Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Kirkko’ Category

”Rahalla voi ostaa talon mutta ei kotia, sängyn mutta ei unta, kellon mutta ei aikaa, kirjan mutta ei tietoa, aseman mutta ei kunnioitusta, verta mutta ei elämää ja seksiä mutta ei rakkautta.”

Oletko huomannut, että yksi lottoamisen mukavia puolia on mahdollisuus haaveilemiseen. On jotenkin helppoa kuvitella mitä kaikkea sitä tekisikään, jos tilille napsahtaisi muutama miljoona ylimääräistä. Näin pastorin roolissa intoudun joskus haaveilemaan siitä, että mitä kaikkea seurakunta voisikaan tehdä, jos rahaa olisi lottovoiton verran käytössä.

Kaltaiseni tekniikkaintoilijan on helppo haaveilla paremmista valopöydistä, komeammista valoista, tehokkaimmista videotykeistä tai videoscreeneistä. Mielikuvissa tulee myös rakennettua toinen toistaan upeampia toimintakeskuksia milloin minnekin puolelle kaupunkia. Eikä pienessä haaveilussa ole mitään kovin haitallista. Joskus on hyvä antaa ajatustensa lentää.

Silloin kun minussa asuva pieni realisti saa yliotteen, tajuan kuinka hankalaksi tilanne voisikaan mennä. Pienillä paikkakunnilla käy joskus niin, että seurakunnan nuorempi polvi haluaa hankkia seurakuntaan uudet äänentoistolaitteet tai vaikkapa valopöydän. Saattaa käydä niinkin, että ne laitteet tulee tosiaan hankittua. Saattaa kuitenkin olla, että laitteita tarvinneet ja käyttäneet ihmiset muuttavat pois paikkakunnalta muutaman vuoden jälkeen. Liian usein kalliit ja tekniset laitteet jäävät heidän lähdettyään käyttämättä, koska niitä ei osaa kukaan muu käyttää.

Lottovoittajapastorille tulisi sellaisessa tilanteessa ehkä mieleen palkata kaveri hoitamaan valoja ja äänentoistoa. Rahaa kerran riittää, niin mikäs siinä. En usko, että menisi kovin kauaa, kun keittiöihmiset, siivoajat, laulajat tai lastentyön vetäjät alkaisivat miettiä, että eikö meillekin voisi maksaa jotakin, kun kerran äänimiehillekin maksetaan. Ja vaikka päätyisit maksamaan jokaiselle jotakin tehdystä työstä, niin talkohenkeä, palvelualttiutta ja vapaaehtoisuutta se ei kyllä edesauttaisi. En oikein itse haluaisi nähdä sellaista seurakuntaa, jossa jokainen työtä tekevä olisi siellä pakosta. Pakko on mennä, koska on työvuoro. Lauluvastuukin tuntuisi samalta kuin iltavuoroon menisi.

Kyllä minä ymmärrän, että rahalla voi helpottaa monia eri tilanteita ja ainakin sillä voisi tehdä paljon hyvää. Ajatukseni kuitenkin on, että rahalla voit ostaa valolaitteet tai äänentoiston, mutta et palvelualttiutta. Rahalla voit ostaa työntekijöitä, mutta et innokkuutta ja asennetta. Yksinkertaisesti sanottuna rahalla voi rakentaa kirkon, mutta ei seurakuntaa. Siksipä rahaakin kallisarvoisempaa ovat innokkaat vapaaehtoiset ja palvelualttiit ihmiset. Sydämellinen kiitos teille!

Read Full Post »

 

Reaalimaailman haasteet ovat pitäneet minut sen verran kiireisenä, että alttarille ei ole oikein ehtinyt palaamaan. Nyt on kuitenkin sopiva hetki tuumailla maailman menoa.

Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä Tero Kartastenpää intoutuu ateistin näkökulmasta pohtimaan suvivirren sopivuutta monikulttuurilliseen koulun juhlaan. Kristillisyys kun tuntuu yleisesti ottaen olevan sellaista kulttuuritonta höttöä, joka ei sovi mihinkään, eikä kuulu kenellekään.

Itse kasvoin helluntaiskenessä, enkä sen myötä ole koskaan kuulunut kirkkoon. Siksipä minunkaan ei tarvinnut osallistua kirkollisiin toimituksiin sen enempää koulussa kuin armeijassakaan. Minä en kirkon touhuja kokenut ahdistaviksi, lähinnä ne tuntuivat olevan täynnä mitään sanomatonta diibadaabaa, kun pappi yritti olla ketään loukkaamatta.

Suvivirren muistan silti laulaneeni aina erityisellä innolla. Jotenkin kyseinen virsi oli selkeä signaali kouluvuoden päättymisestä ja odottavasta kesälomasta. Sitä tuo laulu merkitsi silloin ja sitä sen merkitsee vieläkin.

On silti olemassa meitäkin, joita ärsyttää se, että uskonto pitää saada kaikkialta pois näkyvistä ja kuuluvilta. Kaikille kyllä kelpaavat pääsiäisen ja helatorstain tuomat vapaapäivät, mutta niiden sanomasta pitäisi olla hiljaa. Virsiä saa kyllä laulella, kunhan niistä poistetaan viittaukset Jumalaan ja luomiseen. Paula Vesalan uutta suvilaulua kuvataan muun muassa sanoen, että ”Uskonnollisen ylistyksen Vesala korvasi ympäristönsuojelulla ja rauhanaatteella”. Minulle vanhana jääränä muistuvat väistämättä mieleen nämäkin sanat: ”He ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen, he ovat kunnioittaneet ja palvelleet luotua eivätkä Luojaa…”

Oli miten oli, minua silti harmittaa tämä jatkuva tarve piilottaa Jumala pois näkyvistä. Vääjämättä tulee sellainen käsitys, että ei tarvita kuin muutama ateisti tai muslimi tai muu vähemmistöön kuuluva, ja kaikkien pitää joustaa. Joskus siinäkin tulee raja vastaan.

No. Ainahan sitä voi kotona lauleskella. Sitä ei kai kukaan (vielä) kiellä?.

 

 

 

Read Full Post »

Ennustukset toteutuvat -sarjan kahlausmatkalla takerruin jälleen aiheeseen, joka takavuosina oli siinä määrin esillä, että antoi aiheen otsikkoon. Ekumenia on mielestäni aihe joka saattaa herättää sekä manioita että fobioita.  Alla lainaus  joka alkaa Kirkkojen Maailmanneuvoston julkilausumalla:

”Kirkkojen Maailmanneuvosto on niiden kirkkojen yhteenliittymä, jotka tunnustavat Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi niin kuin Pyhä kirja opettaa ja jotka siksi koettavat toteuttaa yhteistä kutsumustaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi.”

Mikäli sanoilla olisi niiden tavallinen merkitys, meillä olisi yllä olevissa sanoissa uskontunnustus, joka tyydyttäisi kaikkia kristittyjä. Mutta samalla tavalla kuin modernismi on turmellut kristikunnan suuret historialliset uskontunnustukset ja tehnyt niistä pelkästään symbolisia esityksiä tosiasioista, jotka nykyään ymmärretään toisin, samoin on Kirkkojen Maailmanneuvoston peruskirjaa tulkittu tavalla, joka tekee unitaristeille ja modernistelle mahdolliseksi julkilausuman hyväksymisen, samalla kun he kieltävät koko sen sisällön. Modernistit, jotka eivät tunnusta Kristusta Jumalaksi, ja unitaristit, jotka hylkäävät kolminaisuuden eivät tunne olevansa millään tavalla Kirkkojen Maailmanneuvostoon sopimattomia, vaikka sen peruskirja korostaakin sekä Kristuksen jumaluutta että kolminaisuutta.

Selitys on ekumeenisen liikkeen erikoinen terminologia,  joka on kehitetty tyydyttämään liikkeeseen kuuluvia Raamattuun uskovia jäseniä, samalla kun se suo modernismille vapaan liikkumatilan. Ekumeeniset johtajat, jotka pelkäävät jäsenten erilaisten näkemysten raamatullisista totuuksista repivän rikki yhteyden, ovat hajaannusta välttääkseen luoneet terminologian ja ottaneet käyttöön tulkintatavan, joka antaa samoille asioille mitä erilaisimman sisällön. Tohtori James DeForest Murch kirjoittaa tästä asiasta:  ”Kristillistä kirkkoa ei ole koskaan kohdannut suurempi vaara kuin ekumeenisen liikkeen monimielinen puhetapa, jonka tarkoituksena on saada aikaan kristittyjen yhteys.” (Ennustukset toteutuvat 2 s. 174-175)

Se että aihe (ekumenia) näyttäisi tänä päivänä pulpahtavan uudelleen esiin, kertoo ettei sitä ainakaan ole haudattu, vaan se voi hyvin. Olen henkilökohtaisesti samaa mieltä kirjan kirjoittajan kanssa siitä, että kristityn on syytä olla varuillaan suhtautumisessaan ekumeeniseen liikkeeseen. Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää.

Read Full Post »

”Keskeltä kumpujen, mullasta maan, isät ylpeinä katsovat poikiaan. Työttömyys, viina, kirves ja perhe. Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe.” – Eppu Normaali

”Kaksikielisyys on rikkaus” – sanotaan. Olenpa tainnut joskus itsekin moisia kliseitä viljellä. Näin kun asuu kaksikielisellä paikkakunnalla sitä on tavallaan ikäänkuin aitiopaikalla seuraamassa ja ehkä vähän vertaamassakin valtaväestön ja suomenruotsalaisen kansanosan eroavaisuuksia.

Tulin tässä käyneeksi Pietarsaaren loistavien Jaakon Päivät -kaupunkifestivaalin aikaan koulupuistossa kuuntelemassa Jakob Gospel -kuoroa. Kun siinä katselin ympärilleni tajusin, että paikalla oli varmasti satoja kuuntelijoita. Valehtelematta ensimmäinen ajatukseni oli, että suomenkieliset eivät ikinä lähtisi kuuntelemaan minkäänlaista gospel-musiikkia samanlaisella joukolla. Ei siis Pietarsaaressa. (Heinäkuun lopulla Fantasea Parkissa järjestetään FantaSea Gospel. Mukana ovat silloin Exit ja Fog. En jaksa uskoa kovin suureen yleisöryntäykseen. Toivottavasti olen väärässä. Kaikki kunnia yrittäjille.) Kun hetken päästä törmäsin yleisön joukossa hyvään ystävääni, tämä kertoi miettineensä täsmälleen samaa asiaa. Suomenkieliset eivät vain intoudu samalla tavalla liikkeelle. Ihmettelivätpä Jaakon Päivien järjestäjätkin, kuinka paljon passiivisempia suomenkieliset ovat järjestämään minkäänlaista ohjelmaa festareille.

Luulen, että kyse on ennenkaikkea yhteisöllisyydestä. Siinä missä suomenkieliset seurakunnat profiloituvat liian usein toistensa vastavoimiksi, tuntuvat ruotsinkieliset löytäneet ihan aitoa yhteyttä keskenään. Monet muualta muuttaaneet vahvistavat tämän todeksi. Ruotsinkielisten kulttuuri on vain avoimempaa, iloisempaa ja lämpimämpää. Luterilaiset, hellarit ja baptistit tulevat kyllä toimeen ruotsinkielellä, mutta suomeksi monen seurakunnan yhteistyö on olematonta. Yhteistyö niissäkin seurakunnissa, jotka sitä harrastavat on melko satunnaista ja varovaista.

Rohkenenko sanoa vielä senkin, että kokonaan seurakuntakulttuurin ulkopuolella on helppoa paikallistaa suomenkieliset kaupungista. Siellä, missä on eniten humalaisia, kovin meteli ja rääväsuisimmat jutut on yleensä meitä suomenkielisiä enemmistönä. Toisaalta siellä, missä on hyväntuulisia, fiksusti käyttäytyviä ja tyylikkäästi pukeutuneita ihmsiä, kuulee yleensä ruotsia. Niin. Kyllä minä tiedän, että poikkeuksiakin on. Ne taitavat silti vain vahvistaa säännön? Onko Suomi todella murheellisten laulujen maa? Onko meillä toivoa?

Kirjoitus sivuaa aiempaa kirjoitusta: Suomalainen idiootti.

Read Full Post »

Sattuipa silmiini Graig Groeschelin kirjoitus hänen omassa Swerve -blogissaan. Kaksiosaisessa kirjoituksessaan Graig kertoo saaneensa tehtäväksi tehdä muutamia ehdotuksia Yhdysvaltain metodistikirkolle. Asiallisessa ja mielenkiintoisessa tekstissään Graig kertoo ajatuksiaan metodistikirkon kiertojärjestelmästä. (En löytänyt parempaa käännöstä.) Näin tuo järjestelmä määritellään:

”Kiertojärjestelmä on metodistikirkon hyväksymä tapa, jossa työhönsä siunatut vanhimmat määrätään työkentälleen piispan toimesta. Kaikki vanhimmat hyväksyvät nämä määräykset ja pysyvät niissä.” Graig jatkaa: ”Kun henkilö on valmistunut pastori, niin piispa (tai hallitus) määrää hänet mihin tahansa seurakuntaan Jumalan tahdon mukaan”.

Tässä mallissa on siis Graigin mukaan useita haasteita:

  1. Paikallisella seurakunnalla ei ole juuri sanomista siihen, kuka on heidän pastorinsa.
  2. Pastori ja hänen perheensä eivät kenties sitoudu täysillä yhteisöön, koska tulevaisuus on epävarmaa.
  3. Seurakunnan jäsenet tietävät, että heidän pastorinsa voidaan siirtää milloin tahansa toiseen seurakuntaan.
  4. Yleensä tällaisten työjaksojen pituus jää kovin lyhyeksi. Tämä tuo ongelmia yrityksissä rakentaa luottamusta, vahvistaa näkyä ja rakentaa pitkäaikaisia ihmissuhteita.

Suomalaisesta näkökulmasta tämänkaltainen malli on aika vieras. En ehkä olisi siihen edes tarttunut, ellen olisi juuri tammikuussa keskustellut Etelä-Afrikan helluntailiikkeen johtajan, Peter Wattin kanssa. Hän näet kertoi, että samantapainen järjestelmä oli käytössä myös Etelä-Afrikassa. Kaksi vuotta oli pitkä aika yhdellä paikkakunnalla. Yleensä tuo järjestelmä toimi niin, että kun seurakunnan johto tai useat seurakuntalaiset alkoivat haluta muutosta, he ilmoittivat siitä piispalle tai muille vastaaville johtohenkilöille. Nämä sitten ilmoittivat pastorille uuden seurakunnan johon oli lähdettävä melko nopeastikin. Pastorilta ei itse kysytty halukkuutta lähteä ja joskus tilanne saattoi tulla melkoisena yllätyksenä pastorille.

Toki Suomessakin on joskus pastori vaihtunut joillakin paikkakunnilla melko tiheään, mutta syy lienee muualla kun suoranaisessa järjestelmässä. On niitäkin, jotka tuskailevat sitä etteivät ”pastorit kierrä tarpeeksi nopeasti”.

Kun samaan kokonaisuuteen lisää sen tutkimustuloksen, jonka mukaan kasvavilla seurakunnilla on useimmiten ollut vuosikausia (ellei vuosikymmeniä) sama pastori, on syytä miettiä, että miksi moiseen malliin on oikein päädytty. Siispä haastankin niitä muutamia, joita tällainen saattaa kiehtoa, mukaan pohdintaan. Mitä etuja saattaa olla edellä mainitusta mallista? Miksi sellainen on nähty hyväksi? Onko pastorin työpaikka vain järjestelykysymys?

Read Full Post »

Helsingin Sanomien sunnuntaitoimituksen esimies Laura Saarikoski kirjoitti tiistain 16.2. lehdessä tällä samaisella otsikolla. Näin Saarikoski liittyi siihen suureen joukkoon ihmisiä, jotka eri näkökulmista paheksuvat kirkkoa ja sen tapoja. Itse en eläissäni ole kuulunut kirkkoon, joten siltä osin en koe suurta sympatiaa heidän julkisuuskuvansa ongelmien suhteen. Kirjoituksessaan Saarikoski kertoo kuitenkin oman näkemyksensä siitä, miten asioista pitäisi puhua. Saarikoski oli arvostanut astetta vapaampaa seksuaalikasvatusta rippileirillä ja paheksui sitä, että jossakin oli oikein tultu uskoon. Kuulosti kuulemma pelottavalta.

Rivien välistä tulkitsin kirjoittajan ymmärtävän hyvin Antti Kylliäisen kantaa, jonka mukaan kaikki pääsevät taivaaseen. Naispappeuden vastustaminen tai homojen siunaamattomuus avioliittoon olivat myös selkeitä esimerkkejä siitä, että on syytä erota kirkosta. Suvaitsevaisuus on siis Saarikosken kaipaama etiikan avaintermi.

Joskus minusta tuntuu, että ihmisillä on hengellisten asioiden suhteen sellainen ”rusinat pullasta” -asenne. Tuntuu, että jokainen haluaisi kuulla olevansa hyvä ihminen, suvaitsevainen ja pääsevänsä taivaaseen. Ongelmana on vain se, että sama Raamattu, joka kertoo taivaasta, kertoo myös synnistä. Samalla kun kerrotaan armosta, mainitaan myös tuomio. Että sanoi Antti mitä tahansa, niin kaikki eivät pääse taivaaseen. Selkeästi rehellisempää on todeta, ettei usko Jumalaan, Raamattuun, syntiin, taivaaseen, Jeesukseen tai kuoleman jälkeiseen elämään. Outoa on uskoa Jumalaan ja taivaaseen, mutta ei uskoa sitä, mitä sama kaveri (Jumala) niistä kertoo. Samaan aiheeseenhan liittyy osin aiemmin kirjoittamani kirjoitus: Jääkiekkoteologiaa. Peliä ei ole pakko pelata, eikä siitä tarvitse tykätä, mutta jos pelaat, pelaa säännöillä.

Tajuan senkin, että monessa tilanteessa on tilaa erilaisille tulkinnoille. Raamattua lukevat ja tutkivat ihmiset ovat törmänneet halki aikojen siihen kysymykseen, että mitä mikin ohje ja neuvo oikein tarkoittaa. Ja vaikka itse asia olisi selvä, voidaan aina miettiä asian kulttuurisidonnaisuutta tai sitä onko teksti vain ohimennen lausuttu ajatus vai syvällinen dogmi. Saarikosken kirjoituksen sävy kertoo kuitenkin sen ongelman laadun, jonka keskellä kirkko painiskelee. Nyt ei enää puhuta erilaisista tulkintaeroista. Kyse on enemmistön mielipiteistä, suvaitsevaisuudesta, demokratiasta, nykyajasta. Nykyaikainen ihminen peilaa maailmaa suvaitsen, hyväksyen, enemmistön mukaan edeten ja unohtaen vanhat ja aikansa eläneet opit. Jumalaa ja Raamattua ei kirkossa enää tarvita. Me päätämme itse, mikä meille on parasta. Tätähän ei ole koskaan vielä kokeiltu, eihän…?

Read Full Post »

Korpialttaria säännöllisesti lukevat ovat huomanneet, että yksi aihepiiri toistuu täällä melko usein. Eri näkökulmista ja erilaisin sanakääntein olen usein kommentoinut tämän päivän seurakunnissa esiintyvää tilannetta, jossa nuorempi sukupolvi ei käy seurakunnan päätilaisuudessa, joka yleensä on vapaissa suunnissa sunnuntaina klo 11. Maailmassa on varmasti monta parempaa ja tärkeämpää puheenaihetta, mutta niinpä minä vain törmään tähän kyseiseen aiheeseen joka puolella. Toisaalta, kun kyseessä on oma blogisivuni, niin itsepä minä aiheeni valitsen. Kerron kuitenkin perusteluksi, että kun työni puolesta pääsen kiertämään eri seurakunnissa ja eri puolella Suomea, niin minulla on aiheeseen melko lailla loistava näköalapaikka.

Viimeisellä puhujakiertueellani tuli sama tosiasia esille jokaisessa seurakunnassa, jossa vierailin: Nuoret eivät käy päivätilaisuuksissa. Jollakin paikkakunnalla johdattelin itse aiheeseen ja toisaalla joku muu otti asian puheeksi. Jossakin tilanne oli selvempi, toisaalla vähän piilossa. Suomalaisessa seurakuntakulttuurissa on helppo törmätä sellaisiin opettajiin, jotka melko suorasukaiseen tyyliin vaativat nuoria osallistumaan sunnuntaisin päiväkokouksiin. Usein näiden puhujien sävy on aavistuksen syyllistävä. Joku radikaali ajattelee jopa, että jos eivät muuten tule sunnuntaisin, niin lopetetaan kaikki nuorten oma toiminta, niin on pakko tulla. Tämä suoraan sanoen naurettava ajatus on valitettavan usean seurakunnan ratkaisu ja siihen todella päädytään jossakin päin Suomea tuon tuostakin. Eiväthän ne nuoret sunnuntaisin tule, jäävät vain pois kokonaan. Tästä on aivan liian monta surullista esimerkkiä*. On toki niitäkin, jotka sydämensä hyvyydestä yrittävät lempeästi vedota nuoriin, että tulisivat sunnuntaisin. Harvassa ovat ne seurakunnat joissa on yksinkertaisesti päätetty, että ei tarvitse tulla. Sellaisiakin seurakuntia kuitenkin on. Niissä on ihan johtajiston ja pastorien taholta tehty päätös, että heille riittää, kun nuoret käyvät edes omissa tilaisuuksissaan. Muuta ei tarvitakaan.

Koko tätä keskustelua vasten on mielenkiintoista huomata amerikkalainen malli, jossa seurakunta kokoontuu useissa eri tiloissa. On seurakuntia, joilla on vaikkapa kolme eri kokoontumistilaa. Yksi on se alkuperäinen rakennus, jossa vaikkapa lauletaan tämän päivän suosituimpia ylistyslauluja. Toinen on nuorten ja nuorten aikuisten klubityylinen yhteisö, jossa on rockylistystä, Hip Hopia tai vaikkapa heviä. Kolmas tila on se perinteisempi, jossa kuorot, virret ja akustiset kitarat ovat pääroolissa. Musiikkihan lienee suurin erottava tekijä tämän ajan ihmisten tavoissa viettää aikaansa. Kiintoisaa on, etteivät nämä seurakunnat koe olevansa hajanaisia tai että niillä olisi vähemmän yhteyttä keskenään. Ne ovat vain hyväksyneet erilaisuuden ja tehneet välttämättömät muutokset selvitäkseen muuttuvassa maailmassa. Pastori saattaa puhua yhdessä tilassa ja muut seuraavat videolta saman puheen.

Toinen mielenkiintoinen ajatus on Tom Cheyneyn kirjoitus seurakunnan DNA:sta. Tom kirjoittaa: ”Isäni sukupolvi valitsi seurakunnan, koska se oli tiettyä tunnustuskuntaa (helluntailainen, luterilainen, baptisti). Olimme lojaaleja juuri omalle tunnustuskunnallemme. Kun perheemme muutti uudelle paikkakunnalle, etsimme sieltä taas samaa suuntaa edustavan seurakunnan. Tämä ei enää päde. Tämän päivän lojaalius on enemmänkin sidoksissa tyyliin ja tietynlaiseen DNA:han. Ne ajat ovat menneet, jolloin sitouduttiin pelkästään tiettyyn tunnustuskuntaan tai herätysliikkeeseen. Tämä ei ole hyvä tai huono asia. Se on vain fakta, joka täytyy hyväksyä.”

Suurin este useisiin tiloihin siirtymiselle tai edes sille, että samassa tilassa voi kokoontua aivan erilaisia ihmisiä aivan erilaisiin tilaisuuksiin on se irrationaalinen ajatus, että ihmiset kokevat yhteyttä vain jos he ilmaantuvat samaan fyysiseen tilaan joka viikko. Uskon, että monet seurakunnat ovat itse asiassa kuolinkamppailussaan tai peräti saattohoidossa, koska ne eivät voi hyväksyä sitä, etteivät kaikki koe yhteyttä samalla tavalla. Toisaalta ne jotka tajuavat, että kaikkia ei voi miellyttää samalla tavalla voivat olla suunnan näyttäjiä toisille. Olen onnekseni saanut nähdä sellaisiakin seurakuntia ihan täällä Suomessa, jotka ovat ennakkoluulottomasti ymmärtäneet yhteyden olevan muuta kuin samalla penkillä istumista. Joka tapauksessa: Miten sinä koet yhteyttä? Mikä on paras esimerkki kokemastasi yhteydestä seurakuntatilanteessa? Onko niin, että otsikon tuttu lausahdus ei ole koskaan muuttunut todellisuudeksi?

* [Oma aiheensa voi olla pohtia syitä siihen, että niin moni nuori ajetaan mieluummin vaikka pois ennemmin kuin että omista asemista joustettaisiin. Voi olla, että moni päättäjä on aikanaan kärsinyt melko tiukasta sanelupolitiikasta ja kyky joustaa omalla vuorollaan on kadonnut.]

Tähän loppuun viime vuosien kristillisen suosikkibändini kipale Youtubesta. Tällaistakin voisi seurakunnan musiikki olla.

Read Full Post »

Perheiden ABC+ -lehden numerossa 1/2010 Uusi Tie -lehden päätoimittaja Leif Nummela kirjoittaa kristillisestä kasvatuksesta otsikolla: ”Lastenkasvatuksessa tarvitaan tilaa kysymyksille”. Artikkelin perustana Nummela siteeraa America’s Research Groupin tekemän tutkimuksen tuloksia, joiden mukaan Pyhäkoulussa käyminen johtaa uskosta etääntymiseen. Tutkimuksen mukaan erityisen häiritsevää ja hälyttävää oli tieto siitä, että opiskelijaikään ehdittäessä pyhäkoulua käyneet olivat huomattavasti kirkkokriittisempiä kuin ne, jotka eivät olleet käyneet pyhäkoulua. Erityisen läheisesti ilmiö näyttää liittyvän konservatiivisen suunnan seurakuntiin.

Muutama tilasto:

  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät jättävät seurakunnan todennäköisemmin kuin ne, jotka eivät käy pyhäkoulussa.
  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät uskovat todennäköisemmin, että Raamattu ei ole totta.
  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät puolustavat todennäköisemmin aborttia ja homoavioliittoja.
  • Uskollisesti pyhäkoulussa käyvät puolustavat todennäköisemmin esiaviollista seksiä.

Keskeisenä syynä näyttää olevan se, että konservatiivisissa seurakunnissa ei anneta tilaa kysymyksille. Eli kun eteen tulee väistämättömiä epäilyksiä ja vaikeita kysymyksiä, on lasten ja nuorten annettava rauhassa kysyä kysymyksensä. Perinteinen ”Älä epäile, usko ainoastaan” näyttää olevan siis tuhoisaa jatkokehitykselle. Logiikkana näyttää olevan, että jos ei saa kysellä, niin sen täytyy johtua siitä, että kristinusko ei kestäkään älyllistä pohdintaa. Pikkuhiljaa rapistuu usko seurakuntaan, Raamattuun ja Jumalaan. Nummela mainitsee että älyllisen pohdinnan kieltäminen on myrkkyä uskonelämälle. Muita uskoa nakertavia elementtejä ovat: tekopyhät kristityt, pappien, ja auktoriteettien epäaitous, epäystävällisyys ja epäoikeudenmukaisuus. Tästä näyttää myös seuraavan kapina lapsuudessa vallineita arvoja kohtaan ja moni ankaran kristillisen kasvatuksen saanut onkin myöhemmin keskivertoihmistä rajummin vastaan kristillisiä arvoja ikäänkuin tasapainottaakseen tilannetta.

Lääkkeeksi tutkimuksen tekijät tarjoavat positiivista kokemusta kristillisyydestä. Ihmisen pitää saada vastauksia epäilyihinsä jo nuorena. Apologetiikka on yksi loistava keino opettaa ihmisiä löytämään hyviä vastauksia eteen tuleviin kysymyksiin. Kun ihminen oppii, että kysymyksiin on olemassa hyviä vastauksia, hän tietää uusien kysymystenkin noustessa esiin, että kenties näihinkin on olemassa vastaus. Koko tutkimuksen tiedot on luettavissa kirjasta: Already Gone: Why your kids will quit church and what you can do to stop it. Mielenkiintoista asiaa, eikö totta?

Read Full Post »

Kun tänä aamuna avasin aamunraikkaan PS:n, oli sen etusivulla juttu Lestadiolaispapista, joka käytti lapsia vuosia hyväkseen. Myöhemmin löysin saman jutun myös Helsingin Sanomien verkkosivuilta. Nopealla nettihaulla pääsee nopeasti kärryille pedofiilipappien, hyväksikäyttäjäpastorien, ahdistelijasaarnaajien ja muiden vastaavien toilailuista. Yhteistä tuntuu olevan, että liike kuin liike ja kirkko kuin kirkko on vaikeuksissa esiintulevien tapausten kanssa.

Mistä tämä kaikki oikein johtuu? Emmehän me lue lehdistä, että poliisit tai lentäjät tai veturinkuljettajat hyväksikäyttävät lapsia. Eivät edes opettajat tai urheiluseurojen toimijat pääse lähellekään niitä lukemia, mitä pappien touhuista kirjoitetaan (vaikka omat juttunsa heistäkin löytyy). Kuitenkin opettajilla ja vaikkaapa junioriseurojen valmentajilla on lähettyvillään lapsia siinä, missä kenties papeillakin. Osasyynä voi olla Raamattuakin tiukemmat moraalisäännöt, joita me ihmiset rakennamme aivan itse. Sitenhän me pyrimme Jumalalle kelpaamaan: tekemällä omia sääntöjä, joita noudattamalla kelpaamme. Joskus vain huomaamme tehneemme liian tiukkoja sääntöjä ja kun emme onnistu niitä noudattamaan, niin sitten repeää ja kunnolla. Mutta kun ei kaikilla ole katolisten pappien selibaattivaatimuksia tai sellaisia tiukkoja vaatimuksia, jotka ajaisivat omalla mahdottomuudellaan ihmiset rikollisiin ratkaisuihin. Mikä tässä siis oikein mättää?

Kerro oma ajatuksesi: Miksi juuri seurakunnissa tai kirkoissa tuntuu esiintyvän niin paljon hyväksikäyttötapauksia. Onko kyseessä vain median kannalta herkullinen aihe, joka myy vai onko kirkon tai seurakunnan sisäisissä rakenteissa erityisiä puutteita?

Read Full Post »

Luokanopettajaksi opiskeleva Hämeenlinnalainen Ulla Appelroth kirjoittaa blogissaan aikalailla yleisestä ilmiöstä: läsnäolosta. Aina silloin tällöin iltapäivälehtien toimittajat kaivavat sisältään sen todellisen journalistin ja kertovat meille taviksille siitä, kuinka moni kansanedustaja on käynyt vain istunnossa painamassa paikallaolonappiansa ja lähtenyt sen jälkeen pois kokouksesta. Läsnä vai paikalla, siinäpä pulma.

Douglas Estes kirjoittaa kirjassaan SimChurch: Being the Church in the Virtual World käsitteestä telepresence, joka voidaan kai kääntää etäläsnäoloksi. Suosittelen lukemaan koko kirjan, että pääset käsitteeseen sisään, mutta peruskysymyksenä on juuri läsnäolon määritelmä. Ja tässä tapauksessa vieläpä seurakunnassa läsnäolon määritelmä. Pohjille Estes heittää pari Paavalin lausetta:

Sillä jos ruumiillisesti olenkin poissa, olen kuitenkin teidän kanssanne hengessä ja iloitsen nähdessäni järjestyksen, joka teidän keskuudessanne vallitsee, ja teidän lujan uskonne Kristukseen. Kol 2:5

Sillä minä, joka tosin ruumiillisesti olen poissa, mutta hengessä kuitenkin läsnä… 1.Kor 5:3

Ajatuksenaan Estes siis esittää, että jos Paavalikin erottaa fyysisen ja hengessä läsnäolemisen, voisimmeko me? Me emme täällä Suomessa ole vielä virtuaaliseurakuntia perustaneet, emmekä me edes ole siihen valmiita. Tulkoon tässä nyt lukijoilleni kerrottua, että en enää kuulu kotipaikkakuntani helluntaiseurakuntaan. Syitä en tässä erittele, mutta kerron, että laitoin kysymyksen kahteen kotikaupunkiani lähellä sijaitsevaan helluntaiseurakuntaan. Kysymyksen sisältönä oli, että voisinko kenties liittyä jäseneksi heidän seurakuntaansa. Kumpikin laittoi asian pohdittavaksi. Pohtijoina ovat yleensä vanhimmistot, hallitukset tai johtoryhmät, ihan sen mukaan, miten seurakunnat ovat asiansa järjestäneet.

En tähän päivään mennessä ole saanut vastausta. Kolmisen kuukautta olen odotellut ja ilmeisesti asiani on unohdettu. Mitä tulee nimenomaan tähän läsnäoloon, niin joku onkin sanonut, että on helmpompi ihmisen päästä taivaaseen kuin liittyä helluntaiseurakuntaan. Vaikka minä olen pastori, uskossa ja työskentelen suuren kristillisen järjestön alaisuudessa, minun jäsenyyteni seurakunnassa on vaikea asia ja kaatuu johonkin tekniseen muotoseikkaan.

Eli: En halua syytellä ketään. Tunnen seurakuntien päättäjät ja tiedän, että heidän on vaikea toimia tilanteessa, jossa on otettava niin monta muuttujaa huomioon. Haluan vain kysyä teiltä: Onko tilanne teidän mielestänne oikein? Miksi etäläsnäolo on meille täysin vieras käsite? Pitääkö sen olla?

Read Full Post »

Older Posts »