Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Muistot’ Category

1.53 km

Posted in Ajattelu, Hempeily, Historia, Identiteetti, Koulu, Lapsuus, Muistot, Naispappi, Suomalainen, Yhteiskunta, Ystävyys, tagged , , , , , , , on 11 elokuun, 2016| 1 Comment »

kylttiNoin puolitoista kilometriä. Siinä on koko elämäni matka. Tai ei sitä vielä tiedä, mutta tuollainen matka oli Google Mapsin mukaan Malmin sairaalalta Pietarsaaren uudelle hautausmaalle. Malmilta matkani alkoi ja on luultavaa, että tuonne hautausmaalle se päättyy. Suokoon luoja, että se päivä on vielä kaukana.

Meillä oli tämän vuoden Jaakon Päivien aikaan myös luokkakokous. Itse asiassa Jaakon Päivät on suosittu ajankohta järjestää luokkakokouksia, koska kaupungissa on niin paljon muutakin nähtävää päivien aikana. Me järjestimme ABI-96 -vuosiluokan 20-vuotistapaamisen lauantaina 23.7. (Tai muut järjestivät, minä olin vain mukana nauttimassa.)

Luokkakokoukset ovat monella tapaa mielenkiintoisia tapahtumia. Omasta mielestäni on hienoa nähdä vanhoja koulukavereita, vaikka on selvää, ettei jokaisen kanssa ehtinyt olla kouluaikana kovin läheinen, varsinkin, jos satuttiin eri luokille. Jonkun kanssa eivät ehkä kemiat kohdanneet mutta taas toisen kanssa sitä oli kovinkin läheinen.

Moni jättää myös väliin luokkakokouksia. On selvää, että toisilla on vain kiireitä. Joku on ehkä muuttanut ulkomaille, eikä halua laittaa rahaa lentolippuihin ja jollakulla voi olla vaikkapa perhetilanne sellainen, että paikalle ei vain pääse. Samaan aikaan on kuitenkin niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät halua tai jopa kehtaa tulla luokkakokoukseen. He saattavat olla häpeissään oman elämänsä tilanteesta, työttömyydestä, lapsettomuudesta tai sinkkuudesta. Ikävää on sekin, että joku saattoi olla sen verran kiusattu kouluaikana, ettei halua enää olla missään tekemisissä koulukaveriensa kanssa.

Mielestäni on ikävää, jos joku kokee häpeävänsä omaa elämäänsä. Meistä jokainen tajuaa jo tässä vaiheessa, etteivät kaikkien unelmat toteutuneet, eivätkä kaikki päässeet haluamaansa kouluun ja työpaikkaan. Senkin me ymmärrämme, että joillekin myös ne toteutuneet unelmat ja työpaikat osoittautuivat pettymyksiksi. Harvalla meistä on sellainen ote elämään, että me taivutamme elämän omaan tahtoomme. Taitaa olla niin, että elämä taivuttaa meistä jokaisen.

Erityisen hienoa oli huomata, kuinka meidän luonteenpiirteemme olivat näkyvissä jo kouluaikana. Tottakai kaksikymmentä vuotta jättää jälkensä jokaiseen, mutta iloiset ihmiset olivat edelleen iloisia, rempseät rempseitä ja pohdiskelijat mietteliäitä. Kun me esittelimme itsemme taas toisillemme, niin moni Pietarsaaressa tai lähistöllä asuva sanoikin jotenkin vähättelevästi, ettei ole “tämän pidemmälle päässyt”. Vähättely on turhaa. Elämänlaatua, menestystä tai onnea ei mitata kilometreissä.

Oma isäni asuu nyt talossa, josta lienee 300-400 m hänen lapsuudenkotiinsa. Isi on maailman meriä kiertänyt ja aina tähän samaan pieneen kaupunkiin palannut. Onnellinen hän silti on. Pietarsaaren tunnuslause pitää kyllä paikkansa: “Koti on siellä, missä sydän asuu.”

Siispä, jos tuo puolitoista kilometriä osoittautuu elämäni matkaksi, olen silti onnellinen. Ja toiveeni on, että myös kaikki me, jotka huusimme kuorma-auton lavalta: “ABI YSIKUUS, KANSAKUNNAN TOIVO UUS!”, olisimme onnellisia, vaikka kansakunnan toivoiksi meistä ei ehkä loppujen lopuksi ollutkaan.

Read Full Post »

Päämäärä

Posted in Ajattelu, Lapsuus, Muistot, Päämäärä, Tarkoitus, tagged , , , , , on 28 marraskuun, 2014| 4 Comments »

kohoreMuistan, kuinka istuin yläasteikäisenä koulussa ja katselin ulos luokan ikkunasta. Minulla oli tapana hakeutua luokassa aina ikkunariviin istumaan. Moni luokkakaverini vältteli niitä paikkoja, koska vanhat ikkunat olivat niin vetoisia. Minulle ne kuitenkin tarjosivat mahdollisuuden karata tunnilta edes ajatuksissani.

Muistan senkin, että katselin joskus ohiajavaa lähettipalvelun autoa. Mietin silloin, että lähettipalvelun työntekijän täytyy olla onnellinen ihminen. Sen verran vapaalta ja itsenäiseltä sellainen työ vaikutti ainakin fysiikan tuntiin verrattuna. Jotenkin kaipasin jo nuoresta pitäen työelämään ja sitä seuraavaan itsenäisyyteen.

Yksi sosiologian puolelta mieleeni jääneistä lempitilastoistani kertoo, että 80% ihmisistä ikäänkuin ajautuu siihen työhön, mitä he tekevät. He eivät siis ole siihen erityisesti pyrkineet tai siitä haaveilleet nuoruudessaan. On vain opiskelujen aikana kysytty kesätyötä jostakin, saatu kesätyön jälkeen määräaikainen sopimus ja lopulta on tarjottu vakituista paikkaa. On kenties ollut ajatuksia ja haaveita jostakin muusta ammatista tai jatko-opiskeluista, mutta säännöllinen palkka ja elämän muut kuviot, ehkäpä rakastuminen, avioituminen ja perheen perustaminen saattavat olla täyttyneitä haaveita, jotka ovat samalla tehneet muut haaveet mahdottomiksi.

Eikä sellaisessa ole mitään väärää. Enemmistön tavoin minäkin olen ajatunut työhöni kirjapainoalalle. Viihdyn työssäni. Siitä huolimatta se ei koskaan ollut edes ajatusteni reunamilla uravalintoja miettiessäni. Niin vain kävi. Eräässä saarnassaan pastori Craig Groeschel mainitsee selkeän totuuden: ”Jokainen päätyy jonnekin. Harva päätyy jonnekin tarkoituksella.”

Jokainen meistä päätyy jonnekin. Joku päätyy kirjapainoalalle, toinen tehtaaseen ja kolmas työttömäksi. Samoin joku päätyy avioeroon, kun toinen saa nauttia upeasta ja toimivasta avioliitosta koko elämänsä. Yksi saa nähdä lastensa tekevän hyviä valintoja, kun toinen murehtii jokaisen päivänä lastensa kohtaloa. Harva meistä päätyy sinne minne on tarkoittanut. Ja harva meistä osaa tarkoituksella tähdätä elämäänsä johonkin tavoitteeseen.

Se mikä minua joskus öisin mietityttää on se, että mitä jos minä elän koko elämäni siten, että ajaudun päivästä ja hetkestä toiseen, tilanteesta ja vaiheesta toiseen. Ilman päämäärää. Mitä jos kaikki elämäni päivät ovat kuluneet ilman minkäänlaista ajatusta siitä, mikä on minun tehtäväni ja tarkoitukseni täällä maan päällä sen lyhyen jakson aikana, jota elämäksi kutsutaan. Sellainen ajatus tuntuu mielestäni masentavalta ja jollain tapaa jopa pelottavalta.

Kristittynä uskon Jumalaan, jolla on suunnitelma ja tarkoitus jokaisen ihmisen kohdalle. Ja juuri tänään päätän lujemmin kuin koskaan aikaisemmin yrittää löytää sen tarkoituksen, joka hänellä on minua varten. Jotenkin kaikki muu tuntuu kuitenkin vähäiseltä sen rinnalla. Mitä jos sinäkin kokeilisit?

 

Read Full Post »

Tsemppiä ja taistelua

Posted in Ajattelu, Ilmiö, Keskustelu, Muistot, Urheilu, tagged , , , , , , , , , , , , on 14 elokuun, 2012| 6 Comments »

 

 

Viime viikonloppuna vietimme porukalla jo perinteiseksi muodostunutta Vedä Henkeä -leiriämme. Tällä kertaa olimme muutaman vuoden tauon jälkeen taas Larsmon Lähetyskodilla ja olikin sopivan mukavaa ja nostalgista viettää leiriä samalla paikalla, jossa jo yli kaksikymmentäviisi vuotta sitten olin leireilemässä lapsena. Kun vielä puhujavieraanamme oli loistava Lasse Kujanen, jolla on myös yhteistä historiaa kanssani, oli nostalgiaa tarjolla ihan roppakaupalla.

Tulimme siinä aamukahvia hörppiessämme jutelleeksi nuoruuden urheiluharrastuksista ja -muistoista. Innokkaana jalkapallomiehenä Lasse muisteli, kuinka oli aikoinaan pelannut kohtuullisen tasokkaassa alasarjajoukkueessa mukana. Tuon joukkueen pelaajisto koostui sellaisista miehistä, jotka kaikki olivat olleet hyviä junioripelaajia, mutta elämän polut olivat vieneet heidät muihin suuntiin ja kukaan ei oikeastaan ollut voinut tai halunnut katsoa sitä, kuinka pitkälle rahkeet olisivat jalkapallossa riittäneet. Lasse kertoi kuinka yhtenä vuotena heidän joukkueensa kuitenkin pääsi mukaan aina nousukarsintoihin asti. Ratkaisupelien alla avainpelaajia ei kuitenkaan näkynyt. Joku oli lähtenyt ihan tyttöystäväänsäkin katsomaan toiselle paikkakunnalle. Lasse kertoi siinä yhtäkkiä tajunneensa, etteivät nuo pelikaverit todellisuudessa halunneetkaan nousta ylemmälle sarjatasolle. He kyllä saattoivat sanoa kaikki oikeat sanat ja puhua ”tsemppaamisesta” ja ”taistelusta”, mutta he olivat täysin tyytyväisiä omalla sarjatasollaan pelaamiseen.

Luin tänä kesänä ystäväni suosituksesta Juhani Tammisen kirjan Takaisin peliin. Työuupumuksesta ja sen voittamisesta kertova kirja sisältää myös Tamin kertomuksen Vaasan Sportin tilanteista. Tami kertoo lähes Lassen tavoin tajunneensa, ettei Vaasassa itse asiassa haluttukaan nousta SM-liigaan asti. Sielläkin kyllä puhuttiin noususta ja kaiketi ”tsempistä” ja ”taistelusta”, kuten niin usein urheilussa puhutaan, mutta todellinen tahto puuttui. Kuulin myöhemmin, että joidenkin arvioiden mukaan puolet Vaasalaisten joukkueesta olisi mennyt vaihtoon, koska heidän kapasiteettinsa ei vain olisi riittänyt liigaan. Laji ja taso on toinen, mutta asenne sama.

Voin kyllä jotenkin ymmärtää noita tilanteita. Itse olen pelannut salibandya alasarjoissa. Muistelen, että viitosdivarista aina kakkoseen asti tuli pelejä koettua. Olisi hienoa voida sanoa, että olin hyvä pelaaja, mutta totuus on kyllä se, että siellä kakkosdivarissa mentiin jo kyllä minun osaamiseni äärirajoilla. Alemmissa sarjoissa peli oli vielä kohtuullisen helppoa ja mukavaa, mutta mitä ylemmäs mentiin sitä vaikeampaa se oli. Jossakin vaiheessa minäkin olisin ollut tyytyväinen ihan vain pysymään paikallani. Tottakai minäkin osasin kyllä kuulostaa innostuneelta ja puhua ”tsempistä” ja ”taistelusta”, mutta en välttämättä olisi halunnut nousta ylemmälle sarjatasolle. Nousuhan tuo mukanaan lisää työtä. Pitää harjoitella enemmän, pelimatkat pitenevät ja pelejä tulee vastaan tiuhemmin. Menestys tuo mukanaan vastuuta.

Me pohdimme kahvikupin äärellä Lassen kanssa sitä, että usein näin käy myös seurakunnissa. Me kyllä osaamme puhua ”tsempistä” ja ”taistelusta”, mutta useimmiten me olemme jo tyytyväisiä omaan sarjatasoomme. Me osaamme antaa oikeat vastaukset ja tiedämme, mitä meiltä odotetaan ainakin keskusteluissa, mutta samalla toivomme, ettei meitä otettaisi ihan vakavasti. Tarkoitan sitä, että kun nuorena poikana kuuntelin kuinka pastori innosti meitä kadulle evankelioimaan eli jakamaan traktaatteja (jota olen muuten aina inhonnut), osasin kyllä kuulostaa innostuneelta ja olla hengessä mukana, mutta toivoin silti, ettei tuo kadullelähtö koskaan toteutuisi. Seurakuntaskenessä haaveillaan usein herätyksen ajasta. Sekulaarille lukijalleni kerron, että se on aikaa, jolloin ihmisiä kiinnostaa erityisen paljon hengelliset asiat ja ihmisiä tulee eri kirkkoihin ja seurakuntiin etsimään vastauksia elämän kysymyksiinsä. Sellaisia aikoja koetaan aina silloin tällöin. Useimmiten me emme kuitenkaan ole valmiita siihen työhön ja muutokseen, mitä tuollainen aito ja todellinen herätys tuo tullessaan. Me kyllä osaamme puhua oikeita asioita. Me haluamme, että ihmiset tulisivat mukaan toimintaan, mutta emme kuitenkaan halua heidän istuvan meidän paikallemme tai tuovan omia muutosehdotuksiaan meidän kerhoomme. Emme kenties ole valmiit siihen lisääntyvään työmäärään, mitä ”nousu” tuo tullessaan tai mitä se meiltä vaatii.

Miltä näyttää sinun tsemppisi ja taistelusi?

Read Full Post »

Valokuvia

Posted in Ajattelu, Hempeily, Kiitollinen, Kysymys, Muistot, Onnellisuus, Teknologia, Vedä Henkeä -Seurakunta, tagged , , , , on 22 lokakuun, 2011| 1 Comment »

Ihmisenä en ole kovin kerkeästi kaihtamassa uuden teknologian ja tekniikan hyödyntämistä. Taidan itse asiassa olla melko innokkaasti tarttumassa uusimpaan materiaan heti, kun vain rahavarani sen sallivat (nykyään melko harvoin). Niinpä olen myös innokas digikuvauksen puolestapuhuja. Digikuvauksen yleistyminen onkin yksi todellisista kiitoksen aiheista elämässäni.

Digikuvauksen helppouden ja edullisuuden kääntöpuolena on ainakin minulla se, että kuvia ei enää tule kehitettyä kuten ennen. Entisaikaan tuli filmirullia vietyä kehittämöön ja useimmiten vastavalmistuneet kuvat piti auton penkillä selata parikin kertaa läpi, ennenkuin malttoi ajaa takaisin kotiin. Kotona niitä sitten sijoiteltiin albumeihin ja usein pyysin vaimoani kirjoittamaan pienen kuvauksen kuvasta, hänellä kun on useimpien naisten (tai ihmisten) tavoin siistimpi käsiala kuin minulla. Näiden hyvien puolien lisäksi muistan toki senkin, kuinka kalliiksi kuvaaminen saattoi tulla ja kuinka monta kuvaa joutui heittämään pois, koska ne olivat yksinkertaisesti epäonnistuneet. En kaipaa filmirullia ja niiden kanssa häseltämistä.

Nykyään tuntuu kuitenkin siltä, että kuvat päätyvät kyllä koneelle eri kansioihin, mutta sinne ne sitten hautautuvatkin. Jotenkin kuvia ei vain tule selattua koneella, vaikka monenlaista kuvaesitystä ja albumiohjelmaakin on tarjolla. Satunnaisesti konetta selatessaan kokee välillä aitoja yllättymisen hetkiä: ”Ai, oliko mulla nämäkin kuvat vielä täällä?”. Kun yhtenä ehtoona innostuin etsimään kuvia Vedä Henkeä -seurakunnan eri vaiheista, tulin aikani kuluksi koostaneeksi kuvista tuon ylläolevan mosaiikkikuvan (Kuvan oikea koko 73 x 73cm.). Kuvia selaillessani tunsin syvää kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olemme saaneet yhdessä kokea. On jotenkin uskomatonta, miten yksi kuva voi tuoda mieleen niin paljon muistoja ja tunteita. Yhtä kuvaa katsomalla voit muistaa kokonaisen päivän tapahtumat, ihmiset, ilot ja surut.

Valokuvakokoelmastani innostuin niin, että päätin tehdä vielä toisen kuvaesityksen. Päätin hyödyntää iPhoton kuvaesityksen siirtymiä saadakseni ripauksen näyttävyyttä mukaan. Yllättäen esityksen tekemiseen meni tunteja aikaa. Niin paljon kuvia. Mitä valita ja mitä jättää pois? Kovan työn ja ankaran karsimisen jälkeen oli kuvaesitykseni silti yli kahdeksan minuuttia pitkä. Se ei ole ehkä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan oikein, mutta hällä väliä, ne ovat minun muistojani. Ne ovat niitä pieniä hetkiä, jotka on tullut ikuistettua muistojen maailmaan.

Missä ovat sinun kuvasi? Oletko tehnyt viime aikoina matkoja muistoihisi? Mitäpä, jos tänään istuisit hetkeksi koneellesi tai mieluummin ihan perinteisen valokuva-albumisi äärelle ja eläisit uudelleen joitakin elämäsi hetkiä? Luuletko, että olisit kiitollinen tai onnellinen elämäsi kuvia katsoessasi? Saisivatko kuvasi sinut tuntemaan ylpeyttä, iloa tai tyytyväisyyttä? Mitä jos elämäsi kuvakirjassa on vain sivuja, jotka haluaisit repiä irti? Onko siellä hetkiä, jotka haluat unohtaa ja vaiheita, jotka halua pyyhkiä pois? Voiko olla niin, että päällimmäiset tunteesi ovatkin häpeä, inho tai viha? Miltä näyttää sinun albumisi?

Et enää voi vaikuttaa siihen, minkälainen kuvakirja elämästäsi on tähän mennessä muodostunut. Voit vain vaikuttaa siihen, minkälainen albumi elämästäsi tehdään tästä eteenpäin.

Tähän sopii Mamba ja valokuvia…

Read Full Post »

Joka vanhoja muistelee…

Posted in Ajattelu, Auttaminen, Facebook, Ilmiö, Maailmanloppu, Muistot, Suomalainen, Yhteiskunta, tagged , , , , , , , on 18 syyskuun, 2011| 2 Comments »

”Jos vartuit kotiruualla, ajoit polkupyörällä ilman kypärää, sait tukkapöllyjä kun siihen oli aihetta, sinulla oli telkkari jossa oli 3 kanavaa ja jouduit nousemaan sohvalta kanavan vaihtoon, kelasit C-kasetteja lyijykynällä, kaupat olivat sunnuntaisin kiinni, kukaan ei puhelimessa kysynyt ”Missä muuten olet?”. Kopioi seinällesi todistaaksesi, että silti selvisit hengissä.” – Facebookissa kiertävä statuspäivitys

Yllä kuvatun kaltaisia tilapäivityksiä kiertää Facebookissa useita. Niille on yhteistä se, että ne kaikki kuvailevat mennyttä aikaa. Erityisesti kerrotaan asioista, jotka ennen olivat toisin kuin nykyään. Jokainen minun ikäiseni on tosiaan kelannut C-kasetteja lyijykynällä ja tehnyt niille samoille kaseteille omia musiikkikokoelmiaan kauan ennen iPodeja ja Spotifytä. Joku on kenties soittanut puhelunsa puhelinkopista ja jokainen joutunut olemaan sovittuna aikana sovitussa paikassa, ettei jää pois matkasta. Ehkäpä tuollaisten tilapäivitysten ajatuksena on osaltaan nostaa pikkuisen sitä omaa itsetuntoa, kun on sentään selvinnyt lähes keskiaikaisesta kurjuudesta.

Yleisesti ottaen en haikaile menneiden aikojen perään. Ajat ja maailma muuttuvat ja on vain muututtava mukana. On kuitenkin asioita, joiden en toivoisi muuttuvan. Sosiologit tietävät kertoa, että esimerkikisi perheiden yhteiset ruokailuhetket alkavat olla aina vain harvinaisempia ja että keskivertoihmisellä on nykyään tilastollisesti vähemmän ystäviä kuin ennen. Tämä on osaltaan syynä ’ostettujen’ ystävien (terapeuttien, kouluttajien ja valmentajien) määrän kasvuun. Samaan aikaan kun meillä on yhteyksiä ihmisiin ympäri maailmaa, meidän aidot ja todelliset ihmissuhteemme ovat vähenemään päin. Niinpä toivoisinkin, että aito välittäminen ei koskaan tulisi vanhanaikaiseksi.

Jokin aika sitten kirjoitettiin, kuin miesporukka töhri junan keskellä kirkasta päivää. Uutista seuranneessa keskustelussa ihmeteltiin, että miksi kukaan ei puutu asiaan. Olenpa itsekin joskus samasta aiheesta kirjoittanut. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että sellainen aito toisesta välittäminen on katoava luonnonvara. Edellä mainittujen töhrimisten lisäksi on melko tavallista lukea ihmisistä, jotka ovat joutuneet pahoinpitelin uhriksi ilman, että kukaan olisi edes yrittänyt auttaa heitä. Sattuipa maahanmuuttajataustaiselle ystävällenikin tapaus, jossa ulkopaikkakuntalaiset, miehisyyttään etsivät nuorukaiset tulivat Pietarsaareen ystävääni nöyryyttämään. Apua ei tarjonnut kukaan.

Yhtenä ilmentymänä välittämisen vähenemisestä lienee talkoohengen kuolema. En sano tätä siksi, että juuri nyt olisi kohdallani jotkut talkoot menossa, vaan enemmänkin muistelen kertomuksia siitä, kuinka taloja ja vaikkapa rukoushuoneita on aikoinaan rakennettu pelkällä talkoovoimalla. Siirtyminen ’rahalla saa ja hevosella pääsee’ -tyyppiseen kulttuuriin ei ole puhtaasti hyvä asia. Tuntuu, että liian monet yksinhuoltajat ja apua tarvitsevat ovat oman onnensa nojassa. Meillä on tuhansia Facebook-kavereita, mutta muuttopäivänä olemme yksin. Twitterissä sinulla on satoja seuraajia, mutta lapsenvahdiksi suostuvat vain vanhempasi.

Kehitys on upea asia. Minä en kaipaa C-kasetteja, ankeita lankapuhelimia enkä missään nimessä VHS-kasetteja. En silti toivo, että kaiken kehityksen ja sosiaalisen median alle unohtuu yksinkertainen totuus välittämisestä ja siitä, mitä on olla ihminen ihmiselle. Meillä oli kavereiden kanssa tapana hokea suomalaista sananlaskua: ”joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään”. Tässä tapauksessa tikku silmässä voi olla halpa hinta…

Read Full Post »

Hyttysen ininää

Posted in Ajattelu, Huumori, Luonto, Muistot, Onnellisuus, Perhe, tagged , , , , on 21 kesäkuun, 2011| Leave a Comment »

Tällaisena urbaanina city-ihmisenä sitä aina silloin tällöin unohtaa, että Suomen metsiin ja luontoon kuuluvat erottamattomasti myös hyttyset. Kesäkuun puolivälissä perheemme piipahti sukuloimassa keski-Suomessa. Viitasaaren Vuorilahdella sijaitseva vanha Ruuskan sukutila on muodostunut mieluisaksi ja rauhalliseksi kesäviettopaikaksi melkein koko suvulle ja monet upeat kesähetket on tullut vietettyä luonnonkauniin tilan pihapiirissä.

Viime vierailukerralla ärhäkkäät hyttyset tosin söivät parasta terää nautinnosta. Tai kyllähän niiden inisijöiden kanssa päivällä pärjää, mutta ensimmäisenä yönä raolle jäänyt aitan ovi toi noita pikkuriesoja sisälle nukkujien harmiksi. Muistan heränneeni aamuyöllä neljän aikaan hyttysen inistessä korvassani. Aloittelin siinä sitten kännykän taskulampun valossa yöllisen hyttysmetsästykseni ja olin pääsyt toiselle kymmenelle tapettujen inisijöiden määrässä, kunnes viimein vaivuin vielä hetkeksi horrokseen. Päätin vakaasti, että seuraava yö olisi toisenlainen.

Seuraavana iltana aloitimme jo hyvissä ajoin hyttyssavujen polttamisen ja pidimme aitan ovea tiukasti kiinni. Illalla tein kolme erillistä reissua huoneeseen ja tapoin aina kaikki löytämäni hyttyset joita toki oli kerta kerralta vähemmän. Nukkumaan mennessämme tukimme vielä ovenraot ja oksanreiät ja laitoinpa vielä ostamani korvatulpatkin korviini. Ei enää hyttysten ininää.

Metsästykseni onnistui loistavasti. Kukaan ei koko yönä herännyt hyttysten ininään. Minulla oli tosin kova päänsärky kaikkien hyttyssavujen jälkeen, mutta se on toinen tarina se. Kuitenkin, kun makasin sängylläni odottamassa unen tuloa, tajusin kuulevani silti jatkuvasti ininää. Olin niin tottunut kuuntelemaan pienintäkin viitettä lähestyvästä vinkujasta, että ’kuulin’ ininää jopa korvatulppieni läpi. Kuulin ininää sielläkin, missä sitä ei ollut.

Aamulla mietin, että niin taitaa olla asianlaita jopa elämän suurempien inisijöiden ja kitisijöiden kanssa. Kun aikasi kuuntelet kaikkea negatiivista ininää ja tyhjänpäiväistä kitinää, niin alat kuulla ininää sielläkin, missä ei olisi siihen tarvetta. Alat nähdä negatiivisuutta silloinkin, kun kaikki on hyvin. Ehkäpä mekin joskus totumme odottamaan lähestyvää inisijää niin paljon, että unohdamme nauttia elämästä silloin, kun kaikki olisi hyvin.

Haastavaa on kai se, että hyttysen voi aina läpsiä hengiltä, suurempia kitisijöitä ei…

 

Read Full Post »

Sunbeam Alpine GT

Posted in Ajankohtainen, Innokkuus, Luovuus, Muistot, Tehokkuus, Unelma, Vedä Henkeä -Seurakunta, Visio, Yhteisö, tagged , , , , , , on 12 toukokuun, 2011| 12 Comments »

Se lähti liikkeelle yhdestä elämäni satunnaisista päähänpistoista. Päätin hommata itselleni projektiautoksi Sunbeam Alpine GT:n. Ei projektiautossa sinänsä ole mitään ihmeellistä – sellaisia harrastavat lukemattomat ihmiset tässäkin maassa – minulla vain ei ollut minkäänlaista kokemusta autojen korjaamisesta. Sen, mikä osaamisesta puuttui korvasin sitäkin palavammalla innolla.

Niinpä päädyin hakemaan löytämäni auton Kangasalalta asti. Lähes käyttökuntoinen auto vedettiin trailerille ja matka kohti kotia alkoi. Matkalla haaveilin kovasti kesäisistä kilometreistä persoonallisen brittiautoni ratissa. Kotona ryhdyin töihin melko nopeasti ja purin autosta kaikki osat siististi pois. Moottorin ja vaihdelaatikon nostin autosta oikein varta vasten projektiani varten hankkimallani moottorinosturilla ja laitoin paketin odottamaan toiseen ostokseeni, moottoritelineeseen.

Tulin koko projektin aikana purkaneeksi auton ihan atomeiksi. Kori hiekkapuhallettiin ja pohjamaalattiin, moottori koneistettiin ja tasapainotettiin. Löysin englannista varaosaliikkeen ja tilasin tiivistesarjoja, männänrenkaita ja muuta sälää. Jossakin vaiheessa hommasin toisenkin auton varaosiksi. Sitten vain kävi, kuten niin usein käy. Loppui rahat ja into. Ei mitään sen vakavampaa. Todettakoon vain, että autopurkaamon paalaimella ei mennyt kauaa pelkän korin rusentamisessa…

En silti jaksa olla itselleni kovin ankara. Itse asiassa innostuksen lopahtaminen on niin kovin tavallista meille ihmisille. Lähdin tänä talvena mukaan paikallisen salibandyseuran harjoituksiin ’pujottelukepiksi’ ja huomasin, että sama ilmiö toistuu sielläkin. Syyskauden harjoituksissa äijiä oli kuin meren mutaa, mutta kevätkaudella sai pelailla ihan ilman vaihtomiehiä. Jonnekin se into vain oli kadonnut.

Mielestäni Sunbeamin remontti-innon lopahtaminen on kuitenkin vain henkilökohtainen murhe ja salibandyjoukkueen harjoittelualttiuskin enimmäkseen valmentajan päänsärky. Tänä keväänä olen törmännyt samaan piirteeseen myös seurakunnassani ja se kirpaisee jo paljon syvemmältä. Olen huomannut pieniä rutinoitumisen ja apatiaan vaipumisen merkkejä siellä täällä. Koska olen aina inhonnut sitä niissä yhteisöissä, joissa olen toiminut, olen tietysti sopivasti kevätraivon vallassa. (Onneksi kevätraivo on kaikista raivoistani lievin.) Ei kyse ole mistään übervakavasta, mutta en myöskään halua päästää tilannetta täysin hoitamatta pahenemaan. Olen nähnyt tarpeeksi niitä tilanteita, joissa mitään ei ole enää tehtävissä. Me olemme sieltä vielä kaukana.

On kohtuullisen helppoa innostaa ihmisiä jonkin projektin tai hankkeen aloittamiseen. On melko yksinkertaista ylläpitää intoa, kun työ on alkuvaiheessa. Luulen, että ajan kuluessa innokkuuden säilyttämisen haastavuus kasvaa eksponentiaalisesti. Uskon, että jokainen ihminen on luonnostaan taipuvainen tyytymään vallitsevaan tilanteeseen. Erityisesti silloin, kun vallitseva tilanne on kohtalaisen mukava. Seurakuntaa ei kuitenkaan ole kutsuttu olemaan mukava, vaan tehokas. Jos voit saavuttaa molemmat, niin hyvä. Jos et, pyri tehokkuuteen.

Meidän seurakunnallamme on edessään aikalisä. Me yksinkertaisesti tarkistamme suuntaamme jo tässä vaiheessa. Me mietimme, mitä olemme tehneeet hyvin ja mitä huonosti. Koetamme löytää sellaisia kehityssuuntia, joihin meillä on mahdollisuuksia edetä. Ennenkaikkea me yritämme palauttaa mieliimme sen, mitä me oikein lähdimme tekemään. Yksi Sunbeam riittää.

Oletko sinä kadottanut innostuksesi? Mitä teet, että löydät sen jälleen? Onko sinulla antaa minulle hyviä neuvoja?

Sananlaskut 15:22 ”Jos harkinta puuttuu, hanke kaatuu, jos on neuvonantajia, se onnistuu.”

Read Full Post »

Vierivä kivi ei sammaloidu?

Posted in Ajattelu, Erilaisuus, Identiteetti, Muistot, Muutos, Nuoret, Seurakunta, tagged , , , , on 2 toukokuun, 2011| 1 Comment »

[Kun ihmisellä on ammattina puhuminen ja harrastuksena höpöttäminen, tulee joskus eteen sellainen hetki, jossa epäilee kertoneensa asiansa samalle kuulijalle aiemminkin. Uskoakseni tunnistat tilanteen? Tätä kirjoittaessa minulla on juuri sellainen tunne. No, kertaus on opintojen äiti. Jos siis toistan itseäni laita se alkavan dementian piikkiin.]

”Vuodet olivat vaatineet silti veronsa. Osaksi kyse oli kai vain vanhenemisesta, sillä jos ihmisellä on vähänkin itseymmärrystä, hän tajuaa vuosi vuodelta paremmin omat vikansa – ne opitut tai synnynnäiset sokeat kohdat ja umpinaiset ajatusradat, joiden haitallisuus kasvaa ajan myötä yhtä varmasti kuin ontuminen muuttuu lonkkakivuksi” –Barack Obama, Rohkeus toivoa, BTJ Kustannus 2009

Barack Obaman kirjan prologia lukiessani muistui mieleeni John Schlittin taannoinen vierailu Kokkolassa. En sen syvemmin puutu tuon sinänsä ikimuistoisen vierailun yksityiskohtiin, mutta muistan kuinka konserttia seuranneena sunnuntaina istuin herra Schlittin vierellä (toimin hänen tulkkinaan) kun hän antoi nimikirjoituksia niitä haluaville. Juuri 50v täyttänyt Rock-laulaja antoi nimikirjoitustaan samanikäiselle levyseppähitsaajalle. Molempien viisikymppisten uravalinta on tietääkseni ollut heille mieluinen, mutta siinä heitä katsoessani tajusin, että tuossa vaiheessa elämää heidän valintojensa erilaisuus näkyi jollakin tavalla heistä jopa ulkoisesti. Pitkä ura rock-laulajana jättää kun vain erilaiset jäljet ihmiseen kuin ura hitsarina.

Muistan senkin, kun aikoinani keskustelin silloisen pastorimme kanssa musiikista ja sen eri tyyleistä. Tämä pastori oli monien muiden pastorien tavoin mieltynyt rauhalliseen ja melko melankoliseen virsi- ja kuoromusiikkiin, joka on monissa seurakunnissa niin tavattoman yleistä. Minä taas puolustelin – kuten arvata saattaa – menevämpää ja rajumpaa nuorisomusiikkia ja sen soveltuvuutta moderniin seurakuntaelämään. Pastori arveli, että moinen musiikki liittyy vain tiettyyn elämän vaiheeseen. ”Kyllä tekin sitten vanhempana kuuntelette tällaista rauhallisempaa musiikkia”, oli miehen arvio tulevaisuudesta.

Tuolloin, sunnuntaisen nimikirjoitushetken aikana, tajusin ettei pastoriystäväni arvio pidä paikkaansa. Katsoessani 50-vuotiaan Rocklaulajan habitusta ja eläen mielessäni vielä edellisenä iltana pidettyä konserttia minun on täysin mahdotonta kuvitella, että koko elämänsä rockia laulanut mies alkaisi joskus erityisesti nauttimaan virsistä. Ymmärsin, että elämänsä loppuun asti tämä mies todennäköisesti nauttisi eniten juuri sellaisesta musiikista, jota hän oli koko elämänsä laulanut. Saman ilmiön voi havaita katselemalla Rollings Stonesia ja sen 67-vuotiasta keulahahmoa, Mick Jaggeria, joita ikä ei tunnu hidastavan sen enempää kuin Kokkolassa upeasti laulanutta John Schlittiäkään. Eikä kyse edes ole mistään kapinasta tai kiukuttelusta. Kyse on yksinkertaisesti siitä, minkälaisessa (musiikki)ympäristössä kukin on kasvanut. Rauhallisten virsien helppoudessa kasvanut seurakuntaihminen kaipaa todennäköisesti vanhempanakin samoja lauluja. Rockia kuunnellut kaipaa samaa rockia ja Hip Hop-sukupolvi haikalee kenties oman musiikkinsa perään myöheminkin.

Tässä juuri piilee ongelma. Seurakunnissa ja monissa muissakin yhteisöissä on taipuksena odotella, että seuraava sukupolvi jotenkin ajallaan tajuaa edellisen sukupolven paremmuuden. On jääty Obaman tavoin kiinni omiin umpinaisiin ajatusratoihin. Seuraava sukupolvi ei tule koskaan palaamaan takaisin edellisen sukupolven tapoihin, tottumuksiin ja tyyleihin. Ei merkittävässä määrin. Satunnaiset retrohenkisyyden puuskat tai pikkuvanhat konservatiivit jäävät suuri sellaisiksi – satunnaisiksi ilmiöiksi. Eikä umpinaisten ajatusratojen tai aikanaan oman parhaansa tajuavan nuorison odottelun haaste ei edes rajoitu pelkästään musiikkikäsityksiin vaan moneen muuhunkin maku- tai tyyliseikkaan. Musiikki on vain tämän kirjoituksen kannalta helppo esimerkki. Moni nuori on oppinut seurakuntaelämää aivan erilaisessa tilaisuudessa kuin hänen vanhempansa. Kontrasti nuorten ja vanhempien toiminnan välillä on aina vain suurempi. Energisissä, monipuolisissa ja moderneissa nuortenilloissa kasvanut nuori kaipaa samaa energisyyttä, monipuolisuutta ja moderniutta vanhempanakin. Kyse ei ole kapinasta, vaan kasvuympäristöstä. Ehkä kyse on loppujen lopuksi siitä, että on osattava nähdä oleellinen tyyliseikkojen keskellä. Makuasiat ja tyylit saavat muuttua, mutta ydinasiasta on pidettävä kiinni.

Read Full Post »

Kaksi salaliittoa

Posted in Ajattelu, John F Kennedy, Johtajuus, Lukeminen, Muistot, Salailu, Yhteiskunta, tagged , , , , on 24 maaliskuun, 2011| 3 Comments »

”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” (Matt. 11:28)

Löysin äskettäin kirpputorilta kirjan ”JFK Avoin tapaus”, ja luin sitä lumoutuneena, tuskin malttaen laskea sitä välillä käsistäni. Mieleeni muistuu tuo aika jolloinka uutinen John Kennedyn murhasta iskeytyi tärykalvoihini. Olin tuolloin 13 vuoden ikäinen ja muistan kuinka sisintäni kouraisi uutisen kuullessani, ja olin ihan varma että tuon murhan seurauksena olisi kolmannen maailmansodan syttyminen. Joko taas – oli ajatus joka nousi mieleen ensimmäisten joukossa, oltiinhan juuri lähimenneisyydessä selvitty Kuuban kriisistä, jonka Kennedy mielestäni hoiti tyylikkäästi, ilman sotimista. Ehkäpä juuri se koitui hänen kohtalokseen, että hän ei ollut kyllin sotaisa Yhdysvaltain presidentiksi. Saattaa olla niin, että ”rauhankyyhky” ei menesty heillä presidenttinä vaan ammutaan melko nopeasti alas. Kirja esittelee todennäköisimmäksi syyksi Kennedyn poisraivaamiselle sitä, että hän oli luopumassa kylmän sodan politiikasta ja aikoi vetäytyä Vietnamista.

Se valtava valehtelun ja salailun ilmapiiri, ja jopa piirisyyttäjän toimien vastustaminen kaikin mahdollisin tavoin sen estämiseksi, ettei totuus paljastuisi, oli ja on edelleen vertaansa vailla. Maailma on tottunut ajattelemaan, että Yhdysvaltain presidentti on maailman vaikutusvaltaisin mies, mutta onko sittenkään?!

Sen verran patriootti, jopa paranormaali näyttäisi Lee Oswald olleen, että ampumansa ”taikaluodin” lisäksi järjesti kuolemansa jälkeen, ettei mikään muu totuus kuin se, että hän ja vain hän yksin oli kaiken takana, pääsisi esiin! Että ei ollut mitään salaliittoa, eikä ollut tapahtunut mitään valtakoneiston junailemaa valtiokaappausta!

Tähän sopinee lainata Adolf Hitlerin kommenttia: ”Mitä suurempi valhe, sitä suurempi mahdollisuus, että siihen uskotaan.” Ei voi kuin huuli pyöreänä ihmetellä mihin kaikkeen valtakoneisto oli valmis, raivatakseen tieltä ei toivotun Presidentin ja lavastaakseen syylliseksi viattoman miehen. Pelottava on edelleen sama koneisto, jolla kansallisen turvallisuuden nimissä näyttäisi olevan rajattomat valtuudet, ilman että mitkään lait sitä sitovat!

Raamatun kirjoittajia olen myöskin joskus kuullut syytettävän jonkinlaisesta salaliitosta, joskin sen toteen näyttäminen saattaa olla jonkin verran pulmallista. Vähintäänkin yhtä pulmallista kuin yllämainitun salaliittoteorian kumoaminen! Olisi melko tyhmää jättää niin paljon aukkoja ja ristiriitaisuuksia (kuten usein annetaan ymmärtää) tarinaan, josta yritetään tehdä uskottava. Luulisi ainakin, ottaen huomioon  että puuhassa on mukana enemmän kuin yksi henkilö, voitavan saada aikaiseksi aukottomampi tarina. Raamatun tapauksessa ongelmaksi muodostunee se, että kirjoittajat ovat eläneet eri vuosisadoilla, eivätkä täten ole kasvotusten päässeet samaan ”aivoriiheen”, mikä ei kuitenkaan näyttäisi vastustajia kovinkaan paljon häiritsevän. Luulisi edes hämmästyttävän se yhdenmukaisuus, joka Raamatun kirjoituksissa kuitenkin näyttäisi olevan. Aukkojen Raamattu – on ilmaisu, jota mieluusti käytetään.

Jos nyt kuitenkin spekuloidaan Raamatun salaliitto-ajatuksella, eikö tällöin kysymyksessä olisi huomattavasti humanistisempi salaliitto? Tällainen salaliitto, tai miten sitä halutaankin kutsua, luulisi olevan enemmän kuin tervetullut! Liitto, joka tähtää siihen että ilman toivoa oleva ihmiskunta saa kokea vapautuksen ja saa iankaikkisen elämän toivon!

Read Full Post »

Ei mitään sanottavaa

Posted in Hempeily, Muistot, Onnellisuus, Teknologia, Ystävyys, tagged , , , , , , , on 4 tammikuun, 2011| 2 Comments »

Henry David Thoreau vietti erakkoelämää Mainen osavaltiossa. Eräänä päivänä hänen rauhaansa tuli häiritsemään joukko työmiehiä. Tutkiessaan asiaa tarkemmin Thoreau sai selville, että miehet olivat panemassa paikoilleen lankoja, jotka kuuluvat johonkin lennättimeksi nimettyyn uudenaikaiseen keksintöön. ”Ettekö ole kuulleet siitä?” kysyi yksi työmiehistä. ”On keksitty lennätin! Nyt floridalaiset voivat saada silmänräpäyksessä yhteyden mainelaisiin!” ”Sepä hienoa!” vastasi siihen Thoreau. Mutta mietittyään asiaa hän kysyi: ”Entä jos floridalaisilla ei ole mitään sanottavaa mainelaisille?” -Ote kirjasta Pyhät lehmät & taivaan valuutta.

Herra Thoreaun kysymys oli oikea. Tajusin sen hiljattain, kun yhdysvaltalainen kaverini kysyi minulta Facebookissa, että pidänkö yhteyttä yhteisiin tuttuihimme. Kirjoitin hänelle jotakin ympäripyöreää liitteeksi kieltävään vastaukseeni, mutta tajusin että ehkä minä olen se ’floridalainen’, jolla ei ole mitään sanottavaa ’mainelaiselle’. Ehkä minä en pidä tuttuihimme yhteyttä, koska en tiedä mistä puhua. Se mikä meidät joskus yhdisti on jäänyt kauas taakse.

Selitän asiaa tällä tavalla: Moni meistä löytää lapsuudessaan koulusta hyviä ystäviä. Kukaan ei oikeastaan pääse luokkakavereitaan valitsemaan, vaan päädymme samoille luokille ties minkälaisten kaavojen ja elämäntilanteiden seurauksena. Kuitenkin kouluvuosien kuluessa joistakin luokkakavereista tulee todella läheisiä ja ystävyys on ihan aitoa. Koulu kuitenkin ylläpitää ystävyyttä ihan omalla painollaan. Moni meistä havahtuu siihen, että koulun jälkeen yhteydet moniin ystäviin vain katkeavat. Kun ystävyyden ylläpitäminen vaatiikin omaa panostusta, eikä enää hoidu automaattisesti, tapahtuu luonnollista karsintaa kaverisuhteissa.

Varusmiespalvelus tuo sen läpikäyville eteen saman kokemuksen. Moni varusmies tietää, kuinka läheiseksi voikaan ennestään tuntematon varusmieskaveri yhteisten sulkeisten ja metsäkeikkojen aikana tulla. Yhteinen kokemus sitoo porukan nopeasti kasaan. Kuitenkin varusmiesaikojen jälkeen yhteydet katkeavat melko lailla nopeasti. Muistelen, että läheisimmän varusmiestoverini kanssa pidin yhteyttä vuoden verran palveluksen jälkeen. Kun sitten kaikki vanhat armeijamuistot oli koluttu läpi, ei ollut enää mitään sanottavaa.

Tämän päivän teknologia on tuonut mukanaan Skypet ja Twitterit, Facebookit ja MySpaceit. Siitä huolimatta voi edelleen olla niin, että ei vain ole mitään sanottavaa. Huomaan, että vaikka minulla on yli 900 kaveria Facebookissa, niin useimmiten kommunikoin niiden kanssa, joita muutenkin tapaan. Ei siinä, on kivaa löytää joku kauan kadoksissa ollut ihminen vaikka juuri naamakirjan kautta, mutta pakollisen ”mitä sulle kuuluu” -keskustelun jälkeen on pian kaikki niinkuin ennenkin.

Mitä haluan tällä sanoa? Ehkä vain sen, että todellinen yhteys ja ystävyys on muutakin kuin kaveriutta Facebookissa. Se on enemmän kuin seuraajat Twitterissä. Se on suurempaa kuin vain numerot puhelimen yhteystiedoissa. Jos sinua on siunattu todellisilla, elävillä ja läheisillä ihmissuhteilla, vaali niitä. Ne ovat arvokkaita.

Read Full Post »

Older Posts »