”Rahalla voi ostaa talon mutta ei kotia, sängyn mutta ei unta, kellon mutta ei aikaa, kirjan mutta ei tietoa, aseman mutta ei kunnioitusta, verta mutta ei elämää ja seksiä mutta ei rakkautta.”
Oletko huomannut, että yksi lottoamisen mukavia puolia on mahdollisuus haaveilemiseen. On jotenkin helppoa kuvitella mitä kaikkea sitä tekisikään, jos tilille napsahtaisi muutama miljoona ylimääräistä. Näin pastorin roolissa intoudun joskus haaveilemaan siitä, että mitä kaikkea seurakunta voisikaan tehdä, jos rahaa olisi lottovoiton verran käytössä.
Kaltaiseni tekniikkaintoilijan on helppo haaveilla paremmista valopöydistä, komeammista valoista, tehokkaimmista videotykeistä tai videoscreeneistä. Mielikuvissa tulee myös rakennettua toinen toistaan upeampia toimintakeskuksia milloin minnekin puolelle kaupunkia. Eikä pienessä haaveilussa ole mitään kovin haitallista. Joskus on hyvä antaa ajatustensa lentää.
Silloin kun minussa asuva pieni realisti saa yliotteen, tajuan kuinka hankalaksi tilanne voisikaan mennä. Pienillä paikkakunnilla käy joskus niin, että seurakunnan nuorempi polvi haluaa hankkia seurakuntaan uudet äänentoistolaitteet tai vaikkapa valopöydän. Saattaa käydä niinkin, että ne laitteet tulee tosiaan hankittua. Saattaa kuitenkin olla, että laitteita tarvinneet ja käyttäneet ihmiset muuttavat pois paikkakunnalta muutaman vuoden jälkeen. Liian usein kalliit ja tekniset laitteet jäävät heidän lähdettyään käyttämättä, koska niitä ei osaa kukaan muu käyttää.
Lottovoittajapastorille tulisi sellaisessa tilanteessa ehkä mieleen palkata kaveri hoitamaan valoja ja äänentoistoa. Rahaa kerran riittää, niin mikäs siinä. En usko, että menisi kovin kauaa, kun keittiöihmiset, siivoajat, laulajat tai lastentyön vetäjät alkaisivat miettiä, että eikö meillekin voisi maksaa jotakin, kun kerran äänimiehillekin maksetaan. Ja vaikka päätyisit maksamaan jokaiselle jotakin tehdystä työstä, niin talkohenkeä, palvelualttiutta ja vapaaehtoisuutta se ei kyllä edesauttaisi. En oikein itse haluaisi nähdä sellaista seurakuntaa, jossa jokainen työtä tekevä olisi siellä pakosta. Pakko on mennä, koska on työvuoro. Lauluvastuukin tuntuisi samalta kuin iltavuoroon menisi.
Kyllä minä ymmärrän, että rahalla voi helpottaa monia eri tilanteita ja ainakin sillä voisi tehdä paljon hyvää. Ajatukseni kuitenkin on, että rahalla voit ostaa valolaitteet tai äänentoiston, mutta et palvelualttiutta. Rahalla voit ostaa työntekijöitä, mutta et innokkuutta ja asennetta. Yksinkertaisesti sanottuna rahalla voi rakentaa kirkon, mutta ei seurakuntaa. Siksipä rahaakin kallisarvoisempaa ovat innokkaat vapaaehtoiset ja palvelualttiit ihmiset. Sydämellinen kiitos teille!
Korpialttari 