Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Lojaalius’ Category

Ihmiset voimavarana?

Posted in Ajankohtainen, Ajattelu, Ilmiö, Johtajuus, Keskustelu, Lojaalius, Politiikka, Purnaaminen, Väsyminen, Yhteiskunta, tagged , , , , , , , , on 20 heinäkuun, 2012| 1 Comment »

Minä olen yksi niistä ihmisistä, joiden on melko lailla vastenmielistä istua koneensa äärellä kesällä. En vain yleensä halua käyttää kesän hetkiä näyttöä tuijottaen. Minua ei kiinnosta sen enempää Twitteröinti kuin tietokoneella pelaaminen tai bloggaaminenkaan. Kun yhdistää edelläkerrotun tänä keväänä kokemaani kevätväsymykseen, on koossa heppoinen, mutta tosi selitys Korpialttarilla vietetylle hiljaiselolle. Tässä kuitenkin kesäisiä ajatuksia maailman menosta.

Alkusysäyksen tämänhetkisille mietiskelyilleni sain käydessäni loistavan Anssi Kelan konsertissa Pietarsaaren Jaakon Päivillä. Loistavana lauluntekijänä tunnettu Anssi sai kaltaiseni jäyhän ja varautuneen suomalaisen alfauroksenkin intoutumaan varsin herkkään yhteislauluun. Pakollisten ”Milla”, ”1972” ja ”Nummela” -kipaleiden joukossa oli myös minulle aavistuksen vieraampi laulu, nimeltä ”Aamu”. Siinä lauletaan muun muassa näin:

Raahaudun keittiöön, avaan radion
Väkeä on taas sanottu irti
Valtavia firmoja kaatuu
Laitan kahvinkeittimen päälle

Perjantain 20.7. Helsingin Sanomissa Työelämä-sivujen tuottaja Pekka Mykkänen kirjoittaa hienon kolumnin otsikolla ”Nokian opettavainen saaga”. Mykkänen siteeraa kolumnissaan Nokia Saga -kirjaa, jonka johdannossa Jorma Ollila kehuu nokialaisia, jotka ovat ”ylittäneet itsensä kerta toisensa jälkeen”. Osuvasti Mykkänen toteaa: ”Vaivaiset seitsemäntoista vuotta Nokia Sagan ilmestymisen jälkeen on epäselvää, onko Nokiaa kohta enää olemassakaan…’Itsensä kerta toisensa jälkeen ylittäneiden’ raastavat irtisanomiset ovat arkea.”

Tarkoitukseni ei ole nyt arvostella Nokiaa, sillä minulle on opetettu ettei lyötyä saa lyödä. Minä muistelen kuitenkin itsekin olleeni töissä toisessa suuressa suomalaisessa yhtiössä. Sellaisessa, jonka varassa Suomi kasvoi ja vaurastui ennen kuin Nokia otti ohjat. Tiedäthän, se oli sitä vihreää kultaa…

Muistelen lukeneeni kuvausta sen yhtiön arvoista tai visiosta tai mikä lieneekään ollut sen ajan trendi-ilmaus. Lyhyessä julkilausumassa tuotiin monin eri tavoin esiin se, kuinka ”ihmiset ovat tärkein voimavaramme.” Tuntui, kuin kallispalkkainen konsultti olisi oikein miettimällä miettinyt erilaisia tapoja kuvata ihmisten tärkeyttä tuon yhtiön hyvinvoinnille. Minä olin silloin se naiivi ja idealistinen nuori, joka halusi uskoa niihin ajatuksiin. Minä halusin uskoa, että hyvä, ahkera ja tunnollinen työntekijä on kallisarvoinen ja tärkeä elementti minkä tahansa yhtiön toiminnassa. Kuinka väärässä olinkaan.

Samassa talossa, jossa luin kauniita ajatuksia ihmisistä tärkeimpänä voimavarana, on kuitenkin tänä päivänä alle neljäsosa siitä työntekijämäärästä, mitä siellä joskus oli. ”Tärkeimmästä voimavarasta” on kaiketi kuitenkin helpointa tinkiä? Itse asiassa näitä yrityksiä, joissa joskus oli parisen tuhatta kaveria töissä, ja joissa nyt on alle parisataa työntekijää, on aivan liikaa ympäri Suomea. Mykkänen mainitsee kolumnissaan senkin, että Nokian huippuaikoina valiteltiin insinööripulaa. Nyt 4000 insinööriä on työttömänä. Ei ole pulaa enää. Tämän vuoden helmikuussa Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan ”Työvoimapula uhkaa koko Suomea”. Minä puolestani luulen, että tutkimuksessa mainittuun vuoteen 2020 mennessä on kyllä saatu sen verran tuota ”tärkeää voimavaraa” ja noita ”Itsensä kerta toisensa jälkeen ylittäneitä” laitettua taipaleelle, että eiköhän tämäkin ”pula” sula ihan itsekseen.

Kela laulaa laulunsa kertosäkeen alussa:
Sama tunne aina aamuisin
Taisin elää tämän päivän eilenkin
Käytettyjä uutisia ja kupillinen vahvaa kahvia

Ei minulla todellakaan ole lääkettä tähän kaikkeen. Silti minusta tuntuu, että saan kuulla vain käytettyjä uutisia ja kierrätettyjä lupauksia ihmisistä voimavarana. Minusta on surullista, että itsensä kerta toisensa jälkeen ylittäneet ihmiset laitetaan taipaleelle, koska heillä ei enää ole arvoa. Minusta on väärin, että kvartaalitalous ja osakekurssit ovat tärkeämpiä kuin ihmiset ja heidän elämänsä. Minusta on surullista, että suomalaiset antavat aivan vapaaehtoisesti päätäntävaltansa ulkomaisille sijoittajille ja eläkerahastoille. Me siirrämme teollisuuttamme halpoihin maihin vain huomataksemme, että eivät nekään kauaa halpoja ole. Joskus oli aika, jolloin mahtavat tehtaanpatruunat hoitivat tehtaansa lisäksi paikkakunnalle koulun, sairaalan tai kaupan. Perustivat kenties urheiluseuran tai teatterin työntekijöidensä hyvinvoinnin vuoksi. Joskus kaipaan sellaista aikaa takaisin. Ei se takaisin tule, mutta kaipuu ei maksa mitään.

Read Full Post »

Takinkääntöä?

Posted in Ajankohtainen, Ajattelu, Ilmiö, Keskustelu, Lojaalius, Politiikka, tagged , , , , , on 30 joulukuun, 2011| 3 Comments »

Näin lähestyvien vaalien alla sattuu aika ajoin silmiin syytöksiä poliitikkojen takinkääntötempuista. Elämäänsä sisältöä etsivät wannabe-journalistit kuluttavat aikaansa selailemalla jonkun pinnalla olevan poliitikon vanhoja puheita ja kirjoituksia ja toden totta he löytävät esimerkkejä selvästä takinkäännöstä. Siis siitä, että tarkkailun kohteena oleva poliitikko on joskus sanonut jotakin tai ollut jotakin mieltä jostakin ja uusimpien haastattelujen mukaan näyttää muuttaneensa mielipidettään. Mikä skandaali!

Sarkasmi sikseen. On hyvä, että poliitikkoja ja muitakin ihmisiä otetaan kiinni heidän puheistaan. Toistuva mielistely ja pe***ennuolenta pitääkin poimia pois ja paljastaa. En ole niin sinisilmäinen, ettenkö ymmärtäisi poliitikkojen sortuvan helposti populismiin ja äänten kalasteluun sopivia mielipiteitä esittämällä. Kuitenkin mielestäni populistin leima lyödään poliitikkoon tänä päivänä ihan yhtä nopeasti kuin rasistin leima maahanmuuttoa kritisoivaan, narsistin leima karismaattiseen johtajaan ja vihapuheen leima kaikkeen negatiiviseen kommentointiin.

Me halveksimme takinkääntöä sen tähden, että se on meistä äärimmäistä epärehellisyyttä. Voi se sitäkin olla. Samalla aikaa se voi olla äärimmäistä rehellisyyttä. Meistä jokainen kuitenkin arvostaa tutkijaa, joka on vuosikausia tutkinut vaikkapa ilmastonmuutosta. Hän on saattanut olla skeptinen tuota ilmiötä kohtaan ja on saattanut arvostellakin ilmastonmuutoksen puolestapuhujia. Jos sama tutkija kuitenkin kiistattomien todisteiden ja muuttuvien olosuhteiden vakuuttamana päätyy uudelle kannalle, ei kai häntäkään tarvitse leimata takinkääntäjäksi? Jokaisella on kai oikeus sanoa: ”Tässä asiassa olen ollut väärässä. Luulin vilpittömästi olevani oikeassa, mutta joudun myöntämään erehtyneeni.” Eikö se ole kaikkein arvostettavinta rehellisyyttä?

Minä olen monta kertaa joutunut myöntämään olevani väärässä. Monta kertaa olen jättänyt sen myöntämättäkin. Niinä harvoina kertoina, kun itse olen ollut oikeassa ja toinen on myöntänyt minulle olleensa väärässä, on päällimmäinen tunne ainoastaan arvostus ja kunnioitus. Vahingonilolla ei sellaista hetkeä halua pilata.

Itse asiassa jokaisella meistä on oikeus muuttaa mieltämme. Suositeltavinta se on silloin, kun mielenmuutoksemme perustuu faktoihin eikä vain tarpeeseen olla mieliksi toisille. Jos me pidämme itse kiinni tästä oikeudestamme, niin suokaamme se muillekin. Jopa poliitikoille. Joskushan heidänkin mielenmuutoksensa on puhtaasti paremman asiatiedon ja syvällisemmän perehtymisen seurausta.

Näillä ajatuksilla toivotan kaikille hyvää uutta vuotta ja mielenkiintoisia presidentinvaaleja 2012!

Read Full Post »

Sitoutumattomuuskammo

Posted in Ajattelu, Huumori, Innokkuus, Johtajuus, Lojaalius, Seurakunta, Sitoutuminen, tagged , , , , , , , on 6 elokuun, 2011| 3 Comments »

Eräänä iltana sängyssä pyöriessäni ja unta odotellessani päätin taas pohtia elämääni ja sen erilaisia kiemuroita. Usein tuollaisessa tilanteessa päässä risteilee kaikenlaisia jäsentymättömiä ja irrallisia ajatuksia. Ajatuksia, joista ei oikein saa muodostettua itselleenkään kokonaiskuvaa. Tuo ilta oli kuitenkin poikkeus. Kun olin tehnyt tarpeeksi tutkimusmatkaa omaan päähäni, alkoi tajunnassani muodostua jonkilainen kokonaisuus ja tajusin, että minä olen sairaalloinen sitoutuja. Eli siinä missä toinen on sitoutumiskammoinen, minä olen sitoutumattomuuskammoinen.
Ennenkuin selitän sitoutumattomuuskammoani, liitän tähän väliin kuitenkin osan puheesta, jonka pidin seurakuntalaisillemme tässä parisen viikkoa sitten. Nämä ajatukset löytyvät alunperin useasti siteeraamastani kirjasta ”Se jokin”. Olen niitä täydentänyt puhettani varten. Puheessani kerroin kolmesta sitoutumisen tasosta nimenomaan seurakuntatyön näkökulmasta. Ne tulevat tässä:

1. taso: Ihmiset uskovat näkyyn sen verran kuin hyötyvät siitä
Ensimmäisellä tasolla näyn sisäistämisessä seurakunnan (tai mihin tahansan muuhun) toimintaan osallistujilla on samanlainen kuluttaja-asenne kuin niillä, jotka hyödyntävät mieliravintolansa palveluja tai käyvät mukavan matkan päässä olevalla kuntosalilla. He tulevat, koska se on heistä mukavaa. He saavat työstä jotakin itselleen ja heille juuri tämä on tärkeää. Ensimmäisen tason ihmiset siis tulevat, kun on se on heistä mukavaa ja sopivaa, eivät muulloin. Ykköstason ihmiset menevät paljon mieluummin kyläilemään tai elokuviin tiistai-iltaisin sen sijaan, että tulisivat Vedä Henkeä -iltaan. He tulevat paikalle, kunhan puheet ovat miellyttäviä ja laulut suloisia. He tulevat itseään varten. Yleensä tämä ryhmä on valitettavan suuri jokaisessa yhteisössä. He ovat mukavia ja kultaisia ihmisiä, mutta heidän varaansa ei voi koskaan laskea. Koskaan et voi olla varma, ettei joku muu asia ole sillä hetkellä mukavampaa, sopivampaa tai tärkeämpää. Näkyä ei voi koskaan viedä eteenpäin näiden ihmisten varassa.

2. taso: Ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että auttavat sen toteuttamisessa, kun se mukavasti sopii heille.
Toisella tasolla on ihmisiä, jotka olivat ennen ykköstasoisia kuluttajia, mutta ovat nyt valmiita tekemään oman osansa, jos se sopii heille. He ovat niitä ihmisiä, jotka pudottavat muutaman kolikon punaisen ristin lippaaseen tai ovat mukana koti-kouluyhdistyksessä. He auttavat mielellään, ellei se häiritse heidän muuta elämäänsä. He auttavat, ellei satu tärkeämpää eteen. Seurakuntatouhujen ulkopuolella olen ottanut tavakseni kerätä kaksi kertaa viikossa porukkaa pelaamaan pihasählyä. Porukkaa kerätessä kaikkein ärsyttävintä on, kun joku vastaa että: ”Tulen, jos pääsen”. Sellaisten ihmisten kohdalla lasken AINA, että hän EI OLE tulossa mukaan. Sellainen vastaus ärsyttää peliporukassa ja se ärsyttää seurakunnassa: ”Tulen jos pääsen”. Kakkostason ihminen auttaa ja tekee, jos vain saa auttamisensa ja tekemisensä sovitettua aikatauluunsa. Näitä ihmisiä on yleensä tarjolla jonkin verran. Kakkostason ihmisiä, jotka auttavat, kun voivat. Heistä on iso apu moneen projektiin, mutta omat remontit, kesälomat, harrastukset ja sen sellaiset tekevät näistä aika satunnaisia auttajia. Näkyä et voi viedä eteenpäin näidenkään ihmisten varassa.

3. taso: Ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että sitoutuvat siihen koko elämällään.
Kolmannella tasolla ihmiset uskovat näkyyn niin paljon, että sitoutuvat siihen koko elämällään. He ymmärtävät näyn ja ovat sisäistäneet sen. He ovat sitoutuneet toimintaan ja priorisoivat tämän työn ensimmäiselle sijalle elämänsä aktiviteeteista. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka sovittavat muut harrastuksensa tämän yhden näyn mukaan. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka silloin tällöin järjestävät lomamatkansa, aktiviteettinsa ja jopa työvuoronsa siten, että pääsevät mukaan esimerkiksi tiistain Vedä Henkeä -iltaan. Nämä ihmiset ovat sitoutuneita silloinkin, kun fiilis ja tunteet eivät sitä edellytä. Kolmostason ihmiset ovat mukana, koska he haluavat ja ovat päättäneet olla mukana. Nämä ihmiset viettävät joskus öitä pohtien, kuinka näky voitaisiin toteuttaa paremmin. He pohtivat seurakuntaa vapaa-aikanaankin ja odottavat innolla seuraavaa tilaisuutta, jossa jälleen tehdä työtä näyn eteen. He tekevät kaiken tämän, koska he haluavat tehdä niin. Kukaan ei heitä pakota siihen. Yleensä näitä ihmisiä on vain harvassa. Ilman kolmostason ihmisiä näky kuolee.

Ja se selitys:
Voi olla, että satunnainen lukija pitää minua fanaattisena hörhönä, eikä välttämättä osu silloin kauas totuudesta. Minä näet tajusin tuossa yöllä miettiessäni, että minä olen itse aina halunnut sitoutua kaikella voimallani siihen mitä teen. Jo silloin, kun nuorena poikana pelasimme kaveriporukalla salibandyä, en minä yleensä ollut koskaan pois treeneistä. Ei ollut sellaista säätä, ei sellaista koulutehtävää, ei sellaista TV-ohjelmaa, joka olisi saanut minut jäämään pois harjoituksista. Sen seurauksena rehellisesti sanottuna halveksin niitä, joilla tuntui aina olevan jotakin muuta ja tärkeämpää tekemistä treenien aikana. Nuorena miehenä en voinut sietää sitä, että joku ei sitoutunut samalla asenteella pelaamiseen kuin itse sitouduin. Joukkueeseenhan ei koskaan ole pakko liittyä, mutta mukaan tultuaan olisi syytä olla sitten mukana. Minä halveksin siitäkin huolimatta, että kyseessä oli tosiaan vain kaveriporukka, eikä mikään seurajoukkue.
Onneksi ajan kanssa ihmisellä on mahdollisuus kasvaa ja viisastua. Enää en halveksi toisia enkä voi sanoa, etten siedä jotakuta, mutta perusasenteeni on vielä tallella. Minun on vaikea tottua ajatukseen, että kaikki eivät halua sitoutua niihin asioihin, joiden he sanovat olevan tärkeitä itselleen. Elämässäni on toki monia tärkeitä asioita, mutta seurakunta ja salibandy ovat niitä, jotka ovat ehdottomasti joukkulajeja. Kumpaakaan ei voi tehdä yksin.

Jos olet johtaja, niin muista nämä kolme perusneuvoa:
1.Tee kaikkesi, että mahdollisimman monesta tulisi kolmostason ihminen sitoutumiseen ja näkyyn nähden.
2. Hyväksy se, että joukossa on aina enemmistö ykkös- ja kakkostason seuraajia.
3. Muista aina säilyttää oma sitoutumisesi.
Olenko hakoteillä? Olenko fanaatikko? Mitä sinä ajattelet sitoutumisesta?
Ps. En tiedä sopii Rocky Balboa sitoutumisblogin kuvitukseksi, mutta menköön nyt…
Pss. Tätä kirjoittaessani WordPressissä on jokin häikkä ja kaikki kappalejaot poistuvat. Korjaan tekstin, kun tämä taas toimii…

Read Full Post »

Tribuutti miehelle joka sentään yritti

Posted in Ajankohtainen, Kirjat, Lojaalius, Politiikka, Suvaitsevaisuus, Tekopyhyys, Yhteiskunta, tagged , , , , , on 1 huhtikuun, 2011| 16 Comments »

Se on sitten tehty! Viikingin Testamentti on luettu ja haluan tuoreeltaan välittää joitakin ajatuksia, mitä se minussa herätti.

Tony Halmeesta voidaan sanoa, että hän oli järkälemäinen, hiomaton timantti. Rehellisen suorasukainen sekä sanoissaan, että teoissaan. Melko eriskummallinen ilmiö suoran toiminnan miehenä eduskunnassa, jossa paremminkin harrastetaan sen kaltaista shakinpeluuta, jossa siirtojen välillä vastapeluri ehtii peittyä hämähäkinseitteihin.

Testamentti on karun kaunistelematon kuvaus siitä, mitä meidän edeskäyvät oikeasti Arkadianmäellä puuhaavat. Mieleeni muistuu kaukaa takavuosilta, liekö ollut urbaani legenda vai tositarina, mutta Helsingin Sanomissa kerrotaan olleen seuraavanlainen työpaikka-ilmoitus: ”Ammattitaitoinen maalari saa paikan. Huomio, merimiesmönjärit älkää vaivautuko!”

Tuota ilmoitusta ja Tonyn mietteitä mukaellen voisi laatia politiikkaan liittyvän ilmoituksen: Sopiva kansanedustaja saa paikan. Politiikka on kuitenkin jo aikaa sitten ollut sen verran kiveen veistettyä, että idealistit älkää vaivautuko!

”Mä oon aina sanonut, että suvaitsevaisiksi itseään kutsuvat ihmiset on oikeasti aivan helvetin suvaitsemattomia. Jos joku rohkenee olla eri mieltä kuin ne, niin se ei ole ihminen ollenkaan, vaan joku perkeleen esikartanosta noussut hirviö, joka tulee syömään pikkulapset …”

Halmeen vaalimenestys näyttää herättäneen voimakkaita reaktioita. Yhtenä mainittakoon tapaus josta ylläoleva lainaus, ja joka liittyy siihen kun Maija Vilkkumaa ylitti rajan, jota Tony ei sietänyt nimittäen häntä natsiksi sekä radio-ohjelmassa, että blogissaan. Josta suivaantuneena Halme marssi poliisiasemalle tekemään rikosilmoituksen. Lopputulos oli, Tonyn sanojen mukaan, että Vilkkumaa ”vetäytyi koloonsa murjottamaan vetäen bloginsakin pois.”

Oma lukunsa olisi myöskin Hazardin, Tonyn kuoleman jälkeen tekemä ala-arvoinen hasardi, joka onneksi kävi edes jossain määrin omaan nilkkaan!

Tässä muutamia poimintoja kirjasta, jonka lukemista suosittelen:

”Mutta kansa on puhunut, pulinat pois. Oli kieltämättä komea hetki mennä luovuttamaan valtakirja eduskunnan puhemiehelle. Mulla oli isänmaallinen tunne rinnassa ja mä halusin nyt lunastaa ne lupaukset, mitä olin antanut, ja tehdä kaikkeni sen työtätekevän suomalaisen puolesta …”

”Mä halusin tosissani opetella mun uuden työpaikan tavat. Mulle ei tuottanut mitään vaikeutta kysyä joltain neuvoa, jos mä en tietänyt jotain. Se on typerää ylpeyttä leikkiä tietävänsä jotain, jos oikeasti kompassi oli jäänyt toisten verkkareiden taskuun …”

”Mä hankin suomen kielen sanakirjan, jota pidin aina mukanani eduskunnan istunnoissa, että ymmärsin sanoiko joku oikeasti jotain vai brassailiko vaan sivistyssanoilla, joita ei kukaan ollut ennen kuullut …”

”Me oltiin jo heti istuntokauden alussa sovittu, ettei Veksi ole mukana kuin korkeintaan kuusi kuukautta. Jo työsopimusta tehdessä saatiin todiste, miten helpolla rahaa jaettiin, kun kyse oli omista eduista. Vallin oli ilmoittanut luottamusmiehelle tekevänsä vain määrä-aikaisen sopimuksen, mutta oli tipahtaa tuolilta, kun oli kuullut vastauksen. -Tee vain sopimus koko neljästä vuodesta, niin saat palkan koko ajalta. Kansanedustaja ei nimittäin voi lain mukaan irtisanoa avustajaansa! Joopa joo …”

”Mä läksin eduskuntaan ihan tosissani ollen siinä ehkä hieman lapsellisessa uskossa, että yksi ihminen voi muuttaa koko suomalaisen poliittisen kentän, kulttuurin ja rakenteen. Mä ajattelin, että kun mä sivallan sanan säilällä yhtä terävästi ja lujaa kuin aiemmin nyrkeillä kehässä, niin johan alkaa tapahtua …”

”Mä olin iloinen ja onnellinen ja tunsin tulleeni oikeaan taloon, kunnes mut pudotettiin hyvin nopeasti kanveesille. Kansanedustajat, jotka vielä muutama tunti sitten olivat hymyilleet kuin Hangon keksit ja luvanneet olla kaikessa mun tukena, iskivät veitsen selkään ja tosi syvälle vastustaen lähes kaikkea mitä perussuomalaisten eduskuntaryhmä esitti. Soini lohdutti, että ”tää on vaan politiikkaa”, mutta en mä halunnut olla mukana sellaisessa politiikassa, jossa sanotaan toista ja tehdään toista. Raamatussakin kehotetaan katsomaan ihmisen käsiä, eikä hänen huuliaan mikä mun nähdäkseni tarkoittaa sitä, että teot merkitsevät, eivät puheet …”

Jos yhteisten asioiden ajaminen on sellaista kuin Zyskowiczin sanotaan todenneen, että ”hän ei lähde koskaan Tony Halmeen aloitteisiin mukaan, vaikka olisivat hyviäkin”, miten voidaan odottaa minkään muuttuvan?

Tony Halme ainakin yritti! Tässä kohtaa haluan yhtyä Timo Soinin sanoihin: ”Toivottavasti Jumala on Tonylle armollinen.”

Read Full Post »

Talkoohenkeä?

Posted in Auttaminen, Jännite, Johtajuus, Lojaalius, Luottamus, Tehokkuus, Vedä Henkeä -Seurakunta, Vedä Henkeä Club, Ystävyys, tagged , , , , , on 22 joulukuun, 2010| 14 Comments »

Vaikka itse sanonkin, niin minä olen melko ahkera talkoomies. En sano sitä niinkään itseäni kehuakseni, vaan ihan vain toteamuksena. Olen aina pitänyt työnteosta ja erityisesti remontti- ja kunnostustalkoot ovat minulle mieluisia. Olen sillä tavalla sairas, että oikein odotan seuraavaa talkoopäivää. Oma isäni ja veljeni ovat myös kovia työntekijöitä. Itse asiassa he ovat kovempia työntekijöitä kuin minä. Heidän kanssaan saa aikaan ihan mitä vain haluaa. Isääni tai isiä, kuten häntä kutsun, on poikkeuksellisen hienoa seurata. Kahdentoista tunnin talkoopäivänä hän keskittyy lähes hypnoottisesti työhönsä ja häntä saa lähes käskeä tauolle tai kahville. Eikä hän silti meinaa malttaa edes kahvikupposta juoda.

Aikoinaan tuli vietettyä melko monta tuntia työssä Larsmon Lähetyskodilla. Siellä tehty alakerran ja saunan remontti oli paitsi työläs, niin myös opettava ja mielenkiintoinen. Opin muutamia uusia työmenetelmiä, joita en olisi ehkä missään muualla tullut oppineeksi. Niin ikään talkootyönä rempattu Fog-bändin keikkabussi tarjosi uutta oppia ja mielenkiintoisia haasteita. Parhaillaan olemme kunnostamassa uusia tiloja Vedä Henkeä -seurakunnalle. Omat tilat mahdollistavat vähän erikoisempia ratkaisuja, kun ei tarvitse ihan kaikkia miellyttää. Jälleen on siis mahdollisuus tehdä jotakin sellaista, jota en ennen ole tehnyt.

Pelkkien työmenetelmien ja teknisten ratkaisujen lisäksi olen kuitenkin oppinut kaksi tärkeää asiaa kaikissa edellämainituissa talkoissa. Ne haluan jakaa kanssanne:

1. Älä laske töitä koskaan kovin monen ihmisen varaan.
Kun jotakin aletaan suunnittelemaan, on yleensä mukana kovastikin innokasta ja osaavaa ihmistä. Mukana voi olla visionääriä ja innostujaa ihan kymmenittäin. Kuitenkin, kun työ alkaa, on se usein silti muutaman avainhenkilön vastuulla. Se ei ole ongelma, jos tiedostat sen etukäteen *). Jos lasket sen varaan, että kaikki ovat mukana, tulet varmasti pettymään. Pyydä mukaan muutama varmasti luotettava ja sitoutunut henkilö. Anna heille vastuu keskeisistä asioista. Siihen ympärille voit etsiä niitä, jotka voivat tehdä yhden tunnin silloin ja toisen tällöin. Jätä heille ne työt, jotka voi jättää kesken ja joita joku toinen voi jatkaa milloin tahansa.

2. Tunnista oma mielialasi.
On tragikoomista, kuinka helposti mielialasi voi vaihdella projektin edetessä. Kun aloitat työn yksin työkohteessa, voi tunnelma olla hyvä. Kun muutaman tunnin olet touhunnut, saattaa tuntua että olet yksin koko maailmassa. Hyvänä hetkenäsi ymmärrät, että ihmisillä on työesteitä tai heidän täytyy levätä tai antaa aikaa perheelle. Väsyneenä ajattelet helposti: ”Kyllä tässä mullakin töitä olis. Kyllä mäkin haluaisin levätä tai antaa aikaa perheelle.” On helppoa sortua sellaiseen ”Pitäkää tunkkinne, P****le” -ajatteluun, jossa käyt riitelemään mielessäsi niiden ihmisten kanssa, jotka eivät ole talkoisiin tulleet. On tärkeää tunnistaa oma mielentilansa ja lopettaa työt ajoissa. Väsyneenä et ole tehokas ja mielikuvariitelykään ei tuo tulosta.

Nämä kaksi neuvoa saattavat olla useimmille kovin yksinkertaisia, mutta silti ne unohtuvat niin usein meiltä kaikilta. Toivon sinulle runsasta talkoohenkeä tulevalle vuodelle.

*) Esimerkiksi edellä mainitussa Lähetyskodin projektissa oli mukana kaksi seurakuntaa, joiden yhteinen jäsen määrä oli yli 700 henkeä. Lähetyskodista innostuineita oli useita kymmeniä, mutta aktiivista remonttia tehtiin pääosin alle kymmenen hengen porukalla

Read Full Post »

Kukin taaplaa tyylillään.

Posted in Ajankohtainen, Herätysliike, Johtajuus, Keskustelu, Kirkko, Lojaalius, Nuoret, Seurakunta, Suomalainen, Yhteiskunta, tagged , , , , , , , , , , , , , , , on 12 helmikuun, 2010| 9 Comments »

Korpialttaria säännöllisesti lukevat ovat huomanneet, että yksi aihepiiri toistuu täällä melko usein. Eri näkökulmista ja erilaisin sanakääntein olen usein kommentoinut tämän päivän seurakunnissa esiintyvää tilannetta, jossa nuorempi sukupolvi ei käy seurakunnan päätilaisuudessa, joka yleensä on vapaissa suunnissa sunnuntaina klo 11. Maailmassa on varmasti monta parempaa ja tärkeämpää puheenaihetta, mutta niinpä minä vain törmään tähän kyseiseen aiheeseen joka puolella. Toisaalta, kun kyseessä on oma blogisivuni, niin itsepä minä aiheeni valitsen. Kerron kuitenkin perusteluksi, että kun työni puolesta pääsen kiertämään eri seurakunnissa ja eri puolella Suomea, niin minulla on aiheeseen melko lailla loistava näköalapaikka.

Viimeisellä puhujakiertueellani tuli sama tosiasia esille jokaisessa seurakunnassa, jossa vierailin: Nuoret eivät käy päivätilaisuuksissa. Jollakin paikkakunnalla johdattelin itse aiheeseen ja toisaalla joku muu otti asian puheeksi. Jossakin tilanne oli selvempi, toisaalla vähän piilossa. Suomalaisessa seurakuntakulttuurissa on helppo törmätä sellaisiin opettajiin, jotka melko suorasukaiseen tyyliin vaativat nuoria osallistumaan sunnuntaisin päiväkokouksiin. Usein näiden puhujien sävy on aavistuksen syyllistävä. Joku radikaali ajattelee jopa, että jos eivät muuten tule sunnuntaisin, niin lopetetaan kaikki nuorten oma toiminta, niin on pakko tulla. Tämä suoraan sanoen naurettava ajatus on valitettavan usean seurakunnan ratkaisu ja siihen todella päädytään jossakin päin Suomea tuon tuostakin. Eiväthän ne nuoret sunnuntaisin tule, jäävät vain pois kokonaan. Tästä on aivan liian monta surullista esimerkkiä*. On toki niitäkin, jotka sydämensä hyvyydestä yrittävät lempeästi vedota nuoriin, että tulisivat sunnuntaisin. Harvassa ovat ne seurakunnat joissa on yksinkertaisesti päätetty, että ei tarvitse tulla. Sellaisiakin seurakuntia kuitenkin on. Niissä on ihan johtajiston ja pastorien taholta tehty päätös, että heille riittää, kun nuoret käyvät edes omissa tilaisuuksissaan. Muuta ei tarvitakaan.

Koko tätä keskustelua vasten on mielenkiintoista huomata amerikkalainen malli, jossa seurakunta kokoontuu useissa eri tiloissa. On seurakuntia, joilla on vaikkapa kolme eri kokoontumistilaa. Yksi on se alkuperäinen rakennus, jossa vaikkapa lauletaan tämän päivän suosituimpia ylistyslauluja. Toinen on nuorten ja nuorten aikuisten klubityylinen yhteisö, jossa on rockylistystä, Hip Hopia tai vaikkapa heviä. Kolmas tila on se perinteisempi, jossa kuorot, virret ja akustiset kitarat ovat pääroolissa. Musiikkihan lienee suurin erottava tekijä tämän ajan ihmisten tavoissa viettää aikaansa. Kiintoisaa on, etteivät nämä seurakunnat koe olevansa hajanaisia tai että niillä olisi vähemmän yhteyttä keskenään. Ne ovat vain hyväksyneet erilaisuuden ja tehneet välttämättömät muutokset selvitäkseen muuttuvassa maailmassa. Pastori saattaa puhua yhdessä tilassa ja muut seuraavat videolta saman puheen.

Toinen mielenkiintoinen ajatus on Tom Cheyneyn kirjoitus seurakunnan DNA:sta. Tom kirjoittaa: ”Isäni sukupolvi valitsi seurakunnan, koska se oli tiettyä tunnustuskuntaa (helluntailainen, luterilainen, baptisti). Olimme lojaaleja juuri omalle tunnustuskunnallemme. Kun perheemme muutti uudelle paikkakunnalle, etsimme sieltä taas samaa suuntaa edustavan seurakunnan. Tämä ei enää päde. Tämän päivän lojaalius on enemmänkin sidoksissa tyyliin ja tietynlaiseen DNA:han. Ne ajat ovat menneet, jolloin sitouduttiin pelkästään tiettyyn tunnustuskuntaan tai herätysliikkeeseen. Tämä ei ole hyvä tai huono asia. Se on vain fakta, joka täytyy hyväksyä.”

Suurin este useisiin tiloihin siirtymiselle tai edes sille, että samassa tilassa voi kokoontua aivan erilaisia ihmisiä aivan erilaisiin tilaisuuksiin on se irrationaalinen ajatus, että ihmiset kokevat yhteyttä vain jos he ilmaantuvat samaan fyysiseen tilaan joka viikko. Uskon, että monet seurakunnat ovat itse asiassa kuolinkamppailussaan tai peräti saattohoidossa, koska ne eivät voi hyväksyä sitä, etteivät kaikki koe yhteyttä samalla tavalla. Toisaalta ne jotka tajuavat, että kaikkia ei voi miellyttää samalla tavalla voivat olla suunnan näyttäjiä toisille. Olen onnekseni saanut nähdä sellaisiakin seurakuntia ihan täällä Suomessa, jotka ovat ennakkoluulottomasti ymmärtäneet yhteyden olevan muuta kuin samalla penkillä istumista. Joka tapauksessa: Miten sinä koet yhteyttä? Mikä on paras esimerkki kokemastasi yhteydestä seurakuntatilanteessa? Onko niin, että otsikon tuttu lausahdus ei ole koskaan muuttunut todellisuudeksi?

* [Oma aiheensa voi olla pohtia syitä siihen, että niin moni nuori ajetaan mieluummin vaikka pois ennemmin kuin että omista asemista joustettaisiin. Voi olla, että moni päättäjä on aikanaan kärsinyt melko tiukasta sanelupolitiikasta ja kyky joustaa omalla vuorollaan on kadonnut.]

Tähän loppuun viime vuosien kristillisen suosikkibändini kipale Youtubesta. Tällaistakin voisi seurakunnan musiikki olla.

Read Full Post »