Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Kysymys’ Category

smartphone-sliderTulin vaihtaneeksi tänä syksynä työpaikkaa. Uusi työni on haastava ja mielenkiintoinen, mutta samalla se on vienyt sen vähänkin energian, jota minulla on ollut näiden blogipostausten kirjoittamiseen. Nyt, kun viimein löysin aikaa ja voimia kirjoittamiseen huomaan, että olen taas tutun aiheen äärellä. Kirjoitin samaan teemaan liittyen viimeksi aiheella: kevätallergia. Voi olla, että tämä kaikki on vain keski-ikäistyvän miehen änkyröintiä, mutta kai sillekin tässä maailmassa on oma tilansa.

Luulen, että vaimoni oli menneellä viikolla tarkoituksella jättänyt Helsingin Sanomat auki minua varten, kun tulin ruokatunnille töistä. Lehti oli auki kohdasta, jossa oli iso otsikko: ”Nykyteknologia ahdistaa monia”. Voit toki lukea itse koko jutun, mutta idea selviää otsikostakin. Jutusta käy muun muassa ilmi se (itsestäänselvyys?), että moni ihmettelee nykymenoa, jossa ihmiset vain vahtaavat älypuhelimiaan. Edelleen kerrottiin, että useat ihmiset ovat ihan omasta valinnastaan päättäneet jäädä älypuhelinten ja sosiaalisen median ulkopuolelle. Ja sitähän teknologialla useimmiten näissä yhteyksissä tarkoitetaan: älypuhelimia ja sosiaalista mediaa.

Olen myös tässä syksyn ja talven aikana kaivannut entistä enemmän luontoon. Tavallisena arki-iltana saatan lievittää luontokaipuutani paradoksaalisesti teknologian välityksellä: Katson iPadilläni YLE:n Areenasta Erätulilla-ohjelmaa. Samalla suunnittelen seuraavia eräretkiä ja pakoa kaiken hälinän keskeltä luonnon rauhaan. Tuoreessa jaksossa kerrottiin Pääkaupunkiseudun ja IT-alan Hankasalmeen ja puusuksien valmistamiseen vaihtaneesta miehestä. Päällimmäinen tunteeni oli kateus, vaikka asuinseutuni ei mikään metropoli olekaan, enkä onnekseni ole työssä IT-alalla. Omaan vieroitusprosessiini kuuluu alkusyksystä tekemäni päätös jäädä pois Facebookista. Se oli parhaita tekemiäni päätöksiä. Instagram on ainoa sosiaalisen median alustani, koska pidän valokuvista, eikä Instagram vaadi samanlaista läsnäoloa kuin moni muu.

Tänään, kun istuimme keittiössä perheen yhteisen ruokahetken aikaan, kävimme tyttäreni kanssa mielenkiintoisen keskustelun. Tyttäreni oli ollut ystävänsä synttärijuhlissa ja totesi meille: ”Mun mielestä synttäreillä ollaan juhlimassa sitä, joka syntymäpäivä on. Tuolla vain kaikki tuijottivat puhelintaan, oli tosi ärsyttävää”. Voin uskoa sen. Moni ikäiseni ja kaltaiseni änkyrä on huomannut, että esimerkiksi työpaikan kahvitunti ei enää ole rentouttava rupatteluhetki, vaan tilaisuus, jossa kaikki kaivavat oman puhelimensa ja alkavat selailla virtuaalimaailmaa. Itse olen jo pitkään vältellyt koko kahvitaukoja. Turha on tuttua miestä kiusata.

Voi tosiaan olla, että tämä on vain omaa änkyröintiäni, mutta minä uskon, että joku lukijoistani tunnistaa tästä itsensä. Ehkä sinuakin ärsyttää ja ahdistaa nykyteknologia. Ehkä sinäkin salaa kaipaat luontoon, eräelämään ja sinne, missä tietokoneet ja puhelimet eivät ole pääroolissa. (Ja kyllä, minä kirjoitan tätä tietokoneella. En inhoa teknologiaa sinänsä. Inhoan vain sitä otetta, joka teknologialla on meihin.) Ehkä sinäkin ärsyynnyt, kun kanssaihmisten huomio on kiinnittynyt pieneen hohtavaan ruutuun sen sijaan, että he keskustelisivat kanssasi. Luulen kuitenkin (tai ainakin toivon), että kaikki tuo edellämainittu: teknologiainho, siirtyminen pois älypuhelinmaailmasta ja puhelintuijotukseeen kyllästyminen paisuvat aikanaan oikeaksi liikehdinnäksi, jolloin monet saavat jälleen elämänsä takaisin.

Minä en tiedä, mitä asialle voisi juuri nyt tehdä. Pyydän vain, että minun seurassani et koske puhelimeesi, ellei ole pakko. Onko se mielestäsi kohtuutonta?

Read Full Post »

glssemod

”Kaksikielisyys on rikkaus!” Tai ainakin me muistamme muistuttaa sitä toisillemme, kun yritämme tulla sivistyneesti toimeen pienellä kaksikielisellä paikkakunnalla. Kielitaito on yleisesti ottaen osa hyvää yleissivistystä ja olenkin saanut suuren siunauksen osakseni päästessäni tutustumaan äidinkielenään ruotsia puhuviin ihmisiin täällä ruotsinkielisellä rannikolla.

”Yhteistyötä yli kielirajojen!” on yksi monen yhteiskristillisen tapahtuman ja kampanjan haavekuvista. Itse olen käytännössä ollut koko elämäni aktiivinen seurakuntalainen ja me olemme enemmän tai vähemmän aktiivisesti etsineet mahdollisuuksia ja tilaisuuksia toimia yhteistyössä ruotsinkielisten seurakuntien kanssa. Tämä pyrkimys on ollut olemassa niin kauan kuin jaksan muistaa.

Pietarsaaressa järjestetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa GLS-tapahtuma. Global Leadership Summit on ollut syksyni kohokohta jo kuuden vuoden ajan. Itse asiassa pieni Vedä Henkeä –seurakuntamme on paljosta velkaa tälle upealle tapahtumalle. Arvaatte varmaankin innostukseni, kun kuulin, että tänä vuonna saisimme nauttia tapahtumasta ihan kotikaupungissamme.

Ei toki mennyt kauaa, kun kuulin, että tapahtumasta tulisi pelkästään ruotsinkielinen. Itse ymmärrän ruotsia hyvin ja englantia erinomaisesti, joten minulle se ei olisi ongelma, mutta osalle seurakunta-aktiiveistani kyllä. Otinkin saman tien yhteyttä tuttuun järjestäjään ja esitin vienon toiveen: Voisivatko videonäytöltä näytettävät puheet olla tekstitettyjä molemmilla kielillä? Sellainen kun oli mahdollista jo vuonna 2009 ensimmäisessä GLS-tapahtumassani Vaasassa. Kerroin lisäksi, että juontojen, laulujen ja muiden infojen ei tarvitse olla kahdella kielellä. Riittää, kun itse opetusta pystyy seuraamaan.

En kuitenkaan yllättynyt kun kuulin, että tekstitys kahdella kielellä koettiin hankalaksi. Oletan, että yhtä hankalaksi koettiin simultaanitulkkaus ja mahdollisesti erillinen huone ja siinä pieni näyttö, jolla sama opetus olisi ollut suomenkielisellä tekstillä (Tapahtumaan tehdään joka tapauksessa DVD:t suomenkielisellä tekstillä.), koska nekään vaihtoehdot eivät toteutuneet. En enää yllättynyt, koska surullisen usein lopputulos on juuri tämä. Itse ajattelen, että järjestäjien kohdalla oikea kysymys ei tässä tapauksessa ollut ”Onko se hankalaa?” tai ”Onko se helppoa?”, vaan ”Onko se oikein?” tai ”Onko se kristillistä?”.

En toki tiedä minkälaisen kysymyksen päättäjät ovat itselleen tehneet, mutta vastauksen tiedän. Olen näet kuullut saman vastauksen niin monta kertaa aiemminkin. Jeesus kyllä yhdistää yli kunta- ja valtakuntarajojen. Hän yhdistää eri kirkkokunnista ja tunnustuskunnista olevia ihmisiä. Jeesus kykenee yhdistämään ihmisiä yli ikäkuilujen ja kulttuurirajojen. Ainoa asia, jossa Jeesuksen valta hyytyy on suomen- ja ruotsinkielisten yhdistäminen Pietarsaaressa.

En tällä kaikella ole kuitenkaan nostattamassa kieliriitaa. Tai se ei siis ole tavoitteeni. Tiedän, että ymmärrystä ja puolestapuhumistakin esiintyi. Tiedän myös, että moni ruotsinkielinen ystäväni oli yhtä hämmästynyt, ellei enemmänkin, kuullessaan tästä kaikesta.

Se mikä minua todella harmittaa on se, että niin moni seurakunta on herännyt maailmassa vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen. Moni seurakunta tekee työtä ihmiskaupan uhrien, orpojen, sorrettujen tai vaikka katulapsien parissa. Jotkut kampanjoivat reilun kaupan suklaan, kahvin tai muun tavaran puolesta. Joku sijoittaa mikrolainoihin tai hommaa kenkiä köyhille. Kuitenkin, kaiken jalon, ylevän ja oikean kanssa kisaillessamme me kompastumme edelleen ikiaikaiseen kysymykseen: ”Kuka on minun lähimmäiseni?”

Read Full Post »

albert-einstein-fear-technology-surpass-human-interaction-generation-idiots

”Pelkään sitä päivää, jolloin teknologia ottaa vallan ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Silloin maailma näkee ensimmäisen idioottien sukupolven” -Albert Einstein

Olen tietoinen siitä, että tuo alun sitaatti ei itse asiassa ole Albert Einsteinin sanoma. En loppujen lopuksi löytänyt selvää vastausta siihen, että kuka tuon ajatuksen on alunperin keksinyt. Minä käytän sitä tässä yhteydessä, koska JOKU on sen keksinyt ja MINÄ olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Minua on nimittäin tänä keväänä vaivannut pahemman laatuinen kevätallergia. Tähän allergiaan ei ole syypäänä mikään siitepöly, vaan yllätyksekseni olen tullut allergiseksi älypuhelimille ja sosiaaliselle medialle.

Muistan, kuinka joku vuosi sitten olin käymässä Englannissa tapaamassa muutamaa kaveria. Meistä kellään ei ollut paikallista puhelinliittymää, joten kun sitten pääsimme ilmaisen langattoman verkon ääreen, jokainen nappasi puhelimensa ja päivitti kuulumisensa Facebookiin. Kun tajusin meidän kaikkien päivittävän statuksiamme ja vieläpä tykkäävän toistemme tilapäivityksistä ja kommentoivan niitä samalla, kun istuimme samassa huoneessa hiljaisina puhelinten näyttöjen valaistessa kasvojamme, minä raukka pidin sitä jotenkin hienona ja modernina.

Viime kesänä sain etuoikeuden viedä kauniin vaimoni veneretkelle lastemme jäädessä isovanhempien huomaan. Ajoimme veneellämme läheiseen rantaravintolaan ja nautimme upeasta kesäsäästä ja toisistamme. Siinä ruokaamme odottaessamme läheiseen pöytään tuli keski-ikäinen pariskunta. Hetkeä myöhemmin omilla veneillään saapuivat ilmeisesti pariskunnan pojat, pari kaveria ja mahdollinen tyttöystävä tai vaimo. Ruokansa tilattuaan jokainen otti puhelimensa eteensä ja alkoi räpeltää sillä. Muistelen, että ainoastaan perheen äiti oli ilman puhelinta ja hän katseli yksinäisenä ympäriinsä, kun kaikki olivat kiinni koneissaan. Silloin se ei enää näyttänyt hienolta tai edes modernilta.

Niin, kyllä minä tiedän, että älypuhelimilla voi tehdä paljon hyvää. Samoin sosiaalinen mediakin on tuonut mukanaan paljon hyvää ja toimivaa. Niiden yhdistelmä on vain hankala. Liian usein näkee ihmisiä, jotka sen sijaan että keskittyisivät läsnäoleviin ihmisiin, käyttävät aikaansa puhelintaan räpeltäen. On liian tärkeää selata Facebookia, Twitteriä tai WhatsAppia. On todella ärsyttävää olla sellaisessa seurassa läsnä. Tiedän, että on jo olemassa yrityksiä ja vaikkapa seurakuntia, joissa puhelinten tuonti palaveriin on kokonaan kielletty. Erään seurakunnan nuorisotiimin jäsenet jättävät puhelimensa oven vieressä olevaan koriin, äänettömänä ja kuvaruutu alaspäin.

Viimeksi, kun tyttäreni synttäreillä törmäsin samaan ilmiöön tein päätöksen. Tästä lähtien meidän perhejuhlissamme ovat puhelimet kiellettyjä. Niin ikään olen alkanut huomautella kavereille asiasta. Sanon melko suoraan ja töykeästikin: Laita puhelin pois! Ole läsnä! Me olemme tässä nyt! Räplää kotonasi!

Kevätallergia ei ole naurun asia! Minä en enää suostu siihen, että kanssani olevat ihmiset kokevat virtuaalimaailman tärkeämmäksi kuin minut. Olen ehkä vanhanaikainen. Kenties olen itsekäs. Olkoon niin, mutta rajansa kaikella. Tässä on minun rajani.

Mitä mieltä sinä olet?

Ps. Tässä on aiheeseen liittyvä video. Törmäsin siihen sattumalta tänään.

Read Full Post »

1111Tänään, kun selailin perinteiseen tapaani Facebookissa kiertäviä juttuja, sattui silmiini tapaus MC Abdi. Kyseinen nuorimies oli ilmeisesti liittynyt monien muiden tykkäyksiä keräävien joukkoon ja laittanut itsestään kuvan facebookiin tekstillä: ”Jos 5000 tykkää tästä, menen takaisin Somaliaan”. Kuva keräsi hetkessä tuhansia tykkäyksiä ja satoja vihaisia ja suoraan sanoen pöyristyttäviä kommentteja.

Meidän aikamme uudissanoihin kuluu myös termi ”vihapuhe”. En ainakaan muista, että nuoruudessani olisin koskaan kuullut kenenkään puhuvan vihapuheesta. Tänä päivänä puolestaan vihapuhetta tuntuu olevan kaikkialla. Itse asiassa joskus vaikuttaa jopa siltä, että vihapuheeksi leimataan kaikki asiallinenkin argumentointi, oli sitten puheenaiheena seksuaalivähemmistöt, pakkoruotsi tai maahanmuuttajat.

Olen aiemmin kirjoittanut jonkin verran ajatuksiani maahanmuutosta. En koe tarvetta muuttaa mitään siitä, mitä kirjoitin tuolloin, yli kolme vuotta sitten. Olen saanut itse olla useammassakin sellaisessa työpaikassa, jossa on joukko maahanmuuttajia töissä. He ovat puolestaan edustaneet useaa eri kansallisuutta ja ovat poikkeuksetta olleet hyviä ja ahkeria työntekijöitä.

Mielestäni niin pakkoruotsiin kuin maahanmuuttonkiin liittyy eräs yhteinen ongelma ja tyytymättömyyden aiheuttaja. Se on epäoikeudenmukaisuus. Selvennän sitä näin: Minä asun pienellä, kaksikielisellä paikkakunnalla. Minulla on useita kaksikielisiä tai pelkästään ruotsinkielisiä ystäviä. He ovat hyvää porukkaa ja luvalla sanoen ruotsinsuomalainen kulttuuri vaikuttaa monella tapaa rennommalta ja iloisemmalta kuin meidän suomenkielisten. En osaa, enkä halua ajatella heistä mitään pahaa.

Usein kielikysymyksessä otetaan esille se kiistaton tosiasia, että ruotsinkielinen ei välttämättä saa palvelua virastossa omalla äidinkielellään. Meillä on tilanne joskus toisinpäin. Tänä päivänä eteen tulee todennäköisimmin tilanne, jossa olet käymässä terveyskeskuksessa ja sinua hoitaa ummikkoruotsalainen lääkäri ja tulkkinasi toimii sairaanhoitaja, joka ei hänkään osaa suomenkieltä kunnolla. On jotenkin halju tunne selitellä omia oireitaan, kun ei ole varma, että kääntyykö kurkkukipu peräsuolentähystykseksi. No leikki sikseen, mutta tällaisista tilanteista alkaa aivan tavallisen ihmisen kohdalla kyteä tyytymättömyys. Uskoakseni perusmaukka kokee valtavan epäoikeudenmukaisena sen, ettei hän saa Suomessa palvelua omalla äidinkielellään. Omakohtaisen kokemuksen rinnalla kaikki muut argumentit tapaavat jäädä toissijaisiksi. Niin ikään RKP on politiikallaan näyttänyt, että elämä ei aina ole helppoa paikkakunnalla, jossa RKP on vallassa. Muistan koululautakunnassa istuneen ystäväni kertoneen, kuinka pätevän suomenkielisen sijaan johonkin tehtävään valittiin epäpätevä ruotsinkielinen ihan vain enemmistön turvin. Epäoikeudenmukaista? Ehdottomasti!

Maahanmuuttoon liittyy joskus sama epäoikeudenmukaisuuden tunne. Minulla on sellainen käsitys, ja korjaa jos olen väärässä, että maahanmuuttajille suunnatusta tuesta ja heihin liittyvistä kuluista ei oikein kukaan ole selvillä. Muistelen lukeneeni, että hekin, jotka ovat yrittäneet selvittää erilaisia tukia maahanmuuttajille, ovat hämmästyneet selvitystyön vaikeudesta. Uskon, että näihin liittyy juuri tästä syystä paljon käsityksiä, jotka eivät välttämättä perustu totuuteen, mutta totuuskaan ei ole tarjolla. Saattaa olla, että pitkäaikainen naapuri kertoo perusjonnelle, että hänen vaimonsa ei päässyt hammaslääkäriin, koska jono oli liian pitkä, mutta  Ahmed vietiin taksilla sadan kilometrin päähän yksityishammaslääkärille. Naapuri kertoo, että taksi oikein odotti siellä, toi Ahmedin takaisin ja kaupunki maksoi kaiken.  Jälleen kerran tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Naapurin sanaan on totuttu luottamaan.

Aika, jona elämme on täynnä yksittäisiä tarinoita epäoikeudenmukaisuudesta. Ylevät periaatteet ja julkilausumat hukkuvat yhden ihmisen kokemuksiin. Huomaathan, ettei Ahmedin tarinan tarvitse edes olla tosi. Silti se ruokkii sitä tunnetta, joka on alkanut kasvamaan jo jonkin muun syyn tähden. Toiset tarinat Facebookissa, työpaikkojen kahvihuoneissa ja väsähtäneillä huoltoasemilla syytävät lisää polttoainetta tyytymättömyyden liekkiin. Kun liekki yltyy, se roihahtaa raivoksi ja sitä raivoa saamme lukea kaikesta siitä vihapuheesta, jota aika, jona elämme, on pullollaan.

Read Full Post »

KaruselliVihdkoinkin on aikaa istua alas ja kirjoittaa. Tuntuu siltä, että elämäni on ollut yhtä hullunmyllyä viimeiset kuukaudet. Oikeastaan kaikki lähti liikkeelle omasta mokasta. Aloin alkusyksystä kyllästymään silloiseen työhöni, joka oli vain puolipäivätyö. Tai ei työssä mitään vikaa, mutta se puolipäivätyön puolipäiväpalkka alkoi jurppimaan. Niinpä päätin alkaa tosissani etsimään uutta työtä. Innokkaana etsiskelin sopivaa vaihtelua työhöni ja laitoin hakemusta menemään, niinkuin kaikki työpaikkoja etsiskelevät. Parin läheltä piti -työpaikan jälkeen pääsin kuin pääsinkin työhaastatteluun ja sain uuden työpaikan. Astetta erikoisempi työaikakaan ei minua pelottanut, sillä täysi kuukausipalkka tuntui siinä vaiheessa kovin houkuttelevalta.

Minä raukka kuvittelin, että voin tehdä kaikenlaista työtä. Olen kuitenkin melko monenlaista hommaa kokeillut ja arvelin, että kyllä tämä uusi haastekin hoidetaan kunnialla. Haasteeksi muodostui kuitenkin se, ettei työssä ollut mitään haastetta. Siitä oppi viikossa kaiken oleellisen ja mitään muuta ei sitten ollutkaan tarjolla. Tajusin tehneeni mokan. En halua mitenkään mollata sitä työpaikkaa, koska siellä oli paljon asioita todella hyvin, mutta se ei vain ollut minua varten. Onneksi meistä pidetään sen verran huolta, että sain melko nopeasti, itse asiassa alle kolmen kuukauden vaihdettua uuteen työhöni. Siinä olen omimmillani ja viihdyn todella hyvin. Nautin jokaisesta työpäivästä ja menen jopa maanantaina tyytyväisenä töihin.

Huomaan kuitenkin sen, että vaikka järki ehtii mukaan kaikkeen tähän, niin sydän on kuin karusellissä pyörisi. On ollut jotenkin harvinaisen irrallinen ja rauhaton olo. Kaksi työpaikan vaihtoa muutamassa kuukaudessa on kyllä aika iso stressin aihe kenelle tahansa. Huomaan itsestäni myös sen, että odotan jo kovasti kesää. Veneilyihmisenä kesä on tietysti suurten odotusten kohde, mutta en muista koskaan elämässäni odottaneeni kesää niin hartaasti kuin nyt odotan. Siinäpä piilee yksi elämän sudenkuopista. Miksi on niin tavattoman helppoa elää aina jossakin muualla kuin nykyhetkessä? Miksi toiset meistä eivät tunnu pääsevän irti menneestä ja toiset elävät jatkuvassa tulevan odotuksessa? Miksi on niin vaikeaa välillä olla tyytyväinen ihan vain tässä ja nyt?

Minä toivon, että kun kevät etenee, valo lisääntyy ja sydämeni pääsee samalle levelille pääni kanssa, minä oppisin nauttimaan ihan vain jokaisesta päivästä sellaisenaan.  Muuten tämä ennestäänkin lyhyt elämä menee todella nopeasti ohi, vai mitä?

Read Full Post »

Innokkaimmat Korpialttarin lukijat ovat huomanneet, että olen pitänyt luvattoman pitkää taukoa viimeisen postaukseni jälkeen. Syy on kovin yksinkertainen: lisääntyvä valo ja ankara veneilykuume pitävät minut poissa tietokoneeni ääreltä. Marraskuussa 2010 kirjoittelin ostovimmasta, joka tuntuu meistä itse kutakin joskus vaivaavan. Tällä kertaa minua ei niinkään vaivaa ostovimma, vaan ihan perinteisen sairas odotus, että jäät sulaisivat jo pois. Ystäväni näet yllätti minut antamalla minulle lahjaksi vanhan, mutta omalla tavallaan kauniin Finmar-veneen. (Kuva ei liity siihen veneeseen mitenkään. Laitan kuvia myöhemmin.) Olen viettänyt tuntikausia omassa tallissani vanhaa venettä kunnostaen ja ehostaen. Jokainen jonkinlaista remonttia joskus tehnyt tietää sen palkitsevan tunteen, joka liittyy omilla käsillä tekemiseen ja selkeään tuloksen näkemiseen.

Yksi meidän aikamme ilmiöistä on valitettavan yleiseksi käynyt työssä uupuminen. On monenlaista väsymistä, uupumista, loppuunpalamista, masennusta ja paniikkihäiriötä. Lähipiirissänikin on ihmisiä, jotka ovat kokeneet näitä valitettavia kohtaloita. Olen siinä venettä kunnostaessani pohtinut, että mahtaako edes pienenä osasyynä joidenkin uupumiseen olla se, etteivät he saa oikeastaan koskaan kunnolla nähdä työnsä tuloksia. Monen ihmisen työ on sellaista jatkuvaa prosessia, jossa ei ole kunnollista alkua tai loppua. Työpäivän jälkeen ei välttämättä voi kokea tehneensä hyvää työtä tai näyttää jotakin sellaista, josta voi olla aidosti ylpeä.

Ei sillä, että en pitäisi kaikenlaista työtä arvokkaana, mutta luulen vain, että monen työstä puuttuu jokin sellainen elementti, joka työhön on entisaikaan saattanut liittyä. Suutari lienee ollut ylpeä tekemistään kengistä ja räätäli ompelemistaan puvuista. Koko päivän palavereissa istuva ja papereita siirtelevä konttori-ihminen tekee myös arvokasta työtä, mutta mahtaako hän silti kokea työtänsä arvokkaaksi? Tehtaalla prosessia valvova ammattilainen saattaa kokea näyttöpäätteiden tuijottamisen ja mittareiden seuraamisen loppuviimein melko yksitoikkoiseksi työksi. Alkaako mahdollinen arvottomuuden tunne syömään sitä jaksamista pitemmän päälle? Väsymyskin voi olla hieno tunne. Sitä se on ainakin silloin, kun raskaan työn ja tekemisen jälkeen jokainen lihas huutaa lepoa ja saa kaatua omaan sänkyyn. Itse tarvitsen sitä ainakin silloin tällöin.

Toivottavasti sinä saat kokea onnistumisen tunteita ja löydät jotakin sellaista elämääsi, joka tuo siihen sisältä. Toivottavasti saat tehtyä jotakin sellaista, josta voit olla ylpeä ja kokea tehneesi hyvää työtä.

 

Read Full Post »

Ihmisenä en ole kovin kerkeästi kaihtamassa uuden teknologian ja tekniikan hyödyntämistä. Taidan itse asiassa olla melko innokkaasti tarttumassa uusimpaan materiaan heti, kun vain rahavarani sen sallivat (nykyään melko harvoin). Niinpä olen myös innokas digikuvauksen puolestapuhuja. Digikuvauksen yleistyminen onkin yksi todellisista kiitoksen aiheista elämässäni.

Digikuvauksen helppouden ja edullisuuden kääntöpuolena on ainakin minulla se, että kuvia ei enää tule kehitettyä kuten ennen. Entisaikaan tuli filmirullia vietyä kehittämöön ja useimmiten vastavalmistuneet kuvat piti auton penkillä selata parikin kertaa läpi, ennenkuin malttoi ajaa takaisin kotiin. Kotona niitä sitten sijoiteltiin albumeihin ja usein pyysin vaimoani kirjoittamaan pienen kuvauksen kuvasta, hänellä kun on useimpien naisten (tai ihmisten) tavoin siistimpi käsiala kuin minulla. Näiden hyvien puolien lisäksi muistan toki senkin, kuinka kalliiksi kuvaaminen saattoi tulla ja kuinka monta kuvaa joutui heittämään pois, koska ne olivat yksinkertaisesti epäonnistuneet. En kaipaa filmirullia ja niiden kanssa häseltämistä.

Nykyään tuntuu kuitenkin siltä, että kuvat päätyvät kyllä koneelle eri kansioihin, mutta sinne ne sitten hautautuvatkin. Jotenkin kuvia ei vain tule selattua koneella, vaikka monenlaista kuvaesitystä ja albumiohjelmaakin on tarjolla. Satunnaisesti konetta selatessaan kokee välillä aitoja yllättymisen hetkiä: ”Ai, oliko mulla nämäkin kuvat vielä täällä?”. Kun yhtenä ehtoona innostuin etsimään kuvia Vedä Henkeä -seurakunnan eri vaiheista, tulin aikani kuluksi koostaneeksi kuvista tuon ylläolevan mosaiikkikuvan (Kuvan oikea koko 73 x 73cm.). Kuvia selaillessani tunsin syvää kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olemme saaneet yhdessä kokea. On jotenkin uskomatonta, miten yksi kuva voi tuoda mieleen niin paljon muistoja ja tunteita. Yhtä kuvaa katsomalla voit muistaa kokonaisen päivän tapahtumat, ihmiset, ilot ja surut.

Valokuvakokoelmastani innostuin niin, että päätin tehdä vielä toisen kuvaesityksen. Päätin hyödyntää iPhoton kuvaesityksen siirtymiä saadakseni ripauksen näyttävyyttä mukaan. Yllättäen esityksen tekemiseen meni tunteja aikaa. Niin paljon kuvia. Mitä valita ja mitä jättää pois? Kovan työn ja ankaran karsimisen jälkeen oli kuvaesitykseni silti yli kahdeksan minuuttia pitkä. Se ei ole ehkä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan oikein, mutta hällä väliä, ne ovat minun muistojani. Ne ovat niitä pieniä hetkiä, jotka on tullut ikuistettua muistojen maailmaan.

Missä ovat sinun kuvasi? Oletko tehnyt viime aikoina matkoja muistoihisi? Mitäpä, jos tänään istuisit hetkeksi koneellesi tai mieluummin ihan perinteisen valokuva-albumisi äärelle ja eläisit uudelleen joitakin elämäsi hetkiä? Luuletko, että olisit kiitollinen tai onnellinen elämäsi kuvia katsoessasi? Saisivatko kuvasi sinut tuntemaan ylpeyttä, iloa tai tyytyväisyyttä? Mitä jos elämäsi kuvakirjassa on vain sivuja, jotka haluaisit repiä irti? Onko siellä hetkiä, jotka haluat unohtaa ja vaiheita, jotka halua pyyhkiä pois? Voiko olla niin, että päällimmäiset tunteesi ovatkin häpeä, inho tai viha? Miltä näyttää sinun albumisi?

Et enää voi vaikuttaa siihen, minkälainen kuvakirja elämästäsi on tähän mennessä muodostunut. Voit vain vaikuttaa siihen, minkälainen albumi elämästäsi tehdään tästä eteenpäin.

Tähän sopii Mamba ja valokuvia…

Read Full Post »

Lapsiperheissä kyllä tiedetään, että mahdollisia rahareikiä löytyy pilvin pimein. Esimerkiksi meillä näin kesällä päivittäinen mankuminen kulminoituu Powerparkin ympärille: ”Milloin mennään powerparkkiin? Kaikki kaveritkin ovat jo käyneet siellä! Mennäänkö jo huomenna?”

Olisi sitä lomareissujen lisäksi tarvetta uusille polkupyörille, vaatteille, kengille ja monelle muulle tarpeellisemmallekin hankinnalle. Olen yrittänyt kuitenkin opettaa lapsilleni talouden perustotuuksia. Vanhin lapsistamme lopettaa jo kinumisen, kun kerron talouden realiteetteja: ”Poika, meillä ei ole pennin hyrrää rahaa. Ei tipu!” Tuo yleispätevä vastaus toimii itse asiassa jokaiseen hankintaan, mitä lasten mieliin pälkähtää kinua. Se, ettei ole rahaa, pitää meidän perheessämme useimmiten paikkansa. Jos jotakin haluaa, siihen on säästettävä, mikä on varsin terve muistutus itse kullekin pikavippeihin ja osamaksuihin tottuneelle.

Helsingin Sanomien (19.7.) Merkintöjä -palstalla Piia Elonen, politiikan toimituksen varaesimies, tekee selkoa Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmasta. Elonen huomioi, että ohjelmassa kyllä puhutaan oppisopimuskoulutuksen lisäämisestä, mutta että sen rahoituksesta leikataan 21 miljoonaa euroa. Samoin luvataan turvata vanhusten asuntojen korjausavustusten riittävyys ja nopeuttaa maahanmuuton viranomaiskäsittelyä. Molemmista kuitenkin päädytään leikkaamaan rahoitusta pienemmäksi.

Hyvänä huomiona Elonen jatkaa edelleen, että ”hallitusohjelmassa selvitetään ja edistetään paljon. Se kuulostaa hyvältä… …nyt alkaa kuulostaa siltä, että edistämisestä ja selvittämisestä puhuminen tarkoittaa, ettei varmasti tehdä mitään… …Hallitus lupaa myös selvittää tarpeet kiristää aborttilainsäädäntöä. Johtoryhmästä kerrottiin HS:lle, ettei se tarkoita mitään. Erilaisilla selvityshankkeilla onkin ilmeisesti lähinnä ostettu poliittisissa kamppailuissa joku neuvotteluosapuoli tyytyväiseksi, kuten esimerkiksi aborttiselvityksellä kristillisdemokraattien Päivi Räsänen.”

Samassa lehdessä oli myös Tuomas Niskakankaan juttu Yhdysvaltain velkakriisistä. Lyhyt juttu päättyi toteamukseen, että ”Yhdysvaltojen velkaantumista ovat kiihdyttäneet presidentti George W. Bushin kauden veronkevennykset ja Obaman talouden elvytyspaketit”

Kai kyse on loppuviimein siitä, että me ihmiset haluamme saada kaiken. Aivan kuten minun lapseni ovat jo nuorella iällä oppineet määrätietoisiksi kuluttajiksi, me aikuisenakin haluamme oppisopimuskoulutuksia, hissiavustuksia, remonttitukia, nopeampaa viranomaistoimintaa, parempia teitä, maukkaampaa kouluruokaa, lyhyempiä sairaalajonoja ja kaiken lisäksi aina yhtä ihania veronkevennyksiä. Me haluamme kaikkea, mutta emme halua maksaa siitä oikein mitään.

Poliitikkoparat ovat kuin niitä uusavuttomia isiä, jotka eivät ole oppineet sanomaan lapsilleen: ”ei”. Ehkä jo seuraavia vaaleja varten he pukevat tavoiteensa ’edistämisiin’ ja ’selvityksiin’, vaikka tietävät, että rahaa ei ole. On vain liian monta rahareikää. Kaikkea haluamaansa ei vain voi saada.

Eikä tässä kaikessa ole ’ostettu’ vain Päivi Räsästä tyytyväiseksi, vaan meidät kaikki. Mehän olemme kaikki tyytyväisiä, kun meille luvataan sitä sun tätä, vaikka niiden lupausten täyttämiseksi ei löydy rahaa.

Minä luulen, että meille kaikille tekisi joskus hyvää, että poliitikkomme sanoisivat: ”Kansalaiset, meillä ei ole pennin hyrrää rahaa. Ei tipu!” Voi olla, ettei se poliitikko tulisi uudelleen valituksi, mutta ainakin me saisimme muistutuksen siitä, että raha ei kasva puissa.

Read Full Post »


”Mutta Paavali vastasi: ”En ole järjiltäni, arvoisa Festus. Minkä puhun, puhun totuuden ja terveen järjen mukaisesti. Kuninkaalle nämä asiat kyllä ovat tuttuja, ja siksi voinkin avoimesti puhua niistä hänelle. Yksikään niistä ei ole hänelle tuntematon, siitä olen varma – eihän tämä ole tapahtunut missään syrjäisessä kolkassa. Uskotko profeettoja, kuningas Agrippa? Tiedän, että uskot.” ”Vähälläpä luulet tekeväsi minusta kristityn”, Agrippa sanoi.” (Ap.t. 26:25-28)

Tuo raamatunkohta, tai sen ruotsinkielinen versio ”otti korvaan” ensi kertaa asuessamme vuosia sitten Ruotsissa. Silloisen ruotsalaisen seurakuntamme saarnaaja sivusi saarnassaan kyseistä tekstiä, ja olen sitä siitä lähtien silloin tällöin kummastellut. Alla on ensin ruotsin, -ja sitten englanninkielinen käännösversio, tarkennettuna jae 28. Siinä missä muut näkevät ”vähältä piti”, suomalaiset ”vähälläpä luulet.” :

”Då sade Agrippa till Paulus: ”Föga fattas att du övertalar mig och gör mig till kristen.””

”Then Agrippa said to Paul, Almost you persuade me to be a Christian.”

Ottaen täysin tietoisen riskin siitä, että tietyt tahot saattavat saada tästä lisää ”vettä myllyynsä”, tai ainakin aihetta hymyillä vinosti partoihinsa, päätin laittaa sen tähän avoimuuden nimissä yleisemminkin kummasteltavaksi. Sillä kummastusta sen toden totta, ainakin pitäisi herättää! Sittemmin on ilmestynyt vuoden 1992 käännös (josta ylläoleva lainaus) eikä mikään ole muuttunut.

Onko kenties niin, että suomalaiset eivät kerta kaikkiaan kykene (edes raamatunkäännöskomiteassa) näkemään asioita kuten muut? Vaiko kenties niin että suomalaiset ovat oikeassa ja muut väärässä?

Vaiko niin, mihin otsikkokin viittaa: Tuo nyt on sen verran pikku juttu ettei tuohon kannata kiinnittää huomiota?

Eihän tuokaan kohta tosin autuuden menetystä aiheuta, olisipa vain mukava tietää, mikä on konsensus tässä asiassa.

Read Full Post »

Muistan jossakin kuulleeni rovasti Urho Muroman sanoneen herätysliikkeistä jotenkin tähän tapaan: ”Herätysliikkeen ensimmäinen sukupolvi joutuu raivaamaan tilan itselleen. Toinen sukupolvi saa nauttia hedelmistä, kolmas alkaa tehdä sääntöjä ja neljäs sukupolvi elää traditioissa”. Myönnän heti alkuun, että muistikuvani on niin hatara, että lainaus on sen vuoksi kovin epämääräinen. (Jos joku tietää sanamuodot paremmin, kerro ihmeessä minulle.) Muroman ajatus, sellaisena kun sen itse ymmärrän, on se että jokainen herätysliike kulkee jonkinlaisen kehityskaaren lävitse ja päätyy lopulta vanhoissa muistoissa tarpovaksi marginaalivoimaksi.

Ollessani aikoinani helluntaipastorina törmäsin aika ajoin ihmisiin, jotka arvelivat ajan kulkeneen jo helluntaiherätyksenkin ohitse. En oikein osannut sanoa asiaan mitään, sillä moisen toteaminen vaatii enemmän perspektiiviä kuin minulla silloin oli. En laita kovin paljoa painoarvoa tämänhetkiselle perspektiivin tasollenikaan, mutta muutamat yksittäiset esimerkit ovat silti pysäyttäneet miettimään.

Taannoin pastori harmitteli puhelimessa tehneensä virkavirheen antaessaan siirtotodistuksia seurakuntaansa vaihtaneille ihmisille. (Siirtotodistus on ns. vapaiden suuntien seurakuntien tulostama lappunen, jossa siirtyvät yhteys- ja muut tiedot uuteen seurakuntaan. Suosituksena on, että paperi lähetetään suoraan uuteen seurakuntaan eikä sitä anneta ihmiselle itselleen, ettei se jää hyllyyn makaamaan.) . Pastorin vilpittömän harmistuksen purkausta kuunnellessani ajattelin: ”Ethän sinä ole virkamies. Et sinä voi tehdä virkavirhettä. Ei ole olemassa sääntöä siirtotodistuksesta, on vain suosituksia. Ei tämä siirtotodistus ole huippusalainen asiapaperi, se on itse tulostettu lappunen”. On ikävää, että pastori koki niin voimakkasti tehneensä väärin, vaikka hän ei itse asiassa ollut minkäänlaista rikettä tehnyt.

Sama vakava virkamiehen asenne tuntuu vain yleistyvän muutenkin helluntaiherätyksessä. Joskus tulin maininneeksi seurakuntaoppaasta, jonka suositusten mukaan maksetaan kilometrikorvauksia ja puhujapalkkioita. Hyvä tavoite tasapuolisesta palkkauksesta on toisaalta johtanut monin paikoin puhujavierailujen loppumiseen. Ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa sitä, mitä suositukset sanovat. Kun äänentoiston volyymin kestoaihe kiertää RiVon palstoilla, on laki 85 desibelin voimakkuusrajasta esillä. Tavoite on hyvä, mutta afrikkalaisen seurakunnan kirkonmenoja katsoessa ei tule ensimmäisen mieleen, että murehtivatkohan nämä desibelirajaa?

Tiedän kyllä, että muuttuva ja uudistuva lainsäädäntö tuovat uusia vaatimuksia seurakunnille. Olen kuitenkin huolissani jos seurakunnat ja pastorit, joiden tulisi murehtia ihmisistä ja ilosanomasta, ovat kiinni strategioiden luomisessa, pelastussuunitelmien täyttämisessä ja lapsi- ja nuorisotyön linjausten parissa. Tarkistetaan työehtosopimuksia ja rikosrekisteriotteita. On huolehdittava koulumaksuista ja kannatusmaksuista. Ollaan mukana erilaisten järjestöjen hallituksissa, lautakunnissa, valiokunnissa ja yhteistyöelimissä. Ylläpidetään kortistoa, säännöstöä ja rekistereitä.

Sanalla sanoen tuntuu, että ihminen on hukkunut kaiken muun säätämisen keskelle. Tuntuu, että herätysliikkeestä on tullut virkamiesliike. Tuntuu, että on saavuttu tuohon neljänteen sukupolveen, joka elää menneiden aikojen muistoissa ja traditioissa. Olenko väärässä? Ovatko syyssateet pehmittäneet pääni? Onko helluntaiherätys tullut marginaalivoimaksi?  Onko tämä vain katkeruudesta kumpuavaa kitinää? Onko tässä ponttia?

[Lisäys: Tämän postauksen kirjoittamisen ja julkaisun välillä meni pari päivää. Nyt kun luen sitä uudestaan haluan täsmentää vähän. Tarkoitukseni ei ole ensisijaisesti kiukutella tai kritisoida , vaan avata keskustelua. Olen ensimmäisenä valmis myöntämään, että voin olla väärässä ja turhan kriittinen. Minä tiedän, että helluntaiherätyksessä on paljon potentiaalia. Saadaanko se käyttöön, on toinen juttu. Kerro oma ajatuksesi. Miten sinä näet asiat?]

Read Full Post »

Older Posts »