Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Koulu’ Category

kylttiNoin puolitoista kilometriä. Siinä on koko elämäni matka. Tai ei sitä vielä tiedä, mutta tuollainen matka oli Google Mapsin mukaan Malmin sairaalalta Pietarsaaren uudelle hautausmaalle. Malmilta matkani alkoi ja on luultavaa, että tuonne hautausmaalle se päättyy. Suokoon luoja, että se päivä on vielä kaukana.

Meillä oli tämän vuoden Jaakon Päivien aikaan myös luokkakokous. Itse asiassa Jaakon Päivät on suosittu ajankohta järjestää luokkakokouksia, koska kaupungissa on niin paljon muutakin nähtävää päivien aikana. Me järjestimme ABI-96 -vuosiluokan 20-vuotistapaamisen lauantaina 23.7. (Tai muut järjestivät, minä olin vain mukana nauttimassa.)

Luokkakokoukset ovat monella tapaa mielenkiintoisia tapahtumia. Omasta mielestäni on hienoa nähdä vanhoja koulukavereita, vaikka on selvää, ettei jokaisen kanssa ehtinyt olla kouluaikana kovin läheinen, varsinkin, jos satuttiin eri luokille. Jonkun kanssa eivät ehkä kemiat kohdanneet mutta taas toisen kanssa sitä oli kovinkin läheinen.

Moni jättää myös väliin luokkakokouksia. On selvää, että toisilla on vain kiireitä. Joku on ehkä muuttanut ulkomaille, eikä halua laittaa rahaa lentolippuihin ja jollakulla voi olla vaikkapa perhetilanne sellainen, että paikalle ei vain pääse. Samaan aikaan on kuitenkin niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät halua tai jopa kehtaa tulla luokkakokoukseen. He saattavat olla häpeissään oman elämänsä tilanteesta, työttömyydestä, lapsettomuudesta tai sinkkuudesta. Ikävää on sekin, että joku saattoi olla sen verran kiusattu kouluaikana, ettei halua enää olla missään tekemisissä koulukaveriensa kanssa.

Mielestäni on ikävää, jos joku kokee häpeävänsä omaa elämäänsä. Meistä jokainen tajuaa jo tässä vaiheessa, etteivät kaikkien unelmat toteutuneet, eivätkä kaikki päässeet haluamaansa kouluun ja työpaikkaan. Senkin me ymmärrämme, että joillekin myös ne toteutuneet unelmat ja työpaikat osoittautuivat pettymyksiksi. Harvalla meistä on sellainen ote elämään, että me taivutamme elämän omaan tahtoomme. Taitaa olla niin, että elämä taivuttaa meistä jokaisen.

Erityisen hienoa oli huomata, kuinka meidän luonteenpiirteemme olivat näkyvissä jo kouluaikana. Tottakai kaksikymmentä vuotta jättää jälkensä jokaiseen, mutta iloiset ihmiset olivat edelleen iloisia, rempseät rempseitä ja pohdiskelijat mietteliäitä. Kun me esittelimme itsemme taas toisillemme, niin moni Pietarsaaressa tai lähistöllä asuva sanoikin jotenkin vähättelevästi, ettei ole “tämän pidemmälle päässyt”. Vähättely on turhaa. Elämänlaatua, menestystä tai onnea ei mitata kilometreissä.

Oma isäni asuu nyt talossa, josta lienee 300-400 m hänen lapsuudenkotiinsa. Isi on maailman meriä kiertänyt ja aina tähän samaan pieneen kaupunkiin palannut. Onnellinen hän silti on. Pietarsaaren tunnuslause pitää kyllä paikkansa: “Koti on siellä, missä sydän asuu.”

Siispä, jos tuo puolitoista kilometriä osoittautuu elämäni matkaksi, olen silti onnellinen. Ja toiveeni on, että myös kaikki me, jotka huusimme kuorma-auton lavalta: “ABI YSIKUUS, KANSAKUNNAN TOIVO UUS!”, olisimme onnellisia, vaikka kansakunnan toivoiksi meistä ei ehkä loppujen lopuksi ollutkaan.

Mainokset

Read Full Post »

Näin eläkeputkessa jo olevana, eläkettä odotellessa, on ehkäpä enemmän aikaa kiinnittää huomiota erilaisiin yhteiskunnassa esiintyviin kummallisuuksiin. Kuten armottomaan kilpailuun, joka alkaa viimeistään päiväkodissa, mutta sen voidaan nykymenolla sanoa alkavan jo kohdussa!

Otin pienen näytteen Wikipedian aborttia käsittelevästä kohdasta jossa todetaan: ”Vuotta 1973 voidaan pitää aborttien huippuvuotena, jolloin tehtiin abortteja yli 23 000.” Sen enempää en asiaa tutkinut, mutta päättelen että jos aborteista nykyään olisi kokonaan luovuttu, olisi se luultavasti ylittänyt uutiskynnyksen ollen täten yleisessä tiedossa.

Eli ihminen joutuu jo sikiövaiheessa, itse sitä tiedostamatta kilpailemaan pelkästään siitä, näkeekö hän päivänvalon! Jos tuo vaihe onnistuneesti sivuutetaan, on seuraava areena päiväkodissa.

Tässä joku päivä sitten osui silmään artikkeli Pohjalaisen matkailuliitteestä, jossa kerrottiin Etelä-Korean arjesta, jossa ikuinen kilpailu alkaa todellakin pahimmillaan jo päiväkodissa:

”Viimeistään 10-vuotiaina lapset lähetetään peruskoulun lisäksi yksityiskouluun, oli varaa tai ei.” Leikkimisen voi unohtaa, ”koska koulupäivä venähtää usein iltakymmeneen.” ”Itsemurhatilastojen piikki osuu yliopistojen hakuajoille”, ja jos noista vaiheista vielä selviää korkeasti koulutettuna, ”alkaa armoton taistelu työpaikoista. Työmarkkinoilla pelkkää ysin todistusta ei edes vilkaista!” Siinä muutama poiminta kyseisestä artikkelista joka oli Pohjalaisen liitteenä 28.09.2011.

Noita mietiskellessäni, kuinka ollakaan, samaisen Pohjalaisen 01.10.2011 numerossa oli artikkeli sekä lasten, että ikääntyvien yliopistosta! Ihan täällä koto-Suomessa!

Lasten kouluttamiselle ehkä jonkin verran löytyy ymmärrystä (jotta pärjäisivät Korealaisille?), mutta ikäihmisten kohdalle nousee suuri kysymysmerkki. Etenkin kun yritysten kolmekymppiset rekrytoijat tekevät hartiavoimin työtä saadakseen yli 50-kymppiset työnnettyä joko eläkeputkeen tai mihin vain, kunhan häipyvät pois silmistä.

Saman aikaisesti päättäjät hokevat mantraa työurien pidentämisestä!

Loppukaneetiksi haluan kuitenkin muistuttaa niin itseäni, kuin meitä kaikkia kilpailulajista, josta aiheutuneita rasitusvammoja ei yksikään lääkäri sen paremmin kuin kiropraktikkokaan, todennäköisesti koskaan ole joutunut hoitamaan. Toisaalta, jos tuon kaltaisessa kilpailussa ihan rasitusvammoihin asti uurastaa, lienee se pelkästään positiivinen asia. Taitaa muuten olla ainoa laji, jossa Raamattu kehoittaa meitä keskinäiseen kilpailuun:

”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room. 12:10)

Read Full Post »

Muistan sen päivän oikein hyvin. Olin menossa kolmannelle luokalle. Kaksi ensimmäistä luokkaa olin käynyt pienessä Choreaeuksen koulussa. Nykyisin ei kai missään ole enää kahden luokan kouluja, mutta silloin ennen kun raha ei määrännyt kaikkea, se oli vielä mahdollista. Kolmannelle luokalle me siirryimme Ristikarin koululle. Olimme muuttaneet kesällä uuteen taloon ja se sattui olemaan sellaisella aluella, että sieltä mentiin juuri Ristikarille. Syksyn ensimmäisenä päivänä törmäsin koulun pihalla pariin kaveriinkin. Jari Pyykölä ja Timo Hanhikangas tulivat minua vastaan ja he tietysti kokeneina Ristikarilaisina halusivat opettaa uutta tulokasta talon tavoille. En nyt tarkoita mitään simputusta, vaan ihan reilusti kaverit esittelivät koulua. Kaksi asiaa on syöpynyt mieleeni tuosta kolmannen luokan ensimmäisestä päivästä syksyllä 1986: Olli Tuikka ja Kusisuo.

Olli Tuikalla oli jokseenkin legendaarinen maine Ristikarilla, joskaan legendaarisen maineen saavuttamiseen ala-asteella ei tarvita ehkä kuitenkaan niin legendaarisia tekoja. Se, miksi hänet muistan johtuu siitä, että Jari ja Timo molemmat toivoivat ettei Tuikka tulisi minulle opettajaksi. Muistan, kuinka säihkähdin kun meidän opettajamme sitten todella esittäytyi Olli Tuikaksi. En tiedä, miksi kaverini toivoivat minulle toista opettajaa. Tiedän vain, että minulle jäi hyvät muistot Ollista.

Ristikarin takana olevassa metsässä oli jonkinlainen märkä litakko, jolle oli annettu nimeksi Kusisuo. Siihen liittyi joku sopiva urbaanilegendakin kummituksesta tai suolle hukkuneesta tai mistä lie. Likainen lätäkkö oli tavallaan kiellettyä aluetta ja se kaikki lisäsi paikan suuruutta, arvoituksellisuutta ja pelottavuutta pienen pojan mielessä.

Kun kävin hiljattain kävelylenkillä, päätin hetken mielijohteesta poiketa takaisin Kusisuolle. Se oli kadonnut. Viereinen KWH Plastin tehdas oli laajentunut ja tehdasalue peitti alleen lapsuuden legendaarisen suon. Mutta niinkuin aina joskus käy, niin jäin siinä jotenkin muistelemaan menneitä. Oikeastaan hätkähdin, kun tajusin että noista päivistä on yli kaksikymmentä vuotta kulunut. Luulen, että parhaimmat muistot ala-asteelta liittyvät kuudenteen luokkaan. Onhan se sentään jotakin, kun saa olla koulun kinginä. Joskus silloin ajattelin, että meillä on maailman paras luokka. Minä nautin kuudennesta luokasta ja meillä oli ihan aidosti hyvä luokka ja luokkahenki.

Oli välituntijalkapalloa, jossa yksi luokkakavereista sai lisänimen ”Karahka”. Kaverin potku lähti kuin hevosen jalasta, sekä voimakkuudeltaan, että suunnaltaan. Oli Diskoja, joihin en saanut mennä ja tappeluita, joihin ei olisi pitänyt mennä. Oli ihastumisia ja niitä suloisen lapsellisia ”Alatko munkaa?” -tyyppisiä ”seurusteluita”. Mä taisin ”seurustella” yhden suloisen tytön kanssa yhdeksän kertaa. En tosin tainnut puhua tytölle kertaakaan…

Me kaikki synnyimme eri perheisiin, eri puolilla Suomea ja erilaisiin tilanteisiin. Kuitenkin me satuimme myös yhdessä elämänvaiheessa asumaan samassa kaupungissa ja sellaisessa kaupunginosassa, että me päädyimme samalle luokalle. Ja niin meidän elämämme kulkivat hetken rinnatusten. Luokkakaverini Ville Hautala on muistaakseni ainoa, jonka kanssa olimme yhdessä kaikki luokat ensimäiseltä luokalta aina lukion loppuun asti. Kaksitoista vuotta koulunkäyntiä ja siitä lähdettiin kohti elämän suurta seikkailua. Tänään olemme kaikki jossakin. Jotkut ovat vielä Pietarsaaressa. Toiset ovat muualla Suomessa ja jonkun tie on vienyt Kusisuolta kaukomaille.

Kun jatkoin lenkkiäni, olin oikeastaan kiitollinen kaikesta kokemastani ja niistä ihmisistä joihin sain tutustua. Minäkin olen maailmaa kiertänyt, mutta tänne pieneen rannikkokaupunkiin aina palannut. Tänään on poikani vuoro mennä Ristikarille. Moni asia on koulussa muuttunut, mutta niin moni asia on myös pysynyt ennallaan. Uudet muistot syntyvät, uudet ihastukset, uudet futismatsit ja uudet lempinimet. Minun muistojani ei kuitenkaan kukaan vie pois. Niissä muistoissa soi Europe, Jason Donovan ja Bon Jovi. Ne ovat upeita muistoja.

Ps. Kiitos kaikille entisille luokkakavereilleni. Toivottavasti teillekin jäi hyviä muistoja koulusta. Jos ei, niin toivon etten minä ollut se, joka teidän kouluaikaanne pilasi. Lisääthän kommenttiisi jonkun muiston, joka on sinulle jäänyt ala-asteelta mieleen.

Read Full Post »