Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Mies’ Category

Kun saksalaiset olivat vuoden 1941 lopulla Moskovan porteilla, oli ”Lopullinen ratkaisu (Die Endlösung)” jo käynnissä. Lopullinen ratkaisu oli vastaus ”juutalaiskysymykseen (Judenfrage)”. Suurten aluevalloitusten mukana ilmeni tarve saada myös lisää poliisijoukkoja idässä valloitetuille alueille. Sotilailla on sotilaiden tehtävät ja poliiseilla poliisien tehtävät.

Yli 60 000 itään lähetetyn poliisin joukossa saapui itäiseen puolaan kesällä 1942 muuan viidensadan hengen joukko. Tämän Hampurista tulleiden poliisien komentajana oli muuan Trapp-niminen majuri. Poliisissa palvelivat yleensä hieman vanhemmat, ehkä 30-40 vuotiaat miehet, joilla useimmilla oli vaimo ja lapsia. Nämä 500 miestä saapuivat pieneen puolalaiseen kylään nimeltä Józefów. Kylässä asui 1600 juutalaista.

Eräänä aamuna majuri Trapp kertoi poliiseille heidän tehtävänsä. Jokaisen oli haettava asella uhaten yksi juutalainen ja vietävä hänet metsään, jossa poliisien tuli ampua hakemansa henkilö. Ennen liikkeelle lähtöä ryhmän lääkäri vielä opetti, että mihin piti ampua, että työ kävisi tehokkaasti. Majuri Trapp kertoi syynkin tappamiseen. Nuo Józefówin juutalaiset olivat kuulemma suoraan syynä liittoutuneiden pommituksiin, jotka kohdistuivat Hampuriin. Britit pommittivat Hampuria yöllä ja jenkit päivällä ja miehet tiesivät sen. Trapp sanoi miehilleen: ”Jos joku ei halua olla mukana tässä, niin nyt on aika laskea aseet.” Viisitoista miestä kieltäytyi. Heitä ei rankaistu mitenkään. Loput lähtivät työhön.

Nämä miehet olivat tavallisia miehiä. Heillä oli omia lapsia. Kun eräältä heistä kysyttiin sodan jälkeen: ”Miksi sinä ammuit lapsia? Sinullahan on omiakin lapsia!” Mies vastasi: ”Kun kaveri ampui vieressä heidän vanhempansa, ei lapsiakaan voinut henkiin jättää.” Sodan jälkeen löytyi elossa vielä 214 tämän ryhmän jäsentä. Jokainen myönsi ampuneensa juutalaisia. Vain kaksi tuomittiin rikoksistaan.

Nämä miehet – 485 poliisia – tappoivat vuoden 1942 loppuun mennessä yli 38 000 juutalaista. He olivat tavallisia miehiä.

Read Full Post »

Tulin tuossa taannoin luvanneeksi, että kerron korpialttarilla uuden seurakuntamme kehityksestä, ideoista ja virheistäkin. Tarkoituksenani on tarjota oppimismahdollisuus niille, jotka miettivät seurakunnan perustamista. Heitä ei liene kovin montaa lukijoideni joukossa. Toisaalta helluntaiherätyksen suurissa linjauksissa on tavoiteltu uutta intoa seurakuntien perustamiseksi. Aika näyttää miten siinä onnistutaan. Voi myös olla, että historia tulee pitämään meidän tarinaamme koulukirjaesimerkkinä siitä, miten kaikki tehdään väärin. Olen joka tapauksessa vakaasti päättänyt, että kun kerran seison Jumalani edessä, voin ainakin sanoa yrittäneeni. Tässä kirjoituksessa tarjoan muutaman perusvinkin uuden seurakunnan aloittajille ja tai sellaista miettiville. Tässä yksinkertaiset ja lyhyet neuvoni:

1. Kuuntele.

Kuuntele kokeneiden pastorien ja johtajien ajatuksia. Erityisesti kannattaa kuunnella niitä, jotka ovat jo jonkin aikaa sitten seurakunnan perustaneet. Upeaa opetusta saa toki Rick Warrenilta, Bill Hybelsilta, Graig Groeschelilta tai vaikka Graig Grossilta. Global Leadership Summit on loistava paikka hakea innoitusta ja inspiraatiota, sillä vaikka seurakunta on konseptina Jumalan keksintö, on se ytimeltään ihmisyhteisö ja ihmiset toimivat seurakunnassakin ihmisisnä ja inhimillisten ominaisuuksiensa mukaan. Ihmisiä on johdettava ja sinä voit oppia jokaiselta johtajalta jotakin. Seurakunnan perustamisessa tarvitaan vahvaa johtajuutta. Kuuntele myös aloittelevia johtajia, sillä Warrenin ja Hybelsin kaltaisten suurjohtajien resurssit ja ideat saattavat tuntua niin kaukaisilta, että lannistut ennenkuin aloitatkaan. Muista, ettei pyörää kannata keksiä uudestaan. Se, minkä joku toinen on oppinut, kannattaa ottaa käyttöön. Vuoden 2009 Global Leadership Summitissa puhuneet Gary Hamel ja David Gergen tarjosivat maailmanluokan opetusta johtajuudesta ja kuvaavaa onkin, että esimerkiksi Hamelin johtajuusluennon tuntitaksa saattaa olla jopa 50 000 dollaria. Kuuntele, keskustele ja opi.

2. Lue

Mahtoi olla juuri David Gergen, joka siteerasi presidenttiään: Not every reader is a leader, but every leader is a reader. Ymmärtänet sen verran englantia, ettei käännös ole tarpeen. Lue kirjoja. Omia suosikkejani ovat Rick Warrenin päämäärätietoinen seurakunta ja Ron Sylvian ”Starting New Churches on Purpose”, jotka molemmat kertovat melko suoraan monia lainalaisuuksia seurakunnan perustamiseen liittyen. Jälkimmäinen on suoraan kirjoitettu perustamisajatusta silmällä pitäen. Lisäksi viimeaikoina lukemani ”SimChurch”, ”Multisite Church Roadtrip” ja ”Se Jokin”, ovat kaikki hyviä kirjoja muovaamaan ajattelua ja täsmentämään sitä, mistä seurakunnassa on oikeastaan kysymys. Useiden kirjojen lukemisen etuna on se, että saat monia erilaisia työkaluja käyttöösi. Voi olla, että valmiin seurakunnan mallit ja ideat ovat sinulle vielä mahdottomia toteuttaa. On hyvä tietää useita eri malleja, joista hakea ratkaisua.

3. Rukoile

On tottakai itsestään selvää, ettei seurakuntaa kannata lähteä perustamaan ilman rukousta. Erityisesti tarvitset varmuutta siitä, että juuri sinun on perustettava seurakunta. Ron Sylvia mainitsee, että joskus perustamisvaiheen johtajan työkalupakissa on aivan eri työkalut kuin vakiintuneen seurakunnan johtajalla. Pioneerin työkaluja kannattaa rukoilla. Rukous, Raamatun luku ja paasto, ovat niitä työkaluja, joita seurakunnan persutajan kannattaa pitää työpöydällään. Erityisen tärkeää rukous on silloin, kun olet sisimmässäsi varmistunut Jumalan sinulle antamasta kutsusta, olet kuunnellut paljon hyvää opetusta johtajuudesta ja tiedät olevasi kykenevä johtamaan, olet lukenut kirjoja ja mielessäsi risteilee tuhat ja yksi ideaa ja unelmaa. Tarvitset sitä taivaallista selkeyttä ja näyn kirkastumista, joka vain rukouksessa saavutetaan. Ron Sylvia kuvaa tuota prosessia osuvasti. Näky on kuin videotykin kuvan, joka on pahasti poissa tarkennuksestaan. Näet vain värit ja hahmot, mutta kun videotykkiä säädetään, niin kuva terävöityy ja saat selvän siitä, mitä valkokankaalla esitetään. Rukouksen tehtävänä on terävöittää se näky, joka on vahvana mielessäsi, mutta vielä sumeana.

4. Toimi

Tärkein viimeiseksi. Toimi. On aivan liian helppoa, kuten Harvey Carey sanoi, käydä vain johtajuusseminaarista toiseen. On helppoa tuoda uusia ideoita ja kansioita omaan kirjastoon odottelemaa. Voit täyttää kirjahyllysi erilaisilla oppikirjoilla ja johtajuutta käsittelevillä teoksilla. On mukavaa haaveilla kaikesta siitä, mitä voisit tehdä. On vaivatonta istua kuppilassa Cappuccino-kuppi kädessä ja ajatella suuria ajatuksia johtajuudesta. On aivan liian helppo rukoilla, lukea Raamattua ja paastotakin odottaen, että joku enkeli-ilmestys kertoo sinulle milloin on oikea aika. Älä jää odottelemaan täydellistä hetkeä. Se ei koskaan tule. Omasta kokemuksestani peilaten väitän, että useimmat suuremmat ja pienemmät hankkeet kaatuvat vain ja ainoastaan tämän viimeisen kohdan tähden. Etenkin seurakunnan perustamiselle ei täydellistä hetkeä olekaan. On vain astuttava rohkeasti eteenpäin. On luotettava itseensä ja siihen näkyyn, jonka on saanut. Tulet saamaan kaikenlaisia kommentteja ja neuvoja. Hyvää tarkoittavat ja vilpittömät pastorit antavat sinulle aivan täysin päinvastaisia neuvoja. Joskus jopa molemmat Jumalan nimessä. On niitä, jotka pitävät sinua saatanan kätyrinä, perkeleen oppipoikana tai narsistisena psykopaattina. Kaiken keskellä sinun pitää pitää näky kirkkaana mielessäsi ja tietää mihin sinut on kutsuttu.

Ron Sylvia sanoo: ”Jos olet päättänyt lähteä mukaan tälle matkalle, se tulee olemaan tunteiden vuoristorata”. Niin se onkin. Kun kaikkien arvostelu masentaa, niin itke kuin mies. Kun joku löytää uuden kodin ja yhteyden Jumalaan, iloitse kuin mies. Loppujen lopuksi olet tilivelvollinen vain Jumalalle.

Read Full Post »

Helsingin sanomat julkaisi tänään sunnuntaidebatissa Teuvo V. Riikosen kirjoituksen ”Kirkko on menettänyt otteen miehistä”. Aihe saattuu olemaan oman mielenkiintoni kohde myös vapaaseurakunnallisella puolella jo vuosien takaa. Parin vuoden takainen Marc Driscollin video toi asiaa esille yhdenlaisesta näkökulmasta. Olen törmännyt samaan tilanteeseen myös täällä Suomessa eri seurakuntia kiertäessäni. Mistä siis on kysymys? Siitä, että seurakunnat ja niiden toiminta on liian feminististä ja naisellista useimpien miesten makuun. Kuulostaako rajulta? Kuulostakoon.

Tosiasiassa on, kuten Riikonen kirjoittaa, kirkossa ja seurakunnissa käytetty kieli juuri sellaista lepertelyä ja hymisteltyä, ettei sitä jaksa pitemmän päälle kuunnella. Vapaaseurakunnallinen ylistysmusiikki, jossa kädet kohotettuna heilutaan musiikin tahdissa ja lauletaan rakkauslauluja Jeesukselle ei myöskään toimi joka jannulle. Vaikka minäkin olen kolmannessa polvessa seurakuntaihminen ja pastorin työssäkin oppinut toimimaan kaikenlaisissa toimintaympäristöissä, en minä ole luonteeltani naisellisen ylistysmusiikin ystävä. Ja suurin osa ylistysmusiikista tai siitä tavasta, jolla sitä soitetaan on nimenomaan naisellista. Suuri osa ylistysryhmäläisistä ja laulajista on naisia tai tyttöjä.

Jotakin rosoisuutta ja karheutta pitäsi puheisiimme ja toimintaamme saada. Jokunen vuosi sitten kuulin sellaisenkin määritelmän, että mies tarvitsee oman luolakokemuksensa. Eli miehen pitää päästä autotalliin, metsään, verstaalle tai vaikkapa salille, jossa saa koettua sen luolakokemuksen. Luolassa ei tarvitse puhua kenellekään eikä selittää tekemisiään toisille. Olen huomannut, että vaimoni haluaa töistä tullessaa jutella päivän tapahtumista. Minä en. Olen juuri elänyt päivän tapahtumat, joten en halua niitä keskustellen referoida. En myöskään halua kuunnella lässyttäviä lepertelijäpastoreita, en kuunnella vaaleanpunaista hempeilymusiikkia, en katsella naisellista ylistystanssia tai pukeutua siistiin kauluspaitaan, kun menen Jumalani eteen. Onkohan tällaiselle alfauros-tyyppiselle luolamiehelle vielä tilaa? Vai onko syytä heittää jo toivo menemään? Mitenkä minä voin seurakunnassa saada kokea luolakokemuksia tai peräti luolamieskokemuksia?

Riikonen kertoo myös, että miehillä menee huonosti. Sen saa nähdä ihan lähipiirissäkin. Joku ei nyt vain täsmää. Riikonen kirjoittaa: ”Armeijan kutsunnoissa yhä useampi nuori mies jää pois tai keskeyttää parin viikon sisällä. Vangeista miehiä on 93 prosenttia. Alkoholi tappaa vuosittain 2 000–3 000 miestä. Avioeroissa mies on aloitteentekijä vain 20–30 prosentissa tapauksissa. Itsemurhista miehet tekevät noin 80 prosenttia.” Miksi on näin? Muista, kuinka vierailin Turun vapaaseurakunnassa viime keväänä. Siellä on kehitelty Fuel Men-illat. Oli kuulemma penkkipunnerrusta yhtenä iltana ja alumiinivanne-esittelyjä toisena. Melkein teki mieli muuttaa Turkuun saman tien. Tarviiko? Kuka ottaa taas tavallisen miehen huomioon seurakunnassa?

Read Full Post »