Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Laiva’ Category

Aikaansa seuraava ihminen ei kaiketi ole välttynyt huomaamasta sitä, että höyrylaiva Titanicin turmasta alkaa olla kutakuinkin kulunut sata vuotta. Laivan tarina ja kohtalo täyttävät kaikki ne kriteerit, joita legendan syntymiselle tarvitaan ja niinpä Titanicista tiedetään monien faktojen lisäksi myös monia huhuja ja tarinoita, joiden todenperäisyys on todella kyseenalainen. Tajusin itsekin muodostaneeni käsityksiäni viime aikoina vain James Cameronin sinänsä laadukkaaseen elokuvaan pohjautuen. Päätin hetken mielijohteesta lainata kirjastosta itselleni laadukkaan kirjan, että saisin paremman kuvan siitä, mitä ihan oikeasti tapahtui. Ainoat Titanicin hylylle sukeltaneet historioitsijat John P. Eaton ja Charles A. Haas ovat kirjoittaneet kirjansa tuon legendaarisen laivan eri vaiheista ja heidän tietojaan päätin hyödyntää minäkin.

Siinä kirjaa lukiessani tuli mieleeni yksinkertainen analogia: Titanicia pidettiin uppoamattomana ja se oli aikansa suurin ja ylellisin alus. Sen tekniset ratkaisut ja edistyksellisyys antoivat aiheen olettaa, että laivasta tulisi yhtiölleen oikea rahasampo. Historioitsijat kertovat, että jäävuoreen törmäämisen jälkeen laivan päällikölle ja mukana olleille White Star Linen edustajille selvisi hyvinkin nopeasti, että laiva tulisi uppoamaan. Neljän osaston täyttymisestä vedellä olisi vielä selvitty, mutta viides oli liikaa. Kuitenkaan monet matkustajista eivät yksinkertaisesti uskoneet olevansa vaarassa, niin luja oli heidän luottamuksensa Titanicin suuruuteen ja uppoamattomuuteen. Ehkä on niin, että meillä ihmisillä on sisäsyntyinen taipumus uskoa oman elämänpurtemme uppoamattomuuteen. Me, jotka matkaamme elämän merellä omalla Titanicillamme saatamme olla matkalla siihen kohtalokkaaseen jäävuoreen, mutta me emme tahdo uskoa sitä. En tahdo maalata piruja seinille, mutta muistelen Cameronin elokuvan kohtausta, jossa laivayhtiö johtaja Joseph Bruce Ismay keskustelee laivan pääsuunnittelija Thomas Andrewsin kanssa. Ismay ihmettelee, että: ”Ei kai Titanic voi upota?”. Herra Andrews vastaa: ”Kyllä voi. Ja se tulee uppoamaan. Se on matemaattisesti varmaa.” Itse asiassa sama on totta meidänkin kohdallamme. Jonakin päivänä meidän oma Titanicimme tulee uppoamaan. Se on matemaattisesti varmaa. Oikeastaan ainoa epävarmuustekijä onkin: onko meille tilaa pelastusveneessä?

Toinen mieleeni noussut asia koskee varoituksia jäävuorista. Sunnuntaiaamuna Titanic sai ensimmäisen viestin, jossa sitä varoitettiin jäävuorista. jäälautoista ja ahtojäistä. Itse asiassa laiva sai sunnuntain aikana useita varoituksia jäälautoista ja jäävuorista. Laivalle välitettiin vielä sunnuntai-iltana klo 21.40 viesti, jossa sille kerrottiin, että suoraan sen reitillä on ”runsaasti raskasta ahtojäätä ja runsaasti kookkaita jäävuoria”. Yksin lennätinhuoneessa tuolloin olleella John George Phillipsillä ei ollut aikaa, mahdollisuutta tai halua viedä tuota tärkeää viestiä komentosillalle. Saattaa olla, että meillekin kyllä annetaan useita varoituksia, mutta me emme vain ryhdy koskaan tarvittaviin toimiin niiden vuoksi. Kenties meilläkään ei ola aikaa, mahdollisuutta tai halua ottaa varoituksia vakavasti. Tupakoitsija kyllä lukee askin kyljessä olevia varoituksia, mutta ehkä vasta törmäys pysäyttää? Ehkäpä jäävuoret sinun vesilläsi ovatkin ystäväsi varoituksia liiallisesta työtahdistasi ja jatkuvasta kiireestäsi, jotka käyvät vielä sinun kohtaloksesi. Ehkäpä olet saanut varoituksia terveytesi laiminlyönnistä. Kenties sinun elämäsi merellä varoituksia antavat oireilevat lapsesi tai kylmäksi käynyt suhde puolisoosi, kun laiminlyöt perheesi. Jos me pysähdymme oikein miettimään, niin useimmiten me olemme kyllä saaneet varoituksia ennen sitä viimeistä kohtalokasta viestiä: ”Jäävuori suoraan edessä!”.

Titanic on maannut meren pohjassa pian sata vuotta. Siitä huolimatta mekin voimme vielä oppia siitä.

Read Full Post »

Minä en yleensä ole sen tyypin ihminen, joka haikailee vaihtoehtoisen elämän perään. Useimmiten olen ihan tyytyväinen osaani ja elämääni. Jos kuitenkin sorrun haaveilemaan toisenlaisesta elämästä, siihen tavallisesti liittyy taistelulentäjän ura. Itse asiassa olen haaveissani ja päiväunissani käynyt hienoja ilmataisteluita erilaisilla lentokoneilla ja erilaisissa sodissa. Erityisen sankarillisia tehtäviä olen suorittanut laivaston lentäjänä. Lentotukialukset ja kaikki niihin liittyvä on ollut minulle aina suuri mielenkiinnon kohde.

Alkuvuodesta luin kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa. Ensimmäisen kirjan: The Illustrated Guide to Naval Aircraft ostin alennuksesta Suomalaisesta kirjakaupasta. Toisen, Aviation Art of World War II löysin puolestani Barnes & Noblelta Yhdysvalloista. Kirjoja lukiessani törmäsin pitkästä aikaa monen sotahistoriaan perehtyneen henkilön hyvin tuntemaan tosiasiaan: toinen maailmansota mullisti käsityksen merisodankäynnistä. Ennen toista maailmansotaa merisotilaat yleensä ajattelivat, että taistelulaiva on merien valtias. Järeillä tykeillä ja raskaalla panssaroinnilla varustettuja laivoja pidettiin tehokkaimpina taistelijoina ja suurimpina pelotteina. Pearl Harbor romutti nuo käsitykset kertaheitolla, kun lentotukialuksilta tehty yllätyshyökkäys pyyhkäisi Yhdysvaltain laivaston lähes olemattomiin.

Jossakin vaiheessa luin myös vara-amiraali Tom Phillipsistä. Kuvassa näkyvää HMS Prince of Walesia lippulaivanaan pitänyt Phillips ei pitänyt lentokoneita uhkana suurille laivoille. Hän oli käynyt kiivaan väittelyn vuosia aiemmin erään lentäjän kanssa. Väittelyn päätteeksi lentäjä tiuskaisi Phillipsille: ”Sinä tulet vielä uppoamaan laivasi mukana”. Ilman lentotukialuksen suojaa merelle lähtenyt laivasto-osasto jäi japanilaisten ilmahyökkäyksen alle ja Prince of Walesista tuli historian ensimmäinen taistelulaiva, joka upotettiin yksinomaan ilmahyökkäyksellä. Philips meni laivansa mukana syvyyteen.

Miksi tämä sotahistorian luento? Siksi, että pysähtyisit miettimään onko sinun työpaikallasi, yrityksessäsi tai yhteisössäsi taistelulaivan kapteeneja? Oletko itse sellainen? Voiko yrityksesi, yhteisösi tai vaikkapa seurakuntasi olla vanha ja kunniakas taistelulaiva? Onko niin, että joku työmuoto, projekti tai hanke on kuin taistelulaivan jääräpäistä käyttöä merellä, jota hallitsevat lentotukialukset? Onko aika ajanut ohi siitä, mikä ennen oli vahvinta, suurinta tai tehokkainta? Onko aika uudelle ajattelulle?

Jos meillä on vaikeuksia tunnistaa muuttuva maailma ja muuttuvat tilanteet, meille käy kuten herra Phillipsille. Me menemme laivamme mukana syvyyteen. Prince of Wales makaa 88m syvyydessä kaukana kotoa.

Read Full Post »

Joskus aina kuulee seurakuntapiireissä ajatuksen, että seurakuntalaiva on iso laiva, jolla on pieni peräsin. Tällä halutaan hienovaraisesti kertoa, että muutokset vievät aikaa. Kun joskus nuorena halusin joidenkin asioiden muuttuvan ja päivittyvän, minulle muistettiin aina kertoa seurakuntalaivan pienestä peräsimestä. Muistanpa senkin, että ajatus tuntui minusta melko lailla viisaalta ja siihen ei oikein nuorena osannut mitään sanoa.

Vaikka ajatuksen taustalla onkin varoitus muuttaa asioita liian rajusti, on minua jo pitkään vaivannut se, että samaa hokemaa käytetään tekosyynä paikallaan pysymiselle. Sanoinkin joskus, että jos laivassa on pieni peräsin, ruoria pitää tempoa entistä rajummin ettei törmätä edessä olevaan jäävoreen. Ron Sylvia rohkeni esittää kirjassaan Starting new Churches on Purpose, että useimmissa laivoissa on peräsin jo aikaa sitten ruostunut kokonaan irti ja laivat ovat tuuliajolla.

Jos samaa analogiaa jatkaa, voisi todeta joidenkin seurakuntalaivojen kapteenien olevan unessa, päällystön riidoissa ja miehistönkin pienissä ryhmissään sen mukaan, minne kukin haluaisi laivan etenevän. Osa matkustajista on pudonnut veden varaan, mutta kenelläkään ei riitä aikaa heidän auttamisekseen, saati laivan alkuperäisen pelastustehtävän toteuttamiseen. Hukkuva maailma ansaitsisi parempia laivoja ympärilleen, eikö totta?

Read Full Post »