Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Muutos’ Category

Sattuipa aamupalalla lehteä lukiessani silmiini artikkeli eräästä aikamme ilmiöstä. Helsingin Sanomien jutussa kerrottiin nimittäin ruotsissakin toimivasta, ilmeisesti norjalaislähtöisestä Victoria Milan -deittipalvelusta, jossa tarjotaan mahdollisuutta tehdä syrjähyppy. Ruotsin sivustolle on jutun mukaan liittynyt jo 120 000 jäsentä ja heistä 90% elää parisuhteessa.

Nettipalvelun edustajat kokevat, että heistä tehdään syntipukkeja ilmiöön, joka on aina ollut olemassa. Kuulemma 50-60% on tai tulee olemaan uskottomia. Nettiartikkelia laajemmassa lehtiartikkelissa kerrottiin vielä, että valtaosa palvelussa mukana olevista etsii seksiä ja jännitystä, sekä väliaikaista partneria, joka olisi nykyistä kumppania kiinnostuneempi seksistä. 22% etsi piristysruisketta suhteeseensa. Mukana on vieläpä heitäkin, jotka valehtelevat olevansa naimisissa saadakseen seuraa.

Tänään, tuota juttua lukiessani tajusin olevani toivottoman vanhanaikainen. Minulle ei vain koskaan ole tullut mieleeni, että parisuhdetta piristetään syrjähypyllä tai siis sen tuomalla jännityksellä. Vähän niinkuin ei ole tullut mieleenkään hakea yksitoikkoiseen työhön jännitystä varastamalla työnantajalta tai pitkäveteiseen ajomatkaan juomalla itseäni ensin känniin. Ei, vaikka nekin ilmiöt – varastaminen ja kännääminen – ovat olleet kaiketi aina olemassa. Kun on vanhanaikanen, niin on vanhanaikainen.

Vaikuttaa siltä, että seksistä ja seksuaalisuudesta on tullut tämän ajan määräävä tekijä. Pelätään seksuaalisuuden tukahduttamista ja sen seurauksena kaikki käy. Lehtiartikkelissa siteerataan myös naimisissa olevaa Annaa. Kymmenen vuotta syrjähyppyjä harrastanut Anna kertoo tulleensa siihen johtopäätökseen, ettei ”seksi ole niin merkillistä”. Sen olisi kai Annalle voinut kertoa ilmankin syrjähyppyjä..?

Mitä mieltä sinä olet? Onko pettämispalvelu osa tätä aikaa vai olisiko syytä puhaltaa hetki ja miettiä uudestaan?

Read Full Post »

[Kun ihmisellä on ammattina puhuminen ja harrastuksena höpöttäminen, tulee joskus eteen sellainen hetki, jossa epäilee kertoneensa asiansa samalle kuulijalle aiemminkin. Uskoakseni tunnistat tilanteen? Tätä kirjoittaessa minulla on juuri sellainen tunne. No, kertaus on opintojen äiti. Jos siis toistan itseäni laita se alkavan dementian piikkiin.]

”Vuodet olivat vaatineet silti veronsa. Osaksi kyse oli kai vain vanhenemisesta, sillä jos ihmisellä on vähänkin itseymmärrystä, hän tajuaa vuosi vuodelta paremmin omat vikansa – ne opitut tai synnynnäiset sokeat kohdat ja umpinaiset ajatusradat, joiden haitallisuus kasvaa ajan myötä yhtä varmasti kuin ontuminen muuttuu lonkkakivuksi”Barack Obama, Rohkeus toivoa, BTJ Kustannus 2009

Barack Obaman kirjan prologia lukiessani muistui mieleeni John Schlittin taannoinen vierailu Kokkolassa. En sen syvemmin puutu tuon sinänsä ikimuistoisen vierailun yksityiskohtiin, mutta muistan kuinka konserttia seuranneena sunnuntaina istuin herra Schlittin vierellä (toimin hänen tulkkinaan) kun hän antoi nimikirjoituksia niitä haluaville. Juuri 50v täyttänyt Rock-laulaja antoi nimikirjoitustaan samanikäiselle levyseppähitsaajalle. Molempien viisikymppisten uravalinta on tietääkseni ollut heille mieluinen, mutta siinä heitä katsoessani tajusin, että tuossa vaiheessa elämää heidän valintojensa erilaisuus näkyi jollakin tavalla heistä jopa ulkoisesti. Pitkä ura rock-laulajana jättää kun vain erilaiset jäljet ihmiseen kuin ura hitsarina.

Muistan senkin, kun aikoinani keskustelin silloisen pastorimme kanssa musiikista ja sen eri tyyleistä. Tämä pastori oli monien muiden pastorien tavoin mieltynyt rauhalliseen ja melko melankoliseen virsi- ja kuoromusiikkiin, joka on monissa seurakunnissa niin tavattoman yleistä. Minä taas puolustelin – kuten arvata saattaa – menevämpää ja rajumpaa nuorisomusiikkia ja sen soveltuvuutta moderniin seurakuntaelämään. Pastori arveli, että moinen musiikki liittyy vain tiettyyn elämän vaiheeseen. ”Kyllä tekin sitten vanhempana kuuntelette tällaista rauhallisempaa musiikkia”, oli miehen arvio tulevaisuudesta.

Tuolloin, sunnuntaisen nimikirjoitushetken aikana, tajusin ettei pastoriystäväni arvio pidä paikkaansa. Katsoessani 50-vuotiaan Rocklaulajan habitusta ja eläen mielessäni vielä edellisenä iltana pidettyä konserttia minun on täysin mahdotonta kuvitella, että koko elämänsä rockia laulanut mies alkaisi joskus erityisesti nauttimaan virsistä. Ymmärsin, että elämänsä loppuun asti tämä mies todennäköisesti nauttisi eniten juuri sellaisesta musiikista, jota hän oli koko elämänsä laulanut. Saman ilmiön voi havaita katselemalla Rollings Stonesia ja sen 67-vuotiasta keulahahmoa, Mick Jaggeria, joita ikä ei tunnu hidastavan sen enempää kuin Kokkolassa upeasti laulanutta John Schlittiäkään. Eikä kyse edes ole mistään kapinasta tai kiukuttelusta. Kyse on yksinkertaisesti siitä, minkälaisessa (musiikki)ympäristössä kukin on kasvanut. Rauhallisten virsien helppoudessa kasvanut seurakuntaihminen kaipaa todennäköisesti vanhempanakin samoja lauluja. Rockia kuunnellut kaipaa samaa rockia ja Hip Hop-sukupolvi haikalee kenties oman musiikkinsa perään myöheminkin.

Tässä juuri piilee ongelma. Seurakunnissa ja monissa muissakin yhteisöissä on taipuksena odotella, että seuraava sukupolvi jotenkin ajallaan tajuaa edellisen sukupolven paremmuuden. On jääty Obaman tavoin kiinni omiin umpinaisiin ajatusratoihin. Seuraava sukupolvi ei tule koskaan palaamaan takaisin edellisen sukupolven tapoihin, tottumuksiin ja tyyleihin. Ei merkittävässä määrin. Satunnaiset retrohenkisyyden puuskat tai pikkuvanhat konservatiivit jäävät suuri sellaisiksi – satunnaisiksi ilmiöiksi. Eikä umpinaisten ajatusratojen tai aikanaan oman parhaansa tajuavan nuorison odottelun haaste ei edes rajoitu pelkästään musiikkikäsityksiin vaan moneen muuhunkin maku- tai tyyliseikkaan. Musiikki on vain tämän kirjoituksen kannalta helppo esimerkki. Moni nuori on oppinut seurakuntaelämää aivan erilaisessa tilaisuudessa kuin hänen vanhempansa. Kontrasti nuorten ja vanhempien toiminnan välillä on aina vain suurempi. Energisissä, monipuolisissa ja moderneissa nuortenilloissa kasvanut nuori kaipaa samaa energisyyttä, monipuolisuutta ja moderniutta vanhempanakin. Kyse ei ole kapinasta, vaan kasvuympäristöstä. Ehkä kyse on loppujen lopuksi siitä, että on osattava nähdä oleellinen tyyliseikkojen keskellä. Makuasiat ja tyylit saavat muuttua, mutta ydinasiasta on pidettävä kiinni.

Read Full Post »

Minun osakseni on muutaman kerran osunut kunnia toimia vaalilautakunnassa. Tämän vuoden ääntenlaskennassa oli meidänkin äänestyalueellamme nähtävillä koko valtakuntaa kohahduttanut perussuomalaisten rynnistys. Paljon ennen sunnuntai-illan ääntenlaskentaa ja tulevasta tietemättömänä istuin omalla taukovuorollani vaalihuoneistona toimineen Itälän koulun opettajainhuoneessa. En tiedä, millaisia opettajainhuoneiden pöydät yleensä ovat, mutta tuolla pöydällä ei paljon tavista kiinnostavaa tavaraa ollut. Oli siinä kuitenkin Anna-lehden näytenumero, jonka kustantaja oli ilmeisen toiveikkaana lähettänyt rehtorille osoitettuna. Koska tauolla ei ole varaa olla nirso, päätin selailla lehden läpi. Näytenumeron kannessa oli kuva Sofi Oksasesta ja koska en tunne kyseistä henkilöä juuri mitenkään, päätin ottaa hänestä artikkelin verran selvää.

Sofi sanoo artikkelissa: ”Kaikessa passiivisuudessaan ihmiset kuitenkin löytävät raivon silloin, kun Seiska-lehti julkaisee ilman lupaa kuvan Lordista eli Tomi Putaansuusta siviilissä. Miksi sama raivo ei nouse teoista, jotka vahingoittavat ihmisiä? Tämä on väkivallan passiivista hyväksyntää”. Luulen, että vaikka ymmärränkin Sofin kantaa oikein hyvin, hänen kommenttinsa olisi kohdallani jäänyt sellaiseksi elämän ohikiitäväksi hetkeksi, joka tulee ja menee jättämättä sen suurempia jälkiä muistin syövereihin. Toinen ihan satunnainen tapahtuma toi uuden merkityksen myös Sofin pohdinnalle.

Maanantain iltakävelyllä kuuntelin tapani mukaan iPhonestani musiikkia. Vaikka Lordin musiikki ei koskaan ole suosikkeihini kuulunutkaan, on minulla yksi heidänkin kappaleensa muiden joukossa. Niinpä lenkkini loppusuoralla iPhonen musiikinsekoittaja valitsi yli kahdentuhannen kappaleen joukosta soimaan ’Would you love a Monsterman’ -kappaleen. Sitä kuunnellessani aloin muistelemaan, kuinka valtavan kohun Lordi aikoinaan nosti etenkin monien uskovaisten ihmisten kohdalla. Oli satanistipelkoja, huolta lasten kohtalosta ja Suomen tulevaisuudesta. Kun bändi vieraili konsertoimassa Pietarsaaren jäähallissa, niin jotkut kävivät hallia kiertämässä ja rukoilemassa samalla. Rukouksen sisältö ei ole tiedossani.

Vaikuttaa siltä, että Lordin suosio on melko lailla laantunut. En usko, että Suomen tilanne on yhtään sen parempi tai heikompi heidän lyhyen uransa tähden (lukuunottamatta hienoa Euroviisuvoittoa, joka toi Suomelle mainetta seuraavien Euroviisujen osaavana järjestäjänä). Muistan myös, kuinka Seiska-lehtiä kehotettiin kääntämään ylösalaisin, koska se oli (aivan kuten Sofi kertoi) julkaissut kuvan Tomi Putaansuusta ilman Lordin rekvisiittaa. On jotenkin vaikea uskoa, että Lordi kykenisi sytyttämään samanlaista innostusta enää. Vaikka Lordi tai Tomi saikin aikanaan kovasti kohua aikaan, ei se merkinnyt maailmanloppua eikä edes nuorison turmeltumista. Sen verran opimme kuitenkin Lordista, että joskus yllättävätkin asiat herättävät suuria intohimoja toisten kohdalla. Aivan kuten Oksanen toteaa, on maailmassa olemassa tärkeämpiäkin asioita, kuin yhden artistin kuvan julkistaminen. Me emme kuitenkaan voi itse päättää, mistä kukakin ’löytää raivonsa’. Uskon, että me kaikki sorrumme kuitenkin samaan virheeseen. Me tuijotamme omaa napaamme liian innokkaasti. Eläkeläistä huolettaa luonnollisesti eläkkeen riittävyys ja työtöntä puolestaan työttömyystuen riittävyys. Työntekijöitä murehduttaa työssäjaksaminen ja verotus samalla, kun työnantajakin haluaisi helpotusta omaan tilanteeseensa. Siinä on helppo nähdä omat asiat suurina ja kaverin pieninä.

Luulen, että perussuomalaisten suosioon on osasyynä juuri se, että toisille Portugalin tukipaketti, sukupuolineutraali avioliitto, homokysymykset, maahanmuuttopolitiikka tai ydinvoima ovat juuri niitä maailmanlopun kysymyksiä. Toiset katsovat samoja asioita olkaa kohauttaen ja vaativat puolestaan kannabista lailliseksi, markkaa takaisin, bensaveroa poistettavaksi tai Kekkosta herätettäväksi kuolleista. Kaiken keskellä yksi pieni ihminen yrittää miettiä ketä äänestäisi. Lopulta hän päättää äänestää sitä, josta pitää eniten.

Read Full Post »

Minä en yleensä ole sen tyypin ihminen, joka haikailee vaihtoehtoisen elämän perään. Useimmiten olen ihan tyytyväinen osaani ja elämääni. Jos kuitenkin sorrun haaveilemaan toisenlaisesta elämästä, siihen tavallisesti liittyy taistelulentäjän ura. Itse asiassa olen haaveissani ja päiväunissani käynyt hienoja ilmataisteluita erilaisilla lentokoneilla ja erilaisissa sodissa. Erityisen sankarillisia tehtäviä olen suorittanut laivaston lentäjänä. Lentotukialukset ja kaikki niihin liittyvä on ollut minulle aina suuri mielenkiinnon kohde.

Alkuvuodesta luin kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa. Ensimmäisen kirjan: The Illustrated Guide to Naval Aircraft ostin alennuksesta Suomalaisesta kirjakaupasta. Toisen, Aviation Art of World War II löysin puolestani Barnes & Noblelta Yhdysvalloista. Kirjoja lukiessani törmäsin pitkästä aikaa monen sotahistoriaan perehtyneen henkilön hyvin tuntemaan tosiasiaan: toinen maailmansota mullisti käsityksen merisodankäynnistä. Ennen toista maailmansotaa merisotilaat yleensä ajattelivat, että taistelulaiva on merien valtias. Järeillä tykeillä ja raskaalla panssaroinnilla varustettuja laivoja pidettiin tehokkaimpina taistelijoina ja suurimpina pelotteina. Pearl Harbor romutti nuo käsitykset kertaheitolla, kun lentotukialuksilta tehty yllätyshyökkäys pyyhkäisi Yhdysvaltain laivaston lähes olemattomiin.

Jossakin vaiheessa luin myös vara-amiraali Tom Phillipsistä. Kuvassa näkyvää HMS Prince of Walesia lippulaivanaan pitänyt Phillips ei pitänyt lentokoneita uhkana suurille laivoille. Hän oli käynyt kiivaan väittelyn vuosia aiemmin erään lentäjän kanssa. Väittelyn päätteeksi lentäjä tiuskaisi Phillipsille: ”Sinä tulet vielä uppoamaan laivasi mukana”. Ilman lentotukialuksen suojaa merelle lähtenyt laivasto-osasto jäi japanilaisten ilmahyökkäyksen alle ja Prince of Walesista tuli historian ensimmäinen taistelulaiva, joka upotettiin yksinomaan ilmahyökkäyksellä. Philips meni laivansa mukana syvyyteen.

Miksi tämä sotahistorian luento? Siksi, että pysähtyisit miettimään onko sinun työpaikallasi, yrityksessäsi tai yhteisössäsi taistelulaivan kapteeneja? Oletko itse sellainen? Voiko yrityksesi, yhteisösi tai vaikkapa seurakuntasi olla vanha ja kunniakas taistelulaiva? Onko niin, että joku työmuoto, projekti tai hanke on kuin taistelulaivan jääräpäistä käyttöä merellä, jota hallitsevat lentotukialukset? Onko aika ajanut ohi siitä, mikä ennen oli vahvinta, suurinta tai tehokkainta? Onko aika uudelle ajattelulle?

Jos meillä on vaikeuksia tunnistaa muuttuva maailma ja muuttuvat tilanteet, meille käy kuten herra Phillipsille. Me menemme laivamme mukana syvyyteen. Prince of Wales makaa 88m syvyydessä kaukana kotoa.

Read Full Post »

Katselin linja-auton ikkunasta pimeää maisemaa. Siellä täällä pimeyttä elävöittivät satunnaiset valopilkut. Pitkän, Kuolleella merellä vietetyn päivän jälkeen useimmat halusivat vain ummistaa silmänsä hetkeksi ennen Jerusalemiin saapumista. Minusta tuntui, että olin tuon saman reitin ajanut jo niin monta kertaa, etten niitä kaikkia edes muista. Silti juuri nyt, kun ajoin tuota tietä kenties viimeistä kertaa, en osannut ajatella mitään. Olin tullut siihen hetkeen, jossa yksi vaihe elämässä päättyy. Jäljelle jää kasa muistoja, joukko ystäviä ja sekalainen ryhmä kokemuksia, joiden lajittelussa aivojen oikeisiin lokeroihin menee vuosia. Edessä on vain uusi ja kartoittamaton tie, joka kiehtoo ja pelottaa yhtä paljon…

Meistä jokainen on joskus samanlaisen tilanteen edessä. Siis siinä hämmentävässä tilanteessa, jossa joku vaihe elämästäsi tulee päätökseen ja uusi alkaa. Niihin vaiheisiin liittyy usein jännitystä, innostusta ja myös surua tai epävarmuutta. Usein kaikkia yhtä aikaa. Olen tehnyt viime vuodet päätyönäni ICEJ:n Grafted-johtajan työtä. Työni on ollut vaihtelevaa ja samalla vähän vaikeasti määriteltävää. Olen johtanut matkoja Israeliin, pitänyt puheita, toiminut tulkkina, suunnitellut esitteitä ja päivittänyt nettisivuja. Siinä yhteydessä olen kiertänyt eri maissa ja tavannut lukemattoman määrän ihmisiä eri puolilta maailmaa.

Israel ei ole koskaan ollut poliittisesti tai edes teologisesti helppo aihe. Vastustajia ja kannattajia on pilvin pimein ja todellisten ja hyvien argumenttien ohella saa kuulla järkyttävän määrän naiiveja tai suorastaan typeriä ajatuksia. Faktaa ja fiktiota sekoitetaan parhaimpaan Hollywood-tyyliin ja hengellisellä puolella hengellinen tietämättömyys ja Israelin sokea fanittaminen saattavat kulkea suloisesti käsi kädessä. Israel tuntuu myös houkuttelevan uskovissa esiin joskus kaikkein erikoisimmat ja oudoimmat piirteet.

Älä käsitä väärin. Mukana on ihan aidosti fiksuja, osaavia ja valtavalla tietomäärällä varustettuja ihmisiä. On hyvin koulutettua ja ammatillisesti pätevää toimittajaa, pastoria, historioitsijaa ja tutkijaa. Joskus vain hyvä hukkuu epämääräisen keskelle. ICEJ tekee osaltaan ihan aidosti hyvää työtä ja kelpaa kyllä monelle järjestölle esimerkiksi hyvästä ja vastuullisesta tavasta toimia vaikealla työkentällä.

Minä jatkan puolipäiväisenä ICEJ:n Graafisena suunnittelijana. Vastuullani on siis ihan vain esitteet, ilmoitukset ja muu sellainen sälä, joka suunnittelua vaatii. Toisella puoliskolla yritän saada vietyä Vedä Henkeä -seurakuntaa eteenpäin. Tämän pienen yhteisön yksivuotissynttärit lähestyvät ja edessämme oleva tie on vielä piilossa. Siitä huolimatta olen täynnä intoa ja ole jo tajunnut, että olen vuodessa oppinut enemmän kuin ehkä koko muun elämäni aikana yhteensä. Yksi vaihe on tullut päätökseen ja uusi on alkamassa. Niinpä on taas aika olla innostunut, hämillään, epävarma, surullinen, kiitollinen ja toiveikas. Kaikkea yhtä aikaa.

Ps. Kiitos ICEJ tähänastisesta.

Read Full Post »

Tapaan aina aika ajoin käydä kuuntelemassa North Point Community Churchin johtajan, Andy Stanleyn puheita. Erityisen usein kuuntelen silti yhtä ja samaa puhetta seuraavan sukupolven tavoittamisesta. (Jos haluat katsoa videon, klikkaa tuota North Pontin linkkiä ja valitse vasemmalta alhaalta ”Church Leaders”.) Yksi Andyn puheen päätemoista on Al Reisin kirjasta otettu lainaus:

”Seuraavan sukupolven tuote ei juuri koskaan tule edelliseltä sukupolvelta.” -Al Reis.

Andy huomauttaa puheessaan, että seurakunnassa ei ole kyse tuotteesta vaan siitä, että jossakin seurakuntaelämän reunamilla joku tajuaa miltä näyttää seuraavan sukupolven seurakunta. Jossakin päin maailmanlaajuista seurakuntaa on joku, joka tajuaa kuinka huomisen ihmisen mielenkiinto, innostus, ideat ja energia saadaan valjastettua käyttöön. Me, jotka olemme nyt vastuussa emme todennäköisesti sitä tajua. Tulevaisuuden kannalta on jonkun kaksikymmpisen puuhastelu on paljon tärkeämpää kuin meidän nyt puikoissa olevien touhuaminen.

Andy kertoo, kuinka hän nuorena pastorina luuli tietävänsä, mikä on oikea tapa tavoittaa seuraava sukupolvi. Andy ajatteli, että ”Mä tiedän, mikä on se seuraava juttu, jolla ihmisiä tavoitetaan”. Seurakunnasta löytyi silti johtajia, jotka tiesivät varmuudella kertoa, että ”tuo ei ole se seuraava juttu”. Eikö olekin niin, että on paljon helpompi kertoa mikä ei toimi, kuin luoda uutta ja ottaa riskejä kokeillessaan sitä mikä saattaa toimia?

Minä toivon, että kun tulee minun vuoroni kuunnella jonkun nuoren intoilua ja ajatuksia siitä suuresta unelmasta ja visiosta, joka heillä on ihmisten tavoittamiseksi, minä olen ensimmäisenä antamassa tukeni ja siunaukseni heille. Seurakunnan yleisiin haasteisiin kuuluu sekin, että usein ideat tulevat nuorilta ja rahat ovat vanhemmilla. Minä toivon, että osaan itse olla antamassa varani ja tukeni sille seuraavalle jutulle, kuten Andy kehottaa. Mitä sinä aiot tehdä?

Ps. Kuvassa on kaksi suosikkiani ja esikuvaani. Vasemmalla Graig Groeschel ja oikealla Andy Stanley.

Read Full Post »

Sain kolmetoista vuotta varusmiespalveluksen jälkeen mahdollisuuden osallistua kertausharjoituksiin. Näiden kuluneen kolmentoista vuoden aikana on tuntumani puolustusvoimiin säilynyt lähinnä varusmiespalvelustaan suorittavien nuorempien ystävieni inttitarinoita kuunnellessa. Kun nyt siis sain mahdollisuuden katsella kuvioita taas ihan omin silmin, lähdin toki innolla mukaan. Sisälläni asuva pieni pastori mietti toki harvoina vapaahetkinään yhtymäkohtia seurakunnalliseen touhamiseen.

Kaksi asiaa jäi erityisesti elämään harjoituksen jälkeen. Kaikki, jotka ovat joskus varusmiehenä olleet, muistavat kuinka nopeasti toisilleen täysin ventovieraat ihmiset löytävät paikkansa. Sama tupa, oma ryhmä tai yhteinen tehtävä sitovat ventovieraat yhdeksi ryhmäksi alta aikayksikön. Armeijajargonista tuttu sukunimellä puhuttelu tutustuttaa vieraat toisilleen ja ylhäältä annettu ryhmäsijoitus otetaan vastaan käskynä. Ventovieraiden ihmisten joukosta tulee ”meidän ryhmä”. Enkä nyt puhu mistään Taistelutoverit -tyyppisestä ”olen valmis kuolemaan puolestasi” -asenteesta, vaan siitä ajatuksesta, että ”tämä on meidän hommamme, tehdään se alta pois”. Suurten joukkojen tehtävissähän se tarkoittaa sitä hienoista ammattiylpeyttä, että ”meidän vuoksemme tämä kokonaisuus ei ainakaan epäonnistu”. Jos komppanialla on tehtävä, niin minun ryhmäni tekee sen mitä tarvitaan, että tehtävä tulee suoritettua. Kukaan ei halua olla syyllinen epäonnistumiseen.

Sovellus seurakunnassa: Seurakunnassakin pitäisi ihmisillä olla selkeä tietoisuus omasta tehtävästään ja sellainen sitoutuminen ja oikeanlainen ”ammattiylpeys”, että he tekevät oman osansa koko seurakunnan tehtävän onnistumiseksi.

Toinen mieleeni jäänyt asia liittyy perinteisiin. Puolustusvoimien ja armeijoiden kautta maailman tiedetään olevan perinteitä vaalivia tahoja. On toki jotenkin puhuttelevaa marssia tietä, jota on marssittu jo sadan vuoden ajan tai kantaa joukko-osastotunnusta, jonka aiemmat kantajat ovat uhrauksillaan hankkineet osastolleen kuolemattoman maineen. Siitä huolimatta puolustusvoimatkin ovat pakotettuja uudistumaan. Kunniakasta historiaansa kantavien ratsuväkiyksikköjen oli aikoinaan tunnustettava, että ratsulla ei enää panssarivaunulle pärjää. Ilmavalvontaa harjoittavat huomasivat, että elektroninen silmä ei väsy ja radiosähköttäjätkin törmäsivät jatkuvasti muuttuvaa viestintäteknologiaan. Puolustusvoimat hyväksyvät muutoksen. Perinteitä vaalitaan silloin, kun se on tarpeen, mutta perustehtävän suorittamiseen tarvittavat muutokset tehdään myös.

Sovellus seurakunnassa: Seurakunnallakin pitää olla selkeä näky perustehtävästä. Perinteistä voidaan pitää kiinni, mutta kun tehtävän suorittaminen vaatii muutoksia, ne on uskallettava tehdä. Toisin sanoen seurakunnan kunniakkaan ratsuväenkenraalin on myönnettävä, että ”meitä tarvittiin aikamme, mutta nyt on annettava tilaa uusille joukoille”.

Pitäisikö järjestää seurakunnan kertausharjoitus? Onko seurakunnilta kadonnut näky perustehtävästä?

Res. Kers Lehtola

Read Full Post »

Harhaillessani päämäärättömänä virtuaalimaailman loppumattoman linkkiviidakon ummehtuneissa tiheiköissä, törmäsin mielenkiintoiseen blogikirjoitukseen. Promener Oy:n toimitusjohtaja Marko Sykkö pohtii kirjoituksessaan hallittua muutosta tutun apinatarinan kautta. Jos et tunne kyseistä tarinaa, lue se alkuperäisestä postauksesta. (Tarina on melko tunnettu, mutta en pikaisella etsinnällä löytänyt siihen alkuperäistä lähdettä, josta varmentaa tarinan todenperäisyys.)

Vaikka alkuperäisen postauksen näkökulma liittyy erityisesti yrityksiin ja kaupallisiin organisaatioihin, on apinatarinaa helppoa soveltaa myös seurakuntapuolelle. Vaikka itse tarina osoittautuisi jopa sepitetyksi, sen ydinajatus toteutuu sellaisenaan liian usein mitä erilaisimmissa yhteisöissä, myös seurakunnissa. Jotkut ovat luonnehtineet minua edelläkävijäksi tai tienraivaajaksi. Ne ovat aika mahtipontisia määritelmiä ja aika voi osoittaa minut köykäiseksi moisia arvonimiä kantamaan.  Näiden imartelevien kuvausten taustalla lienee roolini sekä uuden seurakunnan perustajana että koukussapornoon.com -sivuston ylläpitäjänä, vaikka kummassakaan roolissa en ole mitenkään ainutlaatuinen. Rohkenipa taannoin eräs pastoriystäväni arvioida, että meidän ratkaisumme perustaa uusi seurakunta on vain ensimmäinen monista samankaltaisista ratkaisuista. Kokenut pastori koki, että monen vanhan seurakunnan on mahdoton enää uudistua tarpeeksi nopeasti ja uusia seurakuntia tarvitaan.

On selvää, että me emme ensijaisesti ole olleet käynnistämässä mitään vallankumousta tai radikaalia muutosliikettä. Toisaalta on aivan yhtä selvää, että meidän esimerkkimme on silti puhutellut monia ihmisiä. Tiedän sen niistä ihmiskohtaloista, joista olen saanut kuulla. Monet ovat oman näkynsä valtaamana etsineet seurakunnastaan tilaa tehdä asioita uudella tavalla. On surullista nähdä niin monia väsyneitä, pettyneitä ja turhautuneita, mutta silti palvelualttiita henkilöitä ilman seurakunnan tukea. Nämä ihmiset ovat niitä, joiden on tavattoman turhauttavaa kuulla kuinka ”tarvitaan työmiehiä elonkorjuuseen”, kun heidän työpanoksensa tai työtapansa ei kuitenkaan ole ollut tarpeellinen. Luulen että yksi syvimmistä haavoista, joka seurakunnassa voidaan ihmiseen lyödä on yksilön tarpeettomaksi tekeminen. ”Kukaan ei tarvitse minua” -haava paranee hitaasti.

Jos minä kelpaan juuri sinulle edelläkävijäksi, niin salli minun yrittää neuvoa sinua edes hiukan. Apinatarinan mukaan voi olla niin, että ympärilläsi tai seurakunnassasi on ihmisiä, joita on aikoinaan suihkutettu kylmällä vedellä. Toisin sanoen he ovat polttaneet näppinsä, polttaneet siipensä tai pudonneet korkealta. Mikä tahansa on ollutkaan tavoitteena, he eivät ole saaneet sitä tavoitella. Näiden ihmisten on tavattoman vaikea suoda sinullekaan mitään sellaista, mitä he eivät itse ole saaneet tavoitella. Toinen tosiasia apinatarinasta johdettuna on se, että jossakin vaiheessa alkuperäiset apinat olivat kaikki poissa, mutta käytäntö jatkui. Vaikka apinoita ei enää suihkutettu vedellä, alkuperäisten apinoiden kokemus ajoi kaikki apinat varomaan uuden tekemistä.

Jos sinä olet taistellut pitkään elintilasta ja halunnut kokeilla jotakin uutta tapaa viedä Jumalan valtakuntaa eteenpäin, kenties sinunkin pitää harkita astumista tyhjän päälle. Kenties vanhan seurakuntasi sisällä on niin monta kylmän suihkun saanutta, että he haluavat estää sinuakin menemästä eteenpäin. Kenties näkyäsi jarruttavat ja rajoittavat käytännöt ovat peräisin vuosikymmenten takaa ja seurakunnastasi on tullut apinoiden planeetta. Kenties kukaan ei enää tiedä miksi kaikki tehdään niinkuin tehdään, ja kenties kukaan ei uskalla myöntää että aika voi muuttua. Kenties kylmät suihkut ovat loppuneet.

Jos sinä olet juuri tässä suloisessa, pysäyttävässä, elävöittävässä, kuluttavassa ja musertavassa prosessissa, niin rukoile. Kysy Jumalalta hänen ajatuksiaan. Jos Jumala on antanut sinulle näyn työstä, älä kuluta voimiasi loppuun taistelemalla tuulimyllyjä vastaan. Anna tilaa niille, jotka eivät halua muutosta. Jos joudut jäämään pois seurakuntasi toiminnasta, tee se mahdollisimman rauhallisesti. Itse jätin jälkeeni kirjallisen anteeksipyynnön ihan vain yrittääkseni puhdistaa pöydän mahdollisista skismoista. Lähtiessäni seurakunnan toimistosta kättelin reilusti pastoria ja toivotin hänelle siunausta. Tämän kerron vain siksi että muistaisit, ettei kyse ei ole taisteluhaasteesta tai kilpailusta vaan erilaisesta näystä. Erilaisten ihmisten tavoittamisen tarvitaan erilaisia näkyjä, erilaisia seurakuntia ja erilaisia ihmisiä. Kenties juuri sinua.

Read Full Post »

Maanantain Helsingin Sanomia lukiessani törmäsin kahteen uutiseen, joissa molemmissa kerrottiin oikeistopuolueiden noususta todellisiksi politiikan tekijöiksi. Ensimmäisessä jutussa kerrottiin Englannin tilanteesta, jossa äärioikeistolainen BNP puolue yrittää edetä suoranaisen muukalaisvihan tai ainakin maahanmuuttovastaisuuden turvin kohti valta-asemaa. Toinen, pienempi juttu kertoi Unkarin oikeiston saaneen jättipotin sunnuntaisissa parlamenttivaaleissa. Maltillisen oikeistopuolueen ohella menestyjiin lasketaan äärioikeistolainen Jobbik-puolue, jonka kaartilaiset marssivat kuvassa. Jobbik-puolue on vahvasti muukalaisvastainen ja samalla juutalaisvastainen. Itse asissa Englannin ja Unkarin oikeistopuolueiden suosion nousu kertoo osaltaan siitä, että maahanmuuttopolitiikka on aina vain keskeisempi osa arkipäivän politiikkaa ja yhä useampi ihminen miettii omaa kantaansa ja suhtautumistaan maahanmuuttajiin.

Minä kerron heti alkuun, että minulla ei ole tähänkään tilanteeseen ratkaisua. On vain monia kysymyksiä. Luulen, että yksi perusongelma on kuitenkin se, että maahanmuuttajat on helppo niputtaa yhteen ryhmään, vaikka maahanmuuttajiin sisältyy erilaisen kulttuuritaustan ja tilanteen omaavia ihmisiä. Oman kaupunkini suurimman maahanmuuttajaryhmän taitavat muodostaa vietnamilaiset. He ovat ahkeria ihmisiä. Oman subjektiivisen näkemykseni perusteella vietnamilaiset ovat sulautuneet hienosti osaksi suomalaista kulttuuria ja monen pietarsaarelaisen suosikkiravintola taitaa olla joku aasialaista ruokaa tarjoilevista vaihtoehdoista. Tästä huolimatta tiedän vanhempia, jotka eivät halua laittaa lapsiaan samaan kouluun heidän kanssaan. (Pietarsaaressa maahanmuuttajia on pääosin laitettu aluksi ruotsinkielisiin kouluihin osin kielipoliittisista syistä.) Toisaalta hiljattain avatun vastaanottokeskuksen jäljiltä on kaupungissa melko paljon sellaisia päämäärättömänä maleksivia nuorten miesten porukoita, jotka varmasti ainakin jonkin verran huolestuttavat etenkin vanhempaa väestöä. Onko se vain turhaa ennakkoluuloa?

Hankalaa on sekin, että joidenkin maahanmuuttajien taustalla on se ymmärrys, että nainen ei ole arvokas eikä ansaitse koulutusta. Ottamatta kantaa kyseisen ajatuksen etiikkaan on kai selvää, että hankaluuksiin joudutaan silloin kun tuon kyseisen ideologian kannattaja joutuu suomalaiseen kouluun, jossa tilastollisesti enemmistö opettajista on naisia. Mikä on prioriteetti? Onko maahanmuuttajan sijoittaminen luokkaan integroinnin nimissä tärkeämpää kuin suomalaislasten opetuksen tason takaaminen? Onko opettajan työnä opettaa lapsia vai paimentaa kielitaidotonta maahanmuuttajaa? Kun kaupungilla riehutaan, onko syynä rasistisen suomalaisen provosointi? Onko vaalea suomalaiskaunotar sekoittanut ulkomaalaisten ystäviemme pään vai onko heidän tapansa puhutella naisia vain normaali käytäntö heidän omassa kulttuurissaan? Tuleeko maahanmuuttajien olla ”maassa maan tavalla” vai onko suomalaisten kunnioitettava heidän kulttuuriaan ja oltava ”vähän avarakatseisempia, pliis”? Onko työttömyyden ja rahattomuuden loukku ajanut nuoret miehet purkamaan turhautumistaan rähinöintiin? Joidenkin maahanmuuttajien lähtömaassa on on melko raju lainsäädäntö esimerkiksi varkauksien suhteen. Kokevatko nämä maahanmuuttajat suomalaisen lainsäädännön järkevänä, maltillisena ja kunnioitettavana vai onko se heille naurettava, heikko ja hyväksikäytettävä? Onko ratkaisu työn tarjoaminen maahanmuuttajille vai avun tarjoaminen sinne, mistä ovat lähteneet? Voitko tarjota työtä täysin kielitaidottomalle ihmiselle vai haluatko tarjota sitä ensin suomalaiselle? Onko se oikein?

On totta, että aivan liian usein maahanmuuttokeskustelua leimaa yhtäältä suoranainen rasismi ja typeryys  ja toisaalta melkoinen naiviuus ja hyväuskoisuus. Joku huolehtii rahasta ja maahanmuuttajille maksetuista sosiaalietuuksista, toinen murehtii perheiden yhdistämisestä tai siitä, ettei joku tuo mukanaan kymmentä äitiä ja kahdeksaa isää helpon rahan perässä Suomeen. Kuinka helppoa se raha oikein on? Ja mitä me teemme kansakuntana, jonka syntyvyys ei riitä pitkällä tähtäimellä ylläpitämään suomalaista kansaa? Kuinka moni pakenee ihan aitoa tuskaa ja vainoa ja kuinka moni on vain elintasopakolainen? Minä en tiedä, tiedätkö sinä?

Ps. Minä en ole maahanmuuttovastainen. Tunnen muutamia aivan upeita maahanmuuttajia ja toivon, että muutamat suomalaisetkin ottaisivat heistä oppia. Silti myönnän, että joskus ihmettelen, että mihin tämä kaikki oikein lopulta johtaa. Seuraako tästä äärioikeiston valtaannousu vai näenkö vain mörköjä kaikkialla?

Pss. Olen ensimmäisenä valmis myöntämään, etten tiedä oikeastaan mitään koko asiasta. Kerro ihmeessä, jos olen jotenkin ymmärtänyt jonkin asian väärin. Odotan mielenkiinnolla ajatuksiasi.

Read Full Post »

Nykyisin pienenkin seurakunnan jäsenet voivat ennen sunnuntaisaarnaa kuunnella netin kautta maailman voidelluimpia julistajia ja osallistua herätyksen keskuksista lähetettäviin tilaisuuksiin kotonaan. Ylityöllistetyn keskivertopastorin on vaikea voittaa Reinhard Bonnkea tai Joyce Meyeriä kiinnostavuudessa, ja usein päiväpiirin kuoron kitarasäestys on vähemmän hiottua kuin musiikki Hillsongin ylistysvideolla. -Vilma Luoma-Aho, RiVo 14/2010

Kylläpä osasi Vilma kirjoittaa aivan kuin omia ajatuksiani olisi toistanut. Totta on, että moni on oppinut löytämään paljon parempaa opetusta netin loputtomasta valikoimasta perinteisen sunnuntaiopetuksen tilalle. Voit toki sovitella itse eri vaihtoehtoja tuon sanan ”parempaa” tilalle. Voidellumpaa? Syvällisempää? Puhuttelevampaa? Pinnallisempaa? Köyhempää? Rukiisempaa?

Vilma Luoma-Ahon näkökulma tuossa alkuperäisessä RiVon artikkelissa on kriittinen kuluttajuus seurakunnassa. Itse näkisin, että netin kautta saatavilla vaikutteilla on merkitystä laajemmassa kuvassa myös ihan seurakunnan tai vaikkapa pastorin uskottavuuteen. Muistan, kuinka taannoin jonkun seurakunnan pastori esitti julkilausumaa siitä, ettei heidän seurakunnassaan hyväksytä ylistystanssia missään muodossa. Voin vain kuvitella, mitä liikkuu sellaisen seurakuntalaisen mielessä, joka näkee netissä kaikin puolin terveen oloisen seurakunnan ylistystanssia ja vertaa sitä oman pastorinsa opetukseen. Tai mitä ajattelee nuori, jonka seurakunnassa ei mikään tekninen laite saa olla käytössä katsoessaan vaikkapa edellä mainitun Hillsongin tilaisuuksia. Saattaapa joskus pastori innoissaan lainata toisen pastorin opetuksia, vaikka tuon toisen pastorin seurakuntamalli ei kelpaisi millään tavalla omalle kohdalle. Eihän se väärin ole, mutta aika hämmentävää kyllä.

Voisiko olla, että nuori joka kuulee omassa seurakunnassaan paheksuttavan kaikkea sitä mikä toisella seurakunnalla on käytössä, epäilee jossakin vaiheessa koko seurakunnan opetusta? Siis jotenkin näin: (karkeasti yleistäen) Meillä ylistystanssi ja ylistysmusiikki ovat väärin. Tuolla toisella seurakunnalla ne ovat oikein. Meitä on 150 jäsentä ja heillä on 10 000. Molemmat eivät voi olla oikeassa. Meidän seurakuntamme kutistuu ja tuo toinen kasvaa. Onko tuo toinen porukka oikeassa? Kannattaako tähän omaan porukkaan satsata? Voinko saada aikaan muutoksen vai kuuntelenko saarnoja ja tilaisuuksia netissä ja jään pois oman seurakunnan tilaisuuksista?

Mitä mieltä olet? Onko tässä havaittavissa selkeä malli vai onko koko touhu turhaa jauhantaa? Onko kyseessä vain peräkylän porukoiden haaveista saada pala metropolien loistetta seurakuntaan. Onko tämä vain suurta lopunajan eksytystä? Tuleeko mieleen muita esimerkkejä asioista, joissa lisääntyvä tieto muuttaa tapoja tehdä asioita?

Ps. Tämä on 50. postaus korpialttarilla. Taidan juhlia kaurapuurolla.

Read Full Post »

« Newer Posts - Older Posts »