Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Luovuus’ Category

”Tehokkaimmilla johtajilla on kyky kokea vuja dé. Me olemme kaikki kokeneet déjá vu:n – hetken jossa eteemme tulee entuudestaan tuntematon tilanne ja koemme silti niinkuin olisimme olleet samassa tilanteessa ennenkin. Vuja dé on saman asian kääntöpuoli – katsot tuttua tilannetta (työtä, jota olet tehnyt vuosikymmeniä tai tuotetta, jota olet työstänyt vuosia) aivan kuin et olisi koskaan sitä nähnyt ennen. Jos uskot, kuten minä, että se mitä näet muovaa sitä miten muutut, kysymys muutosmieliselle johtajalle onkin: Kuinka katsoa organisaatiotasi ja omaa alaasi kuin näkisit sen ensimmäistä kertaa.” – Bill Taylor, Harvard Business Review

Ystäväni Lorenzo Agnes lähetti minulle linkin Bill Taylorin loistavaan kirjoitukseen. Taylor on otsikoinut kirjoituksensa osuvasti: ”Älä anna sen mitä tiedät rajoittaa sitä mitä voit kuvitella.”

Kirjoituksensa aluksi Taylor lainaa vielä Cynthia Barton Raben ajatuksia, joiden mukaan innovaation esteenä on usein vahva ammattitaito. ”Mitä tulee innovaatioon, sama kovaksikeitetty osaaminen, parhaaksi havaitut menetelmät ja käytännöt, jotka ovat organisaation menestyksen kulmakiviä, voivatkin osoittautua myllynkiviksi, jotka uhkaavat upottaa sen.”

Joskus loistavien ajattelijoiden ja johtajien ajatuksia lukiessa mieleen nouseen jonkinasteinen ärtymys tai turhautuneisuus. Lähinnä siitä syystä, että vaikka näitä asioita on helppoa kirjoittaa tekstiksi, niitä on usein tavattoman vaikeaa toteuttaa käytönnössä. Eikä niiden kokeileminen aina aiheuta positiivista reaktiota.

Kirjoitin aikoinaan nyt jo poistetun blogipostauksen omasta yrityksestäni sukeltaa vuja dén maailmaan. Yritin ihan aidosti miettiä silloisen seurakuntani kokonaisuutta ulkopuolisen silmin. Löysin silloin moniakin epäkohtia, joita ei kaiken tekemisen keskellä tullut aiemmin laittaneeksi merkille. Oma asemani silloisessa yhteisössä ei vain ollut otollinen moiselle pohdiskelulle ja kirjoitukseni sai aikaan pienen myrskyn vesilasissa.

Joka tapauksessa oma vaatimaton kokemukseni alleviivaa minulle Bill Taylorin ajatuksia. Liian usein kaikenlaisissa organisaatioissa pitkä kokemus kääntyy ”näin tämä on ennenkin tehty” -ajatteluun. Liian usein se mitä me TIEDÄMME, OSAAMME ja olemme KOKENEET estää meitä ajattelemasta laajemmin. Olen nähnyt sen useissa eri organisaatioissa ja yrityksissä. Minä huomaan sen itsessänikin. On niin helppoa hakea vastauksia sieltä, mistä on löydetty ennekin.

Think outside the box, Think different, ole luova, innovoi. On helppo puhua luovuudesta, muutoksesta ja innovaatiosta blogeissa ja kolumneissa, mutta se kaikki vaatii ankarasti työtä. Steve Jobsin hokema – on pakko olla parempikin tapa – on vasta lähtölaukaus rankalle ja uuvuttavallekin prosessille, jolla saadaan MAHDOLLISESTI aikaan jotakin uutta ja kestävää. Usein juuri tuon prosessin työläys on se todellinen syy siihen, ettei johtajilla riitä aikaa tai energiaa sen prosessin läpikäymiseen.

Osaatko sinä katsoa organisaatiotasi, työtäsi, yritystäsi tai seurakuntaasi uusin silmin? Voitko kokea Vuja dén? Mitä näet?

Tässä muutama kysymys, joilla voit päästä alkuun:

1. Jos aloittaisit tänään, mitä toimintoja, tuotteita, työmuotoja te todella tarvitsisitte? Mikä voisi jäädä pois? Mihin pitäisi satsata enemmän?
2. Jos voisit rakentaa organsiaatiosi uudestaan puhtaalta pöydältä, millainen uusi organisaatio olisi?
3. Missä asiassa luulet oman osaamisesi oleva esteenä innovaatiolle?

Read Full Post »

”Maailma on menettänyt visionäärin. Eikä hänen muistolleen ole hienompaa kunnianosoitusta kuin se, että iso osa maailmasta sai kuulla hänen kuolemastaan hänen kehittämällään laitteella” – Barack Obama

Minäkin olen yksi niistä, jotka lukivat surullisen uutisen Steve Jobsin kuolemasta iMacin ruudulta. Uutisen luettuani päädyin selailemaan Twitterissä leviäviä ajatuksia Jobsista iPhonellani. Huomaan olevani liikuttunut ja surullinen lukieassani eri uutisia ja reportaaseja minulle tuntemattoman miehen elämästä.

Steve Jobsia on ylistetty visionääriksi, edeltäkävijäksi, pioneeriksi, uranuurtajaksi, innovaattoriksi ja loistavaksi johtajaksi. Näihin luonnehdintoihin on kelppo yhtyä. Näillä ominaisuuksilla Steve on innoittanut ihmisiä sellaisillakin osa-alueilla, joilla ei ole sinänsä mitään tekemistä teknologian kanssa. Muistan, kuinka eräässä seurakunnan johtamiseen keskittyvässä tapahtumissa yli puolet puhujista siteerasi Steve Jobsia tai käytti Applea jollakin tavoin hyvänä esimerkkinä ja vertauskohtana seurakuntien johtamiseen. Eivätkä ole aivan harvassa ne saarnat, joissa Steve on esimerkkinä käynyt. En usko, että Steve koskaan kuvitteli, että hänen ajatuksensa muuttaisivat seurakuntien tapaa jäsentää maailmaansa. Jossakin joku kyselikin leikillään, että ”palvotaanko täällä Steve Jobsia vai Jeesusta?”.

Steve Jobs on tietokoneiden käyttäjille samaa mitä Michael Jackson muusiikinystäville tai Wayne Gretzky jääkiekolle. Mies, joka on suurempi kuin oma lajinsa. Vaikka en itse kuulu missään asiassa fanaattisten fanien joukkoon, olen silti aina ihaillut osaavia ja kyvykkäitä ihmisiä. Steve Jobs oli kiistatta osaava ja kyvykäs henkilö. Muistan, kuinka vahvassa PC-uskossani ärsyynnyin kuunnellessani Mac-fanaatikkojen väitteitä Macin paremmuudesta. Viiden minuutin Mac-kokeiluja tehden totesin käyttöliittymän hankalaksi (se oli vain erilainen) tai rumaksi (kun en löytänyt tuttuja ikoneita). Vasta kun jouduin työni kautta läheisempään kontaktiin Macin kanssa, jouduin pikkuhiljaa luopumaan uskostani. Mac oli kuin toiselta planeetalta. Se on sitä vieläkin.

Ennen kaikkea ihailen Jobsissa hänen intohimoista suhtautumistaan omaan työhönsä. Itse asiassa maailmassa on harvoja niin kauniita asioita, kuin ihminen joka uskoo omaan tekemiseensä ja rakastaa työtään sydämensä pohjasta. Sellaisia ihmisiä ei ole liikaa tässä maailmassa. Nyt heitä on yksi vähemmän.

Kiitos, Steve!

Read Full Post »

Pietarsaari on pieni kaupunki länsirannikolla. Ja kuten kaikilla pienillä kaupungeilla, on tälläkin omat haastensa ja ongelmansa samoin kuin etunsa ja hyvät puolensa. Nuoruudessani muistan monien kavereideni kaivanneen täältä ’niin kauas kuin pippuri kasvaa’. He halusivat etsiä onnea ja autuutta muualta. Mikäs siinä. Itse olen jotenkin päätynyt siihen käsitykseen, että ”koti on siellä missä sydän asuu”. Tuo lause sattuu muuten olemaan Pietarsaaren tämän kesän mainoslause. Tosin hellyyttävän pietarsaarelaiseen tyyliin se on kirjoitettu vähän huonolla suomen kielellä: ”Koti on missä sydän asuu.”

Tänä kesänä pieni kaupunkimme otti pienen askeleen kohti suuruutta, kun ensimmäinen suurnäyttö tai ”jumboscreen” ilmestyi kävelykadun varteen. Yksi näyttö ei tee tästä vielä Pietarsaaren ”Times Squarea”, mutta hyvältäpä tuo silti näyttää. Jaakon Päivillä kadulla vitsailtiin jo seuraavista askeleistakin: ”Voisimme hyvin lakkauttaa pari päiväkotia ja vuodeosastoa ja laittaa vähän lisää elektroniikkaa seinille.” Yhtä kaikki, me päätimme VH-seurakunnan porukalla laittaa yksinkertaisen mainoksen näytille jo ennenkuin Times Square on todellisuutta täälläkin.

Uskon, että juuri nyt tuo näyttötaulu on paikallisesta näkökulmasta uutta ja ihmeellistä, ja siksi sitä päätyy tuijottelemaan ihan kuin varkain. Juuri nyt sen mainosarvo on suurempi kuin koskaan aiemmin. Pietarsaaren kaupunkikeskustaa elävöittämään perustettu Cityryhmä on tehnyt hyvää työtä taulun hankinnassa. Jos satut kulkemaan täälläpäin, niin käy ihmettelemässä mainostamme paikan päällä. Ehkäpä tästä vain ideat lisääntyvät.

Sinä, joka katselet touhuamme suuren kaupungin tarjonnan ja mahdollisuuksien keskeltä, voit pitää touhuamme amatöörien puuhasteluna. Ei se mitään. Meillä on silti tavattoman kivaa. Tämä kaupunki riittää meille. Koti on siellä missä sydän asuu. Minun sydämeni asuu Pietarsaaressa.

Ps. Itse asiassa katselin kuvassa näkyvää mainostamme vain yhden päivän, kun päätin kokeilla samaan rahaan videomainosta. Liikkuva kuva taitaa vangita huomion paremmin kuin still-kuva. Ihan hyvä siitä tuli.

Read Full Post »

Se lähti liikkeelle yhdestä elämäni satunnaisista päähänpistoista. Päätin hommata itselleni projektiautoksi Sunbeam Alpine GT:n. Ei projektiautossa sinänsä ole mitään ihmeellistä – sellaisia harrastavat lukemattomat ihmiset tässäkin maassa – minulla vain ei ollut minkäänlaista kokemusta autojen korjaamisesta. Sen, mikä osaamisesta puuttui korvasin sitäkin palavammalla innolla.

Niinpä päädyin hakemaan löytämäni auton Kangasalalta asti. Lähes käyttökuntoinen auto vedettiin trailerille ja matka kohti kotia alkoi. Matkalla haaveilin kovasti kesäisistä kilometreistä persoonallisen brittiautoni ratissa. Kotona ryhdyin töihin melko nopeasti ja purin autosta kaikki osat siististi pois. Moottorin ja vaihdelaatikon nostin autosta oikein varta vasten projektiani varten hankkimallani moottorinosturilla ja laitoin paketin odottamaan toiseen ostokseeni, moottoritelineeseen.

Tulin koko projektin aikana purkaneeksi auton ihan atomeiksi. Kori hiekkapuhallettiin ja pohjamaalattiin, moottori koneistettiin ja tasapainotettiin. Löysin englannista varaosaliikkeen ja tilasin tiivistesarjoja, männänrenkaita ja muuta sälää. Jossakin vaiheessa hommasin toisenkin auton varaosiksi. Sitten vain kävi, kuten niin usein käy. Loppui rahat ja into. Ei mitään sen vakavampaa. Todettakoon vain, että autopurkaamon paalaimella ei mennyt kauaa pelkän korin rusentamisessa…

En silti jaksa olla itselleni kovin ankara. Itse asiassa innostuksen lopahtaminen on niin kovin tavallista meille ihmisille. Lähdin tänä talvena mukaan paikallisen salibandyseuran harjoituksiin ’pujottelukepiksi’ ja huomasin, että sama ilmiö toistuu sielläkin. Syyskauden harjoituksissa äijiä oli kuin meren mutaa, mutta kevätkaudella sai pelailla ihan ilman vaihtomiehiä. Jonnekin se into vain oli kadonnut.

Mielestäni Sunbeamin remontti-innon lopahtaminen on kuitenkin vain henkilökohtainen murhe ja salibandyjoukkueen harjoittelualttiuskin enimmäkseen valmentajan päänsärky. Tänä keväänä olen törmännyt samaan piirteeseen myös seurakunnassani ja se kirpaisee jo paljon syvemmältä. Olen huomannut pieniä rutinoitumisen ja apatiaan vaipumisen merkkejä siellä täällä. Koska olen aina inhonnut sitä niissä yhteisöissä, joissa olen toiminut, olen tietysti sopivasti kevätraivon vallassa. (Onneksi kevätraivo on kaikista raivoistani lievin.) Ei kyse ole mistään übervakavasta, mutta en myöskään halua päästää tilannetta täysin hoitamatta pahenemaan. Olen nähnyt tarpeeksi niitä tilanteita, joissa mitään ei ole enää tehtävissä. Me olemme sieltä vielä kaukana.

On kohtuullisen helppoa innostaa ihmisiä jonkin projektin tai hankkeen aloittamiseen. On melko yksinkertaista ylläpitää intoa, kun työ on alkuvaiheessa. Luulen, että ajan kuluessa innokkuuden säilyttämisen haastavuus kasvaa eksponentiaalisesti. Uskon, että jokainen ihminen on luonnostaan taipuvainen tyytymään vallitsevaan tilanteeseen. Erityisesti silloin, kun vallitseva tilanne on kohtalaisen mukava. Seurakuntaa ei kuitenkaan ole kutsuttu olemaan mukava, vaan tehokas. Jos voit saavuttaa molemmat, niin hyvä. Jos et, pyri tehokkuuteen.

Meidän seurakunnallamme on edessään aikalisä. Me yksinkertaisesti tarkistamme suuntaamme jo tässä vaiheessa. Me mietimme, mitä olemme tehneeet hyvin ja mitä huonosti. Koetamme löytää sellaisia kehityssuuntia, joihin meillä on mahdollisuuksia edetä. Ennenkaikkea me yritämme palauttaa mieliimme sen, mitä me oikein lähdimme tekemään. Yksi Sunbeam riittää.

Oletko sinä kadottanut innostuksesi? Mitä teet, että löydät sen jälleen? Onko sinulla antaa minulle hyviä neuvoja?

Sananlaskut 15:22 ”Jos harkinta puuttuu, hanke kaatuu, jos on neuvonantajia, se onnistuu.”

Read Full Post »

Minä en yleensä ole sen tyypin ihminen, joka haikailee vaihtoehtoisen elämän perään. Useimmiten olen ihan tyytyväinen osaani ja elämääni. Jos kuitenkin sorrun haaveilemaan toisenlaisesta elämästä, siihen tavallisesti liittyy taistelulentäjän ura. Itse asiassa olen haaveissani ja päiväunissani käynyt hienoja ilmataisteluita erilaisilla lentokoneilla ja erilaisissa sodissa. Erityisen sankarillisia tehtäviä olen suorittanut laivaston lentäjänä. Lentotukialukset ja kaikki niihin liittyvä on ollut minulle aina suuri mielenkiinnon kohde.

Alkuvuodesta luin kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa. Ensimmäisen kirjan: The Illustrated Guide to Naval Aircraft ostin alennuksesta Suomalaisesta kirjakaupasta. Toisen, Aviation Art of World War II löysin puolestani Barnes & Noblelta Yhdysvalloista. Kirjoja lukiessani törmäsin pitkästä aikaa monen sotahistoriaan perehtyneen henkilön hyvin tuntemaan tosiasiaan: toinen maailmansota mullisti käsityksen merisodankäynnistä. Ennen toista maailmansotaa merisotilaat yleensä ajattelivat, että taistelulaiva on merien valtias. Järeillä tykeillä ja raskaalla panssaroinnilla varustettuja laivoja pidettiin tehokkaimpina taistelijoina ja suurimpina pelotteina. Pearl Harbor romutti nuo käsitykset kertaheitolla, kun lentotukialuksilta tehty yllätyshyökkäys pyyhkäisi Yhdysvaltain laivaston lähes olemattomiin.

Jossakin vaiheessa luin myös vara-amiraali Tom Phillipsistä. Kuvassa näkyvää HMS Prince of Walesia lippulaivanaan pitänyt Phillips ei pitänyt lentokoneita uhkana suurille laivoille. Hän oli käynyt kiivaan väittelyn vuosia aiemmin erään lentäjän kanssa. Väittelyn päätteeksi lentäjä tiuskaisi Phillipsille: ”Sinä tulet vielä uppoamaan laivasi mukana”. Ilman lentotukialuksen suojaa merelle lähtenyt laivasto-osasto jäi japanilaisten ilmahyökkäyksen alle ja Prince of Walesista tuli historian ensimmäinen taistelulaiva, joka upotettiin yksinomaan ilmahyökkäyksellä. Philips meni laivansa mukana syvyyteen.

Miksi tämä sotahistorian luento? Siksi, että pysähtyisit miettimään onko sinun työpaikallasi, yrityksessäsi tai yhteisössäsi taistelulaivan kapteeneja? Oletko itse sellainen? Voiko yrityksesi, yhteisösi tai vaikkapa seurakuntasi olla vanha ja kunniakas taistelulaiva? Onko niin, että joku työmuoto, projekti tai hanke on kuin taistelulaivan jääräpäistä käyttöä merellä, jota hallitsevat lentotukialukset? Onko aika ajanut ohi siitä, mikä ennen oli vahvinta, suurinta tai tehokkainta? Onko aika uudelle ajattelulle?

Jos meillä on vaikeuksia tunnistaa muuttuva maailma ja muuttuvat tilanteet, meille käy kuten herra Phillipsille. Me menemme laivamme mukana syvyyteen. Prince of Wales makaa 88m syvyydessä kaukana kotoa.

Read Full Post »

[Ajatuksia Mark Battersonia mukaillen]

Kun Jeesus tuli maininneeksi muinoin, että taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille, on moni joutunut miettimään tuon ajatuksen sisältöä. Lapsissa havaitsee monta sellaista kykyä, jotka ovat itseltä jo kadonneet syvälle suojamuurien alle. Luin hiljan tutkimuksesta, jonka mukaan 98% kolmivuotiaista aina viisivuotiaisiin asti luokitellaan neroiksi erilaisessa ajattelussa (divergent thinking) kun vain 2% yli kaksikymmentäviisivuotiaista on neroja. Erilainen ajattelu on sitä kuuluisaa kykyä ajatella kaavasta poikkeavasti tai kuten englantia puhuvat ystävämme sanovat: ”Think outside the box”.

Eräs äiti kirjoittaa:
”Milloin tahansa tyttäreni haluaa olla joko prinsessa tai koiranpentu. Häntä eivät rajoita sen enempää sukujuuret kuin genetiikkakaan. Poikani kertoo haluavansa olla rokkitähti, ritari, roskakuski, lehtienjakaja, astronautti, viidakko-opas tai Aladdin ihan sen mukaan millä tuulella hän on. Kummallekaan ei tule mieleen, että he eivät voisi tehdä näistä jotakin.”

Toinen tapa kuvailla samaa asiaa on Gordon MacKenzien havainto ala-asteikäisistä lapsista. MacKenzie tapasi kysyä koko luokalta: Kuinka monta taiteilijaa täällä on? Vastaukset vaihtelivat. Ekaluokkalaiset yleensä nostivat kaikki kätensä ja heiluttivat niitä innokkaasti. Toisella luokalla enää puolet oli taiteilijoita, kolmannella 30% ja kuudennella enää vain yksi tai kaksi lasta nosti varovasti kätensä. MacKenzie totesi, että jokaisessa koulussa tuntui olevan tapana haihduttaa luova älykkyys. Ei tarkoituksella, mutta jonnekin se vai tuntui katoavan. MacKenzie sanoo: Kohdusta hautaan meillä on valtavat paineet olla normaali.

Me haluamme olla normaaleja. Niinpä teinit pukeutuvat samoihin merkkivaatteisiin, kuuntelevat samaa musiikkia ja hengaavat samoissa paikoissa. On helpompaa olla normaali. Seurakunnistakin voi tulla paikkoja, joissa kaikki näyttävät samalta, puhuvat samoin, ajattelevat samoin ja pukeutuvat samoin. Pahimmillaan tästä kaikesta tulee jonkinlainen pyhyyden mittari. Kunhan et vain sano vääriä asioita tai käy väärissä paikoissa, olet ihan normaali. Se ei tietenkään ole oikein, mutta se on todellisuutta monessa seurakunnassa.

Me kuitenkin tarvitsemme tuota erilaista ajattelua. Me tarvitsemme erilaisuutta niin yhteiskunnassa, kuin seurakunnassakin. Me tarvitsemme niitä, jotka osaavat ajatella asioita, joita muut eivät ajattele. Me tarvitsemme rohkeutta kokeilla asioita, joita muut eivät kokeile. Me tarvitsemme sitä lapsen kaltaisuutta, joka ei mieti rajoituksia vaan näkee unelmia. Se ei ehkä ole normaalia. Se voi olla jopa vähän outoa.

Oikeastaan meidän kannattaisi olla ihanalla tavalla outoja. Vähän sellaisia kuin Phoebe vanhassa Frendit – tv-sarjassa. Olisi hienoa, jos me löytäisimme sen kadonneen taiteilijan sielustamme. Olisi upeaa, jos olisimme taas nerokkaita erilaisella tavalla ajattelijoita. Olisi hienoa, jos me edustaisimme kaikkea sitä erilaisuutta, jota maailmasta löytyy. Ehkäpä yritämme jatkossa olla vähemmän normaaleja ja enemmän outoja. Se voisi olla terveellistä.

Read Full Post »

Syksy on suomalaisessa yhteiskunnassa sopivaa aikaa uusien projektien käynnistämiseen. Lomat on lusittu ja keskimäärin surkea syyssää pitää ihmiset sisällä kodeissaan. On aikaa pohtia tulevaisuutta, kun helle ei enää turruta aivoja.

Me päätimme jo keväällä kokeilla pienimuotoista mainoskampanjaa Vedä Henkeä -seurakunnan nimissä. Vaihtoehtoina nyt tässä vaiheessa olivat vain internetmainonta ja lehtimainonta. Facebook-sivuilla on jo mukavasti kävijöitä ja seurakunnan nettisivujen toinen sukupolvi on työn alla. Kuitenkin ihan lanseerausmielessä selkeä lehtimainoskampanja on mielestäni paras. Ennenkuin päädyin lehtimaokseen, ajattelin mainostaa toimintaamme Netmissionin ja Ristin voiton kautta, mutta se ei onnistunut eikä ollut edes kovin hyvä idea. Seurakuntammehan toimii Pietarsaaressa ja pietarsaarelaisia varten, joten helpoiten saamme itsemme ihmisten tietoon mainostamalla paikallislehdessä. Ei ehkä trendikästä, mutta toimivaa! Sitäpaitsi en ole ollenkaan varma, että onko tavoittelemisen arvoista kerätä ihmisä ”vain” Facebook-sivuille, jos heitä ei muuten saa innostettua mitenkään. No, se on toinen juttu se…

Siispä lokakuun ajan, joka sunnuntain Pietarsaaren sanomissa on tarkoitus olla kuvan kaltainen mainos. Mainoksen on tottakai suunnitellut Mika Tervaskangas, ystäväni ja loistava mainosmies. Neljän eri iskulauseen kautta kerromme Pietarsaarelaisille, keitä me olemme. Erilainen seurakunta erilaiselle ihmiselle. Ainutlaatuinen seurakunta ainutlaatuiselle ihmiselle. Rikkinäinen seurakunta rikkinäiselle ihmiselle ja onnellinen seurakunta onnelliselle ihmiselle. Vedä Henkeä -seurakunnan ydinarvoihin kuuluu toisten seurakuntien työn arvostaminen. Me emme koe olevamme kilpailijoita kenenkään kanssa. Me uskomme, että on ihmisiä joille meidän seurakuntamme on paras seurakunta. Uskomme myös, että on ihmisiä joille joku toinen seurakunta on paras seurakunta.

Jos luet Pietarsaaren sanomia, etsi lehdestä meidän mainoksemme. Leikkaa se leikekirjaan talteen, niin voidaan vuosien päästä istua takkatulen loimussa ja muistella: Oi niitä aikoja…

Liitän tähän myös uusimman esittelyvideomme…

Read Full Post »

Aina joskus tulee törmänneeksi ilmiöön, jonka tunnistaa ennenkuin tietää miksi sitä kutsua. Kliktivismi on juuri sellainen ilmiö. Ideana on se, että osoitetaan aktiivisuutta tai aktivismia osallistumalla erilaisiin kampanjoihin ja allekirjoittamalla vetoomuuksia ja adresseja. Facebook on pullollaan erilaisia solidaarisuusliikkeitä, joihin voi yhdellä napin painalluksella liittyä mukaan. En edes tiennyt, että tälle ilmiölle on jo nimikin, mutta ärsyyntyä olen kyllä ehtinyt. (Voit lukea laajemman englanninkielisen artikkelin kliktivismistä täältä ja Hesarin digilehdestä)

Sarvi rupesi oikein kunnolla kasvamaan vuosi sitten, kun minulle satoi kutsuja jos jonkinmoiseen tukiryhmään. Milloin oltiin tukemassa Israelia, milloin auttamassa AIDS -orpoja ja milloin taas etsimässä puhdasta vettä kaikille. Tuntui, että joku oikein etsimällä etsi Facebook-ryhmiä, joihin liittyä. Joku toinen saattoi törmätä ensimmäistä kertaa elämässään adressit.com-palveluun ja yhtäkkiä tuli tuutin täydeltä kutsua allekirjoittamaan adressia jonkun kulkukissan suojelun puolesta tai muun elintärkeän hankeen vuoksi.  Maailmassa on varmasti lukematon määrä epäkohtia, joiden korjaamiseksi kannattaa tehdä työtä. En vain usko, että Facebook-ryhmään kuuluminen auttaa asiaa millään tavalla. Itse asiassa pelkkä ryhmien ja solidaarisuussivustojen määrä on niin valtava, että kaunis ajatus on kuin pisara meressä.

Luulen jopa, että kliktivismistä on tullut tapa hankkia hyvää omaatuntoa ilmaiseksi. Useiden Facebook-ryhmien jäsenmäärä saatta olla kymmenissä tuhansissa mitattu, mutta ryhmän saamat lahjoitukset näyttävät nollaa. Nimi listalla ilman halua tehdä työtä ei auta ketään. Etenkin kun minikaivuritempauksellakin saa enemmän kannattajia kuin vaikkapa tulvauhrien auttamiseen tähtäävällä toiminnalla.

Itse tulin poistuneeksi kaikista Facebook-ryhmistä. Ei siinäkään ole välttämättä mitään järkeä, mutta haluan osoittaa tukeni konkreettisemmin, silloin kun päätän tukeani antaa. Mitä mieltä olet kliktivismistä? Onko se silti tulevaisuuden tapa vaikuttaa? Onko nyt vasta menossa siirtymävaihe?

Read Full Post »

Tapaan aina aika ajoin käydä kuuntelemassa North Point Community Churchin johtajan, Andy Stanleyn puheita. Erityisen usein kuuntelen silti yhtä ja samaa puhetta seuraavan sukupolven tavoittamisesta. (Jos haluat katsoa videon, klikkaa tuota North Pontin linkkiä ja valitse vasemmalta alhaalta ”Church Leaders”.) Yksi Andyn puheen päätemoista on Al Reisin kirjasta otettu lainaus:

”Seuraavan sukupolven tuote ei juuri koskaan tule edelliseltä sukupolvelta.” -Al Reis.

Andy huomauttaa puheessaan, että seurakunnassa ei ole kyse tuotteesta vaan siitä, että jossakin seurakuntaelämän reunamilla joku tajuaa miltä näyttää seuraavan sukupolven seurakunta. Jossakin päin maailmanlaajuista seurakuntaa on joku, joka tajuaa kuinka huomisen ihmisen mielenkiinto, innostus, ideat ja energia saadaan valjastettua käyttöön. Me, jotka olemme nyt vastuussa emme todennäköisesti sitä tajua. Tulevaisuuden kannalta on jonkun kaksikymmpisen puuhastelu on paljon tärkeämpää kuin meidän nyt puikoissa olevien touhuaminen.

Andy kertoo, kuinka hän nuorena pastorina luuli tietävänsä, mikä on oikea tapa tavoittaa seuraava sukupolvi. Andy ajatteli, että ”Mä tiedän, mikä on se seuraava juttu, jolla ihmisiä tavoitetaan”. Seurakunnasta löytyi silti johtajia, jotka tiesivät varmuudella kertoa, että ”tuo ei ole se seuraava juttu”. Eikö olekin niin, että on paljon helpompi kertoa mikä ei toimi, kuin luoda uutta ja ottaa riskejä kokeillessaan sitä mikä saattaa toimia?

Minä toivon, että kun tulee minun vuoroni kuunnella jonkun nuoren intoilua ja ajatuksia siitä suuresta unelmasta ja visiosta, joka heillä on ihmisten tavoittamiseksi, minä olen ensimmäisenä antamassa tukeni ja siunaukseni heille. Seurakunnan yleisiin haasteisiin kuuluu sekin, että usein ideat tulevat nuorilta ja rahat ovat vanhemmilla. Minä toivon, että osaan itse olla antamassa varani ja tukeni sille seuraavalle jutulle, kuten Andy kehottaa. Mitä sinä aiot tehdä?

Ps. Kuvassa on kaksi suosikkiani ja esikuvaani. Vasemmalla Graig Groeschel ja oikealla Andy Stanley.

Read Full Post »

Suomalaisen journalismin lippulaiva, Helsingin Sanomat, kertoi maanantain 26.4. numerossaan joukkoälyn yleistymisestä. Kielipoliisi on suomentanut englanninkielisen crowdsourcing-termin muotoon joukkoistaminen, joten siihen on perusbloggaajankin tyytyminen. Joukkoistamisen esimerkkinä on mielenkiintoisessa jutussa t-paitayhtiö Threadless, jonka ideana on käyttää tavallisia ihmisiä t-paitojensa kuosien suunnitteluun. Kuka tahansa voi siis suunnitella kuosin, joka sitten julkaistaan firman nettisivuilla. Eniten ääniä saanet kuosit laitetaan tuotantoon ja suunnittelijat saavat palkkion.

Oma mielenkiintoni asiaan liittyy toiseen samansuuntaiseen ajatukseen. Gary Hamel esitti taannoin ajatuksen ”Avoimen lähdekoodin saarnasta”. Ajatus oli, että pastori laittaisi saarnansa nähtäville ennen kuin se on puhuttu, jolloin ihmiset voisivat kommentoida puhetta etukäteen. Idea ei niinkään ollut saada saarnoista hiottua pois kaikkea epämukavaa, vaan tarjota puheisiin osuvia ja valaisevia esimerkkejä ihmisten eletystä elämästä. Eli jos pastori haluaisi puhua rukouksesta, niin ihmiset voisivat esittää sekä kysymyksiä rukouksesta että esimerkkejä rukousvastauksista jo etukäteen. Kenties puhe osuisi paremmin kohdalleen ja esimerkit toisivat ihan uutta ulottuvuutta puheeseen.

Garyn avoimen lähdekoodin saarna on siis juuri tuota joukkoistamista. Mitä muita tapoja seurakunnalla voisi olla joukkoistaa toimintaansa? Voisiko lauluja valita vähän laajemmalla osaamisella, kun kaikki saisivat vaikuttaa valittaviin lauluihin? Voisiko tapahtumakalenteria, puhujavierailuja tai vaikkapa avustuskohteita alistaa joukon äänivallan alle? Mitä etuja voisi joukkoistamisella olla seurakunnassa? Mitä haittaa siitä voisi olla?

Read Full Post »

Older Posts »