Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Kuolema’ Category

Aikaansa seuraava ihminen ei kaiketi ole välttynyt huomaamasta sitä, että höyrylaiva Titanicin turmasta alkaa olla kutakuinkin kulunut sata vuotta. Laivan tarina ja kohtalo täyttävät kaikki ne kriteerit, joita legendan syntymiselle tarvitaan ja niinpä Titanicista tiedetään monien faktojen lisäksi myös monia huhuja ja tarinoita, joiden todenperäisyys on todella kyseenalainen. Tajusin itsekin muodostaneeni käsityksiäni viime aikoina vain James Cameronin sinänsä laadukkaaseen elokuvaan pohjautuen. Päätin hetken mielijohteesta lainata kirjastosta itselleni laadukkaan kirjan, että saisin paremman kuvan siitä, mitä ihan oikeasti tapahtui. Ainoat Titanicin hylylle sukeltaneet historioitsijat John P. Eaton ja Charles A. Haas ovat kirjoittaneet kirjansa tuon legendaarisen laivan eri vaiheista ja heidän tietojaan päätin hyödyntää minäkin.

Siinä kirjaa lukiessani tuli mieleeni yksinkertainen analogia: Titanicia pidettiin uppoamattomana ja se oli aikansa suurin ja ylellisin alus. Sen tekniset ratkaisut ja edistyksellisyys antoivat aiheen olettaa, että laivasta tulisi yhtiölleen oikea rahasampo. Historioitsijat kertovat, että jäävuoreen törmäämisen jälkeen laivan päällikölle ja mukana olleille White Star Linen edustajille selvisi hyvinkin nopeasti, että laiva tulisi uppoamaan. Neljän osaston täyttymisestä vedellä olisi vielä selvitty, mutta viides oli liikaa. Kuitenkaan monet matkustajista eivät yksinkertaisesti uskoneet olevansa vaarassa, niin luja oli heidän luottamuksensa Titanicin suuruuteen ja uppoamattomuuteen. Ehkä on niin, että meillä ihmisillä on sisäsyntyinen taipumus uskoa oman elämänpurtemme uppoamattomuuteen. Me, jotka matkaamme elämän merellä omalla Titanicillamme saatamme olla matkalla siihen kohtalokkaaseen jäävuoreen, mutta me emme tahdo uskoa sitä. En tahdo maalata piruja seinille, mutta muistelen Cameronin elokuvan kohtausta, jossa laivayhtiö johtaja Joseph Bruce Ismay keskustelee laivan pääsuunnittelija Thomas Andrewsin kanssa. Ismay ihmettelee, että: ”Ei kai Titanic voi upota?”. Herra Andrews vastaa: ”Kyllä voi. Ja se tulee uppoamaan. Se on matemaattisesti varmaa.” Itse asiassa sama on totta meidänkin kohdallamme. Jonakin päivänä meidän oma Titanicimme tulee uppoamaan. Se on matemaattisesti varmaa. Oikeastaan ainoa epävarmuustekijä onkin: onko meille tilaa pelastusveneessä?

Toinen mieleeni noussut asia koskee varoituksia jäävuorista. Sunnuntaiaamuna Titanic sai ensimmäisen viestin, jossa sitä varoitettiin jäävuorista. jäälautoista ja ahtojäistä. Itse asiassa laiva sai sunnuntain aikana useita varoituksia jäälautoista ja jäävuorista. Laivalle välitettiin vielä sunnuntai-iltana klo 21.40 viesti, jossa sille kerrottiin, että suoraan sen reitillä on ”runsaasti raskasta ahtojäätä ja runsaasti kookkaita jäävuoria”. Yksin lennätinhuoneessa tuolloin olleella John George Phillipsillä ei ollut aikaa, mahdollisuutta tai halua viedä tuota tärkeää viestiä komentosillalle. Saattaa olla, että meillekin kyllä annetaan useita varoituksia, mutta me emme vain ryhdy koskaan tarvittaviin toimiin niiden vuoksi. Kenties meilläkään ei ola aikaa, mahdollisuutta tai halua ottaa varoituksia vakavasti. Tupakoitsija kyllä lukee askin kyljessä olevia varoituksia, mutta ehkä vasta törmäys pysäyttää? Ehkäpä jäävuoret sinun vesilläsi ovatkin ystäväsi varoituksia liiallisesta työtahdistasi ja jatkuvasta kiireestäsi, jotka käyvät vielä sinun kohtaloksesi. Ehkäpä olet saanut varoituksia terveytesi laiminlyönnistä. Kenties sinun elämäsi merellä varoituksia antavat oireilevat lapsesi tai kylmäksi käynyt suhde puolisoosi, kun laiminlyöt perheesi. Jos me pysähdymme oikein miettimään, niin useimmiten me olemme kyllä saaneet varoituksia ennen sitä viimeistä kohtalokasta viestiä: ”Jäävuori suoraan edessä!”.

Titanic on maannut meren pohjassa pian sata vuotta. Siitä huolimatta mekin voimme vielä oppia siitä.

Read Full Post »

”Maailma on menettänyt visionäärin. Eikä hänen muistolleen ole hienompaa kunnianosoitusta kuin se, että iso osa maailmasta sai kuulla hänen kuolemastaan hänen kehittämällään laitteella” – Barack Obama

Minäkin olen yksi niistä, jotka lukivat surullisen uutisen Steve Jobsin kuolemasta iMacin ruudulta. Uutisen luettuani päädyin selailemaan Twitterissä leviäviä ajatuksia Jobsista iPhonellani. Huomaan olevani liikuttunut ja surullinen lukieassani eri uutisia ja reportaaseja minulle tuntemattoman miehen elämästä.

Steve Jobsia on ylistetty visionääriksi, edeltäkävijäksi, pioneeriksi, uranuurtajaksi, innovaattoriksi ja loistavaksi johtajaksi. Näihin luonnehdintoihin on kelppo yhtyä. Näillä ominaisuuksilla Steve on innoittanut ihmisiä sellaisillakin osa-alueilla, joilla ei ole sinänsä mitään tekemistä teknologian kanssa. Muistan, kuinka eräässä seurakunnan johtamiseen keskittyvässä tapahtumissa yli puolet puhujista siteerasi Steve Jobsia tai käytti Applea jollakin tavoin hyvänä esimerkkinä ja vertauskohtana seurakuntien johtamiseen. Eivätkä ole aivan harvassa ne saarnat, joissa Steve on esimerkkinä käynyt. En usko, että Steve koskaan kuvitteli, että hänen ajatuksensa muuttaisivat seurakuntien tapaa jäsentää maailmaansa. Jossakin joku kyselikin leikillään, että ”palvotaanko täällä Steve Jobsia vai Jeesusta?”.

Steve Jobs on tietokoneiden käyttäjille samaa mitä Michael Jackson muusiikinystäville tai Wayne Gretzky jääkiekolle. Mies, joka on suurempi kuin oma lajinsa. Vaikka en itse kuulu missään asiassa fanaattisten fanien joukkoon, olen silti aina ihaillut osaavia ja kyvykkäitä ihmisiä. Steve Jobs oli kiistatta osaava ja kyvykäs henkilö. Muistan, kuinka vahvassa PC-uskossani ärsyynnyin kuunnellessani Mac-fanaatikkojen väitteitä Macin paremmuudesta. Viiden minuutin Mac-kokeiluja tehden totesin käyttöliittymän hankalaksi (se oli vain erilainen) tai rumaksi (kun en löytänyt tuttuja ikoneita). Vasta kun jouduin työni kautta läheisempään kontaktiin Macin kanssa, jouduin pikkuhiljaa luopumaan uskostani. Mac oli kuin toiselta planeetalta. Se on sitä vieläkin.

Ennen kaikkea ihailen Jobsissa hänen intohimoista suhtautumistaan omaan työhönsä. Itse asiassa maailmassa on harvoja niin kauniita asioita, kuin ihminen joka uskoo omaan tekemiseensä ja rakastaa työtään sydämensä pohjasta. Sellaisia ihmisiä ei ole liikaa tässä maailmassa. Nyt heitä on yksi vähemmän.

Kiitos, Steve!

Read Full Post »

Siitä on jo vuosia aikaa. Tarkemmin sanottuna kolmetoista vuotta. Suoritin silloin varusmiespalvelustani Oulussa ja tulin kerran kulkeneeksi Oulun hautausmaan halki kohti kasarmia. Kuten meillä elävillä on tapana, katselin siinä kulkiessani vainajien hautakiviä. Lintujen laulun, liikenteen vaimean melun ja puiden lehdissä humisevan tuulen rinnalla tuntuivat hautakivet kylmiltä, elottomilta ja jotenkin kaukaisilta. Elämän ja kuoleman kontrasti. Juuri sillä aluella, jossa kuljin, oli kiviin usein hakattu vainajan ammatti. Omien kiviensä alla makasivat merimiehet, apteekkarit, lääkärit, puusepät, lääninrovastit ja tehdastyölaiset. Oli suutaria ja tehtaanjohtajaa, kirkkoherraa ja kalastajaa, talonpoikaa ja upseeria. Kaikki saman arvoisia. Jokainen elämänsä elänyt.

Hautajaiset ja hautausmaa ovat yleensä meille eläville melko vastenmielisiä paikkoja. Yleensähän molempiin liitty melko paljon surua ja ikävä muistutus omasta kuolevaisuudestamme. Sain etuoikeuden olla eilen läheisen hautajaisissa ja siinä hautausmaalla ollessani muistui mieleeni tuo kävelyretki vuosien takaa. Jäin silloin miettimään, että mahtoiko ihmisille olla tärkeää, että heidät muistettiin juuri merimiehinä tai tehtaanjohtajina? Mahtoiko joku kokea merkittävänä, että hänestä muistettaisiin juuri hänen elämänsä saavutukset?

Aina, kun kuolema vierailee tarpeeksi lähellä, sitä miettii omaa rajallisuuttaan. Jokainen kuolee joskus. Mitä minä haluaisin muistettavan itsestäni? Haluaisinko olla toisten muistoissa salibandyn pelaaja vai graafinen suunnittelija? Pitäisikö minut muistaa pastorina vai perheen isänä? Onko sillä kaikella edes väliä? Onko sittenkin niin, että ei ole niin väliä, mitä ihmiset sanovat täällä maassa kuin sillä, mitä Jumala sanoo taivaassa?

Read Full Post »