Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Näky’ Category

Kuva Wikipediasta

Kaikkien peruutusten äiti

”Ei ole teidän asianne tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa voimalla on asettanut, vaan, kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.” (Ap.t. 1:7-8)

”Mutta siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan, eivät taivasten enkelit, eikä myöskään Poika, vaan Isä yksin.” (Matt. 24:36)

Maailmanloppu ennustettiin tapahtuvaksi tänään 21.05.2011, mutta jo päivää ennen suurtapahtumaa saimme sitten kuulla, että se onkin peruutettu!

Aikaisemmat maailmanloput ovat yksinkertaisesti jääneet muuten vain toteutumatta kun Jumala ei ole niihin suostunut. Yhden tuollaisen muistan pikkupoikana kokeneeni (olen siitä aikaisemminkin kertonut, mutta kertaushan on opintojen äiti), odottaen selkä kyyryssä kellon lyövän kaksitoista päivällä, joka tuolloin taisi olla täsmällinen ajankohta. Oli kaunis kesäpäivä ja pikkupojan sydämeltä putosi raskas taakka kun keskipäivä meni, eikä mitään pudonnutkaan niskaan, vaan päivä jatkui yhtä kauniina kuin siihenkin asti.

Ylläolevissa Raamatun lainauksissa lausutut, Jeesuksen itsensä sanomat sanat, riittävät useimmille kristityille vastaukseksi mieltä askarruttavaan kysymykseen Jeesuksen paluun, ja maailmanlopun ajankohdasta. Mutta aina löytyy joku joka kokee saaneensa asiasta vuorenvarman tiedon päivämäärineen ja jopa kellonaikoineen!

En tiedä perustuuko moinen tarve kaikesta huolimatta ennusteluun jonkinmoiseen masokismiin, tarpeeseen tai haluun tulla julkisesti nolatuksi, vaiko vain haluun pelotella. Ehkäpä joku jossain tuohonkin osaa sanoa oikean diagnoosin.

Mitä maailmanloppuun tulee, tällainen talonpoikaisteologi ymmärtäisi tämän Telluksen pysyvän nykyisessä muodossaan kasassa vielä ainakin tuhat vuotta. Jonkinmoinen maailmanloppu se tietenkin on niille kiihkeästi vallankahvasta kiinni pitäville, jotka valtansa menettävät. Mutta tämän maan kamaralla minun ymmärrykseni mukaan näytetään ihmiskunnalle miten asiat hoidetaan ja valtakuntia hallitaan silloin, kun se tapahtuu niin kuin Jumala on sen alun perin ajatellut! Liitän tähän loppuun raamatullisen iskulauseen, joka meillä kaikilla kristityillä tulisi olla huulillamme liittyen Jeesuksen paluuseen, oli ajankohta sitten mikä onkin: ”Maranata! Herramme, tule!” (1. Kor. 16:22)

Journalistinen vapaus

Teinpä tuossa pienen kokeilun lähettämällä omalta Facebook-seinältäni löytyvän Maan tapa -nimisen kirjoituksen sekä Pohjalaisen, että Pietarsaaren Sanomien mielipide-osastolle. Jälkimmäisessä kirjoitus julkaistiin sellaisenaan (josta lähetin lehteen kiitokset), mutta Pohjalaiseen olin pakotettu lähettämään vähintäänkin närkästyneen palautteen johtuen siitä että sitä on niin paljon muokattu! Sillä saatetoteamuksella että jos tämä on käytäntö, ei Pohjalaiseen uskalla laittaa edes kuolinilmoitusta, koska saattaa lehden editoinnin johdosta tulla ilmoittaneeksi naapurin hyvinvoivan isännän kuolleeksi. Äkkinäinen ajattelisi, että jos mielipidekirjoitusta ei voi sellaisenaan julkaista, vain mahdolliset kirjoitusvirheet korjattuna, olisi parempi käytäntö (pienempi paha) jättää se kokonaan julkaisematta, kuin muokata se lähes tuntemattomaksi!

P.S. Kuten huomaatte, minäkin olen kuitenkin sen verran varovainen mies että jätin tämän kirjoittamisen näin myöhäiseen (noin klo 23:00) ajankohtaan.

Mainokset

Read Full Post »

Kevättalvi on upeaa aikaa. Lisääntyvän valon ja lämmittävän auringon myötä alkaa tosiaan uskoa elämän palaavan tänne Suomeenkin. Jotenkin sitä vain nauttii ulkoilustakin aivan toisella tavalla, kun kaamoksen alla kiristyneet leukaperät alkavat natisten vääntyä yhteen hymyyn kevään kanssa. Oman kevääni liikuntasuoritukset ovat suurelta osin menneet salibandyn merkeissä, joten ulkoliikunta on ollut kovin vähäistä ja satunnaista.

Kaikesta satunnaisuudesta huolimatta törmäsin viimeisellä lenkilläni vanhaan tuttavaani, joka on minun laillani joskus työskennellyt nuorisopastorina omassa seurakunnassaan. Meren aavalla jäällä kävellessään ei välttämättä törmää yhteenkään henkilöön – eikä sitä välttämättä edes kaipaa – joten jonkinasteinen sattuma tai johdatus taisi osaksemme sattua. Pakollisten kysymysten ja koirien ihailun jälkeen pyysin kaveria vieraaksemme uuteen seurakuntaamme. Mies vastasi: ”Mä en halua. Olen kurkkuani myöten täynnä seurakuntaa. En enää kaiken tapahtuneen jälkeen.”

Oli kurjaa nähdä, kuinka syvät haavat tämä työtoverini oli saanut. Muistan, että aikoinaan hän oli kovinkin innokas ja idearikas kaveri täynnä energiaa ja halua työntekoon. Minä en edes kunnolla tiedä, että mitä kaikkea lienee tapahtunut, mutta mielestäni hänen kaltaisiaan ihmisiä ei olisi missään organisaatiossa varaa menettää. Jotakin ikävää on silti pakko ollut tapahtua, kun yhden seurakunnan koettelemukset estävät tutustumasta mihinkään seurakuntaan. ”Haluan olla vain omissa oloisssani”, mies lopetti.

Kuin kohtalon oikusta olin samana päivänä kysellyt aivan toiselta pastoriystävältäni hänen kuulumisiaan. Pikaisten terveistensä lomassa tämä toinen pohti sitä, miksi ei ollut toteuttanut lähtöään omasta seurakuntakuviostaan jo paljoa aiemmin. Hän totesi vielä, että mitä enemmän on aikaa kulunut, sitä tyytyväisempi hän on päätökseensä. Näiden kahden toisistaan tietämättömän ihmisen kommentit saivat minut pohtimaan asiaa.

Minä olen kasvanut hengellisissä piireissä. Lapsena istuin mukana tilaisuuksissa ja piirtelin lentokoneita hakaristeineen päivineen vihkooni. Myöhemmin, kun piirtäminen ei enää kiinnostanut, mutta saarnakaan ei juuri puhutellut – johtuen ihan minusta itsestäni – keksin uusia tapoja kuluttaa aikaani. Olen jopa lukenut hengellisen laulukirjan johdantotekstin moneen kertaan läpi, kun olen ollut liian laiska keskittymään puheeseen. Koko elämäni olen saanut seurata ihmisten ja ideoiden tulevan ja menevän.

Olen vuosien varrella nähnyt melko monta innokasta, energistä, luovaa, aktiivista ja kyvykästä ihmistä. Moni heistä on halunnut tuoda oman osaamisensa seurakunnan käyttöön. Silti liian moni on jättänyt touhun sikseen. Joku on saattanut siirtyä luonnollisesti aktiivivaiheesta ikäänkuin jäähdyttelemään tehden tilaa nuoremmille. Silti liian moni on mielessään sanonut: ”Mä en halua tulla enää seurakuntaan. Koskaan.” Sen päätöksen he ovat pitäneet.

Minä luulen, että seurakuntien kautta tehtävä hengellinen työ, syvä vakaumus ja luja usko voivat olla ihmisen elämän merkittävimpiä voimanlähteitä ja merkityksen tuojia. Uskon myös, että hengelliseen työhön liityvä reviiritaistelu, syvän vakaumuksen aikaansaama ehdottomuus ja lujan uskon mahdollistama manipulointi voivat lyödä ihmiseen mitä syvimpiä ja kipeimpiä haavoja. Vastuu on meidän.

Read Full Post »

Tapaan aina aika ajoin käydä kuuntelemassa North Point Community Churchin johtajan, Andy Stanleyn puheita. Erityisen usein kuuntelen silti yhtä ja samaa puhetta seuraavan sukupolven tavoittamisesta. (Jos haluat katsoa videon, klikkaa tuota North Pontin linkkiä ja valitse vasemmalta alhaalta ”Church Leaders”.) Yksi Andyn puheen päätemoista on Al Reisin kirjasta otettu lainaus:

”Seuraavan sukupolven tuote ei juuri koskaan tule edelliseltä sukupolvelta.” -Al Reis.

Andy huomauttaa puheessaan, että seurakunnassa ei ole kyse tuotteesta vaan siitä, että jossakin seurakuntaelämän reunamilla joku tajuaa miltä näyttää seuraavan sukupolven seurakunta. Jossakin päin maailmanlaajuista seurakuntaa on joku, joka tajuaa kuinka huomisen ihmisen mielenkiinto, innostus, ideat ja energia saadaan valjastettua käyttöön. Me, jotka olemme nyt vastuussa emme todennäköisesti sitä tajua. Tulevaisuuden kannalta on jonkun kaksikymmpisen puuhastelu on paljon tärkeämpää kuin meidän nyt puikoissa olevien touhuaminen.

Andy kertoo, kuinka hän nuorena pastorina luuli tietävänsä, mikä on oikea tapa tavoittaa seuraava sukupolvi. Andy ajatteli, että ”Mä tiedän, mikä on se seuraava juttu, jolla ihmisiä tavoitetaan”. Seurakunnasta löytyi silti johtajia, jotka tiesivät varmuudella kertoa, että ”tuo ei ole se seuraava juttu”. Eikö olekin niin, että on paljon helpompi kertoa mikä ei toimi, kuin luoda uutta ja ottaa riskejä kokeillessaan sitä mikä saattaa toimia?

Minä toivon, että kun tulee minun vuoroni kuunnella jonkun nuoren intoilua ja ajatuksia siitä suuresta unelmasta ja visiosta, joka heillä on ihmisten tavoittamiseksi, minä olen ensimmäisenä antamassa tukeni ja siunaukseni heille. Seurakunnan yleisiin haasteisiin kuuluu sekin, että usein ideat tulevat nuorilta ja rahat ovat vanhemmilla. Minä toivon, että osaan itse olla antamassa varani ja tukeni sille seuraavalle jutulle, kuten Andy kehottaa. Mitä sinä aiot tehdä?

Ps. Kuvassa on kaksi suosikkiani ja esikuvaani. Vasemmalla Graig Groeschel ja oikealla Andy Stanley.

Read Full Post »

Sain kolmetoista vuotta varusmiespalveluksen jälkeen mahdollisuuden osallistua kertausharjoituksiin. Näiden kuluneen kolmentoista vuoden aikana on tuntumani puolustusvoimiin säilynyt lähinnä varusmiespalvelustaan suorittavien nuorempien ystävieni inttitarinoita kuunnellessa. Kun nyt siis sain mahdollisuuden katsella kuvioita taas ihan omin silmin, lähdin toki innolla mukaan. Sisälläni asuva pieni pastori mietti toki harvoina vapaahetkinään yhtymäkohtia seurakunnalliseen touhamiseen.

Kaksi asiaa jäi erityisesti elämään harjoituksen jälkeen. Kaikki, jotka ovat joskus varusmiehenä olleet, muistavat kuinka nopeasti toisilleen täysin ventovieraat ihmiset löytävät paikkansa. Sama tupa, oma ryhmä tai yhteinen tehtävä sitovat ventovieraat yhdeksi ryhmäksi alta aikayksikön. Armeijajargonista tuttu sukunimellä puhuttelu tutustuttaa vieraat toisilleen ja ylhäältä annettu ryhmäsijoitus otetaan vastaan käskynä. Ventovieraiden ihmisten joukosta tulee ”meidän ryhmä”. Enkä nyt puhu mistään Taistelutoverit -tyyppisestä ”olen valmis kuolemaan puolestasi” -asenteesta, vaan siitä ajatuksesta, että ”tämä on meidän hommamme, tehdään se alta pois”. Suurten joukkojen tehtävissähän se tarkoittaa sitä hienoista ammattiylpeyttä, että ”meidän vuoksemme tämä kokonaisuus ei ainakaan epäonnistu”. Jos komppanialla on tehtävä, niin minun ryhmäni tekee sen mitä tarvitaan, että tehtävä tulee suoritettua. Kukaan ei halua olla syyllinen epäonnistumiseen.

Sovellus seurakunnassa: Seurakunnassakin pitäisi ihmisillä olla selkeä tietoisuus omasta tehtävästään ja sellainen sitoutuminen ja oikeanlainen ”ammattiylpeys”, että he tekevät oman osansa koko seurakunnan tehtävän onnistumiseksi.

Toinen mieleeni jäänyt asia liittyy perinteisiin. Puolustusvoimien ja armeijoiden kautta maailman tiedetään olevan perinteitä vaalivia tahoja. On toki jotenkin puhuttelevaa marssia tietä, jota on marssittu jo sadan vuoden ajan tai kantaa joukko-osastotunnusta, jonka aiemmat kantajat ovat uhrauksillaan hankkineet osastolleen kuolemattoman maineen. Siitä huolimatta puolustusvoimatkin ovat pakotettuja uudistumaan. Kunniakasta historiaansa kantavien ratsuväkiyksikköjen oli aikoinaan tunnustettava, että ratsulla ei enää panssarivaunulle pärjää. Ilmavalvontaa harjoittavat huomasivat, että elektroninen silmä ei väsy ja radiosähköttäjätkin törmäsivät jatkuvasti muuttuvaa viestintäteknologiaan. Puolustusvoimat hyväksyvät muutoksen. Perinteitä vaalitaan silloin, kun se on tarpeen, mutta perustehtävän suorittamiseen tarvittavat muutokset tehdään myös.

Sovellus seurakunnassa: Seurakunnallakin pitää olla selkeä näky perustehtävästä. Perinteistä voidaan pitää kiinni, mutta kun tehtävän suorittaminen vaatii muutoksia, ne on uskallettava tehdä. Toisin sanoen seurakunnan kunniakkaan ratsuväenkenraalin on myönnettävä, että ”meitä tarvittiin aikamme, mutta nyt on annettava tilaa uusille joukoille”.

Pitäisikö järjestää seurakunnan kertausharjoitus? Onko seurakunnilta kadonnut näky perustehtävästä?

Res. Kers Lehtola

Read Full Post »

Kun ensimmäisen kerran kuulin Tri Bilezikianin Trinity Collegessa maalaavan näkyä raamatullisesti toimivan kristillisen yhteisön elämästä, sisälläni velloivat tunteet, joita en ollut koskaan tuntenut. Joskus, kun hän puhui paikallisseurakunnan potentiaalista, tunsin sisälläni niin vahvan kaipuun, että tuskin kykenin pidättelemään kyyneleitäni. -Bill Hybels

Bill Hybels on paljon minua  vahvempi (ja kaikinpuolin parempi) mies. Siinä, missä Bill taisteli kyyneleitä vastaan, minä hävisin taisteluni kuin akat. Itkin silmät sumeana ja yritin olla niin, ettei minua nähtäisi. Aivan samalla tavalla minä koin tunteita, joita en ollut koskaan kokenut. Minutkin sai valtaansa kaunis kuva siitä, mitä seurakunta voisi olla ja mitä sen pitäisi olla. Istuin takapenkissä ja taistelin koko ajatusta vastaan. Mikä minä olen mitään seurakuntaa perustamaan? Miksi minun pitäisi se tehdä? Voisitko Jumala pyytää minulta jotakin muuta?

Soitin sieltä penkistä hyvälle ystävälleni Teemulle, mutta puhelu meni säälittäväksi, itkunsekaiseksi tyrskimiseksi. Vain se, joka on saanut nähdä jotakin Jumalan maalaamaa, voi ymmärtää sen tunnemyrskyn jossa olin. Makasin myöhemmin illalla omassa hotellihuoneessani ja tajusin, että minun on vastattava jotakin Jumalalle. Tajusin, että jos ei tämä puhe ole Jumalan puhetta, niin minä en ole koskaan Jumalan puhetta edes kuullut. Minä sanoin Jumalalle, että: ”Minua pelottaa perustaa seurakuntaa, mutta vielä enemmän minua pelottaa kadottaa tämä näky”. Lupasin olla mukana tässä projektissa. Rukousten ja paaston jälkeen alkoi suuntakin selvitä.

Bill Hybels kirjoittaa: Johtajat, älkää koskaan pyytäkö anteeksi niiden tunteiden voimakkuutta, jotka teillä on Jumalan antaman näyn puolesta. Älkää piilottako tunteitanne… …maalatkaa näky perheellenne, ystävillenne, kollegoillenne ja aivan tuntemattomillekin. Kuvatkaa se niin intohimoisesti kuin voitte. Maalaa se niin, että ihmisten sydämet liikahtavat ja he sanovat. Minä olen mukana.

Minä tein juuri niin. Kerroin unelmastani perheelleni ja ystävilleni ja aina vain laajenevalle piirille ihmisiä. Toden totta. Yksitellen alkoivat ihmiset tulla mukaan: ”Minäkin haluan unelmoida, voinko minä olla mukana?” Ehkä yksi kauniimmista hetkistä oli se, kun oma isäni sanoi: ”Meni syteen tai saveen, niin me ollaan tässä mukana”. Oma vaimoni käytti osin samoja sanoja: ”Meni syteen tai saveen, mä olen sun rinnallasi”. Pikkuhiljaa heitä alkoi tulla lisää. Ihmisiä, joiden sydän liikahti sen verran, että hekin sanoivat: Minä olen mukana. Siksi olen Jumalalle äärimmäisen kiitollinen. Olen kiitollinen näystä. Olen kiitollinen ystävistä ja perheestä. Olen kiitollinen Vedä Henkeä -seurakunnasta. Olen kiitollinen elämästä ja siitä, että elämän taivaalta ovat vaihteeksi pilvet haihtuneet ja armon aurinko paistaa kirkkaana. Mistä sinä olet kiitollinen tänä pääsiäisenä?

Ps. Huomaan tuota yläkuvaa katsoessani, että jokuhan varmasti ajattelee: ”Katsos, parhaat kaverit samassa kuvassa…” 🙂

Read Full Post »

Minulla oli taannoin kunnia ja etuoikeus rukoilla nuorehkon mieshenkilön kanssa. Monien tärkeiden asioiden joukossa mies tuli pyytäneeksi selkeyttä siihen, mikä olisi hänen paikkansa maailmassa ja mikä Jumalan suunnitelma hänen kohdallaan on. Siinä rukoillessani tajusin, että en ollut tuota kysymystä itse miettinyt enää vuosikausiin. Syynä oli yksinkertaisesti se, että olin saanut vastauksen noihin kysymyksiin. Tiedostan kuitenkin, että tuo kyseinen pohdinta on monen ihmisen kohdalla arkipäivää. Siis ainakin sellaisten ihmisten, jotka uskovat, että Jumala on ja että hänellä on jonkinlainen suunnitelma ihmiselle.

Minä luulen, että useammat ihmiset seurakunnissa löytäisivät paikkansa, kunhan työllä olisi joku selkeä näky tai tavoite. Anna kun selitän. Tunnettu tarina kertoo John F. Kennedyn vierailleen NASAn päämajassa kuulentoa edeltävänä aikana ja tavanneen siellä lattioita lakaisevan talonmiehen. Presidentti pysähtyi ja kysyi: ”Mikä on sinun tehtäväsi?”. Talonmies vastasi: ”Olen lähettämästä ihmistä kuuhun”. Talonmies tiesi olevansa osa kokonaisvisiota ja sen vuoksi hänenkin tehtävänsä tuntui mielekkäältä.

Luulen, että jos seurakunnilla ja työyhteisöillä on selkeä tavoite ja näky, niin ihmiset alkavat löytää paikkansa tässä maailmassa. On vain kaksi tapaa saada näky. Joko sinä saat sen tai joku toinen saa sen ja sinä sitoudut sen toisen näkyyn. Kun me muutamia vuosia sitten aloitimme Vedä Henkeä -illat, oli kyseessä hyvän ystäväni saama visio. Minä en sitä ideaa keksinyt. Kun innostuin tekemään työtä ystäväni vision eteen, siitä tuli minunkin visioni. Kun miksaajat innostuivat samasta näystä, hekin kokivat vision omakseen. Miksaaja ei miksannut vain huvin vuoksi, vaan saavuttaakseen unelman. Tavoittaakseen maalin. Lähettääkseen ihmisen kuuhun.

Kun saat näyn, löydät myös paikkasi maailmassa.

Herkistele vaikka Michael W. Smithin laulua kuunnellen…

Read Full Post »