Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Luonto’ Category

uuttajavanhaa

Monien muiden ihmisten tavoin minullakin on tapana vuoden vaihteessa ja näin alkaneen vuoden alkupuolella katsella vielä hieman taaksepäin ja pohtia, että mitä juuri päättyneestä vuodesta jäi päällimmäisenä mieleen. Oma vuoteni oli varsinkin työkuvioiden osalta melkoisen poikkeuksellinen. Vaihdoin alkuvuodesta työpaikkaa vain kahden kuukauden työskentelyn jälkeen. Toisaalta ehdin myös kesällä toimia kuolevan firman toimitusjohtajana myös sen kaksi kuukautta. Siltä osin kohdallani ajatus ”varastomiehestä toimitusjohtajaksi” pitää paikkansa. Harmittavsti siihen ei kuitenkaan liity taloudellista ”From Rags to Riches”- puolta. Huolimatta molempien pestien lyhyydestä opin niistä paljon. Ehkäpä joskus saan aikaiseksi kirjoittaa niistä asioista teillekin.

Suurta nautintoa tuotti kautta aikain ensimmäinen täysipainoinen veneilykesä. Aiemmat vuodet ovat menneet venettä kunnostaessa tai huonokuntoisen veneenmoottorin kanssa tapellessa. Viime kesä oli ensimmäinen, jolloin kaikki asiat veneessä toimviat moitteetta ja vesillä tulikin oltua kiitettävästi. Tästä olen vieläkin kiitollinen.

Harrastuspuolella tuli kuvioihin mukaan kuitenkin otsikon mukaisesti uutta ja vanhaa. Uutena harrastuksena innostuin Geokätköilystä. Geokätköily kuulosti mielestäni mielenkiintoiselta heti kun siitä ensimmäisen kerran kuulin, mutta harvallapa meistä on aikaa aloitella jatkuvasti uusia harrastuksia. Jokaisen uuden asian aloittamiseen liittyy myös jonkilainen kynnys jonka ylittäminen on sitten enemmän tai vähemmän työlästä. Itse pääsin kyllä alkuun helposti, mutta itse kätköjen löytäminen oli aluksi hankalaa. Minä kun lähdin liikkeelle ilman ainuttakaan neuvojaa, enkä edes oikein tiennyt mitä etsiä. En voi sellaista tapaa suositella, koska lähestulkoon menetin mielenkiintoni koko touhuun. Päätin kuitenkin etsiä kaikkein helpoimmiksi määritetyt kätköt ensin ja pikkuhiljaa kätköjen löytyessä pääsin paremmin jyvälle siitä mitä, ja ennenkaikkea mistä etsiä. Tätä kirjoittaessa olen löytänyt vähän kolmattasataa kätköä ja olen siis vielä aloittelija. Monien löydöt liikkuvat tuhansissa ja joillakin jopa lähempänä kahtakymmentätuhatta. Toki eräskin tuhansia kätköjä löytänyt oli Geocaching.com -sivuston tilastojen mukaan löytänyt kätköjä lähes 350 päivänä vuodesta. Se kertoo jo melko vakavasta suhtautumisesta harrastukseen. Minä puolestani olen innostunut lähinnä veljeni ja muutamien kaverieni kanssa puoliksi ulkoilemaan ja puoliksi kätköilemään enkä todellakaan ehdi ihan noin paljoa kätköjä etsiä. Saa nähdä mitä tapahtuu, jos pahemmin hurahtaa tähän touhuun. Toistaiseksi olen saanut jopa värvättyä kolme uutta kätköilijää mukaan.

Vanhana harrastuksena olen uudelleen innostunut Salibandystä. Ei vanha rakkauteni ole mihinkään koskaan sammunut, mutta olin tässä välissä monia vuosia ihan vain höntsypallolinjalla. Edellisestä sarjapelistä on aikaa useita vuosia ja paikallinen kyläsarjakin jäi taakse, kun erään kerran peliin sattui parikymmentä pelaajaa paikalle. 2 x 15 minuutin pelissä ei montaa vaihtoa ehdi sillä pelaajamäärällä kokea. Lähdin kesken pelin kotiin, enkä ole sen jälkeen kyläsarjaa pelannut. Ymmärrettävästi ei ole kyllä kysyttykään. Tänä vuonna kuitenkin paikkallinen Jeppis FBC päätti kokeilla miesten kakkosjoukkueen perustamista. Lähes veteraani-ikäisenä salibandymiehenä jouduin tekemään sellaista sielun syväluotausta, jossa tosissaan kyselin itseltäni, että jaksanko enää lähteä turnauksiin ympäri Suomea. Ilokseni huomasin, että pelimatkat jäävät tätä nykyä melko lyhyiksi, sen verran joukkueita löytyy ihan Pohjanmaaltakin. Monia muitakin asioita joutui siinä pohtimaan, mutta lopulta puntari kääntyi siihen suuntaan, että päätin lähteä taas kerran areenoille kihisemään. Täytyy todeta, että on ollut mukavaa. Olen aiemminkin kertonut, että mielestäni joukkulajeisssa on sitä jotakin. Samaa mukavaa huulenheittoa ja yhteisöllisyyttä on oikeastaan ehtinyt vähän kaivatakin. Ja onhan siinä oma viehätyksensä olla yksi joukkueen vanhimmista (ellei vanhin, en tiedä jokaisen ikää) pelaajista. Sen olen jo huomannut, että koko ikänsä venyttelyä inhonnut pelimies joutuu vain ikävuosien nujertamana antautumaan ja venyttelemään ennenkuin kroppa suostuu yhtään mihinkään.

Vuosi 2013 jää muistoihin ja historiaan voittopuolisesti positiivisena vuotena. Kiitollisin mielin koitetaan tehdä tästä vuodesta entistä parempi. Uuden vuoden lupauksenani julkistin tavoitteen olla taas vuosi ilman karkkia, sipsiä ja suklaata. Geokätköjä koetan maltillisesti löytää sen verran, että 500 menee rikki tänä vuonna ja veneillä aion niin paljon kuin sielu sietää. Tämä kaikki Raamatun muistutusta mukaillen: ”Jos Jumala elinpäiviä suo ja saamme elää.”

Ps. Arvaatte varmasti, että edellämainitut harrastukset, työ ja seurakunnan johtaminen ovat osaltaan syyllisiä harventuneeseen kirjoitustahtiini. Koitetaan tehdä parannus.

Mainokset

Read Full Post »

lawn mowingNurmikon leikkaamisella ja lumitöillä on ainakin yksi yhteinen tekijä. Molemmat ovat kautensa alussa hienoja ja terapeuttisia kokemuksia ja kautensa loppupuolella ärsyttäviä ja tympeitä pakkotöitä. Ainakin minulle. Näin alkukesästä on mukavaa ottaa ruohonleikkuri esille ja ajaa ruoho lyhyeksi ihan ensimmäistä kertaa. Loppusyksystä koko leikkurin pärinäkin alkaa jo ärsyttää.

Tässä ruohoa leikatessani ehdin vaipua pohdiskelemaan nurmikon leikkaamisen syvempää olemusta. Joskus on näet niin, että lasten kasvatuksen (=laiskuuden) nimissä tulee pyydettyä jotakuta lapsista huolehtimaan nurmikon leikkaamisesta. Sellaisessa tilanteessa tankkaan koneen lapselle ja näytän, kuin laite toimii. Saatan siirtyä itse terassille kylmän juotavan ääreen ’valvomaan’ itse toimitusta. Ei mene kauaakaan kun tajuaa, että lapsi valitsee ihan toisen järjestyksen ja tyylin omalle leikkausoperaatiolleen. Sellaisessa tapauksessa nousee nopeasti mieleen ajatus siitä, että käy vähän neuvomassa lasta siinä, kuinka nurmikko tulee leikata oikein.

Ongelma on vain siinä, että oikeastaan ei ole mitään ’oikeaa’ tapaa leikata nurmikkoa. Itse asiassa koko toimituksen tavoitteena lienee se, että tapahtuman jälkeen nurmikko on lyhyempi kuin sen alussa. Joku insinöörin sielulla varustettu piruparka voi yrittää laskea optimaalista kulkua leikkurilleen, mutta meitä muita ohjaa ikiaikainen viettimme päästä nopeasti takaisin lepoon. Kukaan ei kuitenkaan halua konetta työntää huvikseen pitkin pihoja. Niinpä haluni ojentaa nuortaa leikkaajaa liittyy suoranaisesti siihen, että olen itse urautunut omassa tavassani leikata nurmikkoa. Teen sen aina samalla tavalla, samassa järjestyksessä ja samoja ongelmapaikkoja noituen. Tässä kaikessa on jotakin samaa, kuin siinä legendaarisessa ’Väärin sammutettu’ -tarinassa.

Uskoakseni nurmikonleikkuu ei kuulu niihin elämän osa-alueisiin, joilla tekemämme ratkaisut kaikuvat halki iäisyyden mullistaen historiaa ja kaataen kansakuntia. Voi olla, ettei lopulta mikään tekemämme osoittaudu kuuluvaksi tuohon kategoriaan, mutta ehdin pohtia sitäkin, että jos huomaan urautuvani niin helposti nurmikonleikkuussa, niin kaiketi uraudun yhtä helposti myös työelämässäni tai seurakunnassani? Se saattaa jo vaikuttaa ruohonleikkuuta enemmän ympärilläni oleviin ihmisiin.

Tämän päivän termistöön kuuluu ”Think outside the box” -lausahdus, jonka ihanan ärsyttävästi moni suomalainen luovaksi tekeytyvä kääntää latteasti suoraan muotoon: ”Ajattele laatikon ulkopuolella”. Kaiketi tuolla laatikolla halutaan kuvata juuri edellämainittua urautumista, josta pitäisi siis pyrkiä eroon. Olisi jälleen hienoa sanoa olevansa luova, innovatiivinen ja ennakkoluuloton tienraivaaja ja pioneeri. Olisi (ehkä) hienoa julistaa luovan ajattelun ilosanomaa ja olla edelläkävijä kaikessa mihin ryhtyy. Mutta kun en ole. Tosiasiassa olen ollut todella luova vain muutamia kertoja elämässäni. Muuten turvaudun useimmiten hyväksi havaittuun ratkaisuun. Joudun myöntämään, että teen useinkin asioita samalla tavalla, samassa järjestyksessä ja samoja ongelmapaikkoja noituen.

Luulen, että voin jatkaa nurmikonleikkaustani hyväksi havaitsemani kaavan mukaan. Luulen myös, että työelämässäni, seurakunnassani tai muissa tärkeämmissä asioissa minun olisi silti hyvä ajatella laatikon… Ei, en pysty… Yritän sanoa että olisi hyvä poiketa kaavasta, vaihtaa kanavaa, kammeta itsensä toiselle uralle tai ihan vain uudistaa ajatteluaan, sillä nurmikon leikkaamiseen, palon sammuttamiseen ja elämän elämiseen on onneksi monta oikeaa tapaa.

Paljon ehtii miettiä ruohoa leikatessaan.

 

 

Read Full Post »

Yleensä elämässä asiat etenevät ihan omaa luonnollista tietään. Vaikka osaamiseni ornitologian saralla on suorastaan hävettävän heikkoa, olen ymmärtänyt että jossakin vaiheessa poikasten on lähdettävä pesästä. Täällä virtuaalimaailmassa eivät välttämättä päde mitkään normaalit säännöt. Tällä kertaa kävi nimittäin toisinpäin; vanhempi lensi pois pesästä.

Älä silti säikähdä, mitään kovin dramaattista ei ole tapahtunut. Toukokuussa 2010 pyysin omaa isiäni kirjoittelemaan silloin tällöin ajatuksiaan korpialttarille. Halusin innostaa terävää ajattelijaa luonnostelemaan ajatuksiaan ihan luettavaan muotoon asti. Innolla isi toimeensa tarttuikin. Kolmattakymmentä erillistä postausta ehti ilmestyä korpialttarille tänä aikana. Erityisen ansioitunut isi on kommentoijana. Jonkinlainen kunniamainista täytyy antaa hänelle ja Tonzalle maratonmaisia piirteitä saaneista ja uskomattoman polveilevista keskusteluista. Antaa keskustelun jatkua!

Nyt on tullut aika siis siirtyä seuraavalle levelille. Avasimme eilen isille oman blogisivuston: Kaikuja periferiasta. Ehkäpä lisäätkin hänet samantien seurattavien blogiesi joukkoon ja toivotat hänet siten tervetulleeksi bloginpitäjien laajaan joukkoon.

Osa periferian postauksista jää aluksi ilman kommentointimahdollisuutta, mutta satunnaisesti siihenkin on mahdollisuus. Tervetuloa Talepani! Antaa hyvän jatkua!

Read Full Post »

Muistelen joksus lukeneeni Suomeen muuttaneen brittimiehen kauhistelleen marraskuuta. Mies nautti Suomesta muuten kaikin puolin, mutta totesi marraskuun olevan sellainen kuukausi, ettei sen aikana tahdo jaksaa elää. Sen verran on minussakin kaiketi brittiverta, että toivottelen kuolemaa itsekin näin marraskuun kuluessa. Ehkä tämä kaikki ankeus saa minusta esiin pienen purnaajan, mutta purnaaminen onkin aina ollut halpa terapiakeino.

Mikä siis nyt mättää? Tutkimukset ja tilastot nyt mättää… En tiedä syytä, mutta olen viime aikoina törmännyt monenlaisiin tutkimuksiin ja tilastoihin, jotka eri asioissa kertovat aivan päinvastaista tulosta. Otetaan esimerkiksi vaikkapa trendikäs karppaus. Pienellä silmäilyllä löytää monenlaista tutkimusta ja tilastoa sekä karppauksen hyödyllisyydestä, että sen vaarallisuudesta tai haitallisuudesta. On asiantuntijaa ja tutkijaa, jotka silmät kiiluen kertovat karppauksen tehosta puhumattakaan monista karppaajista, jotka sikspäkki piukuen evankelioivat meitä pimeydessä eläviä. Samoin löytyy lääkäriä ja ravintoterapeuttia, jotka muistuttavat kuinka haitallista ja tuhoisaa moinen ruokavalion yksipuolistaminen on. Kuka tässä sitten osaa enää mitään itse sanoa?

Nyt jo hieman rauhoittunut ilmastomuutoskeskustelu kävi aivan samaa kaavaa. Kolumni kolumnilta ja artikkeli artikkelilta ilmastonmuutosprofeetat julistivat vääjäämätöntä tuhoa samalla kun raakaöljyssä uiskentelevat kapitalistiparonit viittasivat kintaalla viherpiipertäjien ja puunhalaajien haihatuksille. Tilastoa ja tutkimusta, Al Gore ja Bjørn Lomborg (Joka ei kai ollutkaan ’oikea’ ilmastoskeptikko) ja pieni ihminen pyörällä päästään. Kaikessa tässä tulee mieleen monet tutkimukset siitä, mikä aiheuttaa syöpää. Monien ruokalajien, kahvin, auringon, seksin, ylipainon, tupakan, alkoholin, suklaan ja kaiketi liiallisen nukkumisenkin jälkeen ei paljoa uskalla muuta kuin hengittää. Ja sitäkin jonkin maskin läpi. Paitsi että kalja, suklaa ja kahvi ovatkin kuulemma terveellisiä…

Marraskuu on p**ka kuukausi.

Read Full Post »

Tällaisena urbaanina city-ihmisenä sitä aina silloin tällöin unohtaa, että Suomen metsiin ja luontoon kuuluvat erottamattomasti myös hyttyset. Kesäkuun puolivälissä perheemme piipahti sukuloimassa keski-Suomessa. Viitasaaren Vuorilahdella sijaitseva vanha Ruuskan sukutila on muodostunut mieluisaksi ja rauhalliseksi kesäviettopaikaksi melkein koko suvulle ja monet upeat kesähetket on tullut vietettyä luonnonkauniin tilan pihapiirissä.

Viime vierailukerralla ärhäkkäät hyttyset tosin söivät parasta terää nautinnosta. Tai kyllähän niiden inisijöiden kanssa päivällä pärjää, mutta ensimmäisenä yönä raolle jäänyt aitan ovi toi noita pikkuriesoja sisälle nukkujien harmiksi. Muistan heränneeni aamuyöllä neljän aikaan hyttysen inistessä korvassani. Aloittelin siinä sitten kännykän taskulampun valossa yöllisen hyttysmetsästykseni ja olin pääsyt toiselle kymmenelle tapettujen inisijöiden määrässä, kunnes viimein vaivuin vielä hetkeksi horrokseen. Päätin vakaasti, että seuraava yö olisi toisenlainen.

Seuraavana iltana aloitimme jo hyvissä ajoin hyttyssavujen polttamisen ja pidimme aitan ovea tiukasti kiinni. Illalla tein kolme erillistä reissua huoneeseen ja tapoin aina kaikki löytämäni hyttyset joita toki oli kerta kerralta vähemmän. Nukkumaan mennessämme tukimme vielä ovenraot ja oksanreiät ja laitoinpa vielä ostamani korvatulpatkin korviini. Ei enää hyttysten ininää.

Metsästykseni onnistui loistavasti. Kukaan ei koko yönä herännyt hyttysten ininään. Minulla oli tosin kova päänsärky kaikkien hyttyssavujen jälkeen, mutta se on toinen tarina se. Kuitenkin, kun makasin sängylläni odottamassa unen tuloa, tajusin kuulevani silti jatkuvasti ininää. Olin niin tottunut kuuntelemaan pienintäkin viitettä lähestyvästä vinkujasta, että ’kuulin’ ininää jopa korvatulppieni läpi. Kuulin ininää sielläkin, missä sitä ei ollut.

Aamulla mietin, että niin taitaa olla asianlaita jopa elämän suurempien inisijöiden ja kitisijöiden kanssa. Kun aikasi kuuntelet kaikkea negatiivista ininää ja tyhjänpäiväistä kitinää, niin alat kuulla ininää sielläkin, missä ei olisi siihen tarvetta. Alat nähdä negatiivisuutta silloinkin, kun kaikki on hyvin. Ehkäpä mekin joskus totumme odottamaan lähestyvää inisijää niin paljon, että unohdamme nauttia elämästä silloin, kun kaikki olisi hyvin.

Haastavaa on kai se, että hyttysen voi aina läpsiä hengiltä, suurempia kitisijöitä ei…

 

Read Full Post »

Kevättalvi on upeaa aikaa. Lisääntyvän valon ja lämmittävän auringon myötä alkaa tosiaan uskoa elämän palaavan tänne Suomeenkin. Jotenkin sitä vain nauttii ulkoilustakin aivan toisella tavalla, kun kaamoksen alla kiristyneet leukaperät alkavat natisten vääntyä yhteen hymyyn kevään kanssa. Oman kevääni liikuntasuoritukset ovat suurelta osin menneet salibandyn merkeissä, joten ulkoliikunta on ollut kovin vähäistä ja satunnaista.

Kaikesta satunnaisuudesta huolimatta törmäsin viimeisellä lenkilläni vanhaan tuttavaani, joka on minun laillani joskus työskennellyt nuorisopastorina omassa seurakunnassaan. Meren aavalla jäällä kävellessään ei välttämättä törmää yhteenkään henkilöön – eikä sitä välttämättä edes kaipaa – joten jonkinasteinen sattuma tai johdatus taisi osaksemme sattua. Pakollisten kysymysten ja koirien ihailun jälkeen pyysin kaveria vieraaksemme uuteen seurakuntaamme. Mies vastasi: ”Mä en halua. Olen kurkkuani myöten täynnä seurakuntaa. En enää kaiken tapahtuneen jälkeen.”

Oli kurjaa nähdä, kuinka syvät haavat tämä työtoverini oli saanut. Muistan, että aikoinaan hän oli kovinkin innokas ja idearikas kaveri täynnä energiaa ja halua työntekoon. Minä en edes kunnolla tiedä, että mitä kaikkea lienee tapahtunut, mutta mielestäni hänen kaltaisiaan ihmisiä ei olisi missään organisaatiossa varaa menettää. Jotakin ikävää on silti pakko ollut tapahtua, kun yhden seurakunnan koettelemukset estävät tutustumasta mihinkään seurakuntaan. ”Haluan olla vain omissa oloisssani”, mies lopetti.

Kuin kohtalon oikusta olin samana päivänä kysellyt aivan toiselta pastoriystävältäni hänen kuulumisiaan. Pikaisten terveistensä lomassa tämä toinen pohti sitä, miksi ei ollut toteuttanut lähtöään omasta seurakuntakuviostaan jo paljoa aiemmin. Hän totesi vielä, että mitä enemmän on aikaa kulunut, sitä tyytyväisempi hän on päätökseensä. Näiden kahden toisistaan tietämättömän ihmisen kommentit saivat minut pohtimaan asiaa.

Minä olen kasvanut hengellisissä piireissä. Lapsena istuin mukana tilaisuuksissa ja piirtelin lentokoneita hakaristeineen päivineen vihkooni. Myöhemmin, kun piirtäminen ei enää kiinnostanut, mutta saarnakaan ei juuri puhutellut – johtuen ihan minusta itsestäni – keksin uusia tapoja kuluttaa aikaani. Olen jopa lukenut hengellisen laulukirjan johdantotekstin moneen kertaan läpi, kun olen ollut liian laiska keskittymään puheeseen. Koko elämäni olen saanut seurata ihmisten ja ideoiden tulevan ja menevän.

Olen vuosien varrella nähnyt melko monta innokasta, energistä, luovaa, aktiivista ja kyvykästä ihmistä. Moni heistä on halunnut tuoda oman osaamisensa seurakunnan käyttöön. Silti liian moni on jättänyt touhun sikseen. Joku on saattanut siirtyä luonnollisesti aktiivivaiheesta ikäänkuin jäähdyttelemään tehden tilaa nuoremmille. Silti liian moni on mielessään sanonut: ”Mä en halua tulla enää seurakuntaan. Koskaan.” Sen päätöksen he ovat pitäneet.

Minä luulen, että seurakuntien kautta tehtävä hengellinen työ, syvä vakaumus ja luja usko voivat olla ihmisen elämän merkittävimpiä voimanlähteitä ja merkityksen tuojia. Uskon myös, että hengelliseen työhön liityvä reviiritaistelu, syvän vakaumuksen aikaansaama ehdottomuus ja lujan uskon mahdollistama manipulointi voivat lyödä ihmiseen mitä syvimpiä ja kipeimpiä haavoja. Vastuu on meidän.

Read Full Post »

”Herra on minun paimeneni, enkä mä muuta sitten tarttekkaan.” (Pienen pojan oivallus Psalmin 23 jakeesta 1)

Alla ote Naturalistisesta Genesiksestä. (Alkuräjähdys 1:1-2)

1. Alussa tyhjiö oli tyhjääkin tyhjempi. Kerta kaikkiaan mitään ei ollut olemassa.

2. Sattuma liikuskeli tyhjääkin tyhjemmässä tyhjiössä ja sanoi: ”Tulkoon alkuräjähdys!” Ja alkuräjähdys tuli. Ja kas, kolmen minuutin kuluttua oli jo jotain olemassa.

Sitä, oliko Luonnonvalinta tuolloin jo olemassa, yhdessä Sattuman kanssa asioita kehittelemässä, ei tarkkaan varmuudella tiedetä. Luontoahan ei vielä varsinaisesti ollut olemassa, mutta voisi olettaa Hänenkin malttamattomana odottaneen pääsyä valitsemaan. Oliko Itsekäs Geeni jo tuolloin mukana jäänee toistaiseksi arvailujen varaan. Ehkä Hän ilmestyi vasta yhdessä elämän ilmestymisen kanssa.

Sitä, olivatko kyseiset kolme minuuttia nykyisen minuutin pituisia vaiko erikoispitkiä, ei myöskään vielä tiedetä. Kuten ei sitäkään miten tyhjiö räjähtää tai mikä siinä tyhjiössä ylipäätään räjähti, kun mitään ei ollut olemassa. Ja miten räjähdys sai aikaan järjestystä, kun se mitä tänä päivänä räjähdyksestä tiedetään, näyttäisi päin vastoin aiheuttavan tuhoa ja hävitystä, sanalla sanoen kaaosta.

Myöskään se miksi jotain ylipäätään lähti tyhjästä kehittymään, puhumattakaan siitä, miksi ja miten elämä syntyi ei vielä ole saanut tyhjentävää vastausta. Toisaalta, koska aikaansaajana on Sattuma, saattaa koko kysymyksen asettelu olla argumentaatiovirhe. Siitä voimme olla kuitenkin varmoja, että tiede kykenee, jos ei ihan heti niin ainakin myöhemmin, tai viimeistään korjattuaan riittävästi itseään, selittämään kiperimmätkin kysymykset. Sikäli kuin ne mitään selitystä kaipaavat.

Nythän saattaa joku tarkkaavainen lukija ihmetellä miksi moinen otsikko postauksella, joka muuten näyttäisi olevan täyttä faktaa ilman fiktion häivääkään. No, sana sattui silmään eräässä lukemassani kommentissa joka irvaili raamatun luomiskertomusta. Joten poimin sen siitä koska tuo näyttäisi sopivan, jopa enemmän kuin hyvin, otsikoksi tähän tarinaan. Ja tämä tarinahan on tosi!??

Read Full Post »

Older Posts »