Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Lapsuus’ Category

[Arkistojen kätköistä -sarjan kirjoitukset ovat sellaisia postauksia, jotka on julkaistu joskus jossakin muussa blogisivustossa tai lehtiartikkelina. Tuon niitä aika ajoin esille pitääkseni kirjoitukset yhdessä arkistossa. Kirjoitukset ovat siis oman aikansa tuotteita ja ne eivät välttämättä enää ole ajankohtaisia tai edes paikkaansapitäviä. Elettyä elämää silti.]

Seison keskellä kylmän tuulista lähetyskodin pihaa. Alkutalven tuulet pyyhkivät pitkin puoliksi jäätyneen järven selkää. Tuntuu, että mikään ei estä puhurin voimaa ja talvitakkini alkaa nopeasti osoittaa riittämättömyytensä taistelussaan viimaa vastaan. Radiossa kertoivat juuri talvimyräkän aiheuttamista liikenneongelmista. Kai se tämä äärimmilleen viritetty tietoyhteiskunta yskähtelee jokaisesta vähänkin poikkeuksellisemmasta sääilmiöstä. Autot kolaroivat, junat myöhästelevät ja lentoliikenne takkuaa aina, kun lunta tulee tavallista enemmän. Ihmiset hermoilevat ja ovat ärtyisiä.

Kun samaan aikaan katselen lähetyskotia, tuntuu kuin tuo vanha talo sanoisi: ”Puhalla vaan, on tässä muutama myrsky jo tullut koettua.” Tuntuu, että koko paikka huokuu arvokkuutta ja rauhaa, jotka kertovat viestiä ihan toisesta aikakaudesta. Ehkä joskus on ollut aika, jolloin kiire, tehokkuus, taloudellisuus, globaalit markkinat ja kvartaalitalous eivät ole olleet ihmisten ajan määrittäjinä ja arvokkuuden mittavälineinä. Tuuli painaa liikenteen melun kauemmas. Rahtarit yrittävät kiriä umpeen aikataulujaan ja muut autoilijat kiristelevät hampaitaan pöllyävän lumen sokaisemina. Samaan aikaan minulla on aikaa katsella ilmassa kieppuvan lumen tanssia aukealla pihalla. Joku yksinäinen vaahteranlehti piirtää kuvioitaan ilmaan ja rannan kaislat taipuvat samassa tahdissa tuulenpuuskien kanssa. Taipuvat, mutta eivät katkea.

Miltähän on tuntunut katsella lähetyskodin valmistumista rakennusvaiheessa? Kun ihmiset ovat saaneet jakaa yhteisen näyn lähetyskodista. Talosta, jossa valmistaudutaan lähetystyöhön. Miltä on tuntunut, kun miehet ja naiset ovat yhdessä saaneet rakentaa taloa, josta ovat haaveilleet ja unelmoineet? Miltä on tuntunut nähdä oman unelmansa toteutuminen?

Tänään Lähetyskoti on tyhjänä. Edellinen leiri loppui eikä uusi ole vielä alkanut. On muutaman päivän hiljaista. Ja juuri sen hiljaisuuden aikana voi melkein kuulla ne tarinat, joita näillä seinillä olisi kerrottavanaan. Voi kuulla kertomuksia uhrautuvasta, kaiken taakseen jättävästä uskosta ja sitoutumisesta. Voi kuulla tarinoita ihmisistä, jotka sydän ikävästä itkien kaipaavat päästä lähelle Jumalaa. Ihmisistä, jotka yli kaiken haluaisivat löytää paikkansa Jumalan suunnitelmissa ja oman lähetyskenttänsä ja kutsumuksensa. Voit kuulla niistä, jotka rukoilevat tunteja, päiviä ja viikkoja kantaen sitä taakkaa, jonka vain Jumalan kutsuma esirukoilija tuntee. Tai niistä, jotka lukemattomia tunteja lukevat Raamattua vain oppiakseen palvelemaan Jumalaansa paremmin, tuntemaan hänet läheisemmin ja rakastamaan häntä syvemmin.

Jos lähetyskodin seinät voisivat puhua, juuri tällaisena hiljaisena päivän voisit kuulla, kuinka riemuitsee sellainen ihminen, jolle on juuri avautunut mahdollisuus lähteä lähetyskentälle. Voisit kuulla, kuinka riemuitsee sellainen esirukoilija, jonka viikkojen rukoustaistelu päättyy voittoon. Taitaisit kuulla jopa pienten ihmisten riemunkiljahduksia niiltä lastenleireiltä, joita talossa on pidetty. Niitä ihania, suloisia ääniä, joita lapsuuden viattomuudessa saa aikaan vain aurinko, uiminen ja kesäiset leikit ystävien kanssa. Aikana, jolloin huolet ovat vielä kaukaisia, mustia pilviä elämän taivaanrannassa. Voisit jopa kuulla, kuinka syntiensä ja murheidensa alleen musertama mies löytää pelastuksen ja saa kerrankin itkeä pois kaiken sen, mikä on vuosia ollut piilotettuna syvälle sydämeen, kauas miehisen ulkokuoren syövereihin.

Minä olen ollut se pieni poika, joka on lapsuuden huolettomuudessa saanut juosta pitkin lähetyskodin pihaa. Minä olen saanut etsiä kutsumustani ja itkeä syntisyyttäni tässä samassa talossa. Minä olen saanut oppia Raamatun totuuksia ja saanut rukoilla ja laulaa tässä samassa vanhassa talossa.

Annan katseeni kiertää ympäri taloa. Muistan, kuinka suurelta urakalta tuntui ruveta kunnostamaan vanhaa taloa. Seiniä revittiin ja lattioita hakattiin. Voi kuinka monta hirttä ja lautaa vietiin pois poltettavaksi. Voi kuinka monta kottikärryllistä betonimurskaa ja tiiliä. Kuinka monta hikipisaraa on otsalta pyyhitty ja kuinka paljon on hiekkaa lapioitu. Muistan, kuinka joskus loppuun väsyneenä saunassa pyyhittiin kyyneltä ja kuinka joskus riitojenkin jälkeen itkien tehtiin sovintoa.

Tänään katselen lähetyskotia. Sen alakerta on täysin remontoitu, piha on kylvetty uudelle nurmelle, sauna on kunnostettu, katto uusittu, rännit ja ikkunat vaihdettu ja uudet terassit rakennettu. Minä en tiedä miltä kaikki tuntui silloin alussa. Mutta minä tiedän, miltä tuntuu nähdä unelmansa toteutuvan. Minä tiedän miltä tuntuu tehdä työtä yhteisen näyn eteen. Tuuli pauhaa ulkona, mutta minun sydämessäni palaa liekki. Se liekki syttyi kauan ennen minua ja se palaa vielä kauan minun jälkeeni.

(Tämä teksti on kirjoitettu Larsmon Lähetyskodin ensimmäisen remontin valmistuttua. Olin mukana remontissa yhtenä monista. Teksti on vuodelta 2008, mutta en enää muista missä se on julkaistu alunperin.)

Read Full Post »

kylttiNoin puolitoista kilometriä. Siinä on koko elämäni matka. Tai ei sitä vielä tiedä, mutta tuollainen matka oli Google Mapsin mukaan Malmin sairaalalta Pietarsaaren uudelle hautausmaalle. Malmilta matkani alkoi ja on luultavaa, että tuonne hautausmaalle se päättyy. Suokoon luoja, että se päivä on vielä kaukana.

Meillä oli tämän vuoden Jaakon Päivien aikaan myös luokkakokous. Itse asiassa Jaakon Päivät on suosittu ajankohta järjestää luokkakokouksia, koska kaupungissa on niin paljon muutakin nähtävää päivien aikana. Me järjestimme ABI-96 -vuosiluokan 20-vuotistapaamisen lauantaina 23.7. (Tai muut järjestivät, minä olin vain mukana nauttimassa.)

Luokkakokoukset ovat monella tapaa mielenkiintoisia tapahtumia. Omasta mielestäni on hienoa nähdä vanhoja koulukavereita, vaikka on selvää, ettei jokaisen kanssa ehtinyt olla kouluaikana kovin läheinen, varsinkin, jos satuttiin eri luokille. Jonkun kanssa eivät ehkä kemiat kohdanneet mutta taas toisen kanssa sitä oli kovinkin läheinen.

Moni jättää myös väliin luokkakokouksia. On selvää, että toisilla on vain kiireitä. Joku on ehkä muuttanut ulkomaille, eikä halua laittaa rahaa lentolippuihin ja jollakulla voi olla vaikkapa perhetilanne sellainen, että paikalle ei vain pääse. Samaan aikaan on kuitenkin niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät halua tai jopa kehtaa tulla luokkakokoukseen. He saattavat olla häpeissään oman elämänsä tilanteesta, työttömyydestä, lapsettomuudesta tai sinkkuudesta. Ikävää on sekin, että joku saattoi olla sen verran kiusattu kouluaikana, ettei halua enää olla missään tekemisissä koulukaveriensa kanssa.

Mielestäni on ikävää, jos joku kokee häpeävänsä omaa elämäänsä. Meistä jokainen tajuaa jo tässä vaiheessa, etteivät kaikkien unelmat toteutuneet, eivätkä kaikki päässeet haluamaansa kouluun ja työpaikkaan. Senkin me ymmärrämme, että joillekin myös ne toteutuneet unelmat ja työpaikat osoittautuivat pettymyksiksi. Harvalla meistä on sellainen ote elämään, että me taivutamme elämän omaan tahtoomme. Taitaa olla niin, että elämä taivuttaa meistä jokaisen.

Erityisen hienoa oli huomata, kuinka meidän luonteenpiirteemme olivat näkyvissä jo kouluaikana. Tottakai kaksikymmentä vuotta jättää jälkensä jokaiseen, mutta iloiset ihmiset olivat edelleen iloisia, rempseät rempseitä ja pohdiskelijat mietteliäitä. Kun me esittelimme itsemme taas toisillemme, niin moni Pietarsaaressa tai lähistöllä asuva sanoikin jotenkin vähättelevästi, ettei ole “tämän pidemmälle päässyt”. Vähättely on turhaa. Elämänlaatua, menestystä tai onnea ei mitata kilometreissä.

Oma isäni asuu nyt talossa, josta lienee 300-400 m hänen lapsuudenkotiinsa. Isi on maailman meriä kiertänyt ja aina tähän samaan pieneen kaupunkiin palannut. Onnellinen hän silti on. Pietarsaaren tunnuslause pitää kyllä paikkansa: “Koti on siellä, missä sydän asuu.”

Siispä, jos tuo puolitoista kilometriä osoittautuu elämäni matkaksi, olen silti onnellinen. Ja toiveeni on, että myös kaikki me, jotka huusimme kuorma-auton lavalta: “ABI YSIKUUS, KANSAKUNNAN TOIVO UUS!”, olisimme onnellisia, vaikka kansakunnan toivoiksi meistä ei ehkä loppujen lopuksi ollutkaan.

Read Full Post »

kohoreMuistan, kuinka istuin yläasteikäisenä koulussa ja katselin ulos luokan ikkunasta. Minulla oli tapana hakeutua luokassa aina ikkunariviin istumaan. Moni luokkakaverini vältteli niitä paikkoja, koska vanhat ikkunat olivat niin vetoisia. Minulle ne kuitenkin tarjosivat mahdollisuuden karata tunnilta edes ajatuksissani.

Muistan senkin, että katselin joskus ohiajavaa lähettipalvelun autoa. Mietin silloin, että lähettipalvelun työntekijän täytyy olla onnellinen ihminen. Sen verran vapaalta ja itsenäiseltä sellainen työ vaikutti ainakin fysiikan tuntiin verrattuna. Jotenkin kaipasin jo nuoresta pitäen työelämään ja sitä seuraavaan itsenäisyyteen.

Yksi sosiologian puolelta mieleeni jääneistä lempitilastoistani kertoo, että 80% ihmisistä ikäänkuin ajautuu siihen työhön, mitä he tekevät. He eivät siis ole siihen erityisesti pyrkineet tai siitä haaveilleet nuoruudessaan. On vain opiskelujen aikana kysytty kesätyötä jostakin, saatu kesätyön jälkeen määräaikainen sopimus ja lopulta on tarjottu vakituista paikkaa. On kenties ollut ajatuksia ja haaveita jostakin muusta ammatista tai jatko-opiskeluista, mutta säännöllinen palkka ja elämän muut kuviot, ehkäpä rakastuminen, avioituminen ja perheen perustaminen saattavat olla täyttyneitä haaveita, jotka ovat samalla tehneet muut haaveet mahdottomiksi.

Eikä sellaisessa ole mitään väärää. Enemmistön tavoin minäkin olen ajatunut työhöni kirjapainoalalle. Viihdyn työssäni. Siitä huolimatta se ei koskaan ollut edes ajatusteni reunamilla uravalintoja miettiessäni. Niin vain kävi. Eräässä saarnassaan pastori Craig Groeschel mainitsee selkeän totuuden: ”Jokainen päätyy jonnekin. Harva päätyy jonnekin tarkoituksella.”

Jokainen meistä päätyy jonnekin. Joku päätyy kirjapainoalalle, toinen tehtaaseen ja kolmas työttömäksi. Samoin joku päätyy avioeroon, kun toinen saa nauttia upeasta ja toimivasta avioliitosta koko elämänsä. Yksi saa nähdä lastensa tekevän hyviä valintoja, kun toinen murehtii jokaisen päivänä lastensa kohtaloa. Harva meistä päätyy sinne minne on tarkoittanut. Ja harva meistä osaa tarkoituksella tähdätä elämäänsä johonkin tavoitteeseen.

Se mikä minua joskus öisin mietityttää on se, että mitä jos minä elän koko elämäni siten, että ajaudun päivästä ja hetkestä toiseen, tilanteesta ja vaiheesta toiseen. Ilman päämäärää. Mitä jos kaikki elämäni päivät ovat kuluneet ilman minkäänlaista ajatusta siitä, mikä on minun tehtäväni ja tarkoitukseni täällä maan päällä sen lyhyen jakson aikana, jota elämäksi kutsutaan. Sellainen ajatus tuntuu mielestäni masentavalta ja jollain tapaa jopa pelottavalta.

Kristittynä uskon Jumalaan, jolla on suunnitelma ja tarkoitus jokaisen ihmisen kohdalle. Ja juuri tänään päätän lujemmin kuin koskaan aikaisemmin yrittää löytää sen tarkoituksen, joka hänellä on minua varten. Jotenkin kaikki muu tuntuu kuitenkin vähäiseltä sen rinnalla. Mitä jos sinäkin kokeilisit?

 

Read Full Post »

DSC_1381

”Parasta, mitä isä voi tehdä lapsilleen, on rakastaa heidän äitiään.” – John Wooden*

Näin isäinpäivänä meillä toistuu usein samanlainen aamurutiini. Lapset heräävät aikaisin aamulla, koska kukaan lapsi ei ole koskaan ymmärtänyt kuinka autuasta on saada nukkua pitkään sunnuntai-aamuna. Niinpä he menevät katselemaan televisiosta aamuohjelmia ja antavat meidän nukkua. Vaimoni herää yleensä seuraavana ja minä saan jatkaa uniani. Tämä kaikki on ihan jokaviikonloppuista tarinaa. Isäinpäivänä kuitenkin kuvioon tulee mukaan toisenlaista säpinää ja jännitettä. Jännite syntyy siitä, että lapset eivät millään malta odottaa, että saavat tuoda korttinsa ja lahjansa minulle ja toisaalta vaimoni yrittää viivyttää heidän tuloaan mahdollisimman pitkään. Joskus kuuntelen hereillä, kuinka he kuiskailevat keittiössä ja miettivät sopivaa laulua minulle.

Lopulta, kun oikea hetki koittaa, kaikki neljä tulevat makuuhuoneeseen ja laulavat ”Paljon onnea vaan” -laulun sävelellä: ”Hyvää isänpäivää, hyvää isänpäivää, me kilttejä ollaan, hyvää isänpäivää”. Jokainen lapsista antaa vuorollaan oman korttinsa ja itse tehdyn lahjansa ja odottavat tottakai kehuja ja kohteliaisuuksia tehdyistä aarteista. Ja tottakai minä kehun heitä.

Joitakin vuosia sitten minuun kolahti tuo alun ajatus: ”Parasta, mitä isä voi tehdä lapsilleen, on rakastaa heidän äitiään”. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että oma äitini ja isini olisivat kerran lapsuudessani riidelleet tavallista rajummin ja että minä menin kysymään peloissani äidiltä, että ”ettehän te vain eroa?”. Se oli pelottava ajatus lapselle. Näin jälkikäteen tajuan, että vanhempieni avioliitto on yksi lujimpia, mitä avioliittojen joukossa on. Ymmärrän senkin, että oma isäni on omalla jäyhällä tyylillään aina osoittanut rakastavansa äitiäni. Muistan lukemattomat kerrat, kun äitini vaikkapa suihkun jälkeen meni vähäpukeisena hakemaan vaatteita ja isi poikkeuksetta vihelteli hänelle tai sanoi ”Oo la laa…”.

Kun nyt muistelen lapsuuttani ja nuoruuttani tajuan, että minulla oli tavattoman hyvä ja turvallinen koti. Olen oppinut isiltä sen, että lasteni on tiedettävä, että minäkin rakastan heidän äitiään. Minulla on häpeämättömän suorasukainen tapa puristella vaimoani takapuolesta tai luoja paratkoon, jopa tisseistä, jolloin hän asiaan kuuluvasti kiemurtelee irti syleilystäni sanoen: ”Älä nyt, lapset näkee!”.

Niin näkevätkin, mutta luulen että Ruut tuli tietämättään antaneeksi minulle parhaan isäinpäivälahjan muutama päivä sitten. Vaimoni ja tytöt istuivat keittiönpöydän äärellä ja tulin siihen tapani mukaan rouvaa kiehnaamaan. Sanoin sitten tytöille, että ”Kyllä mä sitten rakastan tätä äitiä!”. Ruut katseli sitä ja sanoi: ”Sen kyllä huomaa!”

Ja minä haluan, että minun lapseni huomaavat sen läpi elämäni. Aivan, kuten minä olen saanut huomata omasta isistäni läpi oman elämäni. Niinpä haluan myös kiittää isi, sinua esimerkistäsi, rakkaudestasi ja siitä, että sinä olet ollut ja olet edelleen miehinen mies, josta me molemmat poikasi olemme sanoinkuvaamattoman ylpeitä.

* Ilmeisesti John Wooden ei ole lauseen alkuperäinen lausuja, mutta en saanut selville, kenelle oikeasti kuuluu kunnia tästä ajatuksesta

Read Full Post »

tsItsenäisyyspäivän alla saatiin aikaan jonkilainen kohu legendaarisen Tuntematon sotilas -elokuvan esittämisajankohdasta. Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskuksen väki sai omalla urhoollisella taistelullaan pelastettua Suomen lapset kauhealta kohtaloltaan ja vuosikausia kello 14.00 esitetty ohjelma siirrettiin alkamaan klo 17.00. Lähes Tali-Ihantalaan verrattava torjuntavoitto kaiketi?

Itse elokuvasta on aika jo monelta osin ajanut ohitse. Spontaanin naurunremahduksen aiheutti sotilaspastori, joka joukkosidontapaikalla lähestyi haavoittunutta tai kenties kuolevaa sotilasta tuolla otsikon kysymyksellä: ”Veli, tuntuuko vaikealta?”. Kysymyksenä se on aivan yhtä korni, kuin YLEn toimittajan esittämä kysymys linnanjuhlien ensikertalaiselle: ”Tuntuvatko juhlat hienoilta?”. Harva siihen kai vastaa kieltävästi.

Laitoin kuitenkin merkille, että tuossa vanhassa Edvin Laineen ohjaamassa versiossa on monella tapaa vielä Jeesuskin tai ainakin usko esillä. Sotilaspastori mainitsee hänet puhuessaan, toisaalla vänrikki rukoilee kuolevan kanssa ja välillä sotilaat huutavat vielä Jeesusta apuun hädän hetkellä. Mietin siinä elokuvaa katsoessani, että ei mahtaisi olla enää tämän päivän elokuvissa mahdollista.

Ei Jeesus-nimen mainitseminen elokuvassa tee silti siitä hyvää tai huonoa. Jotakin meidän ajastamme kertoo kuitenkin toinen tarina, joka tässä kontekstissa jäi mieleeni elämään. Kuulin nimittäin pienestä päiväkotilaisesta, joka oli tullut päiväkodista silmin nähden vaivaantuneena kotiinsa. Huolehtivat vanhemmat olivat selvitelleet lapselta tämän kiusaantumisen syytä ja lopulta oli käynyt ilmi, että päiväkodissa oli pakotettu kiroilemaan.

Kun kieltämättä uskomattomalta kuulostavaa tarinaa kuitenkin vakavissaan selviteltiin, kävi ilmi, että joulusta kerrottaessa ja joululauluja laulettaessa oli nimi ”Jeesus” arvatenkin pulpahtanut esille. Lapsukainen ei kaiketi ollut koskaan kuullut Jeesus-nimeä käytettävän muutoin kuin kirosanana. Niinpä hänen mielessään Jeesus-nimi assosioitui kiroiluun. Sen enempää kuvailematta me useimmat tiedämme ne kirosanat, jotka sisältävät tuon nimen tai ovat sen väännöksiä. Lapsen väärinkäsitys on mielestäni surullinen tosiasia.

Rohkenen uskoa lukijaani niin paljon, että vaikka et jakaisikaan kanssani kristillistä vakaumusta, etkä uskoisi Jeesukseen enempää kuin yhtenä historian hahmona, et kaiketi sinäkään pidä tuollaista kehitystä pelkästään positiivisena. Vaikka rakastankin Suomea kaikista sen puutteista ja heikkouksista huolimatta, on mielestäni matka talvisodan aikana rukoilevasta presidentistä Jeesus-nimeä kirosanana pitävään lapseen aavistuksen turhan pitkä.

Tästäkin huolimatta toivon sinulle rauhaisaa joulunodotusta ja suloista uutta vuotta.

Read Full Post »

Muistelen Bill Cosbyn joskus ihmetelleen sitä, kuinka eri aikaa pojat ja tytöt kehittyvät. Erityisesti hän laittoi merkille sen, kuinka tietyssä vaiheessa hänen tyttärensä käyttivät paljon aikaa näyttääkseen sieviltä poikien silmissä, kun pojat vielä ameeba-asteellaan rymysivät kuralammikoissa ja söivät kilpaa kastematoja.

Jotenkin tuo palasi mieleeni, kun vein tytärtäni synttärivieraaksi samanikäisen pojan luokse. Tarkkaa oli hameen ja sukkahousujen, pipon ja nahkatakin valinta. Lahjassakin nuori neiti olisi ollut valmis melko vahvaan panostukseen, mutta isän köyhyys löi vielä tässä vaiheessa jarrua. Itse juhlapaikalla oli jo täysi hulina päällä. Pojat olivat jo ehtineet paikalle ja meno oli sen mukaista. Sankari malttoi keskeyttää rymyämistään sen verran, että vei lahjan tyttäreni kädestä ja kertoi toisille pojille miehekkään vähättelevästi, että ”se oli vaan Ruut”. Tukat pörröllä, räkä poskella ja päivän ruokalista paidan etumuksella nämä nuoret miehenalut rymistelevät halki lapsuutensa tajuamatta tytöistä enempää kuin sika tuulimyllystä.

En vain voi paukuttaa henkseleitäni kovin rajusti minäkään. Muistelen aavistuksen häpeissäni lapsuuteni tapahtumaa. Olimme kulkemassa kohti kotia koulupäivän päätteksi. Muistelen, että olimme viidennellä tai kuudennella luokalla. Mukanani oli hyvä ystäväni Janne ja yksi tyttö luokaltamme. Jääköön hän nyt tuntemattomaksi. Meillä pojilla oli pyörät ja tyttö oli matkassa kävellen. Jotenkin silloin tuli puheeksi tykkääminen ja tyttö kertoikin tykkäävänsä kahdesta pojasta meidän luokaltamme. Jannesta tykkääminen oli aika ilmeistä, sillä hän oli jo silloin tyttöjen suosikki. Toista kohdettaan tyttö ei suostunut aluksi kertomaan, kunnes lopulta paljasti, että olin itse tuo toinen poika. Kun näin lopulta saimme ’puristettua’ tiedon hänestä ulos, me vaistomaisesti hyppäsimme pyöriemme selkään ja jätimme hänet kävelemään yksin kotiin. Kun on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia.

Oman elämäni naisia, vaimoani ja kahta tytärtäni seuraamalla olen tullut seuraavanlaiseen johtopäätökseen: Jumalallakin on maanantaiaamuja. Olen näet varma, että Jumala loi miehen maanantai-aamuna ennen kahvitaukoa. Vasta kupin juotuaan hän katseli uusin silmin tekelettään ja päätti ettei tee enää koskaan mitään vasemmalla kädellä. Uskon niin ikään, että loppuviikon hän keskittyi muovaamaan naista. Luulen, että jokaisen yksityiskohdan hiottuaan hän piti Steve Jobsia mukailevan tuotejulkistuksen, jossa kaikki taivaan enkelit olivat paikalla. Olen aivan varma, että vastaanotto oli haltioitunut.

Jossakin joku kuitenkin mokasi, ja laittoi miehenkin tuotantolinjalle. Sillä linjalla ei vain ole minkäänlaista laadunvarmistusta…

Read Full Post »

Näin eläkeputkessa jo olevana, eläkettä odotellessa, on ehkäpä enemmän aikaa kiinnittää huomiota erilaisiin yhteiskunnassa esiintyviin kummallisuuksiin. Kuten armottomaan kilpailuun, joka alkaa viimeistään päiväkodissa, mutta sen voidaan nykymenolla sanoa alkavan jo kohdussa!

Otin pienen näytteen Wikipedian aborttia käsittelevästä kohdasta jossa todetaan: ”Vuotta 1973 voidaan pitää aborttien huippuvuotena, jolloin tehtiin abortteja yli 23 000.” Sen enempää en asiaa tutkinut, mutta päättelen että jos aborteista nykyään olisi kokonaan luovuttu, olisi se luultavasti ylittänyt uutiskynnyksen ollen täten yleisessä tiedossa.

Eli ihminen joutuu jo sikiövaiheessa, itse sitä tiedostamatta kilpailemaan pelkästään siitä, näkeekö hän päivänvalon! Jos tuo vaihe onnistuneesti sivuutetaan, on seuraava areena päiväkodissa.

Tässä joku päivä sitten osui silmään artikkeli Pohjalaisen matkailuliitteestä, jossa kerrottiin Etelä-Korean arjesta, jossa ikuinen kilpailu alkaa todellakin pahimmillaan jo päiväkodissa:

”Viimeistään 10-vuotiaina lapset lähetetään peruskoulun lisäksi yksityiskouluun, oli varaa tai ei.” Leikkimisen voi unohtaa, ”koska koulupäivä venähtää usein iltakymmeneen.” ”Itsemurhatilastojen piikki osuu yliopistojen hakuajoille”, ja jos noista vaiheista vielä selviää korkeasti koulutettuna, ”alkaa armoton taistelu työpaikoista. Työmarkkinoilla pelkkää ysin todistusta ei edes vilkaista!” Siinä muutama poiminta kyseisestä artikkelista joka oli Pohjalaisen liitteenä 28.09.2011.

Noita mietiskellessäni, kuinka ollakaan, samaisen Pohjalaisen 01.10.2011 numerossa oli artikkeli sekä lasten, että ikääntyvien yliopistosta! Ihan täällä koto-Suomessa!

Lasten kouluttamiselle ehkä jonkin verran löytyy ymmärrystä (jotta pärjäisivät Korealaisille?), mutta ikäihmisten kohdalle nousee suuri kysymysmerkki. Etenkin kun yritysten kolmekymppiset rekrytoijat tekevät hartiavoimin työtä saadakseen yli 50-kymppiset työnnettyä joko eläkeputkeen tai mihin vain, kunhan häipyvät pois silmistä.

Saman aikaisesti päättäjät hokevat mantraa työurien pidentämisestä!

Loppukaneetiksi haluan kuitenkin muistuttaa niin itseäni, kuin meitä kaikkia kilpailulajista, josta aiheutuneita rasitusvammoja ei yksikään lääkäri sen paremmin kuin kiropraktikkokaan, todennäköisesti koskaan ole joutunut hoitamaan. Toisaalta, jos tuon kaltaisessa kilpailussa ihan rasitusvammoihin asti uurastaa, lienee se pelkästään positiivinen asia. Taitaa muuten olla ainoa laji, jossa Raamattu kehoittaa meitä keskinäiseen kilpailuun:

”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room. 12:10)

Read Full Post »

Joskus, kun pysähtyy muistelemaan elämäänsä, taakse jäänyt aika tuntuu kuin muinaiselta esihistorialta. En tiedä, onko kyseessä jokin myöhäinen kolmenkympin kriisi vai nopeasti muuttuvan maailman aikaansaama muutosangsti, mutta joskus kaipaan yksinkertaisia asioita lapsuudestani.

Kun asuin vielä kotonani, meillä kävi usein vieraita. Itse asiassa tuntuu, että meillä kävi lähes päivittäin ihmisiä kylässä. Parasta siinä oli se, että useimmat vieraat tulivat käymään ihan vain yllättäen. Oli sitten kyseessä arki-ilta tai viikonloppu, milloin tahansa saattoi ovikello soida ja oven takana oli joku vanhempieni monista ystävistä.

Oli meillä itsellämmekin tapana lähteä usein autolla sunnuntai-ajelulle. Tuona toisenlaisen bensiininhinnan aikana me ajoimme ympäri kaupunkia leppoisasti erilaisia pikkuteitä ja kujia pitkin. Autossa soi usein kasettidekistä Dolly Partonia, Jerry Williamsia tai Jason Donovania. Monet olivat ne kerrat, kun lopuksi isi kaartoi autonsa jonkun tutun pihaan. Nopeasti keitetyt kahvit, ehkä tuore pulla ja paljon hyviä keskusteluita – Niistä oli onnelliset hetket tehty.

Kun olin sen verran vanha, että minua ei enää häädetty pois jokaisesta keskustelusta ja osaisin olla riittävän hiljaa, sain joskus kuunnella, mistä aikuiset oikein puhuvat. Tuntui, kuin eteeni olisi avautunut kokonaan toinen maailma. Aikuisten jutut tuntuivat joskus mielenkiintoisilta, joskus tylsiltä, mutta aina erilaisilta kuin kavereiden kanssa käydyt keskustelut.

Minulla on muutamia kavereita, jotka ovat muistelleet aivan samoja asioita. Heidänkin kotonaan oli joskus aika, jolloin ex tempore -vierailut olivat arkipäivää. Aivan samoin hekin kaipaavat noita vaiheita lapsuudestaan. Jostakin meille tuntemattomasta syystä emme kuitenkaan itse ole oppineet koskaan kyläilemään ilman etukäteiskutsua. Lieneekö syynä liian ohjelmoitu kalenterimme vai viihteen täyttämät kotimme, mutta lapsuuden yllätysvieraat tuntuvat olevan dinosaurusten kanssa sukupuuttoon kuollut ilmiö.

Yksi elämän traagisia ja surullisimpia totuuksia on sekin, että läheiset ystävät voivat vain kasvaa niin kovasti erilleen, että tulee päivä jolloin ei ole enää mitään sanottavaa. Siihen ei tarvita riitaa tai syyllisiä, niin vain käy. Luulen tunnistavani sellaisia loppuneita ystävyyssuhteita monien läheisteni elämästä, mutta ehdottomasti löydän niitä omasta elämästäni.

Jos sinulla on elämässäsi ystävä, joka tulee luoksesi aivan yllättäen, pidä hänestä kiinni kaksi käsin. Sitä et tule katumaan. Ja mene tänään käymään jonkun luona. Ihan vain yllättäen.

Read Full Post »

”Musiikki on ihmeellinen lääke, joka voi rauhoittaa sinua tai sytyttää sinut. Paras musiikki vie sinut lähelle Jumalaa.” – Rick Warren.

Musiikissa on voimaa. Moni meistä on tehnyt upeita mielikuvamatkoja nuoruuden kesiin tai lapsuuden muistoihin yhden ainoan kappaleen kuljettamana. Aina ei musiikin tarvitse olla erityisen hyvää (mitä hyvä musiikki sitten onkaan), kunhan se vain liittyy johonkin tiettyyn hetkeen elämässäsi. Itse törmäsin hiljattain Matchboxin ja Shakin’ Stevensin musiikkiin, joka soi lapsuuteni mummolareissuilla Saabin kasettisoittimesta taukoamatta. Voin vieläkin muistaa ohikiitävät maisemat, äidin ja isin auton etupenkillä, viimeiset mutkat tiessä ja kääntymisen mummolan pihaan aina, kun kuuntelen edellämainittua musiikkia.

Ehkäpä musiikin voima on myös joskus koettu pelottavaksi. Erityisesti seurakuntakuvioiden kasvatit saattavat muistaa, kuinka välillä ei saanut edes Elviksen Gospel-levyjä kuunnella. Musiikkia luokiteltiin maalliseen ja hengelliseen musiikkiin ja edellinen oli tietenkin Perkeleestä. Jälkikäteen surkuhupaisia, mutta aikanaan kovinkin vakavia olivat myös parannuksentekoyritykset maallisen musiikin kuuntelusta. Levyjä ja kasetteja annettiin pois tai radikaaleimmissa piireissä jopa poltettiin. (Ei sentään tanssittu rovion ympärillä.) Eräs veljeni ystävistä heitti kaikki levynsä rautasillalta alas. Mukana menivät myös veljeltäni lainassa olleet levyt. Loppujen lopuksi kokoelmat aina kuitenkin täydentyivät uusilla levyillä. Entisaikojen hengellinen musiikki kun oli yksinkertaisesti laadullisesti aika surkeata. Tänään on sentään jo huippuluokan artisteja ihan kaikilla musiikin alueilla.

Maailma oli toki monella tapaa mustavalkoisempi ennen. Siksi jaksan jotenkin ymmärtää 70-luvulta alkanutta radikaalia suhtautumista musiikkiin. Radikaalia suhtautumista kun riitti lähes asiaan kuin asiaan ihan ilman hengellistä kontekstiakin. Joskus minua kuitenkin häiritsee se, että tapaan samaan ajattelumalliin ihan näin armon vuonna 2011. Loppukesällä törmäsin ohimennen nuoreen mieheen, joka oli kovin vakuuttunut siitä, että meidän pitäisi tehdä parannus ”maallisen” musiikin kuuntelusta. Sukeltamatta sen syvemmälle asian teologisiin nyansseihin totean vain, että loppujen lopuksi minun kävi jotenkin sääliksi tuota miestä. Ei sillä, että hän olisi sääliäni kaivannut ja uskon, että hän puolestaan koki säälivänsä minua.

Asia tuli tässä mieleeni, kun hyvä ystäväni kävi meillä kylässä. Erinomaisen laulajana tunnettu ystäväni oli ollut vieraana keski-suomalaisessa seurakunnassa ja laulanut tämänkin blogisivuston kommenteissa esiintyneen ”Maailma on kaunis” -kappaleen. Yleisö oli ollut haltioissaan ja joku oli kokenut Pyhän Hengen läsnäoloakin kappaleen aikana. En epäile hänen läsnäoloaan, sillä koen itse aivan samoin kyseistä kappaletta kuunnellessani. Olisin vain ollut halukas näkemään, että olisiko tilanne muuttunut, jos kuulijoille olisi mainittu Irwin Goodmanin, Olli Lindholmin tai Vesa-Matti Loirin levyttäneen kyseisen kappaleen. Eli jos kuulijoille olisi kerrottu, ettei se ole millään tavalla hengellinen kappale. Ehkä se ei sitten olisikaan ollut niin hyvä kappale? Siis vähän samaan tapaan, kuin tuo edellämainittu Elviksen Gospel-musiikkikin oli joissakin piireissä ikäänkuin takautuvasti pilaantunut hänen myöhemmän ”maallisen” uransa vuoksi. Mene ja tiedä.

Minun sielulleni musiikki on lääkettä. Yli kahdentuhannen kappaleen kokelman voimin olen ajanut tämän maan teitä ristiin rastiin. Olen autossani musiikkia kuunnellessani itkenyt, nauranut, laulanut ja huutanut. Olen käynyt läpi koko tunneskaalani laidasta laitaan ja kaiken jälkeen ollut entistä kiitollisempi Jumalalle elämän lahjasta ja musiikista.

Read Full Post »

Voi olla, että Playboy-lehden perustaja Hugh Hefner on elämänsä aikana saanut riittävästi palstatilaa. Tarjoanpa sitä pikkuisen minäkin. MTV3.fi -sivuston artikkeli tiesi kertoa miehen maanneen yli 2000 naisen kanssa elämänsä aikana. En ole kuitenkaan ensisijaisesti kiinnostunut Hefnerin seksielämästä oikeastaan millään muotoa. Huomioni kiinnitti vain artikkelin ensimmäisessa faktassa mainittu perhetausta: ”Hänen vanhempansa olivat metodisteja ja sekä Hugh että hänen veljensä Keith saivat hyvin ankaran kasvatuksen”. Ankaran metodistikasvatuksen saanut poika päätyy siis loppujen lopuksi varsin toisenlaiselle uralle, kuin ehkä hänen vanhempansa olivat ajatelleet.

Hugh Hefner on vain yksi monista samanlaisen kaavan kautta maailmalle lähteneistä ihmisistä. Elvis Presley haki alkutahdit uralleen gospelkuorosta ja pastorivanhempien tytär Katy Perry ehti aluksi tehdä yhden gospellevynkin ennen siirtymistään kirkkokuorosta popin kultamaille. Perry ei saanut kotonaan katsoa MTV:tä. Baptistiperheen kasvattina Britney Spearskin lienee saanut ehkä toisenlaisen kasvatuksen, kuin mitä hänen elämästään voisi nyt päätellä. Koukussapornoon.com sivuston tiimoilta tavattu pornotuottajakin oli lestadiolaistaustainen.

Esimerkkejä löytyy runsaasti, mutta ehkä ymmärrät pointtini. Jotenkin kovin ankara kasvatus näyttää saavan aivan päinvastasia tuloksia aikaan kuin vähän lempeämpi. (Osaltaan aihe sivuaa aiempaa kirjoitustani ”Tilaa kysymyksille”.) Minua ei edes välttämättä huoleta laulajan into tehdä työtään ja saavuttaa menestystä urallaan. Elviksen viimeiset vuodet ja aikainen kuolema ei enää kai kuitenkaan ollut elämän parasta aikaa kenellekään. Britney Spears on omat sekoilunsa tehnyt ja toivoa vain sopii, että Katy Perry selviää paremmin. On harmillista, että inhimillisesti kaiken saavuttaneet ihmiset saavat elämänsä niin pahoin sekaisin. Voisi olla, että lääke- ja huumeriippuvuuksien kanssa lapsensa huoltajuudesta taisteleva maailmantähti joskus ehkä kaipaisi takaisin siihen aikaan, kun elämä oli yksinkertaisempaa. Mene ja tiedä.

On niin monia ihmisiä, joiden kohdalla ankaruus ja jyrkkyys on vienyt ihmisen aivan toiseen ääripäähän. Onko mahdollista löytää sellaista kotia, jossa saa sopivasti kokeilla siipiensä kantavuutta ilman, että ”takaisin ei ole tulemista”? Mistä löytyy se pelimies, joka osaa antaa sopivasti tilaa silloin kun tilaa tarvitaan? Mistä löytyy se pelimies, joka osaa laittaa rajat siihen, mihin rajat on laitettava? Oletko sinä sellainen? Olenko minä?

Oletko sinä käynyt läpi ankaran kasvatuksen? Mitä jälkiä se jätti?

Read Full Post »

Older Posts »