Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Lapset’ Category

DSC_1381

”Parasta, mitä isä voi tehdä lapsilleen, on rakastaa heidän äitiään.” – John Wooden*

Näin isäinpäivänä meillä toistuu usein samanlainen aamurutiini. Lapset heräävät aikaisin aamulla, koska kukaan lapsi ei ole koskaan ymmärtänyt kuinka autuasta on saada nukkua pitkään sunnuntai-aamuna. Niinpä he menevät katselemaan televisiosta aamuohjelmia ja antavat meidän nukkua. Vaimoni herää yleensä seuraavana ja minä saan jatkaa uniani. Tämä kaikki on ihan jokaviikonloppuista tarinaa. Isäinpäivänä kuitenkin kuvioon tulee mukaan toisenlaista säpinää ja jännitettä. Jännite syntyy siitä, että lapset eivät millään malta odottaa, että saavat tuoda korttinsa ja lahjansa minulle ja toisaalta vaimoni yrittää viivyttää heidän tuloaan mahdollisimman pitkään. Joskus kuuntelen hereillä, kuinka he kuiskailevat keittiössä ja miettivät sopivaa laulua minulle.

Lopulta, kun oikea hetki koittaa, kaikki neljä tulevat makuuhuoneeseen ja laulavat ”Paljon onnea vaan” -laulun sävelellä: ”Hyvää isänpäivää, hyvää isänpäivää, me kilttejä ollaan, hyvää isänpäivää”. Jokainen lapsista antaa vuorollaan oman korttinsa ja itse tehdyn lahjansa ja odottavat tottakai kehuja ja kohteliaisuuksia tehdyistä aarteista. Ja tottakai minä kehun heitä.

Joitakin vuosia sitten minuun kolahti tuo alun ajatus: ”Parasta, mitä isä voi tehdä lapsilleen, on rakastaa heidän äitiään”. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että oma äitini ja isini olisivat kerran lapsuudessani riidelleet tavallista rajummin ja että minä menin kysymään peloissani äidiltä, että ”ettehän te vain eroa?”. Se oli pelottava ajatus lapselle. Näin jälkikäteen tajuan, että vanhempieni avioliitto on yksi lujimpia, mitä avioliittojen joukossa on. Ymmärrän senkin, että oma isäni on omalla jäyhällä tyylillään aina osoittanut rakastavansa äitiäni. Muistan lukemattomat kerrat, kun äitini vaikkapa suihkun jälkeen meni vähäpukeisena hakemaan vaatteita ja isi poikkeuksetta vihelteli hänelle tai sanoi ”Oo la laa…”.

Kun nyt muistelen lapsuuttani ja nuoruuttani tajuan, että minulla oli tavattoman hyvä ja turvallinen koti. Olen oppinut isiltä sen, että lasteni on tiedettävä, että minäkin rakastan heidän äitiään. Minulla on häpeämättömän suorasukainen tapa puristella vaimoani takapuolesta tai luoja paratkoon, jopa tisseistä, jolloin hän asiaan kuuluvasti kiemurtelee irti syleilystäni sanoen: ”Älä nyt, lapset näkee!”.

Niin näkevätkin, mutta luulen että Ruut tuli tietämättään antaneeksi minulle parhaan isäinpäivälahjan muutama päivä sitten. Vaimoni ja tytöt istuivat keittiönpöydän äärellä ja tulin siihen tapani mukaan rouvaa kiehnaamaan. Sanoin sitten tytöille, että ”Kyllä mä sitten rakastan tätä äitiä!”. Ruut katseli sitä ja sanoi: ”Sen kyllä huomaa!”

Ja minä haluan, että minun lapseni huomaavat sen läpi elämäni. Aivan, kuten minä olen saanut huomata omasta isistäni läpi oman elämäni. Niinpä haluan myös kiittää isi, sinua esimerkistäsi, rakkaudestasi ja siitä, että sinä olet ollut ja olet edelleen miehinen mies, josta me molemmat poikasi olemme sanoinkuvaamattoman ylpeitä.

* Ilmeisesti John Wooden ei ole lauseen alkuperäinen lausuja, mutta en saanut selville, kenelle oikeasti kuuluu kunnia tästä ajatuksesta

Read Full Post »

Muistelen Bill Cosbyn joskus ihmetelleen sitä, kuinka eri aikaa pojat ja tytöt kehittyvät. Erityisesti hän laittoi merkille sen, kuinka tietyssä vaiheessa hänen tyttärensä käyttivät paljon aikaa näyttääkseen sieviltä poikien silmissä, kun pojat vielä ameeba-asteellaan rymysivät kuralammikoissa ja söivät kilpaa kastematoja.

Jotenkin tuo palasi mieleeni, kun vein tytärtäni synttärivieraaksi samanikäisen pojan luokse. Tarkkaa oli hameen ja sukkahousujen, pipon ja nahkatakin valinta. Lahjassakin nuori neiti olisi ollut valmis melko vahvaan panostukseen, mutta isän köyhyys löi vielä tässä vaiheessa jarrua. Itse juhlapaikalla oli jo täysi hulina päällä. Pojat olivat jo ehtineet paikalle ja meno oli sen mukaista. Sankari malttoi keskeyttää rymyämistään sen verran, että vei lahjan tyttäreni kädestä ja kertoi toisille pojille miehekkään vähättelevästi, että ”se oli vaan Ruut”. Tukat pörröllä, räkä poskella ja päivän ruokalista paidan etumuksella nämä nuoret miehenalut rymistelevät halki lapsuutensa tajuamatta tytöistä enempää kuin sika tuulimyllystä.

En vain voi paukuttaa henkseleitäni kovin rajusti minäkään. Muistelen aavistuksen häpeissäni lapsuuteni tapahtumaa. Olimme kulkemassa kohti kotia koulupäivän päätteksi. Muistelen, että olimme viidennellä tai kuudennella luokalla. Mukanani oli hyvä ystäväni Janne ja yksi tyttö luokaltamme. Jääköön hän nyt tuntemattomaksi. Meillä pojilla oli pyörät ja tyttö oli matkassa kävellen. Jotenkin silloin tuli puheeksi tykkääminen ja tyttö kertoikin tykkäävänsä kahdesta pojasta meidän luokaltamme. Jannesta tykkääminen oli aika ilmeistä, sillä hän oli jo silloin tyttöjen suosikki. Toista kohdettaan tyttö ei suostunut aluksi kertomaan, kunnes lopulta paljasti, että olin itse tuo toinen poika. Kun näin lopulta saimme ’puristettua’ tiedon hänestä ulos, me vaistomaisesti hyppäsimme pyöriemme selkään ja jätimme hänet kävelemään yksin kotiin. Kun on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia.

Oman elämäni naisia, vaimoani ja kahta tytärtäni seuraamalla olen tullut seuraavanlaiseen johtopäätökseen: Jumalallakin on maanantaiaamuja. Olen näet varma, että Jumala loi miehen maanantai-aamuna ennen kahvitaukoa. Vasta kupin juotuaan hän katseli uusin silmin tekelettään ja päätti ettei tee enää koskaan mitään vasemmalla kädellä. Uskon niin ikään, että loppuviikon hän keskittyi muovaamaan naista. Luulen, että jokaisen yksityiskohdan hiottuaan hän piti Steve Jobsia mukailevan tuotejulkistuksen, jossa kaikki taivaan enkelit olivat paikalla. Olen aivan varma, että vastaanotto oli haltioitunut.

Jossakin joku kuitenkin mokasi, ja laittoi miehenkin tuotantolinjalle. Sillä linjalla ei vain ole minkäänlaista laadunvarmistusta…

Read Full Post »

Näin eläkeputkessa jo olevana, eläkettä odotellessa, on ehkäpä enemmän aikaa kiinnittää huomiota erilaisiin yhteiskunnassa esiintyviin kummallisuuksiin. Kuten armottomaan kilpailuun, joka alkaa viimeistään päiväkodissa, mutta sen voidaan nykymenolla sanoa alkavan jo kohdussa!

Otin pienen näytteen Wikipedian aborttia käsittelevästä kohdasta jossa todetaan: ”Vuotta 1973 voidaan pitää aborttien huippuvuotena, jolloin tehtiin abortteja yli 23 000.” Sen enempää en asiaa tutkinut, mutta päättelen että jos aborteista nykyään olisi kokonaan luovuttu, olisi se luultavasti ylittänyt uutiskynnyksen ollen täten yleisessä tiedossa.

Eli ihminen joutuu jo sikiövaiheessa, itse sitä tiedostamatta kilpailemaan pelkästään siitä, näkeekö hän päivänvalon! Jos tuo vaihe onnistuneesti sivuutetaan, on seuraava areena päiväkodissa.

Tässä joku päivä sitten osui silmään artikkeli Pohjalaisen matkailuliitteestä, jossa kerrottiin Etelä-Korean arjesta, jossa ikuinen kilpailu alkaa todellakin pahimmillaan jo päiväkodissa:

”Viimeistään 10-vuotiaina lapset lähetetään peruskoulun lisäksi yksityiskouluun, oli varaa tai ei.” Leikkimisen voi unohtaa, ”koska koulupäivä venähtää usein iltakymmeneen.” ”Itsemurhatilastojen piikki osuu yliopistojen hakuajoille”, ja jos noista vaiheista vielä selviää korkeasti koulutettuna, ”alkaa armoton taistelu työpaikoista. Työmarkkinoilla pelkkää ysin todistusta ei edes vilkaista!” Siinä muutama poiminta kyseisestä artikkelista joka oli Pohjalaisen liitteenä 28.09.2011.

Noita mietiskellessäni, kuinka ollakaan, samaisen Pohjalaisen 01.10.2011 numerossa oli artikkeli sekä lasten, että ikääntyvien yliopistosta! Ihan täällä koto-Suomessa!

Lasten kouluttamiselle ehkä jonkin verran löytyy ymmärrystä (jotta pärjäisivät Korealaisille?), mutta ikäihmisten kohdalle nousee suuri kysymysmerkki. Etenkin kun yritysten kolmekymppiset rekrytoijat tekevät hartiavoimin työtä saadakseen yli 50-kymppiset työnnettyä joko eläkeputkeen tai mihin vain, kunhan häipyvät pois silmistä.

Saman aikaisesti päättäjät hokevat mantraa työurien pidentämisestä!

Loppukaneetiksi haluan kuitenkin muistuttaa niin itseäni, kuin meitä kaikkia kilpailulajista, josta aiheutuneita rasitusvammoja ei yksikään lääkäri sen paremmin kuin kiropraktikkokaan, todennäköisesti koskaan ole joutunut hoitamaan. Toisaalta, jos tuon kaltaisessa kilpailussa ihan rasitusvammoihin asti uurastaa, lienee se pelkästään positiivinen asia. Taitaa muuten olla ainoa laji, jossa Raamattu kehoittaa meitä keskinäiseen kilpailuun:

”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room. 12:10)

Read Full Post »

[Ajatuksia Mark Battersonia mukaillen]

Kun Jeesus tuli maininneeksi muinoin, että taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille, on moni joutunut miettimään tuon ajatuksen sisältöä. Lapsissa havaitsee monta sellaista kykyä, jotka ovat itseltä jo kadonneet syvälle suojamuurien alle. Luin hiljan tutkimuksesta, jonka mukaan 98% kolmivuotiaista aina viisivuotiaisiin asti luokitellaan neroiksi erilaisessa ajattelussa (divergent thinking) kun vain 2% yli kaksikymmentäviisivuotiaista on neroja. Erilainen ajattelu on sitä kuuluisaa kykyä ajatella kaavasta poikkeavasti tai kuten englantia puhuvat ystävämme sanovat: ”Think outside the box”.

Eräs äiti kirjoittaa:
”Milloin tahansa tyttäreni haluaa olla joko prinsessa tai koiranpentu. Häntä eivät rajoita sen enempää sukujuuret kuin genetiikkakaan. Poikani kertoo haluavansa olla rokkitähti, ritari, roskakuski, lehtienjakaja, astronautti, viidakko-opas tai Aladdin ihan sen mukaan millä tuulella hän on. Kummallekaan ei tule mieleen, että he eivät voisi tehdä näistä jotakin.”

Toinen tapa kuvailla samaa asiaa on Gordon MacKenzien havainto ala-asteikäisistä lapsista. MacKenzie tapasi kysyä koko luokalta: Kuinka monta taiteilijaa täällä on? Vastaukset vaihtelivat. Ekaluokkalaiset yleensä nostivat kaikki kätensä ja heiluttivat niitä innokkaasti. Toisella luokalla enää puolet oli taiteilijoita, kolmannella 30% ja kuudennella enää vain yksi tai kaksi lasta nosti varovasti kätensä. MacKenzie totesi, että jokaisessa koulussa tuntui olevan tapana haihduttaa luova älykkyys. Ei tarkoituksella, mutta jonnekin se vai tuntui katoavan. MacKenzie sanoo: Kohdusta hautaan meillä on valtavat paineet olla normaali.

Me haluamme olla normaaleja. Niinpä teinit pukeutuvat samoihin merkkivaatteisiin, kuuntelevat samaa musiikkia ja hengaavat samoissa paikoissa. On helpompaa olla normaali. Seurakunnistakin voi tulla paikkoja, joissa kaikki näyttävät samalta, puhuvat samoin, ajattelevat samoin ja pukeutuvat samoin. Pahimmillaan tästä kaikesta tulee jonkinlainen pyhyyden mittari. Kunhan et vain sano vääriä asioita tai käy väärissä paikoissa, olet ihan normaali. Se ei tietenkään ole oikein, mutta se on todellisuutta monessa seurakunnassa.

Me kuitenkin tarvitsemme tuota erilaista ajattelua. Me tarvitsemme erilaisuutta niin yhteiskunnassa, kuin seurakunnassakin. Me tarvitsemme niitä, jotka osaavat ajatella asioita, joita muut eivät ajattele. Me tarvitsemme rohkeutta kokeilla asioita, joita muut eivät kokeile. Me tarvitsemme sitä lapsen kaltaisuutta, joka ei mieti rajoituksia vaan näkee unelmia. Se ei ehkä ole normaalia. Se voi olla jopa vähän outoa.

Oikeastaan meidän kannattaisi olla ihanalla tavalla outoja. Vähän sellaisia kuin Phoebe vanhassa Frendit – tv-sarjassa. Olisi hienoa, jos me löytäisimme sen kadonneen taiteilijan sielustamme. Olisi upeaa, jos olisimme taas nerokkaita erilaisella tavalla ajattelijoita. Olisi hienoa, jos me edustaisimme kaikkea sitä erilaisuutta, jota maailmasta löytyy. Ehkäpä yritämme jatkossa olla vähemmän normaaleja ja enemmän outoja. Se voisi olla terveellistä.

Read Full Post »

Kurjalle ovat pahoja kaikki päivät, mutta hyvä mieli on kuin alituiset pidot.” -Snl 15:15

Leena Parkkisen oivaltava kolumni sai minutkin jälleen havahtumaan helteiden keskeltä koneeni äärelle. Vaikka en ole kolumnissa mainitun kaltaista kylpyhuoneunelmaa tavoitellutkaan, huomaan kuinka usein on liian helppoa tavoitella jotakin kaukaista haavetta. On niin helppoa elää elämäänsä jossakin muutaman vuoden päässä. Kolmilapsisessa perheessä on melko paljon säpinää ja vipinää. Syömään opettelevien ja leikki-ikäisten lasten jäljiltä on joka paikassa ruuanmurusia, piilotettuja leivänpaloja, kerran käytettyjä parittomia sukkia ja tuhatmäärin leluja. Aamulla imuroitu keittiö on iltapäivällä kuin pommin jäljiltä. Minä en ole sen sortin ihminen, joka jaksaa siivota koko talon joka päivä. Tiedän, että sellaisiakin ihmisiä on, mutta meidän talouteemme ei ole sellaisia sattunut.

Joskus huomaan ajattelevani kaiholla sellaista aikaa, kun lapset ovat jo isoja ja voivat ainakin omat huoneensa siivota. Kaipaan aikaa, jolloin ketään ei tarvitse pukea, kenellekään ei tarvitse tuoda ruokaa ravintolassa ja ketään ei tarvitse käyttää vessassa juuri, kun olen saanut ensimmäisen palan lämmintä ruokaa suuhuni. Kaipaan taas mahdollisuutta mennä jonnekin miettimättä aina erikseen lastenhoitoa tai kaikkien mahdollisten vaatteiden pakkaamista. Kaipaan sitä, että minun ei tarvitse laittaa DVD:tä päälle eikä antaa pyöräilykypärää ylähyllyltä (jonne sen itse aina lattialta nostan).

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa on kirjattuna ihmisen perusoikeudeksi onnellisuuden tavoittelu. Mahtaako tämä elämän oravanpyörä olla juuri sitä ainaista tavoittelua? Onkohan sitä koskaan onnellinen ihan vain juuri tähän hetkeen? On liian monta tarinaa miehistä, jotka raatavat pitkää päivää taatakseen perheelleen hyvän elämän vain huomatakseen, että perhe on mennyt. On liian monta kertomusta pareista, jotka rakentavat aina vain suurempaa taloa lapsilleen, kunnes eräänä päivänä etsivät toisiansa tyhjän kodin huoneista.

Minä luulen, että onnellisuutta ei voi tavoitella. Kun me luulemme juoksevamme onnellisuuden perässä taidammekin juosta siltä karkuun. Onni tulee sille, joka pysähtyy. Onni on pestä pienokaisen hampaat illalla. Onni on sateen ropina terassin kattoon. Onni jäätelö kesäisellä torilla ja onni on rauha sydämessä. Oletko sinä onnellinen?

Read Full Post »

Islannin tulivuoren purkauksen aiheuttama tuhkapilvi tuntuu innoittavan monenlaisia ajattelijoita kertomaan näkemyksiään asiasta. Intoudunpa minäkin. Erilaisilla keskustelupalstoilla ilakoidaan sillä, että kaiken maailman työmatkaajat joutuvat hetkeksi pysähtymään ja turhaan lomalla ramppaavat saastuttajat saavat maistaa omaa lääkettään. Omalla patiollaan keväästä nauttivat suomalaiset paistattelevat hetken tuossa ihanassa vahingonilon ja ylemmyydentunteen syleilyssä. Suomalais-Einsteinin ideologian lentomatkailua vastaan voi kiteyttää yhteen vastaansanomattomaan argumenttiin: Koska minun ei tarvitse lentää, kenenkään ei tarvitse lentää. Näiden ilmastonatsien keskeisin saavutus onkin ollut saada työmatkalle lentäminen tuntumaan rikokselta.

Toisaalta seurakuntapiireissä on tähän kyseiseen ilmiöön liitetty jos minkälaista apokalyptistä skenaariota. On viestiä lopunajoista, ilmestyskirjan petoa ja monenlaista sanomaa katumuksen ja tuomion kuluneilla aihe-alueilla. Kuka tietää, ehkä aika osoittaa viestit todeksi? Minä kuitenkin mietin ensisijaisesti sitä, kuinka haavoittuvainen koko Euroopan lentoliikenne onkaan. Täytyy todeta, että lakkojen vuoksi kentälle jääneiden tai laukkunsa hukanneiden kohtalot eivät ole jaksaneet minua suuresti aiemmin kiinnostaa. Nyt kun olen itse jumissa kaukana kotoa tajuan, kuinka ikävää tämä on. Moni ajattelee, että onhan se kivaa olla lomalla vähän pitempään. Niin minäkin ennen ajattelin. Itse asiassa yksikään tapaamistani ihmisistä ei silti nauti ylimääräisestä ”lomasta”. Rahaa tai vaatteita ei ole mukana tarpeeksi, työt jäävät tekemättä ja jatkuva epätietoisuus mahdollisesta lennosta syö suurimman osan nautinnosta.

Kaikkein eniten tajuan, kuinka paljon perhe ja ystävät merkitsevät. Jos perheeni olisi täällä, ei muutama päivä haittaisi mitään. Jos ystäväni olisivat mukana, me keksisimme varmasti tekemistä vieraassakin kaupungissa. Ruuben haluaa rakentaa pyörästään helikopterin, jolla tulla hakemaan minua. Minä odotan Ruubenin kopteria. Sillä pääsee kotiin.

Read Full Post »

Perheiden ABC+ -lehden numerossa 1/2010 Uusi Tie -lehden päätoimittaja Leif Nummela kirjoittaa kristillisestä kasvatuksesta otsikolla: ”Lastenkasvatuksessa tarvitaan tilaa kysymyksille”. Artikkelin perustana Nummela siteeraa America’s Research Groupin tekemän tutkimuksen tuloksia, joiden mukaan Pyhäkoulussa käyminen johtaa uskosta etääntymiseen. Tutkimuksen mukaan erityisen häiritsevää ja hälyttävää oli tieto siitä, että opiskelijaikään ehdittäessä pyhäkoulua käyneet olivat huomattavasti kirkkokriittisempiä kuin ne, jotka eivät olleet käyneet pyhäkoulua. Erityisen läheisesti ilmiö näyttää liittyvän konservatiivisen suunnan seurakuntiin.

Muutama tilasto:

  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät jättävät seurakunnan todennäköisemmin kuin ne, jotka eivät käy pyhäkoulussa.
  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät uskovat todennäköisemmin, että Raamattu ei ole totta.
  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät puolustavat todennäköisemmin aborttia ja homoavioliittoja.
  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät puolustavat todennäköisemmin esiaviollista seksiä.

Keskeisenä syynä näyttää olevan se, että konservatiivisissa seurakunnissa ei anneta tilaa kysymyksille. Eli kun eteen tulee väistämättömiä epäilyksiä ja vaikeita kysymyksiä, on lasten ja nuorten annettava rauhassa kysyä kysymyksensä. Perinteinen ”Älä epäile, usko ainoastaan” näyttää olevan siis tuhoisaa jatkokehitykselle. Logiikkana näyttää olevan, että jos ei saa kysellä, niin sen täytyy johtua siitä, että kristinusko ei kestäkään älyllistä pohdintaa. Pikkuhiljaa rapistuu usko seurakuntaan, Raamattuun ja Jumalaan. Nummela mainitsee että älyllisen pohdinnan kieltäminen on myrkkyä uskonelämälle. Muita uskoa nakertavia elementtejä ovat: tekopyhät kristityt, pappien, ja auktoriteettien epäaitous, epäystävällisyys ja epäoikeudenmukaisuus. Tästä näyttää myös seuraavan kapina lapsuudessa vallineita arvoja kohtaan ja moni ankaran kristillisen kasvatuksen saanut onkin myöhemmin keskivertoihmistä rajummin vastaan kristillisiä arvoja ikäänkuin tasapainottaakseen tilannetta.

Lääkkeeksi tutkimuksen tekijät tarjoavat positiivista kokemusta kristillisyydestä. Ihmisen pitää saada vastauksia epäilyihinsä jo nuorena. Apologetiikka on yksi loistava keino opettaa ihmisiä löytämään hyviä vastauksia eteen tuleviin kysymyksiin. Kun ihminen oppii, että kysymyksiin on olemassa hyviä vastauksia, hän tietää uusien kysymystenkin noustessa esiin, että kenties näihinkin on olemassa vastaus. Koko tutkimuksen tiedot on luettavissa kirjasta: Already Gone: Why your kids will quit church and what you can do to stop it. Mielenkiintoista asiaa, eikö totta?

Read Full Post »

Jokainen joulu on erilainen. Jokaista joulua odottaa eri tavalla ja jokaiseen jouluun valmistautuu eri tavoin. Joskus joululaulut johdattavat joulutunnelmaan hyvissä ajoin, kun taas toisinaan ne samat laulut ärsyttävät. Työtilanteet, kiire, talous- ja perheasiat tuovat kaikki oman mausteensa joulun odotukseen ja valmistautumiseen. Jopa säätilanne vaikuttaa; on helpompaa virittäytyä joulun odotukseen puiden kimaltaessa kauniissa lumihunnussa.

Menneeseen vuoteen on mahtunut monenlaista. Kaiken kaikkiaan katselen mennyttä vuotta kiitollisin mielin ja toivon, että ensi vuosi olisi edes yhtä hyvä. Uskon, että kun lasten loma alkaa ja saamme yhdessä koristella kuusen joululaulujen soidessa, niin siinä alkaa kovempikin karju löytämään itsestään joulutunnelmaa. Toivonkin, että sinäkin lukijani, löytäisit joulurauhan ja levon tänä jouluna. Toivon, ettei sinun tarvitse olla yksin tai kokea turvattomuutta. Toivon, että saisit ainakin yhden lahjan ja että ympärilläsi olisi valoa ja lämpöä ja sinulle rakkaita ihmisiä.

Toivon sitäkin, että uhraisit edes muutaman ajatuksen sille Jeesus-lapselle, jonka syntymäpäiviksi joulua kutsutaan. Ihan sille samalle kaverille, jota jotkut pitävät filosofina, hippinä, radikaalina tai opettajana. Joku toinen puhuu hänestä paljon hienommalta kuulostavin termein: rabbi, profeetta, lunastaja tai messias. On meitäkin, jotka puhumme hänestä Herrana. Miksi? Mieti sitä edes hetki tänä jouluna.

Siunattua, rauhallista, kinkkuisaa ja rapsakasta joulua kaikille!

t: korpialttarin pornopastori

Read Full Post »

Hyvin menee, isi

Ruut

Näin isäinpäivän aamuna oli taas kerran upeaa heräillä rauhassa siihen, että lapset toivat omat korttinsa ja piirustuksensa minulle sänkyyn. Vielä upeampaa oli lasten lähdettyä maata vain sängyllä vaimon kanssa sylikkäin. Se oli yksi niitä hetkiä, joissa lapsetkin tajuavat touhuta omia asioitaan ja antavat meille kohtuullisen häiriötöntä aikaa.

Näissä hetkissä, kun on aikaa edes hetkeksi pysähtyä miettimään elämäänsä, tajuaa kuinka nopeasti aika meneekään. Muistan elävästi, kuinka Tytti kertoi minulle ensimmäisen kerran odottavansa lastamme. Istuin oululaisen kaksiomme olohuoneessa ja Tytti sanoi, niinkuin vain naiset osaavat: ”Mulla olis sulle vähän asiaa”. Muistan kuinka yllätyin itsekin tunteideni voimakkuudesta ja runsaudesta. Samaan aikaan tunsin ylpeyttä meistä, rakkautta ja ihailua vaimoani kohtaan, jännitystä ja pelkoa tulevasta ja ihmetystä Jumalan hyvyyttä kohtaan.

Kolmen lapsemme kautta olen saanut muistoihini uskomattoman rikkaita, rakkaita, hauskoja ja outoja hetkiä. Olen saanut maata sohvalla nukkuva lapsi sylissäni. Olen saanut nähdä esikoisemme konttaavan uuden kotimme lattialla, nähdä ensimmäiset askeleet, kuulla ensimmäiset sanat ja vastaanottaa lukemattomat halaukset, pusut ja halipusut. Olen puhaltanut kipeisiin polviin, laastaroinut pienet naarmut ja suuremmat haavat, olen kammannut hiukset, vaihtanut vaipat, pukenut vaatteet ja rukoillut iltarukoukset.

Tänään ihailen ja rakastan vaimoni enemmän kuin koskaan. Hän on antanut minulle kolme ihanaa lasta ja on aivan upea vaimo ja äiti. Kiitän Jumalaa hänestä jatkuvasti. Vuorotahtiin sanomme, ettei meille enää tule lapsia. Kuitenkin, aina silloin tällöin minut valtaa halu saada nähdä elämän kasvavan vaimoni sisällä. Mietin, jaksanko vielä kerran koko rumban uudestaan. En ole varma, mutta haluan pitää mahdollisuuden avoimena ainakin mielessäni.

Kuvassa näkyvä Ruut tapasi aina ennen sanoa: ”Isi, sä rakastat mua”. Hän ei sanonut, että ”Mä rakastan sua”. Kyllähän Ruut minua rakastaa, mutta hänelle oli tärkeämpää, että isi rakastaa häntä. Minä mietin aina Ruutin noin sanoessa, että ”Et edes tiedä kuinka paljon”. Mä olen jo pitkästi päälle kolmekymppinen ja kutsun silti isiäni isiksi, en isäksi. Toivon, että minäkin voisin olla aina lapsilleni isi.

Vuosia sitten olimme lähdössä helluntaikonferenssiin. Olin hakenut asuntovaunun vuokralle ja olin ajanut sen pihaamme. Kun ruuvasin vaunun jalkoja alas, Ruuben tuli katsomaan minua. Siinä katsellessaan Ruuben kyykistyi maahan ja sanoi: ”Hyvin menee isi, hyvin menee”. Toiveeni ja rukoukseni on, että kun lapseni aikanaan miettivät millainen isi olen ollut, he voisivat sanoa minulle: ”Hyvin menee isi, hyvin menee”

Read Full Post »