Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Luolamies’ Category

Colorful Chalk at Chalkboard

”Yhden sukupolven ajattelu luokkahuoneessa tulee olemaan hallituksen ajattelua seuraavassa sukupolvessa” -Abraham Lincoln

Tuo ylläoleva lainaus on ihan omaa käännöstäni, eikä se ole sellaisena kovin onnistunut. Se saa kuitenkin kelvata avaukseksi muutamille ajatuksilleni. Kukaan on tuskin voinut välttyä huomaamasta erityisopettaja Antti Korhosen irtisanomista ja sen jutun ympärillä vellovaa kohua. Monia hyviä näkökulmia on tuotu jo esille ja tällä kertaa en usko voivani lisätä mitään merkittävää meneillään olevaan keskusteluun.

Sen verran kerron kuitenkin, että en muista ärsyyntyneeni pitkään aikaan mistään niin paljon, kuin tästä asiasta. Minä en ole niitä ihmisiä, jotka pitävät fyysistä koskemattomuutta jonkilaisena korkeimpana totuutena ja kaiken ylittävänä arvona. Isäni on usein kertonut hänen lapsuutensa tarkkailuluokan opesta, joka antoi valita jälki-istunnon ja luunapin väliltä. Moni valitsi luunapin, mutta vain kerran. Miehen luunappi napsahti sen verran napakasti otsaan, että se riitti. Ai pahus, ihannoinko nyt väkivaltaa? Unohda, että kerroin tästä.

Korhosen tapausta seuranneessa keskustelussa moni muisteli itsekin saaneensa kokea muutakin kuin nuhtelua. Milloin oli tullut kirjasta päähän ja milloin oli tullut viivottimesta näpeille. Moni muistelija lisäsi samaan hengenvetoon, että ”ilman muuta ansaitsin sen”. Siinäpä se. Tuntuu, että ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun lapsikin tajusi sentään käyttäytyneensä kuin idiootti, silloin kuin niin käyttäytyi. Ulla Appelsin kirjoitti tästä osuvasti. Moni arkielämän idealisti haaveilee maailmasta, jossa aikuisen lempeä, mutta luja puhe tehoaa tämän päivän angstiteiniin ja he paheksuvat jokaista, joka alentuu primitiivisen luolamiehen (tai -naisen) tasolle ja turvautuu fyysiseen voimankäyttöön. Luulen, että koulumaailman todellisuus on aivan toista, kuin miltä se monien hurskastelijoiden silmiin näyttää. Pilvilinnoistaan maailmaa katselevat maailmanparantajat arvelevat, että aikuinen ei voi tai saa alentua nuoren tasolle. Raamatun mukaan kaikkien aikojen viisain mies lausui kerran: ”Nuhde pystyy paremmin ymmärtäväiseen kuin sata lyöntiä tyhmään. Luulen, että hän on oikeassa. Nuo ymmärtäväiset eivät kaiketi haistattele opettajilleen?

Minun mielestäni kaikki kehitys ei ole hyvää kehitystä. Käytöstapojen puute, kurin ja rajojen katoaminen ja auktoriteettien poistuminen nuoren elämästä eivät koskaan voi olla suotuisaa kehitystä. Pulassa me kaikki olemme viimeistään silloin, kun nämä opettajia halveksivat, aikuisille haistattelevat tulevaisuuden toivot ovat päättäjinä. Herra meitä sellaiselta varjelkoon!

Mahtavatko Suomessa päteä Mark Twainin ajatukset?: ”Aluksi Jumala loi idiootit. Se oli harjoittelua. Sen jälkeen hän loi koululautakunnan.”

Read Full Post »

Muistelen Bill Cosbyn joskus ihmetelleen sitä, kuinka eri aikaa pojat ja tytöt kehittyvät. Erityisesti hän laittoi merkille sen, kuinka tietyssä vaiheessa hänen tyttärensä käyttivät paljon aikaa näyttääkseen sieviltä poikien silmissä, kun pojat vielä ameeba-asteellaan rymysivät kuralammikoissa ja söivät kilpaa kastematoja.

Jotenkin tuo palasi mieleeni, kun vein tytärtäni synttärivieraaksi samanikäisen pojan luokse. Tarkkaa oli hameen ja sukkahousujen, pipon ja nahkatakin valinta. Lahjassakin nuori neiti olisi ollut valmis melko vahvaan panostukseen, mutta isän köyhyys löi vielä tässä vaiheessa jarrua. Itse juhlapaikalla oli jo täysi hulina päällä. Pojat olivat jo ehtineet paikalle ja meno oli sen mukaista. Sankari malttoi keskeyttää rymyämistään sen verran, että vei lahjan tyttäreni kädestä ja kertoi toisille pojille miehekkään vähättelevästi, että ”se oli vaan Ruut”. Tukat pörröllä, räkä poskella ja päivän ruokalista paidan etumuksella nämä nuoret miehenalut rymistelevät halki lapsuutensa tajuamatta tytöistä enempää kuin sika tuulimyllystä.

En vain voi paukuttaa henkseleitäni kovin rajusti minäkään. Muistelen aavistuksen häpeissäni lapsuuteni tapahtumaa. Olimme kulkemassa kohti kotia koulupäivän päätteksi. Muistelen, että olimme viidennellä tai kuudennella luokalla. Mukanani oli hyvä ystäväni Janne ja yksi tyttö luokaltamme. Jääköön hän nyt tuntemattomaksi. Meillä pojilla oli pyörät ja tyttö oli matkassa kävellen. Jotenkin silloin tuli puheeksi tykkääminen ja tyttö kertoikin tykkäävänsä kahdesta pojasta meidän luokaltamme. Jannesta tykkääminen oli aika ilmeistä, sillä hän oli jo silloin tyttöjen suosikki. Toista kohdettaan tyttö ei suostunut aluksi kertomaan, kunnes lopulta paljasti, että olin itse tuo toinen poika. Kun näin lopulta saimme ’puristettua’ tiedon hänestä ulos, me vaistomaisesti hyppäsimme pyöriemme selkään ja jätimme hänet kävelemään yksin kotiin. Kun on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia.

Oman elämäni naisia, vaimoani ja kahta tytärtäni seuraamalla olen tullut seuraavanlaiseen johtopäätökseen: Jumalallakin on maanantaiaamuja. Olen näet varma, että Jumala loi miehen maanantai-aamuna ennen kahvitaukoa. Vasta kupin juotuaan hän katseli uusin silmin tekelettään ja päätti ettei tee enää koskaan mitään vasemmalla kädellä. Uskon niin ikään, että loppuviikon hän keskittyi muovaamaan naista. Luulen, että jokaisen yksityiskohdan hiottuaan hän piti Steve Jobsia mukailevan tuotejulkistuksen, jossa kaikki taivaan enkelit olivat paikalla. Olen aivan varma, että vastaanotto oli haltioitunut.

Jossakin joku kuitenkin mokasi, ja laittoi miehenkin tuotantolinjalle. Sillä linjalla ei vain ole minkäänlaista laadunvarmistusta…

Read Full Post »

”Jos et tiedä minne olet menossa, päädyt todennäköisesti ihan muualle.”
~Lawrence J. Peter

On kenties yllättävää, että urbaanin cityihmisen poikana minä silti viihdyn luonnossa ja välillä suorastaan kaipaan pois kaupungista. Minä nautin eräpoluista ja umpimetsistä, joskin pääsen sellaisista nauttimaan liian harvoin. Sisäinen luolamieheni vetää minua kuitenkin aina silloin tällöin tunnustelemaan Pietarsaaren luontopolun tunnelmia. Pietarsaaren matkailua edistävät tahot ovat kyseisen luontopolun kohdalla tehneet luvattoman heikkoa työtä ja siksipä polusta on vaikeaa löytää asiallista tietoa.

Paikallinen luontopolkumme ei kenties yllä Suomen upeimpien luontopolkujen listalla kovin korkealle, mutta ihan asiallinen ja hyvin hoidettu se silti on. Laavuja, taukotupia ja suuntaviittoja on riittävästi ja niistä pidetään huolta. Taannoisella kävelyretkelelläni päätin hetken mielijohteesta lähteä seuraamaan minulle ennestään tuntematonta polkua. Tutun ja tuntemattoman polun risteyksessä oli viitta, jossa kerrottiin matka seuraavalle tuvalle: 1,9km. ”Äkkiähän minä tuonne hilpasen”, ajatteli erämaan ja merituulen karaisema Rami. Toimistotyötä ja siistejä sisähommia tehnyt nörtti-Rami yritti vikistä vastaan, mutta erä-Ramin karski ärjäisy vaiensi hänet nopeasti.

Skitsofreniasta havahduttuani lähdin patikoimaan uutta polua. Huomasin siinä tarpoessani, että 1,9km ei tunnu kovin pitkältä suuntaviitassa, mutta tuntemattomalla polulla alkaa kummasti epäillä suuntavaistoaan. Ilman karttaa on kovin helppoa ajatella tulleensa jo pitkän matkaa ja että kohteen pitäisi jo kyllä näkyä. Melko pitkään sai ensimmäisten epäilyjen jälkeenkin vielä kävellä ennenkuin kohdetupa löytyi. Paluumatkalla samalla reitillä monet mutkat ja juurakot tulivatkin sitten yllättävänkin nopeasti vastaan. Tiehän oli jo tuttu.

Tajusin siinä matkallani, että näinhän se menee tämä seurakuntaelämäkin (tai elämä ylensäkin). On aina helpompaa valita se polku, jonka tuntee ja jota on ennenkin kulkenut. Siellä ei tulle yllätyksiä, mutta ei myöskään löydä mitään uutta. Ihminen, joka haluaa löytää uutta, joutuu tarpomaan epäilysten ja epätietoisuuden keskellä. Voi olla, että tuntemattomat polut ovat pitempiä, yksinäisempiä ja vaikeakulkuisempia, mutta niiden varrelta löytyvät ne metsälammet, avosuot ja siirtolohkareet, joita toiset eivät ole vielä nähneet. Tutulla polulla voit rakentaa reittisi kilometrin päähän pelkän muistisi varassa. Tuntemattomalla polulla on uusi maisema jokaisen mutkan takana. Kun siis tulet elämässäsi seuraavaan risteykseen, valitse se vähemmän käytetty tie. Astu polulle, jota et ole vielä käynyt. Voit yllättyä näkemästäsi.

Read Full Post »

Marraskuun Hesarin mielipidepalstalla oli Pauliina Seppälän kirjoitus ”Suomalaiset ovat epäinhimillisä toljottajia”. Aluksi lainaus itse tekstistä: ”Mies kaatui raitiovaunussa keskelle käytävää oven eteen, eikä päässyt itse ylös. Kukaan ei mennyt auttamaan. Kun itse menin, kesti aikaa saada apua. Sitä riensi antamaan matkalaukkujen kanssa matkustava mies vaunun toisesta päästä – varmaankin turisti. Perushelsinkiläiset vain toljottivat passiivisina. Vaikka kaatunut oli ilmiselvä juoppo, oli epäinhimillistä jättää hänet makaamaan maahan. Aiemmin syksyllä hyppäsin Espoossa bussiin, eikä kuljettaja pystynyt ottamaan kahdenkympin seteliäni vastaan. Bussi seisoi pysäkillä kuljettajan suostumatta jatkamaan matkaa, ennen kuin olin ostanut lipun. Penkit täyttyivät taas toljottajista. Kysyin heiltä, voisiko joku rikkoa kaksikymppisen pienemmäksi. Kukaan ei reagoinut. Paitsi afrikkalaistaustainen mies, joka kaivoi kukkarostaan koko bussimaksun minulle. Kun kiittelin häntä ylitsevuotavasti, hän vain nauroi. Hänelle teko oli itsestään selvä. Muut bussin matkustajat istuivat halvaantuneina ja ilmeisen välinpitämättöminä siitä, pääsenkö kotiin vai en.”

Velipoika tapaa aina joskus sanoa, että ei meitä suomalaisia ole tarkoitettu ihmisten ilmoille. Ollaan parhaimmillamme ihan vain jossakin korpimetsän kätköissä murahtelemassa. Suomalaisen kansanluonteen kehityksen kulta-aika lienee ollut joskus jurakaudella. Sen jälkeen kehitystä ei liene tapahtunut. Eniten minua ei edes ärsytä tai ihmetytä Seppälän kirjoituksessa kuvatut tilanteet vaan se keskustelu, joka seurasi tuota kirjoitusta. Sen verran olen itsekin jo maailmaa kiertänyt, että voin ihan surutta todeta suomalaisten olevan melko idioottia porukkaa. Ja kyllä, olen itsekin suomalainen, joten samassa veneessä ollaan. Kontrasti on vain niin selkeä, kun tulee ulkomailta takaisin Suomeen. Jotenkin suomalaisuuden arkkityyppiä kuvaa hyvin eräskin heimoveljeni, joka epäsiistinä, nousuhumalassa ja itsevarmana astui Tallinnan satamaan ja tokaisi: ”Nyt päästään sikailemaan!”. On se hyvä, että meillä on edes jonkinlaista osaamista maailmalla. Sikailustako Suomen uusi vientivaltti? Pastorina tiedän, että Jumala rakastaa meitä suomalaisiakin. Välillä joudun häneltäkin kysymään: ”Oletko nyt ihan varma?”

Onko meillä toivoa paremmasta? Onko ainoa lääke muutaa pois? Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella? Olenko vain ylikriittinen? Mitä hienoa ja upeaa suomalaisuudessa on?

Read Full Post »

Helsingin sanomat julkaisi tänään sunnuntaidebatissa Teuvo V. Riikosen kirjoituksen ”Kirkko on menettänyt otteen miehistä”. Aihe saattuu olemaan oman mielenkiintoni kohde myös vapaaseurakunnallisella puolella jo vuosien takaa. Parin vuoden takainen Marc Driscollin video toi asiaa esille yhdenlaisesta näkökulmasta. Olen törmännyt samaan tilanteeseen myös täällä Suomessa eri seurakuntia kiertäessäni. Mistä siis on kysymys? Siitä, että seurakunnat ja niiden toiminta on liian feminististä ja naisellista useimpien miesten makuun. Kuulostaako rajulta? Kuulostakoon.

Tosiasiassa on, kuten Riikonen kirjoittaa, kirkossa ja seurakunnissa käytetty kieli juuri sellaista lepertelyä ja hymisteltyä, ettei sitä jaksa pitemmän päälle kuunnella. Vapaaseurakunnallinen ylistysmusiikki, jossa kädet kohotettuna heilutaan musiikin tahdissa ja lauletaan rakkauslauluja Jeesukselle ei myöskään toimi joka jannulle. Vaikka minäkin olen kolmannessa polvessa seurakuntaihminen ja pastorin työssäkin oppinut toimimaan kaikenlaisissa toimintaympäristöissä, en minä ole luonteeltani naisellisen ylistysmusiikin ystävä. Ja suurin osa ylistysmusiikista tai siitä tavasta, jolla sitä soitetaan on nimenomaan naisellista. Suuri osa ylistysryhmäläisistä ja laulajista on naisia tai tyttöjä.

Jotakin rosoisuutta ja karheutta pitäsi puheisiimme ja toimintaamme saada. Jokunen vuosi sitten kuulin sellaisenkin määritelmän, että mies tarvitsee oman luolakokemuksensa. Eli miehen pitää päästä autotalliin, metsään, verstaalle tai vaikkapa salille, jossa saa koettua sen luolakokemuksen. Luolassa ei tarvitse puhua kenellekään eikä selittää tekemisiään toisille. Olen huomannut, että vaimoni haluaa töistä tullessaa jutella päivän tapahtumista. Minä en. Olen juuri elänyt päivän tapahtumat, joten en halua niitä keskustellen referoida. En myöskään halua kuunnella lässyttäviä lepertelijäpastoreita, en kuunnella vaaleanpunaista hempeilymusiikkia, en katsella naisellista ylistystanssia tai pukeutua siistiin kauluspaitaan, kun menen Jumalani eteen. Onkohan tällaiselle alfauros-tyyppiselle luolamiehelle vielä tilaa? Vai onko syytä heittää jo toivo menemään? Mitenkä minä voin seurakunnassa saada kokea luolakokemuksia tai peräti luolamieskokemuksia?

Riikonen kertoo myös, että miehillä menee huonosti. Sen saa nähdä ihan lähipiirissäkin. Joku ei nyt vain täsmää. Riikonen kirjoittaa: ”Armeijan kutsunnoissa yhä useampi nuori mies jää pois tai keskeyttää parin viikon sisällä. Vangeista miehiä on 93 prosenttia. Alkoholi tappaa vuosittain 2 000–3 000 miestä. Avioeroissa mies on aloitteentekijä vain 20–30 prosentissa tapauksissa. Itsemurhista miehet tekevät noin 80 prosenttia.” Miksi on näin? Muista, kuinka vierailin Turun vapaaseurakunnassa viime keväänä. Siellä on kehitelty Fuel Men-illat. Oli kuulemma penkkipunnerrusta yhtenä iltana ja alumiinivanne-esittelyjä toisena. Melkein teki mieli muuttaa Turkuun saman tien. Tarviiko? Kuka ottaa taas tavallisen miehen huomioon seurakunnassa?

Read Full Post »