuuden kannalta on jonkun kaksikymmpisen puuhastelu on paljon tärkeämpää kuin meidän nyt puikoissa olevien touhuaminen.

Andy kertoo, kuinka hän nuorena pastorina luuli tietävänsä, mikä on oikea tapa tavoittaa seuraava sukupolvi. Andy ajatteli, että ”Mä tiedän, mikä on se seuraava juttu, jolla ihmisiä tavoitetaan”. Seurakunnasta löytyi silti johtajia, jotka tiesivät varmuudella kertoa, että ”tuo ei ole se seuraava juttu”. Eikö olekin niin, että on paljon helpompi kertoa mikä ei toimi, kuin luoda uutta ja ottaa riskejä kokeillessaan sitä mikä saattaa toimia?

Minä toivon, että kun tulee minun vuoroni kuunnella jonkun nuoren intoilua ja ajatuksia siitä suuresta unelmasta ja visiosta, joka heillä on ihmisten tavoittamiseksi, minä olen ensimmäisenä antamassa tukeni ja siunaukseni heille. Seurakunnan yleisiin haasteisiin kuuluu sekin, että usein ideat tulevat nuorilta ja rahat ovat vanhemmilla. Minä toivon, että osaan itse olla antamassa varani ja tukeni sille seuraavalle jutulle, kuten Andy kehottaa. Mitä sinä aiot tehdä?

Ps. Kuvassa on kaksi suosikkiani ja esikuvaani. Vasemmalla Graig Groeschel ja oikealla Andy Stanley.

Read Full Post »

Olen hankkinut itselleni mittavan yhdysvaltain historiaa koskevan tietämyksen sivistämällä itseäni Tex Willer ja Lucky Luke -nimisillä historian pikkujättiläisillä. Muistan lukeneeni, että joskus kultaryntäyksen aikaan saattoi kultaesiintymän lähelle nousta kaupunki melkein tyhjästä. Kullankaivajia seurasivat kauppiaat, baarimikot, parturit, ilotytöt, korttihait ja hautausurakoitsija. Mutta samalla nopeudella, millä nuo kaupungit nousivat, ne myös autioituivat. Kultaesiintymän loputtua tai osoittauduttua vain huhuksi, muuttivat kaupunkilaiset muualle ja jäljelle jäi vain hiljalleen ränsistyvä aavekaupunki.

Jokseenkin samanlaisissa tunnelmissa kuljin taannoisella lapin kiertueellani. Kuulin monia kertomuksia kouluista, joilla oli joskus ollut satojakin oppilaita, mutta jotka nyt seisoivat tyhjillään. Näin kauppoja, joiden viimeisimmät mainokset oli kirjoitettu joskus viime vuosituhannen puolella. Tuntui, että joka puolella oli pölyisiä näyteikkunoita, suljettuja kauppoja, muovipussilla peitettyjä bensapumppuja ja seiniä, johon oli auringon paisteessa jäänyt tummempi kohta siihen, missä joskus oli ollut valomainos. Niistä voi vieläkin lukea postien, pankkien ja baarien nimiä. Muistoja ajalta, jolloin kylässä oli vielä elämää. Nyt moni kylä vaikutti aivan Tex Willerin aavekaupungilta.

Nääntyvien kylien ja kuolevien kaupunkien mukana sinnittelee monesti myös seurakunta, jonka keskuudesta nuoret muuttavat töiden ja opiskeluiden perässä muualle. Paikalla olevat, jo ikääntyneet seurakuntalaiset ovat kultaisia ja uskollisia ihmisiä ja monet olivat syvästi murheissaan nähdessään oman kotiseutunsa autioituvan. Noita seurakuntia katsellessa tulee mieleen monenlaisia kysymyksiä. Itse asiassa kysymyksiä on paljon enemmän kuin niihin vastauksia. Olisi upeaa kyetä auttamaan ihan konkreettisesti, ei vain rohkaisemalla. Konkreettisia ja toimivia ohjeita on vain niin vaikea antaa.

Sen huomasin, että edes pohjoinen ilmasto tai lappilainen kansanluonne eivät riitä kumoamaan kaikkia seurakuntaan liittyviä lainalaisuuksia. Vaikka pohjoisen seurakunnilla on omat, erityiset haasteensa, on siellä esillä myös muutamia yleisen tason ongelmia. Samat ongelmat ja samat kiistanaiheet puhuttavat välillä niin suuria etelän seurakuntia kuin pieniä pohjoisenkin seurakuntia (jos sallitte karkean yleistyksen). Oman kiertuekokemukseni mukaan (siis koko Suomessa, ei vain Lapissa. Lapin kiertueeni oli upea ja siunaava kokemus) todennäköisimmät kihinät ja siihen liittyvät keskustelut saa käydä seuraavista aiheista:

1. Helluntaikirkko
Helluntaikirkko ja siihen liittyvät asiat eivät ehkä enää ole pastorien puheenaiheissa ensimmäisenä, mutta kyllä aiheesta silti puhetta riittää. Useimmissa keskusteluissa on sellainen tuntu, että pitää ensin tarkkailla, että ”mitähän mieltä tuo toinen on?”, ennenkuin omaan kantaansa ottaa esille. Keskustelussa on hyvä osata käsitteet: ”Raamattu ei tunne sanoja: kirkko, herätys, pastori, yhdistys ja kirkkokunta.” Yleisiä argumentteja ovat myös: ”Emme tarvitse muutakuin Jeesusta, Pyhää Henkeä, Jumalaa, johdatusta tai rukousta”

2. Musiikki
Musiikkikeskustelussa esiin nousee erityisesti ns. ylistysmusiikin suhde hengellisen laulukirjan lauluihin. Tätä ikuisuusaihetta voi värittää keskustelulla musiikin volyymistä tai kertosäkeiden liiallisesta hokemisesta. Erityisen kitkerää sävyä saa mukaan arvoimalla että mitkä kappaleet ovat ”syntyneet hengestä” ja mitkä eivät. Avaintermejä ovat hokeminen, ”siinä on Henki” tai ”Henki vai jotenkin yhtyy sihen”, jumputus, maailmallinen, ylistys, ketkutus ja palvonta.

3. Nuoret
Nuorten kokouksessa käymättömyydestä tai käymisestä on jo kirjoitettu täällä paljon. Lue vaikka tästä.

Tätä pientä Suomen maata kiertäessäni alkaa tajuntaani pikkuhiljaa terävöityä kuva siitä, missä seurakuntakuvioissa oikein mennään. Kuva alkaa olla jo melko selkeä ja minusta alkaa tuntua, että se ei ole kovin kaunis kuva. Onko kenelläkään ideoita, miten tästä eteenpäin?


Read Full Post »

Korpialttaria säännöllisesti lukevat ovat huomanneet, että yksi aihepiiri toistuu täällä melko usein. Eri näkökulmista ja erilaisin sanakääntein olen usein kommentoinut tämän päivän seurakunnissa esiintyvää tilannetta, jossa nuorempi sukupolvi ei käy seurakunnan päätilaisuudessa, joka yleensä on vapaissa suunnissa sunnuntaina klo 11. Maailmassa on varmasti monta parempaa ja tärkeämpää puheenaihetta, mutta niinpä minä vain törmään tähän kyseiseen aiheeseen joka puolella. Toisaalta, kun kyseessä on oma blogisivuni, niin itsepä minä aiheeni valitsen. Kerron kuitenkin perusteluksi, että kun työni puolesta pääsen kiertämään eri seurakunnissa ja eri puolella Suomea, niin minulla on aiheeseen melko lailla loistava näköalapaikka.

Viimeisellä puhujakiertueellani tuli sama tosiasia esille jokaisessa seurakunnassa, jossa vierailin: Nuoret eivät käy päivätilaisuuksissa. Jollakin paikkakunnalla johdattelin itse aiheeseen ja toisaalla joku muu otti asian puheeksi. Jossakin tilanne oli selvempi, toisaalla vähän piilossa. Suomalaisessa seurakuntakulttuurissa on helppo törmätä sellaisiin opettajiin, jotka melko suorasukaiseen tyyliin vaativat nuoria osallistumaan sunnuntaisin päiväkokouksiin. Usein näiden puhujien sävy on aavistuksen syyllistävä. Joku radikaali ajattelee jopa, että jos eivät muuten tule sunnuntaisin, niin lopetetaan kaikki nuorten oma toiminta, niin on pakko tulla. Tämä suoraan sanoen naurettava ajatus on valitettavan usean seurakunnan ratkaisu ja siihen todella päädytään jossakin päin Suomea tuon tuostakin. Eiväthän ne nuoret sunnuntaisin tule, jäävät vain pois kokonaan. Tästä on aivan liian monta surullista esimerkkiä*. On toki niitäkin, jotka sydämensä hyvyydestä yrittävät lempeästi vedota nuoriin, että tulisivat sunnuntaisin. Harvassa ovat ne seurakunnat joissa on yksinkertaisesti päätetty, että ei tarvitse tulla. Sellaisiakin seurakuntia kuitenkin on. Niissä on ihan johtajiston ja pastorien taholta tehty päätös, että heille riittää, kun nuoret käyvät edes omissa tilaisuuksissaan. Muuta ei tarvitakaan.

Koko tätä keskustelua vasten on mielenkiintoista huomata amerikkalainen malli, jossa seurakunta kokoontuu useissa eri tiloissa. On seurakuntia, joilla on vaikkapa kolme eri kokoontumistilaa. Yksi on se alkuperäinen rakennus, jossa vaikkapa lauletaan tämän päivän suosituimpia ylistyslauluja. Toinen on nuorten ja nuorten aikuisten klubityylinen yhteisö, jossa on rockylistystä, Hip Hopia tai vaikkapa heviä. Kolmas tila on se perinteisempi, jossa kuorot, virret ja akustiset kitarat ovat pääroolissa. Musiikkihan lienee suurin erottava tekijä tämän ajan ihmisten tavoissa viettää aikaansa. Kiintoisaa on, etteivät nämä seurakunnat koe olevansa hajanaisia tai että niillä olisi vähemmän yhteyttä keskenään. Ne ovat vain hyväksyneet erilaisuuden ja tehneet välttämättömät muutokset selvitäkseen muuttuvassa maailmassa. Pastori saattaa puhua yhdessä tilassa ja muut seuraavat videolta saman puheen.

Toinen mielenkiintoinen ajatus on Tom Cheyneyn kirjoitus seurakunnan DNA:sta. Tom kirjoittaa: ”Isäni sukupolvi valitsi seurakunnan, koska se oli tiettyä tunnustuskuntaa (helluntailainen, luterilainen, baptisti). Olimme lojaaleja juuri omalle tunnustuskunnallemme. Kun perheemme muutti uudelle paikkakunnalle, etsimme sieltä taas samaa suuntaa edustavan seurakunnan. Tämä ei enää päde. Tämän päivän lojaalius on enemmänkin sidoksissa tyyliin ja tietynlaiseen DNA:han. Ne ajat ovat menneet, jolloin sitouduttiin pelkästään tiettyyn tunnustuskuntaan tai herätysliikkeeseen. Tämä ei ole hyvä tai huono asia. Se on vain fakta, joka täytyy hyväksyä.”

Suurin este useisiin tiloihin siirtymiselle tai edes sille, että samassa tilassa voi kokoontua aivan erilaisia ihmisiä aivan erilaisiin tilaisuuksiin on se irrationaalinen ajatus, että ihmiset kokevat yhteyttä vain jos he ilmaantuvat samaan fyysiseen tilaan joka viikko. Uskon, että monet seurakunnat ovat itse asiassa kuolinkamppailussaan tai peräti saattohoidossa, koska ne eivät voi hyväksyä sitä, etteivät kaikki koe yhteyttä samalla tavalla. Toisaalta ne jotka tajuavat, että kaikkia ei voi miellyttää samalla tavalla voivat olla suunnan näyttäjiä toisille. Olen onnekseni saanut nähdä sellaisiakin seurakuntia ihan täällä Suomessa, jotka ovat ennakkoluulottomasti ymmärtäneet yhteyden olevan muuta kuin samalla penkillä istumista. Joka tapauksessa: Miten sinä koet yhteyttä? Mikä on paras esimerkki kokemastasi yhteydestä seurakuntatilanteessa? Onko niin, että otsikon tuttu lausahdus ei ole koskaan muuttunut todellisuudeksi?

* [Oma aiheensa voi olla pohtia syitä siihen, että niin moni nuori ajetaan mieluummin vaikka pois ennemmin kuin että omista asemista joustettaisiin. Voi olla, että moni päättäjä on aikanaan kärsinyt melko tiukasta sanelupolitiikasta ja kyky joustaa omalla vuorollaan on kadonnut.]

Tähän loppuun viime vuosien kristillisen suosikkibändini kipale Youtubesta. Tällaistakin voisi seurakunnan musiikki olla.

Read Full Post »

Yksi tämän ajan esiin nostamista termeistä on ”sukupolvikuilu”. Puhutaan journalismin sukupolvikuilusta tai mediankäytön, politiikan tai jopa tekijänoikeusmoraalin sukupolvikuilusta. Itse olen aina ollut kiinnostunut sukupolvikuilusta seurakunnassa ja siitä, miten sen voisi ylittää, ohittaa tai kiertää. Korpialttarin ensimmäinen postaus liittyikin asiaan melko läheisesti. Tosiasiaksi jää, että monessa suhteessa maailma muuttuu niin rajusti, että vanhat ja vakiintuneetkin käsitteet ja tavat jäävät jälkeen. Tuntuu siltä, että nopeasti muuttuvassa maailmassa nopea reagointi on avaintekijä. Joskus liian hidas reagointi johtaa vain kalliisiin ja turhiin ratkaisuihin.

Yhtenä lievenpänä esimerkkinä seurakunnallisesta hidastelusta käy vaikkapa puheiden taltiointi. Seurakunnat nauhoittivat puheita vuosikausia C-kasetille. Niitä sitten monistettiin myytäväksi ja kuunneltavaksi. Kun sitten tallennusmedia vaihtui CD-levyihin, useimmat seurakunnat pohtivat ja jahkailivat, että kannattaako satsata CD-tallentimiin ja CD-levyihin. Vanhempi sukupolvi saattoi olla täysin tyytyväinen kasettien kanssa touhuamiseen, kun nuoremmat möivät kasettinauhurinsa pois (tai antoivat jollekulle vanhemmalle, joka kenties vielä voisi soitinta jossain tarvita) ja hankki CD-soittimen. Kun sitten seurakuntakin lopulta osti CD-tallentimet, oli aika jo ajanut ohi ja ääntä kuunneltiin MP3-soittimilla ja iPodeilla ja podcasteinä. Tästäpä joku vanhempi saikin aiheen huomauttaa, että ei nuorille kannata mitään ostaa, kun ei kukaan edes käytä laitteita. Saattaa olla, että nuorten bändi haluaisi uusia äänentoistolaitteita, mutta kun ne vuosien pohdinnan jälkeen satsataan, on bändi mennyt jo menojaan.

Toinen erityispiirre seurakunnallisessa sukupolvikuilussa on se, että monen seurakunnan päättäjät ovat sodan jälkeisessä puutteen ja säästäväisyyden ajassa kasvaneita. Heidän ajatusmaailmaansa kuuluu säästäminen ja tavaroiden korjaaminen ennen uuuden ostamista. Niinpä sitten seurakuntien varastot ovat pullollaan vanhoja miksauslaitteita, soittimia, piirtoheittimiä ja kopiokoneita, joita vanhat eivät osaa korjata ja nuoret eivät halua korjata.

Nämä kaksi esimerkkiä eivät ole vakavimmasta päästä ongelmia. Ne ovat kuitenkin esimerkkejä samankaltaisesta sukupolvien välisestä kuilusta, jolla on paljon vakavammat seuraukset. Kun seurakunnan työssä sovelletaan samoja perusperiaatteita: ”jahkailua, kunnes tilanne on jo ohi” ja ”ei vielä tehdä uutta, korjataan tuo vanha”, niin pulassa ollaan. Olen taas viime aikoina saanut nähdä, kuinka ilmeiset ovat tämänkaltaisen ajattelun aikaansaamat ongelmat. Liian moni nuorisopastori kamppailee turhautumisen keskellä jaksamisensa kanssa. Ongelman ydinhän on siinä, että paikkakunnalla, josta nuoret muuttavat opiskelujen tähden nopeasti pois, on nuorisopastorilla vain muutama vuosi aikaa opettaa nuorille seurakuntaelämän perusteita. Sinä aikana pitäisi saada luotua niin vahva nuorisokulttuuri, että kun ensimmäinen sukupolvi lähtee pois on uusia jo innolla mukana.

Jos esimerkiksi kolmen vuoden aikana on luotu upea nuortentoimintakulttuuri tietylle paikkakunnalle, on varmaa, että se vetää lisää nuoria mukaansa. Jos taas kolme vuotta tapellaan tai väitellään tuon kulttuurin oikeellisuudesta, uusia ei tule ja poislähtevät kiittävät Jumalaa, kun pääsevät pois. Kaiken keskelle jää vain nuorisopastori kokoamaan työtään raunioista.

Read Full Post »

Perheiden ABC+ -lehden numerossa 1/2010 Uusi Tie -lehden päätoimittaja Leif Nummela kirjoittaa kristillisestä kasvatuksesta otsikolla: ”Lastenkasvatuksessa tarvitaan tilaa kysymyksille”. Artikkelin perustana Nummela siteeraa America’s Research Groupin tekemän tutkimuksen tuloksia, joiden mukaan Pyhäkoulussa käyminen johtaa uskosta etääntymiseen. Tutkimuksen mukaan erityisen häiritsevää ja hälyttävää oli tieto siitä, että opiskelijaikään ehdittäessä pyhäkoulua käyneet olivat huomattavasti kirkkokriittisempiä kuin ne, jotka eivät olleet käyneet pyhäkoulua. Erityisen läheisesti ilmiö näyttää liittyvän konservatiivisen suunnan seurakuntiin.

Muutama tilasto:

  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät jättävät seurakunnan todennäköisemmin kuin ne, jotka eivät käy pyhäkoulussa.
  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät uskovat todennäköisemmin, että Raamattu ei ole totta.
  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät puolustavat todennäköisemmin aborttia ja homoavioliittoja.
  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät puolustavat todennäköisemmin esiaviollista seksiä.

Keskeisenä syynä näyttää olevan se, että konservatiivisissa seurakunnissa ei anneta tilaa kysymyksille. Eli kun eteen tulee väistämättömiä epäilyksiä ja vaikeita kysymyksiä, on lasten ja nuorten annettava rauhassa kysyä kysymyksensä. Perinteinen ”Älä epäile, usko ainoastaan” näyttää olevan siis tuhoisaa jatkokehitykselle. Logiikkana näyttää olevan, että jos ei saa kysellä, niin sen täytyy johtua siitä, että kristinusko ei kestäkään älyllistä pohdintaa. Pikkuhiljaa rapistuu usko seurakuntaan, Raamattuun ja Jumalaan. Nummela mainitsee että älyllisen pohdinnan kieltäminen on myrkkyä uskonelämälle. Muita uskoa nakertavia elementtejä ovat: tekopyhät kristityt, pappien, ja auktoriteettien epäaitous, epäystävällisyys ja epäoikeudenmukaisuus. Tästä näyttää myös seuraavan kapina lapsuudessa vallineita arvoja kohtaan ja moni ankaran kristillisen kasvatuksen saanut onkin myöhemmin keskivertoihmistä rajummin vastaan kristillisiä arvoja ikäänkuin tasapainottaakseen tilannetta.

Lääkkeeksi tutkimuksen tekijät tarjoavat positiivista kokemusta kristillisyydestä. Ihmisen pitää saada vastauksia epäilyihinsä jo nuorena. Apologetiikka on yksi loistava keino opettaa ihmisiä löytämään hyviä vastauksia eteen tuleviin kysymyksiin. Kun ihminen oppii, että kysymyksiin on olemassa hyviä vastauksia, hän tietää uusien kysymystenkin noustessa esiin, että kenties näihinkin on olemassa vastaus. Koko tutkimuksen tiedot on luettavissa kirjasta: Already Gone: Why your kids will quit church and what you can do to stop it. Mielenkiintoista asiaa, eikö totta?

Read Full Post »