Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Muutos’ Category

eePietarsaareenkin on saatu Toriparkki. Sillä on oikein nimikin: Toriparkki Ludvig. Kuvaavaa toki on, että vaikka itse parkkihalli on valmis, eivät nettisivut toimi kunnolla vieläkään. Vanha sananlasku sanoo, että: ”Mitä isot edellä, sitä pienet perässä”. Siitä taitaa olla täälläkin kysymys. Kun itse kuulin ensimmäisen kerran hankkeesta, olin vähän skeptinen sen suhteen. Olen kyllä kiitollinen siitä, että kaupunki kehityy, mutta en vain itse osannut nähdä, että täällä olisi ollut tarvetta parkkiluolalle. En osaa edelleenkään.

Pietarsaaressa on käyty keskustelua siitä, että ihmiset eivät ole oikein löytäneet Toriparkkiin. Joku kertoi nähneensä kuvan, jossa tyhjässä parkkihallissa oli nuori mies skeittaamassa. Koko hallissa ei ollut auton autoa. Edelleen Pietarsaaren Sanomien lyhyt uutinen kertoo, että lähes parinsadan autopaikan hallissa oli joulua edeltävänä sunnuntaina vain kaksi autoa. Teiden varret ja tori olivat täynnä. Mutta ei kyse ole löytämisestä, ei näin pienessä kaupungissa ole vaikeuksia löytää yhtään mitään. Ongelma on siinä, että Toriparkin hinnat ovat liian korkeat. Täällä parkkihinnat ovat samaa tasoa, kuin Vaasan Toriparkissa. Palvelut ja tarjonta eivät kuitenkaan ole lähelläkään Vaasan tasoa. Toisaalta esimerkiksi Kokkolassa sekä Chydeniuksen että Halpa-Hallin parkkitalot ovat ilmaisia. Molempien kaupunkien, Kokkolan ja Vaasan palvelut ovat aivan toista luokkaa Pietarsaareen verrattuna.

28.12. julkaistussa Pietarsaaren Sanomien uutisessa kerrotaan, että Toriparkissa voidaan odotella jopa parikin vuotta, että ihmiset oppivat käyttämään parkkia. Luonnollisesti kaupungissa ajatellaan, että myös teiden varsilla olevia parkkipaikkoja vähennetään ja niitä muutetaan maksullisiksi. Jos saan toimia profeettana, niin kerron, että siitä on seurauksena se, että keskustan yrittäjät alkavat moittia sitä, etteivät asiakkaat enää tule keskustaan. Itse asiassa täällä on kokeiltu maksullisia parkkipaikkoja aina silloin tällöin, mutta aina ne ovat poistuneet. Näin pienessä kaupungissa ei vain kukaan halua maksaa pysäköinnistä. Ei ainakaan paljoa. Sanon nyt senkin, että minä en aio maksaa koskaan pysäköinnistä tässä kaupungissa. Asun sen verran lähellä keskustaa, että menen sinne pyörällä ja kauppareissuni suuntaan automarketteihin, joissa parkkitila on ilmaista. Jo nyt monia Pietarsaaren kivijalkakauppoja vaivaa se ongelma, että tavaraa ei ole hyllyssä. Aina voidaan toki tilata, mutta sen osaan itsekin. Ja usein olen sen tien valinnutkin.

Luulen, että kaiken pohjalla on joillakin tahoilla vallitseva harhakäsitys siitä, että Pietarsaari on jotenkin houkutteleva kaupunki. Ja tässä kaupungissa on paljon hyvää ja kaunista. Tämä ei vain ole niin elinvoimainen, niin houkutteleva ja niin vetävä, kuin mitä jotkut tästä ajattelevat. Ja siksi ison kaupungin parkkijärjestelyt ja parkkihinnoittelu yhdistettynä pienen kaupungin palveluihin on tuhoon tuomittu yhdistelmä.

Mainokset

Read Full Post »

dsa

Muistan lukeneeni joskus erään artikkelin, jossa haastateltava totesi ymmärtäneensä, ettei hänen tarvitse sanoa mielipidettään joka asiaan. Siis siinä mielessä, että vaikka mieli tekisi jotakin sanoa ja vaikka jonkinlainen mielipide olisi, niin voi olla joskus vain hiljaa. Mielipiteenlaukojia on maailma täynnä. Päätin silloin, että otan siitä itselleni teeman loppuvuodeksi. Se selittää osaltaan tätä hiljaiseloa täällä Korpialttarilla. Loppu selittyy laiskuudella.

Näin loppuvuoden vapailla on taas ollut aikaa pohtia monenlaista. Yksi ajankohtainen polemiikki liittyy jälleen kielikysymyksiin. Edellisen kerran sivusin itse kielipolitiikkaa postauksessani, jossa pohdin Pietarsaaren GLS-tapahtumaa. Täällä Suomessa loppusyksyä värittivät toisaalta RKP:n kampanjointi Vaasan sairaalan laajan päivystyksen lopettamista vastaan ja toisaalta vaikkapa Sebastian Tynkkysen kohua herättänyt ruoskintavideo, josta uutisoitiin aina Ruotsia myöten.

Kieli on herkkä asia. Ruotsinkieliset ovat harmissaan siitä, että laaja päivystys siirtyy Vaasasta Seinäjoelle. Arvellaan, että Seinäjoella ei saa yhtä laadukasta palvelua ruotsiksi, kuin Vaasassa on saanut. Ymmärrän toki heidän huolensa. Meille suomenkielisille täällä Pietarsaaressa se on ollut arkipäivää jo vuosia. On aivan normaalia, että sairaalassa on lääkäri, joka puhuu vain ruotsia tai englantia. (Olen myös tästä kirjoittanut aiemmin.) Itse asiassa juuri meidän näkökulmastamme koko touhu tuntuu kovin tekopyhältä. Täällä on ihan Anna-Maja Henrikssonin kotikentälläkin mahdollisuus puolustaa vähemmistön oikeuksia. Täällä olemme vain vähemmistössä me suomenkieliset. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että 1960-luvulla sekä Pietarsaari että Kokkola olivat vähän alle 20000 asukkaan kaupunkeja. Pietarsaari on sitä edelleen, mutta Kokkolassa lähennellään 50000 asukkaan rajaa. Ja ainakin yhden tilaston mukaan Pietarsaaresta muuttaa pois lähinnä suomenkielinen väestö.

Toisaalta myös Tynkkysen (jonka tunnen muista yhteyksistä) tempaus tuntuu aika rajulta. Minulle ei pakkoruotsi ollut pakkopullaa. Vaimoni on ruotsinkielen opettaja, olen itse töissä täysin ruotsinkielisessä työpaikassa ja minulla on monia hyviä ruotsinkielisiä ystäviä. Tiedän pariskuntia, joissa toinen puolisoista on suomen- ja toinen ruotsinkielinen. Olen kuunnellut, kuinka työkaverit, jotka ovat Larsmosta tai Lepplaxista, arvostelevat ruotsinkielen murretta, jota puhutaan Närpiössä tai Kokkolassa. Olen kuunnellut kuinka KAJ laulaa: ”Kom ti byin” tai ”Jåo nåo e ja jåo YOLO ja nåo” ja jopa laulanut mukana. Olen nauranut katketakseni, kun Murre och Backlund går på Jaromatch ja yrittänyt pysyä kärryillä, kun ähtäväläinen ja uusikaarlepyyläinen puhuvat kalastuksesta (en pysynyt).

Olen ihmetellyt, kun salibandyjoukkueessani olevia ruotsinkielisiä pelaajia on haukuttu kentällä vain sen tähden, että he puhuvat ruotsiksi ne vähät asiat, mitä pelikentällä puhua ehtii. Haukkujina siis yleensä vastustajan pelaajat. Olen myös ihmetellyt, kuinka luennoitsijan kysyessä, että ”Kuinka moni kokee olevansa parempi ihminen puhumansa kielen perusteella”, miten lähes jokainen ruotsinkielinen nosti kätensä ylös. Ei tee ruotsinkieli ihmisestä parempaa sen enempää kuin suomen- tai venäjänkieli. Kielitaito sinänsä on suotava ominaisuus.

Kaiken ihmettelyn jälkeenkin minä haluaisin tehdä yhteistyötä yli kielirajojen. Haluaisin tehdä sitä erityisesti oman seurakuntani kohdalla, mutta se on toistaiseksi osoittautunut mahdottomaksi. Eikä syynä liene edes ensisijaisesti haluttomuus, vaan yksinkertaisesti osaamattomuus. Me emme vain osaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkään tehdä aloitetta ja nähdä sitä vaivaa, että aitoa ja toimivaa yhteyttä voisi syntyä. Ja lienee niin, että kaikki tuo edellä mainittu kyräily, epäluulo ja pettymykset ovat loppujen lopuksi puuttuvan yhteyden syytä. Mitä mieltä sinä olet? Jos vastaat, niin muista vastata kunnioittavasti.

Read Full Post »

albert-einstein-fear-technology-surpass-human-interaction-generation-idiots

”Pelkään sitä päivää, jolloin teknologia ottaa vallan ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Silloin maailma näkee ensimmäisen idioottien sukupolven” -Albert Einstein

Olen tietoinen siitä, että tuo alun sitaatti ei itse asiassa ole Albert Einsteinin sanoma. En loppujen lopuksi löytänyt selvää vastausta siihen, että kuka tuon ajatuksen on alunperin keksinyt. Minä käytän sitä tässä yhteydessä, koska JOKU on sen keksinyt ja MINÄ olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Minua on nimittäin tänä keväänä vaivannut pahemman laatuinen kevätallergia. Tähän allergiaan ei ole syypäänä mikään siitepöly, vaan yllätyksekseni olen tullut allergiseksi älypuhelimille ja sosiaaliselle medialle.

Muistan, kuinka joku vuosi sitten olin käymässä Englannissa tapaamassa muutamaa kaveria. Meistä kellään ei ollut paikallista puhelinliittymää, joten kun sitten pääsimme ilmaisen langattoman verkon ääreen, jokainen nappasi puhelimensa ja päivitti kuulumisensa Facebookiin. Kun tajusin meidän kaikkien päivittävän statuksiamme ja vieläpä tykkäävän toistemme tilapäivityksistä ja kommentoivan niitä samalla, kun istuimme samassa huoneessa hiljaisina puhelinten näyttöjen valaistessa kasvojamme, minä raukka pidin sitä jotenkin hienona ja modernina.

Viime kesänä sain etuoikeuden viedä kauniin vaimoni veneretkelle lastemme jäädessä isovanhempien huomaan. Ajoimme veneellämme läheiseen rantaravintolaan ja nautimme upeasta kesäsäästä ja toisistamme. Siinä ruokaamme odottaessamme läheiseen pöytään tuli keski-ikäinen pariskunta. Hetkeä myöhemmin omilla veneillään saapuivat ilmeisesti pariskunnan pojat, pari kaveria ja mahdollinen tyttöystävä tai vaimo. Ruokansa tilattuaan jokainen otti puhelimensa eteensä ja alkoi räpeltää sillä. Muistelen, että ainoastaan perheen äiti oli ilman puhelinta ja hän katseli yksinäisenä ympäriinsä, kun kaikki olivat kiinni koneissaan. Silloin se ei enää näyttänyt hienolta tai edes modernilta.

Niin, kyllä minä tiedän, että älypuhelimilla voi tehdä paljon hyvää. Samoin sosiaalinen mediakin on tuonut mukanaan paljon hyvää ja toimivaa. Niiden yhdistelmä on vain hankala. Liian usein näkee ihmisiä, jotka sen sijaan että keskittyisivät läsnäoleviin ihmisiin, käyttävät aikaansa puhelintaan räpeltäen. On liian tärkeää selata Facebookia, Twitteriä tai WhatsAppia. On todella ärsyttävää olla sellaisessa seurassa läsnä. Tiedän, että on jo olemassa yrityksiä ja vaikkapa seurakuntia, joissa puhelinten tuonti palaveriin on kokonaan kielletty. Erään seurakunnan nuorisotiimin jäsenet jättävät puhelimensa oven vieressä olevaan koriin, äänettömänä ja kuvaruutu alaspäin.

Viimeksi, kun tyttäreni synttäreillä törmäsin samaan ilmiöön tein päätöksen. Tästä lähtien meidän perhejuhlissamme ovat puhelimet kiellettyjä. Niin ikään olen alkanut huomautella kavereille asiasta. Sanon melko suoraan ja töykeästikin: Laita puhelin pois! Ole läsnä! Me olemme tässä nyt! Räplää kotonasi!

Kevätallergia ei ole naurun asia! Minä en enää suostu siihen, että kanssani olevat ihmiset kokevat virtuaalimaailman tärkeämmäksi kuin minut. Olen ehkä vanhanaikainen. Kenties olen itsekäs. Olkoon niin, mutta rajansa kaikella. Tässä on minun rajani.

Mitä mieltä sinä olet?

Ps. Tässä on aiheeseen liittyvä video. Törmäsin siihen sattumalta tänään.

Read Full Post »

tsItsenäisyyspäivän alla saatiin aikaan jonkilainen kohu legendaarisen Tuntematon sotilas -elokuvan esittämisajankohdasta. Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskuksen väki sai omalla urhoollisella taistelullaan pelastettua Suomen lapset kauhealta kohtaloltaan ja vuosikausia kello 14.00 esitetty ohjelma siirrettiin alkamaan klo 17.00. Lähes Tali-Ihantalaan verrattava torjuntavoitto kaiketi?

Itse elokuvasta on aika jo monelta osin ajanut ohitse. Spontaanin naurunremahduksen aiheutti sotilaspastori, joka joukkosidontapaikalla lähestyi haavoittunutta tai kenties kuolevaa sotilasta tuolla otsikon kysymyksellä: ”Veli, tuntuuko vaikealta?”. Kysymyksenä se on aivan yhtä korni, kuin YLEn toimittajan esittämä kysymys linnanjuhlien ensikertalaiselle: ”Tuntuvatko juhlat hienoilta?”. Harva siihen kai vastaa kieltävästi.

Laitoin kuitenkin merkille, että tuossa vanhassa Edvin Laineen ohjaamassa versiossa on monella tapaa vielä Jeesuskin tai ainakin usko esillä. Sotilaspastori mainitsee hänet puhuessaan, toisaalla vänrikki rukoilee kuolevan kanssa ja välillä sotilaat huutavat vielä Jeesusta apuun hädän hetkellä. Mietin siinä elokuvaa katsoessani, että ei mahtaisi olla enää tämän päivän elokuvissa mahdollista.

Ei Jeesus-nimen mainitseminen elokuvassa tee silti siitä hyvää tai huonoa. Jotakin meidän ajastamme kertoo kuitenkin toinen tarina, joka tässä kontekstissa jäi mieleeni elämään. Kuulin nimittäin pienestä päiväkotilaisesta, joka oli tullut päiväkodista silmin nähden vaivaantuneena kotiinsa. Huolehtivat vanhemmat olivat selvitelleet lapselta tämän kiusaantumisen syytä ja lopulta oli käynyt ilmi, että päiväkodissa oli pakotettu kiroilemaan.

Kun kieltämättä uskomattomalta kuulostavaa tarinaa kuitenkin vakavissaan selviteltiin, kävi ilmi, että joulusta kerrottaessa ja joululauluja laulettaessa oli nimi ”Jeesus” arvatenkin pulpahtanut esille. Lapsukainen ei kaiketi ollut koskaan kuullut Jeesus-nimeä käytettävän muutoin kuin kirosanana. Niinpä hänen mielessään Jeesus-nimi assosioitui kiroiluun. Sen enempää kuvailematta me useimmat tiedämme ne kirosanat, jotka sisältävät tuon nimen tai ovat sen väännöksiä. Lapsen väärinkäsitys on mielestäni surullinen tosiasia.

Rohkenen uskoa lukijaani niin paljon, että vaikka et jakaisikaan kanssani kristillistä vakaumusta, etkä uskoisi Jeesukseen enempää kuin yhtenä historian hahmona, et kaiketi sinäkään pidä tuollaista kehitystä pelkästään positiivisena. Vaikka rakastankin Suomea kaikista sen puutteista ja heikkouksista huolimatta, on mielestäni matka talvisodan aikana rukoilevasta presidentistä Jeesus-nimeä kirosanana pitävään lapseen aavistuksen turhan pitkä.

Tästäkin huolimatta toivon sinulle rauhaisaa joulunodotusta ja suloista uutta vuotta.

Read Full Post »

”Olen huomannut, että yhä useammat yksin kuolleista ovat nuorempia, jopa viisikymppisiä. He ovat tavallisesti sinkkumiehiä, jotka ovat saaneet potkut firmasta. Kukaan ei kaipaa heitä” – Taichi Yosida

Joulukuun alun Helsingin Sanomissa Petteri Tuohinen kertoo ansiokkaasti japanilaisen yhteiskunnan ilmiöstä: kodokushista, yksinäisestä kuolemasta. Wikipediasta tarkistin sen verran lisätietoja, että huomasin ongelman olevan Japanissa yleinen. Ne jotka elävät yksin, kuolevat yksin. Jotenkin makaaberilta tuntuu myös kuvaus jonka mukaan kuolleiden ’ruumiit makaavat paikoillaan pitkiä aikoja ja tästä johtuen paksu, tumma ihmisenmuotoinen tahra maatuvan ruumiin nesteistä muodostuu siihen, missä ruumis on maannut’.

Artikkelissaan Tuohinen mainitsee lisäksi, että on olemassa yrityksiä, joiden palveluna on siivota asuntoja yksin kuolleiden jäljiltä. Voivatpa vuokranantajat ottaa vakuutuksenkin kodokushin varalta. Vanhuksiakaan ei välttämättä pidetä hengissä rakkaudesta heihin, vaan siksi, että perhe saisi heidän eläkkeensä. Vanhusten tekemät myymälävarkaudet ovat kasvaneet räjähdysmäisesti ja jopa vanhuspornon myynti on kaksinkertaistunut. Eläkkeelle jääneitä miehiä kutsutaan ”märiksi puunlehdiksi” ja ”isoiksi roskiksi”.

En tiedä sinusta, mutta mielestäni tämä kaikki on äärimmäisen surullista. Enkä ole nyt kritisoimassa Japania tai japanilaisia. Suomessakin paljastuu aina silloin tällöin pitkään kuolleena olleita ihmisiä. Raamatun opetuksiin ajatuksiani peilaavana ihmisenä ja ihan vain lapsuuden kotini kasvatuksenkin vuoksi olen aina halunnut pitää vanhempia ihmisiä arvokkaina. Siksi jokainen yksinäinen kuolema tuntuu pahalta, ikävältä ja väärältä. Jokaisella pitäisi olla edes joku läheinen ihminen elämässään.

Asiantuntijat kaukoidässä ovat joukolla pohtineet syitä ’yksinäiseen kuolemaan’. Monenlaista teoriaa onkin esitetty. Joku on sitä mieltä, että määräaikaisten työsuhteiden elämää pirstaloivasta vaikutuksesta löytyy selitys. Jatkuva muuttaminen tai alituinen epävarmuus saavat aikaan sen, ettei ihminen mene koskaan naimisiin ja tulee sen tähden eläneeksi ja kuolleeksi yksin.

Sanotaan myös, että japanilaisilla on taipumus torjua ajatus kuolemasta sen sijaan, että he kohtaisivat sen. Monet vanhat kuolemiseen liittyvät perinteet on unohdettu. Intialaiset psykologit ovat huomanneet lisäksi stressin ja yhteiskunnan paineiden aiheuttavan joillekin halua vetäytyä syrjään kaikesta kontaktista toiseen ihmiseen. Japanilaiseen tapaan tällekin vetäytymis-ilmiölle on oman terminsä: hikikomori.

Toivon kovasti, että olipa syy sitten mikä tahansa, me suomalaiset emme tässä asiassa seuraisi japanilaisten esimerkkiä. En haluaisi, että kodokushi ja hikikomori päätyvät suomalaiseen sanavarastoon lainasanoina tai käännöksinä. Toivon, että me osaisimme, jaksaisimme ja haluaisimme välittää vanhoistakin ihmisitä ja pitäisimme heitä niin arvokkaana, ettemme unohda heitä.

Mitäpä, jos käyt tänä jouluna katsomassa sitä vanhaa sukulaistasi, jota et ole pitkään aikaan nähnyt.

 

Read Full Post »

”Tehokkaimmilla johtajilla on kyky kokea vuja dé. Me olemme kaikki kokeneet déjá vu:n – hetken jossa eteemme tulee entuudestaan tuntematon tilanne ja koemme silti niinkuin olisimme olleet samassa tilanteessa ennenkin. Vuja dé on saman asian kääntöpuoli – katsot tuttua tilannetta (työtä, jota olet tehnyt vuosikymmeniä tai tuotetta, jota olet työstänyt vuosia) aivan kuin et olisi koskaan sitä nähnyt ennen. Jos uskot, kuten minä, että se mitä näet muovaa sitä miten muutut, kysymys muutosmieliselle johtajalle onkin: Kuinka katsoa organisaatiotasi ja omaa alaasi kuin näkisit sen ensimmäistä kertaa.” – Bill Taylor, Harvard Business Review

Ystäväni Lorenzo Agnes lähetti minulle linkin Bill Taylorin loistavaan kirjoitukseen. Taylor on otsikoinut kirjoituksensa osuvasti: ”Älä anna sen mitä tiedät rajoittaa sitä mitä voit kuvitella.”

Kirjoituksensa aluksi Taylor lainaa vielä Cynthia Barton Raben ajatuksia, joiden mukaan innovaation esteenä on usein vahva ammattitaito. ”Mitä tulee innovaatioon, sama kovaksikeitetty osaaminen, parhaaksi havaitut menetelmät ja käytännöt, jotka ovat organisaation menestyksen kulmakiviä, voivatkin osoittautua myllynkiviksi, jotka uhkaavat upottaa sen.”

Joskus loistavien ajattelijoiden ja johtajien ajatuksia lukiessa mieleen nouseen jonkinasteinen ärtymys tai turhautuneisuus. Lähinnä siitä syystä, että vaikka näitä asioita on helppoa kirjoittaa tekstiksi, niitä on usein tavattoman vaikeaa toteuttaa käytönnössä. Eikä niiden kokeileminen aina aiheuta positiivista reaktiota.

Kirjoitin aikoinaan nyt jo poistetun blogipostauksen omasta yrityksestäni sukeltaa vuja dén maailmaan. Yritin ihan aidosti miettiä silloisen seurakuntani kokonaisuutta ulkopuolisen silmin. Löysin silloin moniakin epäkohtia, joita ei kaiken tekemisen keskellä tullut aiemmin laittaneeksi merkille. Oma asemani silloisessa yhteisössä ei vain ollut otollinen moiselle pohdiskelulle ja kirjoitukseni sai aikaan pienen myrskyn vesilasissa.

Joka tapauksessa oma vaatimaton kokemukseni alleviivaa minulle Bill Taylorin ajatuksia. Liian usein kaikenlaisissa organisaatioissa pitkä kokemus kääntyy ”näin tämä on ennenkin tehty” -ajatteluun. Liian usein se mitä me TIEDÄMME, OSAAMME ja olemme KOKENEET estää meitä ajattelemasta laajemmin. Olen nähnyt sen useissa eri organisaatioissa ja yrityksissä. Minä huomaan sen itsessänikin. On niin helppoa hakea vastauksia sieltä, mistä on löydetty ennekin.

Think outside the box, Think different, ole luova, innovoi. On helppo puhua luovuudesta, muutoksesta ja innovaatiosta blogeissa ja kolumneissa, mutta se kaikki vaatii ankarasti työtä. Steve Jobsin hokema – on pakko olla parempikin tapa – on vasta lähtölaukaus rankalle ja uuvuttavallekin prosessille, jolla saadaan MAHDOLLISESTI aikaan jotakin uutta ja kestävää. Usein juuri tuon prosessin työläys on se todellinen syy siihen, ettei johtajilla riitä aikaa tai energiaa sen prosessin läpikäymiseen.

Osaatko sinä katsoa organisaatiotasi, työtäsi, yritystäsi tai seurakuntaasi uusin silmin? Voitko kokea Vuja dén? Mitä näet?

Tässä muutama kysymys, joilla voit päästä alkuun:

1. Jos aloittaisit tänään, mitä toimintoja, tuotteita, työmuotoja te todella tarvitsisitte? Mikä voisi jäädä pois? Mihin pitäisi satsata enemmän?
2. Jos voisit rakentaa organsiaatiosi uudestaan puhtaalta pöydältä, millainen uusi organisaatio olisi?
3. Missä asiassa luulet oman osaamisesi oleva esteenä innovaatiolle?

Read Full Post »

Yleensä elämässä asiat etenevät ihan omaa luonnollista tietään. Vaikka osaamiseni ornitologian saralla on suorastaan hävettävän heikkoa, olen ymmärtänyt että jossakin vaiheessa poikasten on lähdettävä pesästä. Täällä virtuaalimaailmassa eivät välttämättä päde mitkään normaalit säännöt. Tällä kertaa kävi nimittäin toisinpäin; vanhempi lensi pois pesästä.

Älä silti säikähdä, mitään kovin dramaattista ei ole tapahtunut. Toukokuussa 2010 pyysin omaa isiäni kirjoittelemaan silloin tällöin ajatuksiaan korpialttarille. Halusin innostaa terävää ajattelijaa luonnostelemaan ajatuksiaan ihan luettavaan muotoon asti. Innolla isi toimeensa tarttuikin. Kolmattakymmentä erillistä postausta ehti ilmestyä korpialttarille tänä aikana. Erityisen ansioitunut isi on kommentoijana. Jonkinlainen kunniamainista täytyy antaa hänelle ja Tonzalle maratonmaisia piirteitä saaneista ja uskomattoman polveilevista keskusteluista. Antaa keskustelun jatkua!

Nyt on tullut aika siis siirtyä seuraavalle levelille. Avasimme eilen isille oman blogisivuston: Kaikuja periferiasta. Ehkäpä lisäätkin hänet samantien seurattavien blogiesi joukkoon ja toivotat hänet siten tervetulleeksi bloginpitäjien laajaan joukkoon.

Osa periferian postauksista jää aluksi ilman kommentointimahdollisuutta, mutta satunnaisesti siihenkin on mahdollisuus. Tervetuloa Talepani! Antaa hyvän jatkua!

Read Full Post »

Older Posts »